12.3.2007

Englantilaisten keskenjääneistä kirjoista


Kuva: Vernon God Little Amazonilla

Loistavan puhalluksen Prosperon, joka pitää Arto Paasilinnasta mutta ei tämän kirjoista, aloittama tunnustuksellinen historia keskenjääneistä klassikoista näyttää levinneen jopa Englantiin asti. Tämän aamuinen The Independent -lehti kertoo englantilaisesta tutkimuksesta, jolla kartoitettiin lukukansan kesken jättämiä kirjoja (tutkimuksen on tehnyt Leedsin yliopisto).

Top-viisi keskenheitettyä finction-sarjan kirjaa Englannissa ovat:
australialaissyntyisen DBC Pierren Vernon God Little (Englannin Finlandia-palkinnon eli Man Booker Prize’n voittaja vuodelta 2003),
J.K. Rowlingin Harry Potter and the Goblet of Fire,
James Joycen Ulysses,
Louis De Bernieres’in Captain Corelli's Mandolin ja
David Mitchell’in Cloud Atlas.

Häpeäkseni on tunnustettava, että omasta kirjastostani näistä löytyy lukemattomina kolme: Vernon God Little, Captain Correlli’s Mandolin ja Cloud Atlas. Itse yritin lukea ensimmäistä Harry Potteria, mutta en saanut siihen makua syntymään (vaikka Philip Pullmanin His Dark Materials -sarja meni nautiskellen läpi, suomalaisen version nimi, Universumin tomu, on muuten mielestäni todella huono valinta). Tämä mainittu Potter on kai sarjan neljäs. Mandolinia olen yrittänyt aloittaa useamman kerran, Vernonia ja Cloud Atlasta vain kerran (enkä ehkä koskaan jatkakaan niiden lukemista, tosin mistäpä sen varmuudella tietää, en ainakaan halua eroon näistäkään kirjoista). Ulysses'in olen lukenut myös englanniksi.

Lukemattomien listalla korkealle nousivat myös sellaiset kaunokirjalliset huipputeokset kuin Salman Rushdien Satanic Verses (Rushdien Booker Prize on vuodelta 1981 kirjallaan Midnight’s Children), Tolstoin War and Peace ja Arundhati Roy’n The God of Small Things (Booker Prize vuodelta 1997), jotka onkin tullut luettua.

Non-fiction sarjassa lukemattomien tilastojen ykköspaikkoja pitävät mm.
toisena oleva Bill Clintonin My Life (todennäköisesti lukijat ovat ainakin lukeneet sen osan, jossa Clinton kertoo suhteestaan Monica Levinskyyn),
kolmannen sijan potkupalloilija David Peckhamin My Side,
neljäntenä on hurjat myyntiluvut saanut pilkunn***inta-kirja, Lynne Truss’in Eats, Shoots & Leaves: The Zero Tolerance Approach to Punctuation ja
viidentenä on kiinalainen omaelämäkerta Jung Chang’in Wild Swan.
Ykkösenä lukemattomien joukossa non-fiktion-sarjassa on entisen ministerin nykyisen rivikansanedustajan, ja opaskoiransa Lucyn kanssa yleensä esiintyvän, näkövammaisen David Blunkett’in The Blunkett Tapes. David Blunkett muuten sai kustantajaltaan, Bloomsbury Publishing, huhujen mukaan ennakkona 1 miljoonaa puntaa. Kirja on myynyt erityisen huonosti tunnetun poliitikon muistelmaksi ja kustantaja ei todennäköisesti tule saamaan kustannuksiaan peitetyksi kirjan myynnillä, puhumattakaan Blunkettin ennakkomaksusta.

Muuten vielä sen verran tuosta Vernon God Littlestä, että kirjoittajan, DBC Pierren, oikea nimi on Peter Finlay, ja hän on australialainen mutta elänyt suurimman osan elämästään Amerikoissa. Kirjaimet DBC tarkoittavat Dirty But Clean (törkeä mutta puhdas). Kirja kertoo tarinan Vernon Gregory Littlestä, jonka paras ystävä Jesus on tappanut toistakymmentä koulukaveriaan ampumalla ja lopuksi vielä itsensä.

Kirjan kertoja, Vernon, joutuu syytteeseen koululaisten murhasta. ”Holden Caulfield”-tyylisen minä-kertojan tarina on aluksi hauskaa luettavaa, ja irrottaa jopa muutaman naurun, mutta törkyinen ja outoja, jopa keksittyjä sanoja vilisevä kieli alkaa vaivata ja lopulta itseltäni lukuhalut loppuivat tyystin, loppui yksinkertaisesti lukemiseen tarvittava polttoaine – motivaatio, jota ilman ei lukemisesta tule mitään. Kertoja-Vernon on päähenkilö-Vernoniin verrattuna liian sofistikoitu, ja se vie tekstiltä pohjan pois (sama vika muuten vaivaa Salingerin Holdeniakin). Myös amerikkalaisen, tai teksasilaisen tässä tapauksessa, yhteiskunnan stereotyyppinen kuvailu ei erityisesti virkistänyt lukijanmieltä (murhatuilla on vielä Niken tossut jalassa, so what, niin on eurooppalaisillakin muksuilla).
Amerikkalaisten kustannuksella tehty pila tietysti houkuttelee eurooppalaisia ostajia (jotka siis ovat pettyneet Vernoniin tästä tilastosta päätellen) ja tätä vasten ymmärrän hyvin, miksi kirja on päässyt kriitikoiden ja kirjallisen eliitin suosioon. Onhan siinä suosiossa paljon muutakin moskaa.

Nyt kun kirjaa ajattelee lisää, niin täytyy ehkä sittenkin palata sen lukemiseen, se vaikuttaa sittenkin, näin kauempaa katseltuna, ihan mukavalta.

7 kommenttia:

Hanhensulka kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Rauno Rasanen kirjoitti...

Suoraan sanottuna en aluksi kovinkaan hyvin ymmärtänyt tätä villitystä luetuista, kesken tai lukematta jääneistä kirjoista.

Pidin sitä lähinnä leikkinä, pelinä ja/tai meeminä, jota termiä pyritään näköjään epätoivoisen snobistisesti ja pseudotieteelliseen motiiviin vedoten käyttämään ties mistä vähänkin uudenlaisista ketjuhaasteista.

Joku sanoi, että meemit ovat Blogistanin syöpä tai virus osuen kyynisyydessään nappiin, vaikka toki tämä luettelointivimma on nimenomaan myös ja etenkin leikkiä.

Mutta minulle tuo leikki-selitys ei sittenkään mennyt kritiikittä läpi.
Kaipasin ilmiöön selitystä, joka ottaisi huomioon myös monet muut vastaavanlaiset leikit/pelit ja kilpailut, jotka tosin erosivat tietyistä syistä ratkaisevalla tavalla näistä kirjallisten piirien "ihka omista jutuista".

Niinpä väittäisin, että esim. tämä kesken jääneitten klassikoitten luetteloiminen vaikuttaa aika lailla itseään kirjallisesti sivistyneinä pitävien kehumiskerholta tai tietokilpailulta - siis lopulta hyvin samantyyppiseltä peliltä kuin surkeimmat ja mauttomimmat tietokilpailut siitä, kuka tietää ja muistaa eniten täysin turhia triviaseikkoja maailmasta.

Mutta kun ollaan "bättre folkia" (vaikkei oltaisikaan ruåtsalaisia), niin kisataan mieluummin kirjoista - ei pelkästään sattumanvaraisesta ja siten kontekstittomasta ja tavallaan hyödyttömästä informaatiosta.

Katsotaanhan kaunokirjallisuuden lukemisen kasvattavan lukevan ihmisen älykkyyttä, syventävän hänen viisauttaan ja integroivan hänen kulttuurista identiteettiään.

Bourdieu osoittaisi helposti, että nämä bibliofiilien keskinäiset vertailut ja luettujen tai kesken jääneitten kirjojen esittelyt ovat tietyn - ainakin sivistyksellisesti hieman yläluokkaisen habituksen omaksuneitten (ja siten fiksumpina itseään pitävien) ihmisten pyrkimystä luoda ja ylläpitää eroa kirjallisesti vähemmän sivistyneisiin kansalaisiin; - selvästi bourdieuläistä distinktion (erottautumisen) politiikkaa siis.

Minun mielestäni tuo Bourdieun idea ei kaiken lisäksi ole kovinkaan kaukana nietzscheläisestä distanssin paaatoksesta (etäisyyden eli oman yksilöllisyyden korostamisesta toisiin nähden).

Bourdieu tosin "oikean" tiedemiehen tavoin pyrkii empiiriseen/deskriptiiviseen havainnointiin ja tulkintaan eli osoittamaan, miten asiat yhteiskunnallisen vuorovaikutuskentän verkostoissa todella ovat ja tapahtuvat, kun taas Nietzschen distanssin paatos on häpeilemättömästi normatiivista toimintaa (eli ihmisten välisten psykologisten ja intellektuaalisten eroavuuksien pitääkin muotoutua tällä tavoin!) ja sitä kautta vähintäinkin elitistinen (joku väittäisi - en minä - jopa rasistinen) käytäntö.

On ilman muuta selvää, ettei myöskään meikaläinen ole poikkeus distinktiivisestä prosessoinnista oman "henkisen habitukseni" eli sivistyksellisen identiteettini korostamisesta.

Siitä voidaan sitten kiistellä, haluanko nietzscheläisittäin, että tällaista erottautumista pitäisi jopa pyrkiä tietoisesti edistämään ja lisäämään...

***
En tunne tarkasti Bourdieun kantaa, mutta oletan hänen pitävän habituksen ylläpitämistä distinktion avulla pikemminkin yhteisöä integroivana kuin yhteisön jännitteitä liiallisesti lisäävänä psykososiaalisena "sääntönä" tai peräti lainalaisuutena.

Päteehän tämä "erottautumisvietti" kaikkiin yhteiskunta-/sosiaaliryhmiin poliittisen toiminnan kentällä, jolloin se antaa kaikille kulttuurikerroksille mahdollisuuden juuri omanlaisensa erottautumistavan kehittämiseen - tavan, jonka käytännöt se kokee leimallisesti omikseen ja itse muokkaamikseen, vaikkei suinkaan pyri rajaamaan ketään niiden ulkopuolelle, koska mitkään syntyperään, säätyyn, ammattiin tai asuinpaikkaan perustuvat privilegiot (etuoikeudet) eivät enää voi legitimoida distinktioiden ilmenemismuotoja (habitusta).

Tässä mielessä demokratia ja maltillinen liberalismi ovat todella edistyksellisiä aatteita.

Nietzsche on kuitenkin jälleen ongelmallisempi, koska hänen mielestään eri habitusten (mikäli on relevanttia käyttää tätä termiä hänen kontekstissaan) eroavuudet ovat useimmiten väistämättömiä ja joskus jopa pysyviä.

On kuitenkin muistettava, että Nietzschen distinktiot syntyvät ennenkaikkea esteettisesti motivoituneen "paatoksen" lähtökohdista - eivät poliittis-taloudellis-yhteiskunnallisten eroavuuksien realiteeteista ja niiden ylläpitämisestä.

*
Tein tästä kommentista päreen omaan blogiini, mutta jatkoin ja tarkensin sitä tavalla, joka ei enää oikein millään sopinut alkuperäisen aiheen kehyksiin, joten katsoin järkevämmäksi julkaista kommentistani tässä vain sen osan, jonka voi sanoa vielä suhteellisen "siedettävästi" liittyvän kommenttini alkuteemaan, joka sentään ainakin pyrkii sivuamaan kommentoitavaa juttua.

marjatta.ripsaluoma kirjoitti...

Tjaah.

Et sinä nyt sentäs leikistä suuttunut?

Minä kyllä olen ihan oikea bibliofiili. Minusta elämä ei ole toisaalla, vaan näissä kirjoissa.

Mutta tottakai todellisuus aina välillä tunkeutuu kirjanlehtien väliin ja tulee joskus epämukava olo.

Jäin nimittäin märehtimään tuolla alla olevaa ympäristöpostausta, vai oliko niitä jopa pari, rupesin lukemaan ja miettimään ja panin sitten siihen bollock-postaukseen eräänlaisen vastauksen. Äsken vasta.

On hyvä että ihmiset panevat lukemaan. Vaikka sitten ympäristöjuttuja ja vaikka sitten sen takia että vaalit ovat tulossa. Ympäristövaaleja ei näistä varmaan saa tekemälläkään.

Mitähän Nietzsche olisi mieltä ilmaston muutoksesta? No ei, ihan totta? Voisiko olla sellaista älymystöä tässä maassa, joka pystyisi kääntämään älyttömän kuluttavan elämämme vähän mukavampaan suuntaan?

Tai edes Euroopassa? Nuoriso kaduille!

Ruu Morbidi kirjoitti...

Tuo CBD Pierren kirjan sain yhtenä jouluna lahjaksi ja luin ahmien. Minusta se on todella hyvä. En tiedä onko siitä "klassikoksi", mutta hyvin, hyvin viihdyttävä ja oivallisesti kirjoitettu se on. Lämpimät suositukseni ko. opukselle!

Pottereita en ole koskaan jaksanut lukea. Ensimmäistä aloitin ja pääsin sivullw 10, kun alkoi haukotuttamaan. Miehen piti lukea Potterit lapsille iltaisin, minusta ei siihen ollut. Ja ilomielin hän kyllä lukikin!:)

Hanhensulka kirjoitti...

Rauno saattaa osua oikeaan tuossa kehumisinnossa, mutta selitys saattaa olla toisin päin. Ehkä tässä on tärkeämpänä se, että rohjetaan tunnustaa joidenkin klassikkojen lukemattomuus.


Se on tietysti elitismiä myös, käänteistä elitismiä. Samaa ilmiötä kuin valtataiteen halveksiminen joissakin toisissa eliittipiireissä, ehkä.

Tämä luettelointi on ollut myös mielenkiintoista. On nimittäin ollut opettavaa nähdä ensinnäkin se, että me kirjoja lukevat "suurin joukoin" aloitamme kirjojen lukemisen ja jätämme sen sitten kesken. Se on itsessään mielenkiintoista, ja kun näkee muiden tekevän samoin, ei tarvitse tuntea siitä huonoa omaatuntoa.

Toinen mielenkiintoinen seikka on lukemattomien kirjojen samanlaisuus. Venäläiset klassikot esimerkkiryhmänä, erityisesti sellaiset suurteokset kuin Sota ja rauha, samoin 1800-luvun naiskirjailijat, Joycen kirjoista ei tarvitse olla yllättynyt jne.

Mielenkiintoista on myös nähdä, että on olemassa (pieni?) ryhmä lukijoita, jotka lukevat kirjan, vaikka eivät sietäisi sitä (oma puoliso kuuluu tähän ryhmään). Eli heille kirjallisuus on ehkä "pyhempää" kuin meille muille lukijoille. Ja he ehkä tuntevat jonkinlaista solidaarisuutta kirjailijaa kohtaan (kun kerran joku on nähnyt vaivan kirjoittaa niin velvollisuus on nähdä vaivaa myös lukemisessa).

Distanssin paatoksen ymmärtää ilman muuta. Heti kun ihminen tietää olevansa yksilö, se alkaa rajata omaa reviiriään, määrittämään rajojaan. Se on täysin hyväksyttävä asia, kukaan ei haluasi hukkua massaan. Se ei ole elitismiä vaan yksilöllisyyttä. Se millä itsensä määrittää on myös osa omaa persoonallisuutta. Joku lukee Nietzscheä ja Bordieuta, joku toinen Bronten sisaruksia tai Waltaria. Oman persoonansa halujen mukaan.

Hanhensulka kirjoitti...

Pottereista vielä sen verran, että niitä voisi verrata muihin lastenkirjoihin, omalta osaltani Tolkienin kirjat ovat olleet vaikeita, Narnia-jutut ovat myös aika pitkäveteisiä, enkä ole koskaan oikein ymmärtänyt niiden suosiota (lisäksi ne ovat propaganedaa, mutta se ei niistä tee pitkäveteisiä vaan itse teksti). Tolkienin tarinat sinänsä ovat hienoja (onhan se suomalaisesta(kin) tarinaperinteestä ammentavia:)

Rauno Rasanen kirjoitti...

Tulkoon tämä oman päreeni kommenttipalstalla esitetty "tunnustus" (tai suurin osa siitä) julkaistua nyt täälläkin, jossa keskustelu aiheesta pääosin käydään.

*
1) Olen jättänyt kesken (muistaakseni peräti kaksi kertaa!) Musilin magnum opuksen "Mies vailla ominaisuuksia", joka pitäisi lukea ehdottomasti, koska siinä kiteytyy koko "la Belle Époque" ja I maailmansotaa enteilevän wieniläis-eurooppalaisen kulttuurin loisto sekä etenkin sen poliittinen, intellektuaalinen ja taiteellinen rappio/pirstoutuminen.

2) Olen lukenut Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä sarjasta" vain ensimmäisen osan "Swannin tie: Combray" - nipin napin.

"Swannin rakkautta" kai yritin aloittaa, mutta siihen jäi.
Ranskalaista sielunmaisemaa ei kuitenkaan taida ymmärtää kunnolla, ellei tunne tätä teossarjaa - väittävät fanit.

Toisaalta Proust on Musilin ohella myös "la Belle Époquen" ja 1900-luvun alun tuntojen hieno tulkki.

3) Joycen "Odysseuksen" koin nuorempana, kun vielä harrastin tosissani kaunokirjallisuutta, liian vaikeaksi.

Kunhan Leevi Lehdon uusi käännös valmistuu, pitänee yrittää uudelleen.
Jos vaikka pystyisi noin 30-35 vuotta ensimmäisen yrityksen jälkeen keskittymään paremmin ekspressionistiseen verbaaliakrobatiaan.

Ja vielä kerran - Odysseuskin heijastelee 1900-luvun alun eurooppalaisen kulttuurin pirstoutumista, jonka sota sitten sinetöi.