Kirjallinen mustasilmä, Espanjan kuningas ja muita pikkuasioita

Korjaus 12.4.2007: Korjasin Erkki Toivasen nimen ja laitoin pari lisälinkkiä (Petäistö ja Toivanen).

Kuva: mustasilmäinen kirjallisuuden jättiläinen näkee silmissään tähtien lisäksi Nobelin palkinnon(valokuvaaja Rodrigo Moya)

Sielusi silmillä, Arvoisa Lukija, voit ehkä nähdä vuoteen 1976: on meksikolaisen elokuvateatterin aula, ensi-iltafilminä tarina Andeilla tapahtuneesta lento-onnettomuudesta, jossa osa ihmisistä kuoli. Elossa selvinneet jäivät ilman ruokaa, lukuun ottamatta joitakin keksipaketteja lentoemännän vaatimattomasta keittiövarastosta, vähän suklaata ja juomia, alkoholia myös, sekä kanssamatkustajien jäätynyttä lihaa, jota selviytyjät syövät huutavaan nälkäänsä, kuka enemmän kuka vähemmän.

Elokuvateatterin aulassa pieni hymyilevä mies, kolumbialainen, odottaa isompaa miestä, perulaista, joka lähestyy ystäväänsä mutta ei hymyile. Pienempi mies yrittää syleillä isompaa, mutta sen sijaan, että antautuisi syleiltäväksi, tämä vetäiseekin pienempää turpiin ja poistuu vihaisena paikalta antamatta sen kummempia selityksiä.

Jotkut asiasta tietävät sanovat miesten riitaa poliittiseksi: pienempi on jyrkän vasemmistolainen, Fidel Castron hyvä ystävä, pitempi ja nuorempi mies on äkkiväärä oikeistolainen ja pitää Castroa poliittisena konnana. Toiset taas, että ”Naisesta on kysymys”, hymyillen pahanilkisesti, ”tiedätte kyllä kenestä”.

Kaksi päivää myöhemmin, Pyhän Valentin päivänä, pienempi mies kutsuu, kolumbialais-meksikolaisen valokuvaajan, toisen ystävänsä, nimeltä Rodrigo Moya, puheilleen, näyttää tälle mustaa silmäänsä ja pyytää ikuistamaan sen tulevia aikoja varten. Moya ottaa kuvan ja lupaa säilyttää sitä piilossa maailman kateudenvihreiltä katseilta.

Seuraa kolmen vuosikymmenen ja yhden vuoden yksinäisyys, sekä valokuvalle, että ystävyksille. Toinen ystävyksistä, pienempi, on Gabriel Garcia Marquez. Hän vastaanottaa Nobelin kirjallisuuspalkinnon, häntä aletaan kutsua vuosisatansa huomattavimmaksi kirjailijaksi, ja kirjaansa Sadan vuoden yksinäisyys vuosisadan merkittävimmäksi teokseksi. Pitempi mies, Mario Vargas Llosa, kahdeksan vuotta nuorempi, kirjoittaa myös hyviä kirjoja, ryhtyy oikeistolaiseksi poliitikoksi ja pyrkii maansa presidentiksi, mutta ei pääse. Ja koristaa vuosi vuoden jälkeen palkitsemattomien Nobel-ehdokkaiden pitkää listaa, mutta oikeistolaisena Castron arvostelijana hän jää tietysti aina palkitsematta. Argentiinalainen La Prensa-sanomalehti kertoo riita-asiasta nykyajassa näin WEB-saitillaan.

Sadan vuoden yksinäisyys julkaistiin maaliskuun lopussa Garcia Marquez’in uran kunniaksi korupainoksena Espanjan Kuninkaallisen Akatemian toimesta neljännen kansainvälisen espanjankielen konferenssin yhteydessä (IV Congreso Internacional de la Lengua Española). Tämä on kuulemma toinen kerta, kun Espanjan akatemia julkaisee korupainoksen jostakin kirjasta; ensimmäinen oli Cervantesin (eli Miguel de Cervantes Saavedra’n) Don Quijote (El Ingenioso Hidalgo Don Quijote de la Mancha).

Kirjalija Gabon juhlavuosien (ikää 80, ensimmäisestä julkaistusta kirjoituksesta 60, Sadan vuoden yksinäisyyden julkaisusta 40, Nobelin palkinnon saannista 25 vuotta ja 31 vuotta kirjallisesta mustasta silmästä) kunniaksi ja korukirjan luovuttajaksi lennähti paikalle Kolumbian Cartagenaan Espanjan kuningas (eli Rey de España, joka sattuu olemaan, nimellisesti vain, myös Jerusalemin kuningas) Juan Carlos I, syntyjään Barcelonan kreivi, Don Juan Alfonso Carlos Víctor María de Borbón y Borbón-Dos Sicilias.

Juan Carlos on monien kuuluisten eurooppalaisten kruunupäiden (sekä Bourbonien että Habsburgien) ”suora” jälkeläinen: sellaisten kuin Belgian Gent’issä syntyneen, Pyhän Roomalaisen Keisarin Kaarle V:n (Aragonian ja Kastilian kuninkaana Carlos I, ensimmäinen koko Espanjan kuningas), aurinkokuningas Ludvig XIV:n ja Englannin kuningattaren (ja samalla Intian keisarinnan) Viktorian. Juan Carlos voisi myös jotenkin ”laillisesti” vaatia titteliä ”Imperator Romanus Electus ” kuten esi-isänsä Kaarle V, mutta hän on jättänyt tämän oikeiden häveliäästi käyttämättä. Niin kuin myös täysin oikeutetun tittelin ”basileus, kaisar autokrator ton Rhomaion” (eli Rooman keisari), esi-isänsä Aragonian kuninkaan Ferdinand II:n laillisena perillisenä. Ferdinand II sai tittelin itselleen vuonna 1503 testamentissa viimeisen varsinaisen Rooman keisarin, Konstantinos XI Palaiologos:in veljenpojalta.

Paikalla Cartagenassa oli myös linssilude Bill Clinton haistelemassa latinalais-señoritojen seksuaaliferomoneja. Tiettävästi kirjailija Vargas Llosa ei ollut paikalla juhlimassa espanjankieltä.

Alla vähän lisä-tiriviaa taustatiedoksi:

P.S.1. Arvoisa Lukija muistanee, että ensimmäinen Jerusalemin kuningaskunnan kuningas (käytti titteliä Advocatus Sancti Sepulchri) oli belgialaisessa Nivelles’n pikkukaupungissa syntynyt Godefroy de Bouillon.

P.S. 2. Juan Carlos on (Luxemburgin arkkiherttua Henrin lisäksi) viimeinen istuva hallitsija ketjussa, joka alkoi pahantuulisen näköisestä frankkien kuninkaasta Hugues (eli suomalaisittain Huugo) Capet’sta (k. 996). Arvoisa Lukija muistanee myös, että Ranskan vallankumouksessa mestattu Ludvig XVI sai, menetettyään kruununsa ja muututtuaan tavalliseksi citoyen’iksi, pidättäjiltään sukunimekseen ”Capet”; tämä oli pottuilua ja pirullinen viittaus samaan 10. vuosisadan Huugoon.

P.S.3. Ollessaan 18 vuotias Juan Carlos ampui vahingossa nuoremman veljensä Alfonson kuoliaaksi

P.S. 4. Huugo Capet’a ja tämän valloituksia voivat kaikki kankean kielen omaavat suomalaiset syyttää siitä, että ranskankielellä on niin vahva asema Euroopassa. Ranskahan on vulgäärilatinan päälle germaanisen frankkien kielen (ja muiden paikallisten germaanikielten myös) ja kelttiläisen gallien kielen vaikutuksessa konvergoimalla syntynyt sekasotkukieli, jossa kansan puhuman latinan, vulgäärilatinan, painollisten tavujen vokaalit vahvistuivat ja alkoivat kuulostaa entistä omituisemmilta, heikkojen tavujen vokaalit hävisivät puheen joistakin tavuista kokonaan ja jotkut konsonantit muuttuivat suomalaisille lähes mahdottomiksi lausua (paitsi jos nimi sattuu olemaan Helena Petäistö tai Erkki Toivanen). Tästä kielisotkusta syntyi se mongerrus, jota ruvettiin Ranskan vallankumouksen jälkeen puhumaan yleisesti koko Ranskanmaalla ja Napoleonin vaikutuksesta muualla Euroopassa, tsaarien Pietaria ja jopa Porvoon valtiopäiviä myöten.

P.S.5. Juan Carlosin historiasta mainittakoon vielä, että espanjalaisen vasemmiston hyväksynnän diktaattori Francon nimittämälle seuraajalleen kävivät antamassa sosialistit Felipe González ja Javier Solana, joka on entinen marxisti ja nykyinen Euroopan tai ehkä koko maailman vaikutusvaltaisin Vapaamuurari, entinen NATO:n pääsihteeri ja EU:n ulkoministeri tai Korkea Edustaja tai sen sellainen, heillähän ei saa olla nimellistä ulkoministeriä, koska ehdotettu Unionin perustuslaki jäi ja ehkä jääkin hyväksymättä. Muuten Solana on sanonut huimasta nousustaan hyljeksitystä marxilaisesta maailman huipulle näin: ”Make no enemies, and never ask a question to which you do not know or like the answer”. (eli jotenkin, että: ”älä tee vihamiehiä, äläkä koskaan kysy kysymyksiä, joihin et tiedä vastausta tai joiden vastauksista et pidä”.) Oikein miellyttävä eurooppalainen valtiomies.

Pariisiin, tutustumaan kultaisiin aikakausiin

Aamulla on edessä matka Pariisiin pariksi päiväksi kävelemään Seinen rannoille, vierailemaan Shakespeare et Co:ssa kirjoja hypistelemässä ja parissa näyttelyssä.

Grand Palais'ssa on vanhan intialaisen taiteen näyttely kultaiselta Guptan imperiumin aikakaudelta (L'Âge d'or de l'Inde classique, L'Empire des Gupta). Toisena valittuna kohteena on Musée d'art et d'histoire du Judaïsme, jossa käymme toisessa "kultaisen aikakauden" näyttelyssä nimeltään Rembrandt and the New Jerusalem, Jews and Christians in Amsterdam during the Golden Age .

Syömässäkin täytyy käydä: perjantai-iltana pohjoisafrikkalaiseen Kabylia-ravintolaan Bastillen aukion laidalla, ja lauantai-iltana menemme vähän "hienompaan" thai-ravintolaan, nimeltään Kok Ping, joka sijaitsee Balsac-kadulla Champs-Elysées vieressä.

Champs-Elysées on aikanaan nimetty Elysionin kenttien mukaan, joka taas oli meidän onnelamme, onnellisten saarten, tapainen utuisten unien onnenpaikka, Shangri La, jota ei tietysti todellisuudessa ole sellaisena olemassa - edes karjalaisissa bomba-taloissa.

Lomamatkailija.com:n saitilla pääsee ihailemaan Champs-Elysées:sta otettuja kuvia. Siellä on tietoja monista muistakin maailman turistikohteista.

Cad, Rogue, Trombenik tai pelkkä supisuomalainen kanerva

Kuva: presidentti Kekkonen diplomaattisella kalamatkalla

Motto: … ”He söivät mitä saivat ja joivat tuutingin, ja tyttö poltti sydämens, mutt Roope – sikarin…”

Otsikossa on ensin pari englanninkielistä sanaa, jotka päällisin puolin näyttävät viattomilta haukkumanimiltä huonolle ihmiselle, seuraava jiddišinkielinen sana on avoimen halveksiva, vaikka tarkoittaakin jollakin tasolla samaa asiaa kuin kaksi ensimmäistä. Suomalaisesta ”kanervasta” voisi pahalla tahdolla tulla näitä vastaava sana, ja voi olla, että se onkin jo sitä ”kansanmielessä”, vaikka ei ehkä vielä siltä muuten näytä.

Sanat tarkoittavat henkilöitä, yleensä miehiä, jotka ovat sydämettömän välinpitämättömiä sydämenmurskaajia, paatuneita jopa psykopaattisia rakkauden metsästäjiä sellaisia kuin legendojen Don Juan (alun perin Tirso do Molina ’n ”El burlador de Sevilla y convidado de piedra”, suomeksi "Sevillan pilkkaaja ja kivinen vieras"), Giacomo Casanova, suomalaislaulujen merirosvo Rosvo Roope tai jopa häntä SF-leffassa (1949) näytellyt Tauno Palo ”parhaimmillaan”.

Arvoisa Lukija on tietysti lukenut austeninsa ja brontensa tuiki tarkkaan, ainakin ahmimisiässään. Ja tähän kanervankuvailijoiden luetteloon voisi laittaa muitakin kirjailijoita – jopa miehiä, kuten Thomas Hughes (Flashman ’in luoja romaanissa Tom Brownin kouluvuodet, jota luin ahneen toiveikkaasti teini-iän alimmilla askelmilla, toivoin pääsyä englantilaiseen sisäoppilaitokseen, vaikkapa Tomin ja Flashmanin Rugby'in), George Macdonald Fraser (joka puolestaan teki samasta koulukiusaaja Flashmanista vielä kuuluisamman aikuisen sotilaan, seikkailijan ja naissankarin eli kanervan), Ian Flemming (James Bond on tappaja ja tyypillinen psykopaattinen naistennielijä), Juhani Aho (Juhan Shemeikka ja Papin rouvan Olavi suomenkielisen kulttuurin proto-kanervina), Väinö Linna (Tuntemattoman Rahikainen, tyypillinen kansankanerva, jos kukaan), Mauri Sariola (Armfelt), Pentti Haanpää (Taivalvaaran näyttelijä), Dostojevski (Karamasovin veljesten isä-Fjodor ja veljeksistä vanhin, Dmitri) jne, ad nauseam, eli kai lähes jokainen kirja, jossa käsitellään sydämen asioita. "Kaikki" ovat kirjoittaneet cadeista, roguesta, trombenikeistä ja kanervista.

Raamatusta voisi ehkä ottaa runsaslukuisista tarjokkaista esimerkiksi kuningas Salomonin, selvästi kanerva, vaikka olikin muuten ”hieno mies”.

Useissa 1800-luvun naiskirjailijoiden (oman aikansa chick lit-kirjoittajien) teoksissa kuvataan ”hyvää naista”, joka on ”huonon miehen” pauloissa, vaikka nainen useimmiten pelastuu jonkun hyvän ja turvallisen – ja erityisen tavallisenpitkäveteisen – miehen aviosiipaksi, tai tuhoutuu henkisesti, puhdistuu kuolemalla hyveelliseksi tai tappaa itsensä.

Onnellisia loppuja suosivan Jane Austenin, kaikkien aikojen merkittävimmän chick lit –kirjailijan, Ylpeyden ja ennakkoluulon Wickham on puhdasverinen kanerva, samoin Järki ja tunteet –teoksen Willoughby.

Kiinnostavia rakkaustarinoita pelkästään hyvistä ihmisistä on kovin vähän, lauseen paino sanalla ”kiinnostavia”. Ja siihen on kovin yksinkertainen syy. Hyvät ihmiset ovat rakkaudessaan kovin kuivia ja pitkäveteisiä kirjojen sivuilla. Heille ei yleensä tapahdu juuri mitään jännittävää, ainakaan sellaista, joka myisi kirjoja. Tarinaan tarvitaan elämääsuurempi, elämäärakastava ja elämänhaluinen konna, kanerva siis.

Useimmat lukijat – vaikka väittäisivätkin ehkä toista – haluavat jollakin tasolla samastua juuri näihin kanerviin.

Katsotaan vaikka suomalaisen kanerva-kirjallisuuden pääteosta Juhani Ahon Juhaa.

En voi oikein kuvitella sellaista, edes suomalaista, miestä, joka tyytyväisenä samastuisi kirjan päähenkilöön, jota kuvaavat sanat: pitkäselkä, rohdinparta, virsujalka. Eivät edes sellaiset miehet, me, ylivoimainen enemmistö, rakkauselämän purunkuiva keskiluokka (tietysti ensimmäisen vuoden aivottoman julmettua kaninelämän kolkutusta lukuun ottamatta), joihin nämä sanat hyvin sopisivat. Naiset sen sijaan löytänevät paljon yhtymäkohteita Juhan vaimon, Marjan, kanssa, elämän pitkäveteisyyden, romantiikan puutteen, läpeensä kyllästymisen (tämä viimemainittu saattaa sopia miestenkin osalle ensimmäisten aviovuosien jälkeen). Merkittävästi Marja onkin kirjan päähenkilö, vaikka teos kantaa Juhan nimeä. Miehenä lipevä (tai sellaiseksi tämä varmasti puritaanilla suomalais-luterilaisella mielikuvituksella tuomitaan, vaikka ortodoksit ehkä näkevät vain "tavallisen" iloluontoisen miehen) ja meidän tavallisten suomalaismiesten syvästi vihaama (ja salaa kadehtima) Shemeikka viihdyttää mielikuvitusta enemmän. Satu olisi tietysti tarpeeton ilman Shemeikaa; Marja ja Juha olisivat elelleet elämänsä metsiensä keskellä ja järviensä partailla hiljaisesti, pitkäveteisen onnettomina, hamaan loppuunsa saakka.

Merkittäviä suomalaisia kanervia on muitakin.

Katsotaan sitten vaikka Kalevalaa, jossa Lemminkäisen hahmo on kuin suoraan kanervien käsikirjasta napattu. Entä waka, wanha itse, Aino episodi saattaa harhauttaa ajattelemaan kanervaa hänestäkin, mutta todellisuus on tietysti toinen: Wäinämöinen on vain tavallinen, tosin suurivoimainen ja selvinpäinkin hyvinlaulava, rautakauden suomalaisen rakkauden keskiluokan penis-kateinen proto-mies. Kanervia on siis tarvittu naisten viehtymykseksi ja tavallisten miesten kiusaksi kaikkina aikoina.

Suomen kansan syntyhetkistä löytyy Gustaf Mauritz (eli suomalaisittain Kustaa Mauri) Armfelt, joka on Suomen itsenäistymisen historian merkittävin mies ja josta toinen (tosin vaatimattomampi) kanerva, Mauri Sariola, (Suomen Hemingway, ja Papa-Doc oli tietysti itsekin kanerva) kirjoitti erinomaisen kaksiosaisen kuvauksen (Suomalainen ratsastaja, 1977 ja Suomalainen kavaljeeri, 1978).

Minulla on sellainen hytinä, että suomalaisista 1800-luvun kirjailijoista ainakin Aleksis Kivi ja Juhani Aho voitaisiin lukea kanerva-katraaseen kuuluviksi. Ensimmäisen osalta traagiseksi kanonisoitu nerous ja kohtalo (”…eli vain syksystä jouluun…”) ehkä torjuu tällaisen itsestään selvältä näyttävän tulkinnan, sen sijaan Juhani Ahon kanervamaisuutta ei ole mitenkään syytä epäillä. Välirikko Minnan Canthin kanssa johtui juuri tästä asiasta. Lievästi huvittavaa riidassa on, että Canth kirjoitti näistä kanervamaisista miehistä, jotka yleensä tarinan lopussa saavat synninpäästön ja Minnan luomat naiset saavat aina kantaa rakkauden rangaistukset.

Mannerheim on tietysti monilla tantereilla jyllännyt kunniakas suomalainen kanerva. Armfeltin kanssa he eivät muodosta vain kahta kolmasosaa Suomen historian merkittävimpien miesten triumviraattista, vaan mallin kaikille kanervan uraa ajatteleville miehenpuolille hienostuneesta, mutta huonotapaisesta ja sliipatusta maailmanmiehestä, kavaljeerista ja naisten päiväunien Satumaan prinssistä, joilla monista muista kanervista poiketen oli sen lisäksi sekä fyysistä että moraalista rohkeutta silloin kun tällaisia miehisiä kulutushyödykkeitä tarvittiin.

Kolmannen osan tästä suomalaisten pyhästä kanerva-kolmikosta muodostaa tietysti pitkäaikainen mini-diktaattorimme Urho Kaleva Kekkonen, joka oli myös todellinen perus-kanerva. Hän eli lisäksi aikana, jolloin itsesensuurin pelosta polvillaan vapiseva lehdistömme (yltiöpäisen vapisematonta ja usein salakielisen vihjailevaa samizdat-lehteämme, Hufvudstadsbladetia, ehkä lukuun ottamatta) täytyi ohjaamalla ohjata paljastamaan – tosin hyvin varovasti – koko kansan ihailtavaksi viriilin, mutta samalla salaa kulissinsa takana rapistuvan, presidenttimme kanervamaisia naisseikkailuja, joiksi niitä ei tietysti siihen aikaan kutsuttu. Näin mm. nimet Slior, Snellman ja Hallama tulivat vaivihkaa rahvaan tietoisuuteen.

Poliitikkojen joukossa kanervia onkin yllin kyllin, näennäinenkin valta näyttää toimivan afrodisiakana. Todellisesta vallasta puhumattakaan.

J.F. Kennedy on tietysti politiikan kanervien Loistava Apollo. Siinä missä tavallinen poliittinen kanerva joutuu etsimään naisiaan supermarkettien kassoilta, Kennedy voi valita Hollywoodin yltäkylläisestä hunajakeosta. Bill Clinton oli myös tietysti kanerva, sen sijaan Busheja ja Reagania tai muita sodanjälkeisiä Amerikan presidenttejä ei ehkä ole kukaan kanerviksi kutsunut. Tosin Eisenhowerilla oli sodanaikainen suhde autonkuljettajansa kanssa, mutta häneltä puuttui tärkeä kanervamainen ominaisuus, välinpitämättömyys seurauksista ja tekojen sarjamaisuus.

Suomessa on tietysti myös poliittisia kanervia Kekkosen lisäksi.

Osoittautuu, että pääministeri Vanhanen on nupullaan mutta jo aukeamaisillaan oleva kanerva. Hän ehkä lopulta valmistuu opinnoiltaan kiehtovaa tuoksukutsuaan ylettömästi tuhlaavaksi kanervaksi – vielä nyt näyttää siltä, että pääministeriltä puuttuu tarvittavan kova välinpitämättömyys, mutta hän aloitti kanerva-opintonsa vasta kovin iäkkäänä (tiettävästi), vasta opittuaan, että valta tekee vähäisestäkin kanervasta väkevän. Tosin emmehän tiedä mitään aikaisemmasta Matti Vanhasesta, vasta pääministeriys teki hänen seksielämästään kiinnostavan. Mielenkiintoista on se, että tuskin kukaan on tiedonhaluinen hänen poliittisesta sanomastaan. Ainoa mieltäkiehtova asia hänessä näyttääkin olevan hänen tyttöystävänsä, ja tämä ehkä kertoo Vanhasesta kaiken, mitä on tarpeellista kertoa.

Kuva: ikinuori kanerva, Warren Beatty, nuolaisee himokkaana sensuelleja huuliaan

Ja onhan meillä vielä se turkulainen kansanedustaja, mikäs sen nimi nyt? no se tekstailija! Jolla kuulemma on joku ruumiinosa niin iso, että eduskunnan vessanpönttöjä on jouduttu syventämään kuudella tuumalla. Mutta tämä saattaa olla vain pahaa panettelua tai Urbaani Legenda.

Vielä loppuun on kuitenkin mainittava kanervien kanerva, vastikään 70 vuotta täyttänyt Warren Beatty, joka on käynyt läpi "kaikki" Hollywoodin naiset kanerva-urallaan. Tosin hänelle kävi lopussa niin kuin Rosvo Roopelle, joka "...lesken eessä nöyrtyi ja joutui naimisiin, ja sillä lailla Rosvo-Roope hiljaa hirtettiiiiin." Beattyn iki-ihana vaimo, Annette Bening, joka näytteli Michael Douglas'in, täydellinen kanerva tietysti, leskimies-presidentin lemmenkohdetta elokuvassa The American President, ei taida kuitenkaan olla leski vaan eronnut. Mutta hällä väliä.

Etappisikojen jalostusta

Kuva: Wim Delvoye, Galerie Emmanuel Perrotin, 76, rue de Turenne 75003 Paris, Paris

Jostakin porsaspoikueesta on uskaltaumassa ulos- ja karkuunpääsyä yksi nuorehko etappisika, josta saatetaan kuulla enemmänkin tulevaisuudessa (koristeellisen poikueen kuva yllä, arvelen ovensuussa kärsä innokkaan uteliaana pystyssä ja takapuoli tiukasti suojattuna vasten nurkkaa kököttävää otusta ko. etappisiaksi). Alkupalaksi hän välittää tietoa Korowai-heimon noidista nimeltä khakhua.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että hän on pelästynyt kiukkuisia kommentoijia jollakin saitilla ja on jättänyt kommentointimahdollisuuden pois uudelta, ihastuttavannäköiseltä blogiltaan. Ehkä on siinä tehnyt ihan viisaasti, sitä tiedä minkälaisen kommenttipommin saisi jos antaisi tulla ovesta sisään. Ensimmäinen postaus on tosin päivätty 1. Aprillia, joten jatkosta emme voi olla täysin varmoja. Osoite on kuitenkin lisätty oikean sivupalkin Aikalaista-otsikon alle.

Onnea yritykselle, etappisika.

Memeettistä sanailottelua

Sanojen Anita lähetti haasteen uuteen memeettiseen ilotteluun.

Väliotsikot puhuvat puolestaan ilman sen kummempia selityksiä. Kuitenkin vielä sanoisin, että kaikki ovat vaikeita. Millä kriteereillä esimerkiksi sana olisi lempisanani? Vaikea sanoa, mutta annetaan tulla mitä sylki suuhun tuo.

Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.)?

Hilla, kaunis, kaipaus, paluu, onnellinen, salaisuus

En kyllä osaa sanoa, miksi juuri nuo sanat pomppasivat mieleen, miksi juuri tuossa järjestyksessä. Haluaisin tietysti sanoa, että ne tulivat vapaasta tahdosta, mutta en voi vakuuttavasti niin tehdä.

Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein?

Utuinen

Sekin pomppasi varkain mielen pohjamudista, enkä voinut muuta kuin panna sen näytille.

Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms?

Niinmutta, kuules, perkele, toisaalta, kulta

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten?

No niitä on tietysti paljon, eikä ainoaa ja merkittävintä voi valita, merkitys on aina ajasta ja paikasta kiinni joka tapauksessa. Suomesta saattaisi tämä olla sielua lähellä:

Kaikki saavat, mutta komiat ensin. (Isostakyröstä)

Tai Persiasta vaikkapa tämä Omar Khajjamin kehoitus (oma käännös englannista):

Havahdu aamun ensimmäiseen valoon. Nouse ylös! Oi nuoruus, täytä kiireesti sielusi ruusuisella viinillä, joka pulppuaa aamunkajon kristalliastiasta.

Tosin tämä Korkea veisuun pätkä koskettaa sielua myös (en ole varma miksi?):

Kuin punainen nauha ovat sinun huulesi, ja suusi on suloinen; kuin granaattiomena, kypsyyttään halkeileva, on sinun ohimosi huntusi takana

Ja Maria Jotunilta tulee tämä seuraava aforismi aforismeista:

Jos me välähdykseltä näemme jonkin totuuden ja luulemme keksineemme jonkin uuden viisauden, voimme olla varmat, että sadat tahi tuhannet ovat sen ennen meitä keksineet satojen, ehkäpä tuhansien vuosien kuluessa.

Ja kokeillaan vielä tämä joltakin tuntemattomalta:

Vahvat nauravat ja heikot itkevät mutta viisaat hymyilevät.

Mutta valituksi tulee kuitenkin tämä:

Ku torutaa ni kuuntele, ku pieksetään ni kääntele, ku kiitetään ni pierase.

Vaikka en ole kuitenkaan ihan varma sopiiko se edes tänne virtuaalikulttuurin läpitunkemaan blogistaniin.

Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan?

Karju, vittu (ja sen johdannaiset), pirteä, kyrpii, kamala

Siis tässä on näiden sanojen arvostelusta kysymys, eikä sanojen takana olevista ideoista, vaikka se ei tietysti voi olla vaikuttamatta. Nuo v-alkuiset ja kyrpiikin tuntuvat kyrpivän erityisesti mieltä. En millään totu siihen, että hyvin nuoret naisetkin käyttävät niitä julkisuudessa ilman sen kummempia estoja. Onko sanoilta hävinnyt kärki niin tyystin, että ne eivät enää tunnut miltään. Omassa sielussani kärki vielä pistelee pahasti.

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.

Anita valitsi omaksi fraasikseen tässä kategoriassa sanonnan ”Mitä kuuluu?”, joka olisi minullekin tullut ensimmäiseksi mieleen. ”Moi!” on toinen samanlainen. Mutta valitaan vaikka tämä:

Tämä maksaa maltaita.

Oi kun tuli oikein kylmänväreitä tuosta viimeisestä.

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin.

tuhatvuotissyntymäpäivä

Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.

Opin tänään Iltalehdestä seuraavan sanan:

keskusdigisovitin

Että sellaiset sanat, taidan olla niin myöhässä, että "kaikki" ovat tämän jo tehneet. Tässä menköön haaste kaikille kilteille Suomen (ja ulkomaankin) bloggareille, jotka eivät vielä ole saaneet haastetta tai tehneet tätä haastamatta.

Juutalaisia, jiddištä ja Knokken rantabulevardia

Eilen piti mennä leffaan katsomaan Drew Barrymore ’a ja Hugh Grant ’ia kevyessä elokuvassa Sävel ja sanat (tai oikeastaan Music and Lyrics, sillä englannin kielellähän se olisi tietysti täällä katsottu).

Kaunis mutta tuulinen kevätpäivä houkutteli sen sijaan Pohjanmeren rantaan ahavoitumaan keväisessä auringonpaisteessa, promeneeraamaan Knokken rantabulevardilla käsikynkässä puolison kanssa ja istuskelemaan ulkoilmakahviloissa, joissa tarjoillaan myös erinomaisen virkistävää kampari-orange –juomaa hyväilevän auringonporotuksen kuivaamille kitarisoille. Meren löyhkä oli raikas kuin keväinen kukkaketo, ja näimmekin jollakin nurmella kukkia, joita varmuudella vannoimme keltavuokoiksi, tosin kumpikaan meistä ei tunne paikallista kasvustoa riittävästi, joten vannomiset saattoivat olla vääriä valoja.

Lounasta söimme Knokken rantakadulla, Zeedijk’lla, ravintola Rubens ’issa, josta ei millään tahdo lounasaikaan löytää pöytää.

Rubensin ruokailijat ovat suurelta osin Knokkessa ”kesäasunnossaan” viikonloppuisin käväiseviä äveriäitä belgialaisia eläkeikäisiä, pikkuporvareita. Keskiluokkaa siis, jokaisen eurooppalaisperäisen yhteiskunnan vankkaa tukirankaa: kauppiaita, virkamiehiä, virkailijoita ja tietysti korkeakulttuurin kuluttajia, vakauttajia, pyörien pyörittäjiä ja työmyyriä. Tai olisiko ylempi keskiluokka näille knokkelaisille oikeampi sosiaalinen niche (tai ekokolo pitäisi kai suomalaisena sanoa), en osaa varmuudella sitäkään päätellä. Miehiä kultaa kilisevine vaimoineen, vanhemmilleen kohteliaine jälkeläisineen ja siististi puettuine jälkeläisten mukuloineen, joista monella on ”jarmułka” päänkoristeena.

Kirjoitin tuon päähinesanan tarkoituksellisesti puolalaisella poikkiviivatulla ł-kirjaimella (joka äännetään niin kuin englanninkielen w, esimerkiksi sanassa water, eli siis jotenkin, että: ”uotö” (sorry, ei ole foneettisia aakkosia käytössä) ääntyy siis siltä osin samaan tapaan kuin Lech Wałesan sukunimi).

Jarmułka on tietysti jiddišinkielinen sana juutalaisten päähineelle, jota pidetään pään suojana varsinkin sapattina, jolloin saa myös vapaasti ja kaikkeen tyytyväisenä ajatella jarmulkka-kattonsa suojassa, että maailma on valmis. Hepreankielinen sana päähineelle, joka ei meinaa millään pysyä kunnolla omassa Cro-Magnonilaisessa päässäni, on ”kipah”, monikko ”kipot”, joten siltä suunnalta jarmułka ei tulle.

Alun perin Reinin alueen askenasi-juutalaisten kielen, jiddišin, tärkeimpiä alueita Euroopassa olivat Saksan, Ranskan ja Alankomaiden lisäksi juuri Puola (ja Liettua) ja tietysti Valko-Venäjä ja Ukraina myös – erityisesti Puolalta valloitetut alueet. Ja olihan puhujia pitkin ja poikin muitakin slaavien suomalaiskansoilta valloittamia maita. Mutta Puolassa jiddišinkielisiä lienee ollut suhteellisesti eniten. 1930-luvulla jiddišiä äidinkielenään puhuneita oli yli 10 miljoonaa, sodan jälkeen enää 3 miljoonaa ja kielen puhujien määrä on koko ajan pienenemässä, eniten siksi, että hepreankieli on ponnahtanut takaisin elävien kielten kirjoihin erityisesti Israelin perustamisen jälkeen 1948.

Jiddiš kai oli alunperin Reinin alueella syntynyt konvergentti sekakieli, sanoja lainattiin saksan, heprean ja aramean lisäksi ranskasta ja (myöhemmin askenasi-juutalaisten paetessa varsinkin ristiretkien jälkeisiä vainoja idemmäksi) slaavilaisista ja muistakin eurooppalaisista kielistä. Jarmułka näyttäisi enemmän slaavilaiselta kuin germaaniselta sanalta ja tulee ehkä kauempaakin idästä, turkista tai tataarinkielestä. Kysyin tätä puolalaiselta ystävältäni Stanisław’iltta, mutta hän ei osannut sanoa asiaan sitä eikä tätä, mutta aikoo ottaa siitä selvää.

Eilen, kun nautin lounaastani: herkullista vesikrassimunakasta ja ranskalaisia perunoita kuivan elsassilaisen riesling-valkoviinin kanssa, muistelin, että jiddiš sisältää sellaisenkin sanan kuin ”zhaleven”, joka tarkoittaa pihiyttä, penninvenytystä.

Kun katselee näitä juutalaisisiä ja -isoisiä näkee selvästi mitä ”zhaleven” tarkoittaa käytännössä: huonosti istuvia tummia pukuja, paljonkäytettyjä, mutta hyvinhoidettuja kenkiä, muodittomuutta, sekä arjet että pyhät, vaatimattomuutta, josta on tehty välttämätön hyve. Vanha hokemahan on, että pienet menot, eivätkä suinkaan suuret tulot, ovat omaisuudenkertymisen salaisuutena (tämän uskokoon ken haluaa, viittaan tämän tekstin viimeiseen kappaleeseen). En tiedä opettaako Talmud tätä filosofiaa, mutta melko hyvin se on juutalaisille perille mennyt. Kehoitus laittaa kymmenys tai enemmänkin tuloistaan säännöllisesti säästöön pahan päivän varalle olisi varmasti hyvä ehdotus itse kullekin – uskonnosta, väristä, sukupuolisesta pidättyväisyydestä ja muista henkilökohtaisista mieltymyksistä riippumatta.

Tietysti historia, jo satoja vuosia ennen viime sotien lopullisen ratkaisun vainoja, on pakottanut juutalaiset elämään vaatimattomasti, näyttämättä hyvinvointiaan naapureille. Yksi tärkeä syy juutalaisvainoihin on ollutkin kateus, tarkemmin vielä huhujen, harhaluulojen ja väärinkäsitysten lietsoma kateus. Natsien juutalaisvainojen tärkeä elementti (Hitlerin väärinkäsitetyn arjalaisuuden ja puhtaan rasismin lisäksi) oli omaisuuden siirtäminen juutalaiskäsistä puhtaanvalkoisiin arjalaiskäsiin.

Sellainenkin seikkailukirja kuin Walter Scott ’in Ivanhoe (vuodelta 1819) antaa kateuden höyryisestä juutalaisvihasta hyviä viitteitä.

Scott kirjoitti kirjansa aikana jolloin juutalaisten huono osa oli ajan yhteiskunnallisen kritiikin kohteena. Kirja kuvaa aikaa kolmannen ristiretken lopulla (1190-luvulla), päähenkilö Wildfred of Ivanhoe tulee takaisin Englantiin köyhtyneenä ja juutalainen panttilainaaja Isaac rahoittaa hänen ritarivarusteensa, joiden avulla Ivanhoe saa omaisuutensa takaisin, nai Lady Rowenan ja elää elämänsä jne. Isaacin kaunis tytär, Rebekka itse asiassa nousee kirjan tärkeimmäksi henkilöksi, hän sekä rakastaa että joutuu rakastetuksi, pelastaa sankareita kuolemalta ja kuolee melkein itse roviolla, mutta kukaan kirjan ylimyksistä ei tietysti voi naida juutalaisnaista, eikä Isaac missään nimessä antaisikaan tytärtään kenenkään gentile 'n, vääräuskoisen, vaimoksi. Näin he häviävät tarinan lopussa Espanjaan, jossa (vielä siihen aikaan) juutalaisia kohdeltiin paremmin kuin muualla Euroopassa, myöhemmin juutalaiset joutuivat joukolla pakenemaan kristittyjen kirkon vainoja ja tappotuomioita Espanjasta ja Portugalista lähinnä Alankomaihin, jonne perustivat mm. maailman timanttikaupan keskuksen.

Juutalaisten, erityisesti vanhanaikaisten shtetl-juutalaisten (shtetl tarkoittaa sananmukaisesti maalaiskylää, eli vapaammin käännettynä maajussi tai maalaismoukka riippuen kääntäjän sydämen kyllyydestä ja muusta hyvyydestä), siis näiden vanhanaikaisten maalaiskyläläisten kohtalosta ja heidän Jumalalleen jatkuvasti motkottavasta suhtautumisestaan hunajansuolaiseen elämäänsä kuvataan hienosti tarinoissa ukrainalaisen Anatjevkan pikkukylän maitomiehestä, Tevjestä, jolla on seitsemän kaunista ja omapäistä tytärtä, ja huolet tietysti seitsemännessä potenssissa.

Kirjoittaja on syntyjään ukrainanjuutalainen Sholem Rabinowitz, joka tunnetaan paremmin nom de plume ’istaan, Sholem Aleicham (eli suomeksi rauha sinulle). Tarinat on tehty maailmakuuluiksi elokuvana ja musikaalina Viulunsoittaja katolla, joissa juutalaisille tyypillinen surullinen huumori tulee erinomaisesti esille. Aleicham kirjoitti tarinansa jiddišillä, niin kuin Nobel-kirjailija Isaac Singer ’kin. En tiedä onko Aleichamin tarinoita käännetty suomeksi (musikaalin lisäksi), englanniksi Tevjen tarinat ovat kenen tahansa sydämeen hyvin käyvää tekstiä.

Juutalaisten vaimoilta ja tyttäriltä ei välttämättä enää vaadita Ivanhoen tai Raamatun Rebekan kaltaista alistuvaa vaatimattomuutta, kuten kultakorujen kimallus nykypäivän Knokkessakin osoittaa.

Knokke on ”aina” ollut belgialaisten Riviera, kaupunki on täynnä erilaisille kukkaroille sopivia hotelleja ja nykyisin pelkästään kalliita tai erittäin kalliita taloja ja huoneistoja. Monet belgialaiset taidemaalarit (esimerkiksi Leon Spillaert, jonka taiteen näyttely oli Brysselin taidemuseossa aikaisemmin tänä vuonna, en tainnut muistaa siitä kirjoittaa) ovat ikuistaneet rantaelämää jo pitkälle toistasataa vuotta, itseasiassa jo Belgian syntymästä, 1831, saakka). Knokken kaupunginjohtajana on ollut kreivi Leopold Lippens jo 25 vuotta. Hänen perheensä omisti kaikki alueen (Knokke-Heist) merenrantamaat kuninkaan lahjoitusmaina, ja omistaa kai vieläkin, suuri osa rakennetusta maasta on vuokrattu pitkiksi määräajoiksi.

Matka Brysselistä Knokkeen ja takaisin on 250 kilometriä. Autolla siihen kuluu tietysti bensaa niin, että puhalsimme matkalla ilmatilaan noin 47.5 kg hiilidioksidia. Nykyisin, vaikka en siis uskokaan ihmisen suhteellista vaikutusta kovin suureksi ilmaston lämpiämisessä (aurinko tekee sen meidän puolestamme), lasken mielessäni aina ajaessani autoa, paljonko saasteita tulee puhalleltua taivaan tuuliin. Omatunto alkaa hiljalleen vaivata, varsinkin, kun pojanpojat kasvavat hurjaa vauhtia ja saattavat pian kysellä, missä heidän puhdas ilmansa mahtaa olla, ja puhtaat vedet, ja biodiversiteetti, jos sellaisia suuria sanoja oppivat. Tosin nyt he ovat vasta 4 ja melkein 3, joten vielä on aikaa keksiä hyviä selityksiä.

P.S. Muuten jiddišinkielinen sanonta "Vemen barestu?", tarkoittaa suomeksi jotakin, että ”ketäs narraat”, on sananmukaisesti käännettynä ”ketä nussit” eli samanlainen englanninkielen ”screw" –verbin kanssa (Esim. sanonnassa I’m screwed!) tarkoittaen käännettynä sekä ”kustu silmään” että raa'an sananmukaisesti ”nussittu”, jos tällaista sanaa nyt saa blogimaailmassa käyttää, sehän on lähes läpeensä täynnä vain hienosti oopperakieltä puhuvia korkeakulttuuri-Arvoisia Lukijoita. Mutta ehkä lingvistiikan nimissä saisi kuitenkin näinkin sanoa.

Tracey Emin taiteesta

Englantilainen taiteilija, julkkis ja vanhuuttaan haisevien (taide)arvojen repijä Tracey Emin kirjoittaa joka perjantai kolumnia The Independent –lehdessä.

Aikaisemmin tällä viikolla oli uutisissa, että Emin on nimetty Royal Academy ’n jäseneksi. Uutinen saattaa olla yllätys monelle taide-elämää seuraavalle, Emin ei ole tunnettu mukautuja, konformisti. Hänen Turner Prize –kilpailuun muutama vuosi sitten osaa ottanut sijaamaton vuoteensa likaisin lakanoin (My Bed) ei ehkä ollut suurta taidetta (vaikka tulikin toiseksi siinä kilpailussa, voittajaa tuskin kukaan edes enää muistaa), mutta ainakin se veti turpaan homehtuneita (taide)arvoja, mikä taiteella ehkä onkin tehtävänään, sen lisäksi, että se informoi, elävöittää ajatuksia, istuttaa uusia ja on muutenkin kipuna yhteiskunnan takapuolessa (OK, tämä idiomi ei oikein istu suomenkieleen, mutta ”so what”).

Tämänpäiväisessä kolumnissaan (hienoja kirjoituksia, joita lukee mielellään jok’ikinen perjantai ja ihastelee tai kiroaa riippuen sisällöstä tai omasta mielentilasta) siis tänään Tracey Emin juhlii uutta akateemikon arvoaan ja kirjoittaa taiteesta mm. näin:

”Ra, RA, Ra, a Ra, Ra, Ra! Mitä se tarkoittaa, että on Kuninkaallisen Akatemian jäsen? … Odotan innolla saadakseni sen selville… Olen ollut useilla Akatemian illallisilla, ja käynyt kiinnostavia keskusteluja…

Keskustelemme ehkä tulevaisuudessa näistä: Sitoiko Turner itsensä todellakin mastoon? Tuhosiko Ruskin todellakin Turner ’n pornokokoelman? Olisiko Jasper Johns tehnyt niin erilaista taidetta, jos hänen nimensä olisi ollut John Jasper? Oliko Jackson Pollock CIA:n ja mafian palkkalistoilla? Oliko hänen alkoholisminsa avunpyyntöä, ja hänen kuolemansa itsemurha?...

…Ovatko Andy Warhol ’in muotokuvat saksalaisista teollisuuspampuista paskaa taidetta vai fantastisia monumentteja 20. vuosisadan taiteelle?...

…Pitäisikö Matissen taide nähdä erillään hänen poliittisista mielipiteistää? (Matisse oli äärioikeistolainen nationalisti. Toim huom.)…

…Myikö Picasso todella huonot maalauksensa natseille ja piti parhaansa työhuoneensa nurkkassa muun roskan knassa? Vai oliko asi päinvastoin?...

…Olen viime aikoina saanut paljon muitakin kunnianosoituksia. Sanoin ystävälleni Rudi Fuchs ’ille (hän on arvostettu taidehistorioitsija, 30 vuotta Stedelijk Museum ’in johtajana ja maailmankuulu Rembrandt –asiantuntija: ”Miksi luulet, että minulle annetaan niin paljon kunnianosoituksia yhtäkkiä?”. Hän vaipui syviin ajatuksiin ja näytti syvälliseltä, ja sanoin pehmeällä professorimaisella hollantilaisaksentillaan:

'Ah, tämä on itsestään selvää. Kuolet kohta.'…

…Ja sitten puhuimme lisää. Tapahtuuko yhteiskunnassa aina parin kolmen vuosikymmenen välein suunnan muutos? Voimme nähdä 70-vuotiata hippejä Zimmer-laseissaan harhailemassa San Franciscossa. 55-vuotias punk turistina King’s Road ’illa perhe perässään. Mummy punk, Baby punk, Daddy punk, Granddaddy punk,. Suloista. Ja Grand Finale: 60-vuotias Hell’s Angels pankinjohtaja ajamassa Harley Davidsonia New Forest ’in läpi sunnuntaiiltapäivänä…

…On hyvä, että minusta tehtiin Kuninkaallinen Akateemikko. Se on hyväksi muille akateemikoille. Se ei tarkoita, että minusta on tullut mukautuja; se tarkoittaa, että Kuninkaallinen Akatemia on muuttunut avoimemmaksi, mikä on tervettä ja briljanttia. Joskus minun täyttyy muistuttaa itseäni kuinka tyhjää elämäni olisi ilman taidetta. Otan taiteen olemassaolon liian usein itsestään selvyytenä, eikä näin pitäisi tehdä. Taide on jotakin, jonka puolesta pitäisi taistella, koska niin usein, jopa meidän yhteiskunnassamme, taidetta ylenkatsotaan liian helposti. Tämä jokin, läsnäolo, joka on koskettanut tätä maailmaa, ihmislajin tietoisuutta, tuhansien ja tuhansien vuosien aikana, lykätään vieläkin syrjään ja se työnnetään alimmaksi niistä keinoista, joita ihminen tarvitsee selviytyäkseen

[lajina].

Että siihen malliin. Ulkona sataa ja on 10 astetta lämmintä. Tuuleekin, kevät taitaa olla tulossa. Ja ehkä kesäkin.

Brittien kirjapalkintoja ja muitakin kirjavihjeitä

Kuva: British Book Awards -pysti eli leikkisästi "Nibbie"

Englannissa jaetaan yhtenään palkintoja kirjoittajille, mikä on tietysti aivan oikein.

Monet palkinnoista, ehkä kaikkikin, ovat lähinnä, tai kokonaankin, markkinointiin liittyviä tapauksia, palkinnoilla on sponsori, joka saa palkinnon myötä nimensä näkyvästi esille. Mutta nimilistoja on silti mukava katsella, eikä kaupallisuudesta sinänsä mitään pahaa saa olla sanottavana: jotenkin kirjat on lukijalle saatava hämmästeltäviksi. Tosin omasta luettavasta ei toistaiseksi ole puutetta – saatikka sitten loppua – ollut näkyvissä. Uusia vihjeitä saa päivittäin; rahat, voimat tai aika eivät kuitenkaan riitä kaikkien ottamiseen onkeensa.

Eilen kävi nimimerkki m.t. jättämänsä merkkinsä edellisen postauksen kommenttilaatikkoon, ja käytti samalla tilaisuutta hyväkseen ehdottaakseen portugalilais-amerikkalaisen aivotutkijan ja neurologin Antonio Damasio’n mielen anatomiaa, fysiologiaa ja neurologiaa koskettelevia kirjoja: kuten äskettäin lukemaansa "Descartesin virhe; emootio, järki ja ihmisen aivot" (Terra Cognita, 2001), "Tapahtumisen tunne; miten tietoisuus syntyy" (Terra Cognita Helsinki, 2000) ja "Spinozaa etsimässä; ilo, suru ja tuntevat aivot" (Terra Cognita, 2003). Damasion esittely University of Iowan saitilla löytyy täältä.

Tiede-lehden (1/2007) artikkeli Miksi taivas on sininen? Koskettelee myös Damasion ajatuksia (erityisesti kirjassa Tapahtumisen tunne) ja artikkelia voi lueskella täällä.

Mutta siis brittien kirjallisuuspalkinnoista piti puhua.

Eilen jaettiin Galaxy British Book Awards –palkinnot, jotka tunnetaan myös nimellä Nibbies pystin muodon vuoksi (kuva ohessa). Nibbies on peittelemättä kaupallinen palkintorypäs. Sponsorit vaihtelevat vuodesta toiseen, tänä vuonna sponsoreiden joukossa ovat mm. The BookPeople, Reader’s Digest, Amazon, kolme suurta kirjakauppaketjua (W.H. Smith’s ja Waterstones, jotka itse asiassa kuuluvat nykyisin samaan kirjakauppakonserniin ja amerikkalainen Borders), myös supermarket-ketjut Tesco ja Sainsbury’s ovat mukana kirjojen myyntitouhussa ja kirjojen palkitsemisessa myös.

Huikean suosittu Channel 4:n chat show-aviopari Richard Madeley ja Judy Finnigan jakoivat omaa nimeään kantavan palkinnon Richard & Judy's best read of the year, joka valitaan heidän shownsa kirjakerhon kirjoista. Richard ja Judy –showlla on suuri vaikutus siihen, mitä kirjoja britit nykyisin lukevat. Samaan tapaan kuin amerikkalaisen Oprah Winfrey shown kirjakerholla (Oprah Book Club) on Atlantin toisella puolella.

Reader’s Digest’in sponsoroimaksi vuoden kirjailijaksi (Author of the Year) valittiin, ehkä älykästä suunnittelua kannattavien kiusaksi, Richard Dawkins, jonka kirja The God Delusion yrittää tehdä lopullisen pesänselvityksen tieteen ja uskontojen välillä. Tämä tavoite on tietysti tuomittu epäonnistumaan. Uskonnot ovat jotenkin (biologisesti) sisäsyntyisiä ihmisissä, eikä niitä voi sivistyksen ja muun valistuksenkaan avulla höylätä kulttuurista pois. The God Delution ei muuten ole kauttaaltaan kovin vakuuttavaa tekstiä, se oli osin epätasainen ja ajoittain vänkäyksen makuinen, vaikka onkin tietysti loistava kirja niin kuin Dawkinsin kirjat yleensäkin.

Aikaisempien Author of the Year –voittajien lista on mielenkiintoinen. Siellä esiintyvät tietysti ”raskaansarjan” kirjailijat kuten Sebastian Faulks, Peter Ackroyd, Salman Rushdie, J.K. Rowling, Philip Pullman jne, mutta ensimmäisenä tittelin voittajana vuodelta 1990 hämmästyttää HRH The Prince of Wales, jota ei ehkä äkkipäätään tulisi tavallisen taviksen mieleen nimetä minkään vuoden kirjailijaksi.

Author of the Year –sarjassa oli muutakin kiinnostavaa. Short listalla näkyy mm. ukrainalaissyntyisen Marina Lewycka’n nimi. Hänet tunnetaan tietysti parhaiten kaunokirjallisesta esikoisteoksestaan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi, joka on siis julkaistu myös suomeksi (Sammakko, 2006).

Julkkisten hallitseman voittajalistan muita nimiä olivat:

Koomikko Peter Kay, Amazon Biography of the Year, muistelmateoksellaan The Sound of Laughter. Kay tunnetaan mm. vuoden 2006 Live 8 -konsertin tapahtumien yhteydestä toilailtuaa kännipäissään suoran televisio-ohjelman aikana sekä haastatteluissa että päälavalla. Hän on myös se Comic Relief Red Nose Day’tä tukevalla (Is this the Way to) Amarillo –videolla reippaasti kaikkien iloksi marssinut ja laulamista teeskennellyt paksukainen. Laulun esitti videolla tietysti sen tekijä, ikinuori Tony Christie, vaikka suuri osa ihmisistä ehkä luulee vieläkin, että Peter Kay oli laulun esittäjä.

Children’s Book of the Year –palkinnon voitti toinen koomikkojulkkis, suositun The Office –televisoisarjan luoja Ricky Gervais kirjallaan Flanimals of the Deep. Lastenkirjojen ehdokaslistalla oli myös Geraldine McCaughrean kirjallaan Peter Pan in Scarlet, joka on alkupeäisten J.M. Barrie'n Neverland -fantasioiden satavuotisjuhlien kunniaksi nykyaikaistettu jatko-osa, jossa Peter Panilla ja pojilla on mielessä aivan muuta kuin Tinker Bell, no keijut, fairies, kuitenkin.

Mainitaan julkkiksista vielä ainakin puolijulkkis Victoria Hislop, jonka esikoisteos The Island sai Waterstone’s -kirjakauppaketjun Newcommer of the Year –palkinnon. Victoria Hislop on tähän saakka ollut paremmin tunnettu avioliitostaan Ian Hislop’in kanssa, joka puolestaan tunnetaan pitkäaikaisena satiirisen Private Eye –viikkolehden diminutiivisena päätoimittajana. Diminutiivisena lähinnä kooltaan, pää hänellä on kai planeetan kokoinen, tai siis pitäisi kai sanoa aivot, ettei jää väärinkäsityksiä.

Postimyynti ja internet-kirjakauppa The Book People’n sponsoroima Lifetime Achievement Award annettiin amerikkalaiselle John Grisham ‘ille, joka on tunnettu oikeusasioiden piirissä pomppivilla trillereillä vähän niin kuin Mauri Sariola ennen kuin rupesi tuottamaan romaaneitaan liukuhihnalla. Tosin liukuhihnamaisen tehokas kirjoittaja Grishamkin on, hän on kirjoittanut romaanin vuodessa, alkaen vuodesta 1988, ja monista on tehty myös elokuva, kuten kirjoista The Firm (näyttelijöinä mm. Gene Hackman ja Tom Cruise) ja The Runaway Jury (mm. Gene Hackman ja Dustin Hoffman).

Koko voittajaluettelon näkee täällä.

Lentoliikenteen öljystä ja Bill Gates'ista

Kuva: EUROCONTROL Press Release


Daidalos on herännyt talviunestaan ja postaa tänä päivänä euroopplaisen lentoliikenteen tilastoista.

Lentoliikenne kasvaa rajusti, kuten oheisesta grafiikasta voi nähdä. Niille, jotka ovat huolestuneita ilman ylenmääräisestä lämpenemisestä, tämä ei tietysti ole hyvä uutinen. Toisaalta se osoittaa, että yhä suurempi osa ihmisistä pääsee nauttimaan tämänkin teknologisen kehityksen hedelmistä.

Lentoliikenteen osuus kasvihuonekaasuista on noin 1 %:n luokkaa, eli liikennettä rajoittamalla ei suuriin päästösäästöihin ole mahdollista päästä.

Lisäksi liikennerajoitukset, jos ja kun niitä lopulta saadaan aikaan, tulevat koskemaan pahiten niitä, joilla on vähiten varaa lentää ja jotka yleensä lentävät vain sukuloidessaan tai lomaillessaan. Lomamatkat tehdään vieläkin pääosin etelän aurinkoon, jonne - sanotaan nyt vaikka tällaisesta saarivaltakunnasta kuin Suomi - ei millään muilla liikennevälineillä ole mahdollista mennä.

Lentoliikenteessä öljyä on nykyisellä tekniikan tasolla mahdoton korvata millään muulla polttoaineella.

Joten tulevaisuudessa, kun arabien öljy on loppunut tai loppumaisillaan, öljyn poltto lentokoneissa jatkuu vielä pitkään sen jälkeen, kun kaikki nyt öljyllä talojaan lämmittävät ekotaistelijat ovat siirtyneet muihin lämmitysmenetelmiin. Vahinko, että aikaisemmin yleiset kakluunit (vai pitäisikö se olla kakluuna? tai jotain) poistettiin taloista kehityksen aallonharjalla alkaen 50-luvulta.

Kehityksen nimissä silloiset (ja nykyisetkin) poliitikot lisäksi tuhosivat suurimman osan kaupunkien viehättävistä keskuksista ja antoivat tyhjennetyt tontit gryndereille rahastusmasiinoiksi, mutta mitäpä noista menneistä.

Muuten eilen kuulin mukavasti mieltälämmittävän uutisen BBC:ltä. Nimittäin maailman rikkaimman henkilön, Bill Gates'in, omaisuus on suurinpiirtein yhtä suuri kuin Amerikan vähiten ansaitsevan 30 prosentin yhteenlaskettu omaisuus. (On tietysti, reiluuden nimissä, muistettava myös Gates Foundation'in avustustoiminta erityisesti lapsikuolleisuuden, afrikkalaisen AIDS'in, lääkkeitä vastustavan tuberkuloosin ja malarian poistamiseksi.)

Hurraa vapaus, ahneus ja vapaa kauppa, ynnä globalisaatio. Kummallehan huolestuneet aktivistit muuten pystyisivät edes jotakin tekemään: lämpenevälle ilmastolle vai globalisoituvalle riistolle. Kannattaisi ehkä ajatella aktivismin parasta suuntaa.

- allekirjoitti nimimerkki: Sleepless in Hypocrisy

Frances ”Fanny” Burney d'Arblay, kirjailija

Frances ”Fanny” Burney d'Arblay (1752-1840), oli konservatiivinen "feministi" ja kirjailija, 1800-luvun naiskirjailijoiden tiennäyttäjä, joka kirjoitti aluksi tuntemattomana tapakomediaa, chick lit-kirjallisuutta siis, mutta realistisella särmällä ja lukijat uskoivat tekstin sujuvuuden ja älyn vuoksi, että hän (tietysti) oli mies.

Burney julkaisi mm. romaanin Cecilia, jonka juonesta Jane Austen sai vaikutteita Ylepeyteen ja ennakkoluuloon ja jonka viimeisestä kappaleesta Austen nappasi kirjalleen nimen.

Fanny, 15 v, kirjoittaa – ennakoiden yli kahdellasadalla vuodella My space-kirjoittajien ongelmia – päiväkirjaansa 27.3.1768 (The Independent -lehti):

"Pitääkseni lukua ajatuksistani, tavoistani, tuttavistani ja teoistani, silloin kun aika on vikkelämpi kuin muistini, on syy, joka houkuttelee minua päiväkirjan pitoon; päiväkirjan, jossa minun on tunnustettava kaikki ajatukseni, aukaistava sydämeni täysin auki!

Mutta tämän kaltainen kirjoitus olisi osoitettava jollekulle – minun on ajateltava itseäni puhumassa – jollekulle, jolle haluan iloisesti avautua ja jolta en pidä mitään salattuna: mutta kuka on tällainen ystävä? Ainoa, jolle voisin kokonaan, tyhjentävästi uskoutua, asuu samassa talossa minun kanssani.

Kenelle uskaltaisin paljastaa salaisimmat mielipiteeni lähimmistä sukulaisistani, salaiset ajatukseni rakkaimmista ystävistäni, toiveistani, peloistani, aatteistani ja siitä mistä en laisinkaan pidä? Ei-kukaan! Ei-kenellekään, näin ollen, kirjoitan päiväkirjani! Koska Ei-kenellekään voin olla täysin ilman varauksia."

(viimeinen lause kuuluu englanninkielellä: Since to Nobody can I be wholly unreserved. Suomenkielellä on vaikea löytää sopivaa sanaleikkiä tämän kääntämiseksi yhtä fiksusti.)

Sielusta, tietoisuudesta ja muista mustista bokseista

Kuva: Humboldt Universität zu Berlin, Computer- und Mediensercive, Blutner/ Philosphy of Mind/ Consciousness

Sitä ajattelee kaikenlaista, kun istuu viskilasi kädessä ja tuijottaa eteensä – tyhjyyteen niin kuin sanotaan, vaikka eihän siinä edessä juuri koskaan pelkkää tyhjyyttä ole.

Tuijotellessa tuntuu siltä, että ajatustoimintaa ei millään saa loppumaan. Itse asiassa mitä enemmän sitä yrittää lopettaa, sitä enemmän se tuntuu tekevän työtä.

Tietysti, jos viskiin liottaisi tyhmyyksissään LSD:tä tai jotakin sen sellaista tyhjyyden sijasta, alkaisi tuijottaa jotakin kovasti värikkäämpää ja huikeampaa; saattaisi vahingossa päätyä takaisin 60-luvulle, ellei olisi varovainen. Mutta silloinkaan ei ajattelua saisi kokonaan toppuuteltua.

Sitä istuu siinä mielipaikallaan tuijottamassa, hokee mantraansa ja tuntee viskilasin kädessään, vaikka ei tuntisi sitä puristavansa, tajuaa maailman ympärillään ja tietää, että maailma ei pelkästään ole siinä ympärillä, vaan on nimenomaan maailman keskipisteen ympärillä. Ja tajuaa siinä keskellä entiteetin, jota kutsuu varmuudella itsekseen.

Eikä pelkästään tajua sitä keskustaa itsekseen, vaan tuntee sen koko narratiivin, ei sivutuotteena (epifenomeenina) vaan niin kuin ilmestyksenä (epifaniana). Eli tietää eläneensä, elävänsä ja elää nyt ja ainakin jonkin hetken tulevaisuudessa. Saattaa epifanian – ja viskin – vaikutuksesta jopa äännähtää, että ”Minä(!) Elän(!)”, ja pistää varmemmaksi vakuudeksi mielessään huutomerkin kummankin sanan perään. Ja ottaa sitten tukevan kulauksen vanhuuttaan savunmakuista viskiä, jota on kypsytelty vanhoissa sherrytynnyreissä vähintään 15 vuotta.

Semmoista sitä helposti ajattelee sielunsa tai päänsä sisällä, jopa joskus ilman viskilasia. Tosin viskilasin kanssa nuo huutomerkit kuuluvat selvästi voimakkaampina.

Sitten sitä yrittää kysyä itseltään, kun muita ei silloin ole paikalla, että missähän tämä maailmannapa – sielu – sijaitsee. Ja siihen täytyy tietämättömän vastata, että ei missään tai kaikkialla (jotka saattanevat tarkoittaa yhtä ja samaa).

Tämän tietää, koska tajuaa äärettömän pienen ja äärettömän suuren samanaikaisesti, ei oikein selvästi, mutta suurin piirtein.

Usein vielä huomauttaa itselleen, että itseä ei olisi ilman vuorovaikutusta, viestintää, muun maailmankaikkeuden kanssa, ja ajattelee siihen päälle, että näin ollen kehoakaan ei olisi ilman sellaista vuorovaikutusta, olisi kai vain joku kasa alkeishiukkasia epämääräisen somasti lähekkäin asettautuneina, siteenä ehkä pienehkö ämpärillinen universumin pimeää kuraa, joilla ei myös olisi sen kummemmin päätä eikä häntää ilman vuorovaikutusta.

Sitten saattaisi tulla mieleen ajatus hermoverkosta, tai jos haluaa sillä kerralla hienostella, neuroverkosta - varsinkin , jos on tutustunut ruotsalaisen biologin, Jonas Frisénin, ajatuksiin.

Neuroverkko tarkoittaa kai tilaa, jossa on vähintään kaksi (tai ehkä verkkoon tarvittaisiin vähintään kolme) prosessointiin kykenevää, aktiivista neuronia (osapuolta), joiden välillä on toimiva yhteys, synapsi, jossa joku ärsytys siirtyy osapuolelta toiselle (eli tapahtuu viestintää).

Aivotutkijat väittävät, että koko elävän olennon sieluksi kutsuttu ilmiö voidaan selittää aivojen neuronien ja synapsien avulla. Se on tietysti hienompi tapa sanoa, että sielua ei aivotutkijoiden mukaan ole olemassa omana entiteettinään. Samojen tutkijoiden mielestä psykologiaa – sielutiedettä – tieteenä ei oikeasti voisi edes olla, koska ei ole sieluakaan, jota se tutkisi.

Tavallisena yltiödualistisena taviksena sitä on suunnattomia vaikeuksia uskoa, että oma sielu, minä, voidaan selittää olemattomaksi, koska tietäähän vastaansanomattomalla varmuudella sielun olevan olemassa, koska ajattelee niin olevan.

OK, OK, nykyisin tämän ajatuksen sovellukset ovat vähän kliseisiä eivätkä kovin vakuuttavia. Alkuperäisenä ajatus ei tietysti ollut kliseinen, kun ranskalainen Renatus Cartesius sanoi sen ensimmäisenä. Hän taisi sittemmin kuolla nuhaan suomalaistenkin oman – ja jopa ruotsalaiseksi erityisen pähkähullun tai ehkä yliviisaan (tätä eroa on vaikea varmuudella päätellä) – kuningatar Kristiinan aikaisin-valistuneessa, roomalaiskatolisessa hovissa.

Sillä, mitä välineitä käytän ajatellessani, ei näyttäisi olevan merkitystä sille, että minäni – tai sieluni siis, joka on aivoihin ja muuhun materiaan nähden metatason olio – on olemassa, vaikka ei ehkä olekaan kuolematon sanan varsinaisessa fyysisessä merkityksessä. Vaistomaisesti sitä ajattelee, että minä – sielu – on jotenkin erilaista esimerkiksi ”kuolleen luonnon” olemassaoloon verrattuna. Vaikka tietysti sielukin voi olla kova kuin kivi tai sitkeä kuin kuusipuu tai kylmä kuin kuollut kala, mutta omasta sielustaan ei tällaista helposti ajattele – varsinkaan, jos kuvittelee pitävänsä humanismia elämänasenteenaan.

Ulkomaailman suhteen ihmisen ajattelutoimintojen ja muiden ruumiintoimintojen voi kuvitella olevan jonkinlainen ”Black box”, prosessijärjestelmä, joka on sikäli suljettu, että sen sisäisestä toiminnasta ei voi pelkillä ulkopuolisten aisteilla saada oikein mitään tolkkua. Mitä tapahtuu maksassani, jota savunmakuinen viski juuri nyt pehmeästi kutittelee, tai mustanpuhuvassa sapessani, jota selvästi sapettaa neuroniverkostoa ajatellessani, tai aivojen neuroneissa. Tätä ei ulkopuolinen osaa ilman tutkittavan aktiivista apua sanoa.

Jos vain katselee toimetonta ihmistä, ei tiedä, mitä tämän sisällä liikkuu. Paitsi, jos tämä ”black box” alkaa jotenkin kommunikoida: rupeaa hyrisemään, hymyilee, nauraa, näyttää keskisormea (esimerkiksi leikkiessään sormileikkejä mukuloidensa kanssa), vittuilee tai vetää turpiin. Silloin sillä voi kuvitella olevan jonkinlaisen sielun.

Sielu on toimimista – prosessia. Prosessit määrittävät ihmisen ja sen sielun sekä itselleen että muille.

Aivotutkimuksessa, 80-luvun lopulle saakka ”kaikki” aivotutkijat ”tiesivät”, että aivot on korvautumaton elin. Kun se on kasvanut siihen mihin kasvaa, uusia aivosoluja ei synny. Jos niitä kuolee, niitä ei korvata uusilla.

Muutama varovainen mielipide uusien aivoneuronien jatkuvalle synnylle naurettiin maanrakoon, eikä kukaan oikein kehdannut edes tutkia sen mahdollisuutta. Muistan olleeni kovin huolestunut tästä asiasta joskus 16. ikävuoden paikkeilla, kun uskoin, että aivot ovat kasvaneet siksi miksi kasvavat, ja selvästi tunsin, että viisautta olisi pitänyt olla tuntuvasti senaikaista enemmän. Ja tämä oli mielestäni suuri epäoikeudenmukaisuus muuten oikeudenmukaiselta näyttävässä maailmassa. Sitähän ei tuossa iässä ole kaikilta osiltaan muutenkaan parhaimmillaan. (Valitettavan epäoikeudenmukaisesti sama tunne on muuten jatkunut näihin päiviin saakka.)

Nyt tiedemiehet sen sijaan ”tietävät”, että neuroneja kuolee ja syntyy jatkuvasti. Prosac – mielentilalääke – nopeuttaa neuronien syntymistä (neurogenesistä), siksi se helpottaa depression vallassa olevaa, jolta masennus on tuhonnut kipeästi tarvittavia neuroneita varsinkin kai mantelitumakkeessa, sielun melankolia-astiassa.

Uudet neuronit aiheuttavat siis iloista mieltä, eikä syyttä. Siinä saattaa olla tulevaisuuden parannuskeino vanhaniän Alzheimerille tai Parkinsonin taudille, joita ei nyt pystytä edes kunnolla hidastamaan, parantamisesta puhumattakaan. Neuronigenesiksen osalta tieteen toisinajattelijat – kuten tuo aiemmin mainittu ruotsalainen Jonas Frisén – olivat oikeassa.

Neuronien syntysodan yhtenä aseena käytettiin mm. linnunlaulua, ja aivan oikein että käytettiin, linnut ja ihmiset lienevät ainoita eläviä olentoja, jotka laulelevat jopa omaksi ilokseen, kuten voi kuulla joka yö meidän terassilta yhden yökyöpeli-mustarastaan harjoitellessa yön vaimentamalla äänellä uusia kevätlaulujaan. Ja sen lisäksi molemmat ”opettavat” lajinsa muita laulelemaan uudella tavalla. Esimerkkinä vaikkapa joku pääministeri, joka on ystävällisesti opettanut vihreää nais-edustajatoveriaan, Merikukkaa, kuinka karaokelauluja lauleskellaan selvin päin, mikä äkkiä ajatellen tuntuisi mahdottomalta ajatukselta.

Tästä Arvoisa Lukija voi päätellä, että ajattelen ihmisyhteisöäkin neuroniverkkona.

On ihminen ja on toinen ihminen, molemmilla jonkinasteinen tietoisuus, joiden välillään tapahtuu kommunikaatiota. Jos kommunikaatio on molemmille miellyttävä kokemus, voi näiden välille syntyä pysyväisluontoisempi yhteys, josta saattaa jopa syntyä yhteisö. Sanotaan vaikka Suomen kansa, kirkkokunta, kommunistinen liike, kirjojen lukupiiri tai sonniyhdistys – tai jopa poliittinen susipari.

Tietoisuuksien, tai sielujen, välisessä yhteydessä meemeillä väitetään olevan jokin tärkeä tehtävä. Ei niillä meemeillä, joita omiin ajatuksiinsa kyllästyneet lastunikkarit levittävät toinen toisilleen, vaikka periaate onkin kokolailla sama.

Meemi on geenien tavoin levitettävissä oleva kulttuurikoodin peruselementti, jolla voi tartuttaa muiden viattomia ajatuksia uusilla ideanaihioilla, joista voi syntyä uusia maailmankatsomuksia niin kuin vapaus, valistus, kommunismi, uskonto, konsumerismi, kontaminaatio tai ilmatilan lämpenemisen anti-ideologia ja sen sellaiset toinen toistaan hienommat meemirihmastot.

Yhteiskunta (ja muukin yhteisö) on itse asiassa valtava kommunikaatioprosessi, eikä sitä ole olemassa kuin kommunikaatioprosessina (Rousseaun yhteiskuntasopimuskin ja yksityinen tai julkinen omaisuus, jopa ns. ”kansalaisten yhteistahto” on pelkkää ideoiden kommunikaatiota).

Niin kuin tietysti on oma sielummekin, joka on meidän oma sisäinen pikku yhteisömme, jossa ei tarvitse edes väitellä kuin omantuntonsa (homunculuksen, alitajunnan) kanssa.

Joko homunculus-alitajunta (omatunto) tai me itse (sielu) voi voittaa näissä väittelyissä. Jossakin niiden välillä keikahtelee kai sitten ihmisen vapaa tahto, oli mitä oli todellisuudessa.

Miten tällainen neuroniverkko saa tietoisuuden eli sielun?

Sitä eivät tiedemiehet pysty tyydyttävästi selittämään. Heidän mukaansa se vain kuin varkain nousee (emergoituu) riittävän kompleksisesta neuroverkosta.

Voiko mikä tahansa neuroniverkko saavuttaa saman tilan? Voiko yhteiskunnalla olla sielua, tai yhteisöllä? Internet on valtava, jatkuvassa muutoksessa oleva neuroniverkko, noodeina tai neurooneina tietokoneet ja käyttäjien aivot. Onko silläkin sielu? Tai blogimaailmalla? – bloggareita aivoineen on jo yli 100 miljoonaa. Ja jos sillä on, missä se sijaitsee? Voiko sielu edes sijaita missään?

Ja mihin ihmeeseen laskin sen viskilasin käsistäni? Minulle on nimittäin syntymäisillään emergentti ennakkoaavistus siitä, että tarvetta tukevalle ryypylle harkitaan parhaillaan jossakin homonculukseni sisällä. Itse tulen tietysti tietoiseksi siitä vasta joskus 500 millisekunnin kuluttua, jos sittenkään: ryyppy saattaa mennä suoraan tunnetusti ahneen homunculukseni turpeahuuliseen suuhun.

Lisää Venus-taidetta

Virtuaaliystävä Marja-Leena Rathje antoi edellisen lastun kommenteissa vihjeen omista töistään, joissa on käytetty muusana Willendorfin Venusta. Sarjan nimi on Nexus ja niitä löytyy täältä.

Muuten, kun käytte Marja-Leenan etusivulla, kiinnittäkääpä huomiota lastun Hands in Rock Art kuvassa näkyviin käsiin.

Suurin osa näyttää olevan oikeita käsiä, vaikka löytyy sieltä joukosta joku vasenkin käsi. Luin jostakin, että näiden kalliomaalausten käsien jakauma vasemman ja oikean puoleisiin noudattelee suunnilleen samaa suuruusluokkaa kuin nykyinenkin kätisyys. Eli vasenkätisiä on jotakin 15 %:n verran.

Jostakin syystä vasenkätisyys on säilynyt aikojen yli, joten sillä täytyy olla lajin säilymistä ylläpitävä etu, mikä se sitten onkin. Ehkä aivojen oikeapuoli tuo yhteiskuntaan oikeakätisten käytännöllisyyden, suunnistustaidon, metsästystaitojen ja ilmeisen väkivaltaisuuden vastapainoksi joitakin pehmeämpiä arvoja, jotka ovat välttämättömiä lajille juuri tuon 15 %:n verran.

Historiaa, suomea ja suomalaisuutta

Kuva: Willendorfin Venus

Sanotaan ensimmäiseksi tämä:
kun puhun suomenkielestä tässä lastussa, en välttämättä tarkoita nykysuomea vaan epämääräisemmin itämerensuomalaista kieltä, ja kun puhun suomalaisista, en tarkoita nyky-Suomen kansalaisia. Molemmilla sanoilla on lastussa siis ”syvempi” merkitys, joka ehkä selviää tekstin sisältä.

Aluksi on tunnustettava, että en ymmärrä historian tekemisestä mitään, vaikka olenkin ollut siitä kiihkeän kiinnostunut kaukaisilta historiantunneiltani saakka. Kuitenkin eurooppalaistuvassa Suomessa on hyvä joskus taviksenkin ajatella, mitä Suomi, suomenkieli ja suomalaisuus itselle tarkoittavat ja kuinka itse tulkitsee suomalaista olemassaoloa oman historiallisen käsityksensä valossa.

Koulussa opettajanani oli yksi ”tavallinen ja ’nimetön’ historianopettaja” nimeltään Unto Kärnä. Hän oli pienehkö, pyöreähkö ja punanaamainen huonohkosti istuvassa harmaassa puvussa opettanut vannoutunut poikamies. Tosin hän myöhemmin nai pehmeänpyöreän englanninopettajani nimeltä Ulla, jonka runsaista muodoista jokainen luokkani seitsemästä pojasta näki yö yön perään suloisia ja lämpimänkosteita unia, joissa saattoi esiintyä myös yksi uskonnonopettaja, jonka nimi oli Golgatan Olga. Vaikka tuo kaikki on historiallista totuutta, sillä ei juuri ole tekemistä tämän lastun kanssa, joten jätän opettajieni naimisten ja niiden seitsemän finninaamaisen pojan puberteettiunien käsittelyn tähän lauseeseen.

Olen kiivaasti sitä mieltä, että historioitsijat ovat kaunokirjallisen kulttuurin osa ja kirjoittavat tutkimuksiinsa ja historiankirjoihinsa itse keksimiään tarinoita eivätkä suinkaan ”löydettyjä totuuksia”, eli kirjaavat ylös sitä, mitä historioitsijan oma eläytyminen, mielikuvitus ja intuitio milloinkin mieleen tuovat.

Omista historian oppikirjoistani ovat parhaiten jääneet mieleen ne, joiden kirjoittajina olivat Oskari Mantere ja Gunnar Sarva. Heidän tekstinsä olivat suurelta osin mielenkiintoista tarinapuppua historiallisine nippelitietoineen ja vailla kovin merkittäviä analyysejä. Eikä tästä ole mitään pahaa sanottavaa.

Oppimaan innostaneen Unto Kärnän opetuksen kanssa ne herättivät mm. minun ja yhden Iso-Sävin Jaskan, talonpojan pojan, mielenkiinnon niin, että Jaskasta tuli kaikkien suureksi hämmästykseksi ensin intohimoinen historian opettaja ja sittemmin aikaiselle eläkkeelle jäänyt lukion rehtori ja minä luen edelleen historiallisia tekstejä, vaikka en niistä juuri mitään ymmärrä.

Historiaa tulkitsevista teksteistä voi kai sanoa, että kirjoitusajan konteksti värittää kovasti niiden ns. historiallisia tulkintoja. Tulkitsijan intuitio ja eläytyminen vanhan ajan ihmisten ajatusmaailmaan elävät historioitsijan omassa ajassa, historiallinen totuus puolestaan peitettynä jossakin kaukaisessa ajassa, josta meillä ei ole paljoa unikuvia parempia mielteitä. Otetaan tähän esimerkeiksi vaikka Lascaux’n ”luolataide” ja muut kivikautiset graffitit, Willendorfin Venus, Ilias, Raamattu ja Kalevala ja niiden monilukuiset tulkinnat.

Arvoisa Lukija saattaa päätellä tästä, että olen romanttisen historismin kannattaja, ja saattaa olla tässä arviossaan oikeassa, vaikka en tosin täysin käsitä mitä romanttinen ja historismi tarkoittavat.

Suomalaisuuden ja sen juurten määritys on nähdäkseni juuri tuollaisten ”historiallisten narratiivien” tasolla. Meillähän ei ole kovinkaan paljoa ns. historiallisia lähteitä suomalaisuuden synnystä tai edes kehityksestä, vaikka argeologisia lähteitä on runsaasti. Mutta emme voi olla täysin varmoja ovatko ylöskaivetut artefaktit (teennökset?) suomalaisten vai joidenkin muiden ihmisten aikaansaanoksia. Ongelmana on tässäkin suomalaisuuden määritys.

On tietysti olemassa ylöskaivettua arkeologista "tietoa" joistakin hämmästyttävän sitkeistä mammutin, hirven ja peuran metsästäjistä ja Vienanmeren valaanpyytäjistä, Cro Magnon –ihmisen suorista jälkeläisistä (sivumennen sanottuna oululainen tangoja harrastuksenaan laulava ystäväni Pietari V. on tapaamistani henkilöistä käsitykseni mukaan eniten Cro Magnon –esi-isiämme muistuttava henkilö pyöreine päineen ja poskineen ja tanakoine, lujatekoisine vartaloineen), jotka ovat asuneet Suomenniemellä ja koko Pohjois-Euroopassa mannerjään reunalla jo hamassa muinaisuudessa.

Ja sitten on ylöskirjattua "aikalaistietoa" paljon myöhemmiltä ajoilta: entisten suomalaisugrilaisten, mutta kulttuuriltaan indoeurooppalaisiksi muuttuneiden ruotsalaisten maanviljelijöiden kirjoittamaa narratiivia, jossa suomalaiset ovat aina olleet sivuosissa mukana alempana kansankerroksena ja jopa tyhmänoloisina konnina (à la murhaaja-talonpoika Lalli, nuijasoturi-talonpoika Ilkka ja upseeriksi saakka sivistynyt kuninkaanmurhaaja Johan Jacob Anckarström), mutta eläneet ruotsalaisen valtaeliitin langettamassa varjossa.

Tällainen suomalaisten historian narratiivi oli vielä sotien jälkeenkin kouluissa pääosassa ja voi olla vieläkin.

Eurrooppalaisen valistusajan lopulla suomalaiskulttuuri oli kovaa vauhtia ruotsalaistumassa yläluokkansa tavoin ja olisi hävinnyt lopullisesti melko lyhyessä ajassa. Suomalaisen kulttuurin pelastukseksi tuli ruotsalaisten onnettoman huono sotataito, jonka seurauksena Suomi "itsenäistyi" suuriruhtinaskunnaksi, jonka suureksi ruhtinaaksi istuutui oma-aloitteisesti suomalaisille myötämielinen tsaari, jolla oli jo entuudestaan valtava venäjänmaallinen silloin vielä hyvinkohdeltuja vähemmistöryhmiä.

Suomalaiset itse pitivät läheisiä kieli- ja geenisukulaisiaan lappalaisia (Atlantin rannan baskialueilta Norjan rannikolle muuttaneet saamelaiset olivat ryhmänä silloin vielä kovin kaukana yleisestä tietoisuudesta) omana sylkykuppinaan, heinähattuina ja kai heinälapikkaina myös, vaikka tietämättään kutsuivatkin maansa makrohydronyymejä ja osin kai mikrohydronyymejäkin (tavisten kielellä järviä ja jokia) lappalaissuomalaisilla nimillä (sellaisilla kuin Päijänne, Keitele, Pielinen, Imatra, Saimaa ja Inari). Lappalaiset puolestaan puhuivat nykytutkijoiden mukaan saamenkieltä, vaikka tätä väitettä on vaikea ottaa aivan tosissaan.

Topelius ja Lönnrot, ja jopa ruotsalaisten suuresti kunnioittama Runeberg, yrittivät muuttaa tilannetta ”suomalaisten” narratiivillaan 1800-luvulla; siitä lähtien suomalaiset ovatkin esiintyneet historiallisena kulttuurientiteettinä, sitä ennen vain kuin Platonin varjokuvina, epämääräisenä kansan ideana. Joidenkin historioitsijoiden mukaan suomalaisuus syntyikin vasta viimeisten parinsadan vuoden aikana, eikä meidän oma äidinkielemmekään olisi juuri sitä vanhempaa perua. Kaikin puolin erinomaisen Tieteessä tapahtuu –lehden satunnainen lueskelu ei suinkaan poista vaan enemmänkin vahvistaa tätä näkemystä.

Fennismin näkeminen historiattomana ja yhtäkkiä syntyneenä historian sattumana on nähdäkseni kuitenkin puhdasta ja epä-uskottavaa puppua, jota pitää kaikin voimin vastustaa jopa itseni kaltaisten historiankerronnan idealististen ”maallikkosaarnaajien” toimesta.

Yksi suomalaisuuden määrityksen tärkeä väline on tietysti äidinkieli. Ja suomenkieli on suomalaisten pää-äidinkieli, tai pitäisikö sanoa pää-äidin kieli.

Suomalaisten pää-äiti on tietysti suomalais-ugrilainen, tai poliittisesti ehkä korrektimmin sanottuna fenno-ugrilainen, ettei loukkaisi niitä, jotka eivät ole Suomen vaan Viron ja Venäjän kansalaisia, tai pitäisikö sittenkin sanoa yksinkertaisesti fennistinen. Joka tapauksessa suomalaisuudella on äiti, joka puhuu itämerensuomea, perustaltaan samaa kieltä kuin puhutaan Virossakin ja puhuttaisiin Liivissä, Lätissä, Vepsässä, Inkerissä (sekä inkeroiset että vatjalaiset) ja nykyistä runsaammin Karjalassa, Vienassa, Aunuksessa sekä lyydinmaassa ja näitä idempänä Tverissä, tai marien eli tšeremissien maassa ja permiläisillä alueilla, jos kaikissa niissä jonkinlaista fenno-ugrilaista kieltä laajemmin haasteltaisiin venäjänkielen tilalla.

Kun permiläiseltä alueelta mennään vieläkin idemmäksi, törmätään Uraliin. Suomi lasketaan usein kuuluvaksi uralilaisiin kieliin, mutta ongelmana on se, että uralilaisia kieliä ei ehkä ole edes olemassa erillisenä suurena ryhmänä ja sellaiset kielet kuin samojedi olisivatkin osa pienehköä aasialaisperäistä sekakieliryhmää, jossa on mm. suomalaisugrilaisten kielten vaikutusta (muuten jos myös unkari luettaisiin siihen uralilaiseen sekakieliryhmään voitaisiin "ugrilainen" osa suomalaisugrilaisista kielistä pudottaa kokonaan pois, mutta tätä en halua sanoa ääneen).

Suomalaisten itäistä alkukotia korostavat tutkijat pitävät suomea tiukasti uralilaisena kielenä (ja mm. sitä kautta tulee turkkilaisten usko, että suomi ja turkki olisivat kielisukulaisia), suomalaisten eurooppalaista perimää puolustavat tutkijat sijoittavan fenno(-ugrilaisen) alkukielen laajalle alueelle Euroopan pohjoisosissa. Geeniperimä ja argeologiset löydökset voisivat puolustaa tätä viimeksi mainittua näkemystä, olemmehan pääasiassa samaa geneettistä sukujuurta ja kivikautista kulttuurirypästä kuin muutkin eurooppalaiset.

Se, mistä suomenkieli alun perin tulee, on tietysti historiallisen ajan ja tiedon ulkopuolella, hämärässä kalevalaisessa menneisyydessä, johon kai pääsee (hyvin vähän) käsiksi lukemalla Kalevalaa, vaikka se onkin Elias Lönnrotin keräämä, yhteenpanema ja ”lievästi” muokkaama tieteellistaiteellisen vapauden ja yhtenäisen kokonaisuuden nimissä.

Tiedemiehet ja tiedemieheksi haluavat käyvät suomalaisista juurista kiivasta keskustelua.

Keskustelussa näyttäisi olevan kaksi toisistaan täysin erottuvaa linjaa. On radikaali suomalaisidealistinen linja, jonka keulahahmona ovat viimeaikoina olleet monitieteellisyyttä puolustavat emeritusproffat Kalevi Wiik, Kyösti Julku ja Pauli Saukkonen, ja toisaalta tiukasti "vanhakantaiseen" kielivertailuun perustuva, suomalaisten itäistä sukujuurta puolustavat tutkijat, jotka yrittävät ajaa suomalaislähteitä Uralin taakse niin kuin kyytä pyssyyn.

Viimemainitusta ryhmästä viimeisintä sukupolvea edustavat mm. joulukuussa 2006 väitöskirjansa esitellyt historioitsija Janne Saarikivi, kieltentutkija Jaakko Häkkinen ja saamelaisten suurta historiaa korostava Ante Aikio, ja tietysti, jo virkansa puolesta, myös Helsingin yliopiston Itä-Aasian kielten ja kulttuurin professori Juha Janhunen, nämä kaikki ovat viime aikoina tulleet julkisuuteen erityisesti Wiikin ja Saukkosen rajuina arvostelijoina.

Tieteessä tapahtuu –lehti on ollut näiden taisteluiden mielenkiintoisena näyttämönä, niin kuin aikaisemmin myös oululainen kulttuurilehti Kaltio. Wiikin kaksi populaaria, ja tieteellisiksi teoksiksi hyvin myynyttä kirjaa, Eurooppalaisten juuret ja Suomalaisten juuret, on myös muistettava. Erityisesti siksi, että ne ovat toimineet tehokkaina herneinä, joita Wiikin vastustajat ovat voineet innokkaasti vedellä akateemisenherkkiin neniinsä.

Erityisesti Jaakko Häkkisen puheenvuorot ovat olleet merkillisen mielenkiintoisia ja tällaista tavistakin suututtavia. Hänen mielipiteistään jää helposti sellainen käsitys, että suomalaisuus on jokin yhtäkkiä suosta tai vetäytyvästä mannerjäästä ulos ponnahtanut ominaisuus, jolla ei ole oikein mitään perustaa tai kehitystietä. Suomalainen kulttuuri ja kieli vain jotenkin syntyivät tyhjästä ja työnsivät laaja-alaisen saamelaisuuden Lapin perukoille. Saamelaisten ja suomalaisten erilainen geneettinen sukulaisuus muiden länsieurooppalaisten kanssa jätetään näissä väitteissä toiselle sijalle tieteiden eriytymisen nimissä. Tosin tämä tulkintani voi olla täydellinen väärinkäsitys.

Arvoisa Lukija voi lueskella näitä väittelyitä Tieteessä tapahtuu -lehden muutamassa viimevuoden numerossa samoin kuin tänä vuonna julkaistuissa.

Kuva: mitä on olla suomalainen? Kielten jakauma Suomessa asuvien keskuudessa vv. 1990 ja 2002, lähde finnica , klikkaa kuvaa suuremmaksi

Virallisella Suomen 90-vuotispäivän saitilla on mielenkiintoinen Suomen nykyisiä kieliä käsittelevä artikkeli, jonka kautta olen löytänyt oheisen taulukon.

Siitä käy mm. ilmi sellainen seikka, että Suomessa hyvin vähemmistökielenä turvattu saamenkieli on puhujamäärältään pysynyt vuodesta 1990 vuoteen 2002 lähes samana (lisäystä 4 saamenkielen puhujaa, joita on vuonna 2002 yhteensä 1734). Sen sijaan sen sijainti suomalaiskielien joukossa on pudonnut 6. sijalta 16:ksi. Saamenkielen edelle kielitilastossa menevät mm. venäjä 31,093 puhujaa, viro 11,088, somali 6,920, albania 3993, kiina 3,214 ja serbokroaatti 2,282 puhujaa. .

En oikein osaa sanoa, minkälaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi nykäistä.

On kuitenkin selvää, että näiden uusien vähemmistökielien asema ei Suomessa ole saameen verrattuna kovin hyvä ja hallituksen tulisi ehkä tehdä jotakin ennen kuin uudet vähemmistöt oppivat vaatimaan vähemmistöoikeuksiaan tai EU puuttuu asiaan ja langettaa Suomelle suuret sakot syrjinnästä.

Muuten ruotsalaisten osuus samana aikana on vähentynyt 296,840 puhujasta 290,771 puhujaan.

Lisälukemista Tieteessä tapahtuu -lehdessä:

Brittien ja muiden pohjoiseurooppalaisten alkuperä selviämässä? (Kalevi Wiik, Tieteessä tapahtuu 7/2005)

Uralilaisen kantakielen tutkiminen (Jaakko Häkkinen, Tieteessä tapahtuu 1/2006)

Mihin kääntyisimme ”kielellisen käänteen” jälkeen? (Matti Peltonen, Tieteessä tapahtuu 3/2006)

Häkkisen ylitulkinnat (Pauli Saukkonen, Tieteessä tapahtuu 7/2006)

Vielä Pauli Saukkoselle (Jaakko Häkkinen, Tieteessä tapahtuu 8/2006)

Geneettinen ja kielellinen jatkuvuus (Pauli Saukkonen, Tieteessä tapahtuu 1/2007)

The Devil writes Blog, or should s/he, really? (2)

Ai niin, unohtui tuossa alla vielä mainita, että Dionysian Spring on yhtäkkiä herännyt koomastaan henkiin ja postannut tätä samaa asiaa englanninkielellä.

The Devil writes Blog, or should s/he, really?

Kuva: Vogue 'n päätoimittaja Anna Wintour

Kuten kaikki hyvin tietävät, keskimääräinen tietokoneohjelmien rakentelija on huonoihoinen, ylilaiha tai ylilihava, merkittömissä lökäfarkuissa tietokoneen näyttölaitetta päivät pitkät tuijottava mies, jolla on rasvainen iho, pesemätön tukka ja sosiaaliset taidot, joista autistinen kuusivuotias poika olisi ylpeä.

Mutta, vaikka kaikki tiedämmekin tämän hyvin, antaudumme joka päivä hänen tuotteidensa armoille lentokoneissa, junissa, pankkiautomaatilla, jopa sairaaloiden leikkaussaleissa ajattelematta asiaa sen kummemmin.

Sama epäsosiaalinen tietokonegeekki uudistaa myös jokapäiväistä kieltämme.

Tästä on hyvänä esimerkkinä sana ”blogi” englannin sanoista ”WEB log”, joka on juurtunut suomalaisugrilaiseenkin sanastoon, jopa ranskankieleen, jossa Académie Francaise on päättänyt, aivan oikein tietysti, että sana vaatii maskuliinisen artikkelin, eli ranskaksi sanotaan ”un” tai ”le blog”, sen sijaan, että sitä koristettaisiin kauniimman sukupuolen artikkeleilla ”une” tai ”la”.

Mutta tavallisen lastunikkarin ei enää tarvitse blogin nimenmuutosasiassa nojata vain omiin voimiinsa.

Amerikan Vogue –lehden päätoimittaja Anna Wintour (Arvoisa Lukija muistanee elokuvan The Devil Wears Prada, jossa Meryl Streep näytteli erehdyttävästi Wintour ’ia muistuttavaa muotilehden päätoimittajaa) on nimittäin aloittanut taistelun blog –sanan muuttamiseksi muodikkaampaan, sehän onkin niin auttamattoman ”déclassé”. Hän on estänyt Voguen uuden WEB –saitin aukaisun, uusine blogeineen, ennen kuin innokkaat vogue –bloggarit saavat aloittaa maailmankansalaisten sivistämisen omissa lastuissaan ihkauusilla blogeillaan. Arvoisa Lukija varmasti yhtyy tämän lastunikkarin osanoton kyyneliin Voguen väärinkohdeltujen toimittaja-bloggari-parkojen puolesta.

Avuliaat bloggarit ympäri maailmaa ovatkin tarjonneet omat geekin aivonsa naispäätoimittajan avuksi.

Blogin korvaajiksi on ehdotettu mm., ja jotenkin itsestään selvästi eli näinollen kai kliseisesti, "Blogue ’ta", jossa olisikin oikein soma sointi. Lisäksi on ehdotettu sanaa ”brant” sanoista ”blog rant” (blogileuhkiminen), ”twaffle” englanninkielen ”net waffle” (nettihöpötys), ”bjöurnal”, jossa yhdistetään tunnetusti naurettavalta kuulostavaa ruotsia samanlaiselta kuulostavaan ranskaan sanoista ”blog journal” tosin siinä taitaa olla liikaa toistoa sanat ”log” ja ”journal” kun tarkoittavat kai lähes samaa aisiaa tässä yhteydessä, ”cenpub” ranskankielen sanoista ”Ceci n’est pas un blog” (tämä ei ole blogi), siinä on myös vähän zen 'imäinen sointi, ”Vogueries” englannin ”vagary” –sanan mukaan, mutta se kai sopisi pelkästään Vogue-bloguelle, siitä voisi johtaa yleisemmän "bagary" tai "blagary" sanoista "blog vagary" (blogiylpistelyä), tosin ainakin ensimmäisen sanan sointi on vähän poliittisesti epäkorrektia, vaikka sanoissa onkin maukas leipomon tuoksu, ”snipplets” jonkinlainen diminutiivi sanasta ”snippet” (leike, riekale, pikkutieto), joka jo itsekin on diminutiivinen, ja ”stiary” sanoista ”style diary”, ja siitä voisi johtaa yleisemmän sanan ”shiary” eli ”shit diary”, mutta jääköön johtamatta.

Mm. Writer’s blog –blogi on tarjonnut auttavan kätensä Anna Wintour in (sana)puutteeseen ja pyytää lukijoiltaan apua.

Oma suosikkini olisi ehdottomasti juuri Oxford Concise -sanakirjan avulla löytämäni, ja heti Writer's blog'ille ehdottamani, "blague" jossa on monia hyviä viittauksia. Sen perusmerkitys on humpuuki, mutta siinä olisi myös viitettä englannin sanoihin "blog vague" (blogivihjeitä tai epämääräisyyksiä) ja jopa sanaan plague eli rutto, ja sitähän tämä blogimaailma tavallaan on, nopeasti leviävää ruttoa.

Kielen uusiosanojen syntyminen on kai jotenkin spontaania toimintaa, sana- tai kielioppievoluutiota itse asiassa, jota on vaikea saada estetyksi tai edes suunnatuksi toivotuille urille.

Ranskan akatemian yritys puhdistaa ranskankieli anglismeista ei onnistunut. Samaa on kai yritetty Suomessakin, joskus ehkä hyvillä tuloksilla, kuten sana tietokone osoittaa (tietysti tietokone sanana on ihan mäntti, eihän tietokone tiedä mitään, se vain ynnää nollia ja ykkösiä ja taikoo niistä ymmärrettäviä ikoneita näyttölaitteelle, josta inhimillinen (hah, hah) käyttäjä niitä tulkitsee tietojensa mukaan). Monet aikaisemmat yritykset ovat epäonnistuneet, ajatellaan vaikka sanoja ”kipinälennätin” tai ”langaton lennätin” tai jopa ”kuvaradio”. Kaikki häipyneet historian utuiseen hämärään, ja sinne kuuluvatkin.

Keksijöinä noillekin uusiosanoille olivat tietysti oman aikansa geekit tai nörtit, joita jo kuvailinkin tuolla lastun alussa.

Post Scriptum: Vogue muuten käyttää sanaa ”lookbook” sellaisista WEB-saiteista, joilla käsitellään muotia valokuvien avulla. Se onkin aika näppärä sana.

P.S.2: Uusiosana ”splog” on spämi, joka kai toteutetaan etsintäkoneen ja blogin tagien avulla. Splogin käyttäjä aloittaa uuden blogin, jonka sisältönä on linkki tai linkkejä epämääräisten businesten saiteille. Etsintäkoneet harhautetaan saitille tageillä, jotka kattavat kaiken inhimillisen toiminnan. Ja, voila, splog-spämi on valmis.

Vaalien jälkipyykkivä

Kuva: Golden Raspberry Award

Motto: Cloths make the man, the naked people have little or no influence in the society (Mark Twain).

Kävi siis vaaleissa juuri niin kuin olin ajatellut. Niinistö sai enemmän ääniä kuin kukaan poliitikko ansaitsisi. Ja omat vihreät chick-tärppini, Anni Sinnemäkeä (7680 ääntä Helsingistä) lukuun ottamatta, jäivät odottelemaan seuraavia eduskuntavaaleja ja vielä edessä olevaa loistavaa tulevaisuuttaan. Erään ministerin entisillä poikaystävillä näytti menevän oikein hyvin, vaikka ministeri itse taisi saada pahasti kulttuurikintuilleen, jos 5757 äänestäjän suosiota nyt voi tappioksi kuvailla, vaikka ilkeästi vertailemalla siltä näyttäisikin.

Sattumalta ministeri on vain yhden askeleen toisen kulttuuriministerin sijoituksesta Uudellamaalla. Andersson näytti tässä koituksessa saneen kuitenkin paljon enemmän ääniä, 9346, vaikka sijoitukset olivatkin niin lähellä toisiaan. Olisiko molemmilla kulttuuriministereillä loistava tulevaisuus jo takanaan, vai olisiko sittenkin vielä jollakin ihmeellisillä keinoilla edessäpäin. Mistäpä senkin osaa tässä vaiheessa oikein arvata, vaikka 5757 ei todellakaan kuulosta riittävän maagiselta luvulta. Arvoisa Lukija ehkä osaa sanoa tähän jotakin viisaampaa.

Muut ehdokkaani eivät menestyneet mitenkään hirveän huonosti: pääehdokkaani Maria Väkiparta (jonka pitäisi kiivaasti tarkastella nettiolemassaoloaan kriittisellä silmällä) sai Satakunnasta 1046 ääntä, ihastuttavan Suomi-neidon näköinen Sirpa Kauppinen Uudeltamaalta 1397, kemisti-henkilö Mari Saario Varsinais-Suomesta 629 ja klisheistä todennäköisesti mitään tietämätön ”nainen ja olennainen” Kirsikka Siik Pirkanmaalta 1080 ääntä. Seuraaviin vaaleihin on vielä aikaa, joten, jos vihreänä hehkuvissa rinnoissa intoa riittää jatkotyöhön, kaikki voivat seuraavissa vaaleissa olla vaikka ääniharavia.

Niin kuin oli Niinistö. Se varsinainen niin kuin tavallaan myös varsinaissuomalainen ja vihreä Ville Niinistö, joka pääsi viimeisenä siltä listalta Eduskuntaan 5169 äänellä. Oma epäilykseni on, että Ville sai Niinistö-lisää, niin kuin (ehkä) suloinen kulttuuriministerimme edellisissä vaaleissa, vaikka tietysti aivan muista syistä. Mutta tämä saattaa olla pelkästään perusteetonta ilkeyttä. Pienistä ajatuksista Villeä ei pidä syyttää, hän sanoo uusimmassa päreessään mm, että ”vihreät olivat kokoomuksen lisäksi ainoa vaalivoittaja viidestä suuresta”. Heh, heh, vai viidestä suuresta!!!

Jotenkin tuli tästä Villestä aina-ei-kilttiin mieleeni eräs Thomas Jefferson Johnson, jota Eddie Murphy näytteli omalla kaoottisen taiteettomalla tavallaan elokuvassa The Distinguished Gentleman (1992), josta Washington Postin elokuva-arvio (Desson Howe) sanoo mm, että ” Should you get through this Eddie Murphy political comedy without fatigue, frustration or boredom, you may consider your serenity complete”. Mitäpä tuohon lisäämään, muuta kuin, että kovin tuo kritiikki muistuttaa arviota näistä ja monista muista eduskuntavaaleista sen jälkeen, kun Veikko Vennamo ja Eino Poutiainen lopettivat poliittisen puurtamisensa, niin ja Taisto Sinisalo myös. Bless them all!

Tarinan tuntematomasta taviksesta, Thomas Jefferson Johnsonista, joka siis pääsi nimensä vuoksi vahingossa USA:n presidentiksi (tämä ei ole ulkopoliittisesti arveluttava viittaus nykyiseen istuimen haltijaan), oli muuten kirjoittanut eräs Jonathan Reynolds, joka on saanut jopa yhden palkinnon elokuvatuista kirjoituksistaan. Hän nimittäin voitti Kultaisen Vatun (toivottavasti tuo tuli oikein kirjoitettua) eli Razzie Award-palkinnon huonoimmasta käsikirjoituksesta vuonna 1988.

Razzien voittanut filmi oli nimeltään Leonard Part 6, jossa toinen musta koomikko, Bill Cosby, näytteli Leonard Parkeria, eläkkeellä olevaa CIA-agenttia, joka kutsutaan takaisin hommiin pelastamaan maailmaa murhanhimoilta kasvistensyöjiltä ja tappajiksi hypnotisoiduilta jäniksiltä (eli tarinan Leonard on jonkinlainen elokuvataiteen Sauli Niinistö), ja jolla on lisäksi suuria vaikeuksia ihmissuhteittensa kanssa (I rest my case!). Washington Postin Rita Kempley puolestaan sanoo tästä kulttuurisaavutuksesta arviossaan mm. näin: ” The only good thing about Bill Cosby's "Leonard Part 6" is that we didn't have to see Parts 1 through 5”. Huh, huh!

Mutta siis tuosta Ville Niinistöstä piti puhua, mutta en nyt keksi, mököttäessäni kiukkuisena noiden kannatettujen naisten puolesta (paitsi siis Anni Sinnemäen, jonka puolesta en mökötä vaan hymyilen autuaana niin kuin aina kun hänen kuvaansa saa (esteettiseen) nälkäänsä tai janoonsa katsella), hänestäkään, siis Villestä, mitään muuta hyvää tai pahaa sanottavaa, en edes hänen vaatteittensa istuvuudesta tai alastomuudestaan, kun en ole Mark Twain. Niin että olkoon!