23.3.2007

Historiaa, suomea ja suomalaisuutta

Kuva: Willendorfin Venus

Sanotaan ensimmäiseksi tämä:
kun puhun suomenkielestä tässä lastussa, en välttämättä tarkoita nykysuomea vaan epämääräisemmin itämerensuomalaista kieltä, ja kun puhun suomalaisista, en tarkoita nyky-Suomen kansalaisia. Molemmilla sanoilla on lastussa siis ”syvempi” merkitys, joka ehkä selviää tekstin sisältä.

Aluksi on tunnustettava, että en ymmärrä historian tekemisestä mitään, vaikka olenkin ollut siitä kiihkeän kiinnostunut kaukaisilta historiantunneiltani saakka. Kuitenkin eurooppalaistuvassa Suomessa on hyvä joskus taviksenkin ajatella, mitä Suomi, suomenkieli ja suomalaisuus itselle tarkoittavat ja kuinka itse tulkitsee suomalaista olemassaoloa oman historiallisen käsityksensä valossa.

Koulussa opettajanani oli yksi ”tavallinen ja ’nimetön’ historianopettaja” nimeltään Unto Kärnä. Hän oli pienehkö, pyöreähkö ja punanaamainen huonohkosti istuvassa harmaassa puvussa opettanut vannoutunut poikamies. Tosin hän myöhemmin nai pehmeänpyöreän englanninopettajani nimeltä Ulla, jonka runsaista muodoista jokainen luokkani seitsemästä pojasta näki yö yön perään suloisia ja lämpimänkosteita unia, joissa saattoi esiintyä myös yksi uskonnonopettaja, jonka nimi oli Golgatan Olga. Vaikka tuo kaikki on historiallista totuutta, sillä ei juuri ole tekemistä tämän lastun kanssa, joten jätän opettajieni naimisten ja niiden seitsemän finninaamaisen pojan puberteettiunien käsittelyn tähän lauseeseen.

Olen kiivaasti sitä mieltä, että historioitsijat ovat kaunokirjallisen kulttuurin osa ja kirjoittavat tutkimuksiinsa ja historiankirjoihinsa itse keksimiään tarinoita eivätkä suinkaan ”löydettyjä totuuksia”, eli kirjaavat ylös sitä, mitä historioitsijan oma eläytyminen, mielikuvitus ja intuitio milloinkin mieleen tuovat.

Omista historian oppikirjoistani ovat parhaiten jääneet mieleen ne, joiden kirjoittajina olivat Oskari Mantere ja Gunnar Sarva. Heidän tekstinsä olivat suurelta osin mielenkiintoista tarinapuppua historiallisine nippelitietoineen ja vailla kovin merkittäviä analyysejä. Eikä tästä ole mitään pahaa sanottavaa.

Oppimaan innostaneen Unto Kärnän opetuksen kanssa ne herättivät mm. minun ja yhden Iso-Sävin Jaskan, talonpojan pojan, mielenkiinnon niin, että Jaskasta tuli kaikkien suureksi hämmästykseksi ensin intohimoinen historian opettaja ja sittemmin aikaiselle eläkkeelle jäänyt lukion rehtori ja minä luen edelleen historiallisia tekstejä, vaikka en niistä juuri mitään ymmärrä.

Historiaa tulkitsevista teksteistä voi kai sanoa, että kirjoitusajan konteksti värittää kovasti niiden ns. historiallisia tulkintoja. Tulkitsijan intuitio ja eläytyminen vanhan ajan ihmisten ajatusmaailmaan elävät historioitsijan omassa ajassa, historiallinen totuus puolestaan peitettynä jossakin kaukaisessa ajassa, josta meillä ei ole paljoa unikuvia parempia mielteitä. Otetaan tähän esimerkeiksi vaikka Lascaux’n ”luolataide” ja muut kivikautiset graffitit, Willendorfin Venus, Ilias, Raamattu ja Kalevala ja niiden monilukuiset tulkinnat.

Arvoisa Lukija saattaa päätellä tästä, että olen romanttisen historismin kannattaja, ja saattaa olla tässä arviossaan oikeassa, vaikka en tosin täysin käsitä mitä romanttinen ja historismi tarkoittavat.

Suomalaisuuden ja sen juurten määritys on nähdäkseni juuri tuollaisten ”historiallisten narratiivien” tasolla. Meillähän ei ole kovinkaan paljoa ns. historiallisia lähteitä suomalaisuuden synnystä tai edes kehityksestä, vaikka argeologisia lähteitä on runsaasti. Mutta emme voi olla täysin varmoja ovatko ylöskaivetut artefaktit (teennökset?) suomalaisten vai joidenkin muiden ihmisten aikaansaanoksia. Ongelmana on tässäkin suomalaisuuden määritys.

On tietysti olemassa ylöskaivettua arkeologista "tietoa" joistakin hämmästyttävän sitkeistä mammutin, hirven ja peuran metsästäjistä ja Vienanmeren valaanpyytäjistä, Cro Magnon –ihmisen suorista jälkeläisistä (sivumennen sanottuna oululainen tangoja harrastuksenaan laulava ystäväni Pietari V. on tapaamistani henkilöistä käsitykseni mukaan eniten Cro Magnon –esi-isiämme muistuttava henkilö pyöreine päineen ja poskineen ja tanakoine, lujatekoisine vartaloineen), jotka ovat asuneet Suomenniemellä ja koko Pohjois-Euroopassa mannerjään reunalla jo hamassa muinaisuudessa.

Ja sitten on ylöskirjattua "aikalaistietoa" paljon myöhemmiltä ajoilta: entisten suomalaisugrilaisten, mutta kulttuuriltaan indoeurooppalaisiksi muuttuneiden ruotsalaisten maanviljelijöiden kirjoittamaa narratiivia, jossa suomalaiset ovat aina olleet sivuosissa mukana alempana kansankerroksena ja jopa tyhmänoloisina konnina (à la murhaaja-talonpoika Lalli, nuijasoturi-talonpoika Ilkka ja upseeriksi saakka sivistynyt kuninkaanmurhaaja Johan Jacob Anckarström), mutta eläneet ruotsalaisen valtaeliitin langettamassa varjossa.

Tällainen suomalaisten historian narratiivi oli vielä sotien jälkeenkin kouluissa pääosassa ja voi olla vieläkin.

Eurrooppalaisen valistusajan lopulla suomalaiskulttuuri oli kovaa vauhtia ruotsalaistumassa yläluokkansa tavoin ja olisi hävinnyt lopullisesti melko lyhyessä ajassa. Suomalaisen kulttuurin pelastukseksi tuli ruotsalaisten onnettoman huono sotataito, jonka seurauksena Suomi "itsenäistyi" suuriruhtinaskunnaksi, jonka suureksi ruhtinaaksi istuutui oma-aloitteisesti suomalaisille myötämielinen tsaari, jolla oli jo entuudestaan valtava venäjänmaallinen silloin vielä hyvinkohdeltuja vähemmistöryhmiä.

Suomalaiset itse pitivät läheisiä kieli- ja geenisukulaisiaan lappalaisia (Atlantin rannan baskialueilta Norjan rannikolle muuttaneet saamelaiset olivat ryhmänä silloin vielä kovin kaukana yleisestä tietoisuudesta) omana sylkykuppinaan, heinähattuina ja kai heinälapikkaina myös, vaikka tietämättään kutsuivatkin maansa makrohydronyymejä ja osin kai mikrohydronyymejäkin (tavisten kielellä järviä ja jokia) lappalaissuomalaisilla nimillä (sellaisilla kuin Päijänne, Keitele, Pielinen, Imatra, Saimaa ja Inari). Lappalaiset puolestaan puhuivat nykytutkijoiden mukaan saamenkieltä, vaikka tätä väitettä on vaikea ottaa aivan tosissaan.

Topelius ja Lönnrot, ja jopa ruotsalaisten suuresti kunnioittama Runeberg, yrittivät muuttaa tilannetta ”suomalaisten” narratiivillaan 1800-luvulla; siitä lähtien suomalaiset ovatkin esiintyneet historiallisena kulttuurientiteettinä, sitä ennen vain kuin Platonin varjokuvina, epämääräisenä kansan ideana. Joidenkin historioitsijoiden mukaan suomalaisuus syntyikin vasta viimeisten parinsadan vuoden aikana, eikä meidän oma äidinkielemmekään olisi juuri sitä vanhempaa perua. Kaikin puolin erinomaisen Tieteessä tapahtuu –lehden satunnainen lueskelu ei suinkaan poista vaan enemmänkin vahvistaa tätä näkemystä.

Fennismin näkeminen historiattomana ja yhtäkkiä syntyneenä historian sattumana on nähdäkseni kuitenkin puhdasta ja epä-uskottavaa puppua, jota pitää kaikin voimin vastustaa jopa itseni kaltaisten historiankerronnan idealististen ”maallikkosaarnaajien” toimesta.

Yksi suomalaisuuden määrityksen tärkeä väline on tietysti äidinkieli. Ja suomenkieli on suomalaisten pää-äidinkieli, tai pitäisikö sanoa pää-äidin kieli.

Suomalaisten pää-äiti on tietysti suomalais-ugrilainen, tai poliittisesti ehkä korrektimmin sanottuna fenno-ugrilainen, ettei loukkaisi niitä, jotka eivät ole Suomen vaan Viron ja Venäjän kansalaisia, tai pitäisikö sittenkin sanoa yksinkertaisesti fennistinen. Joka tapauksessa suomalaisuudella on äiti, joka puhuu itämerensuomea, perustaltaan samaa kieltä kuin puhutaan Virossakin ja puhuttaisiin Liivissä, Lätissä, Vepsässä, Inkerissä (sekä inkeroiset että vatjalaiset) ja nykyistä runsaammin Karjalassa, Vienassa, Aunuksessa sekä lyydinmaassa ja näitä idempänä Tverissä, tai marien eli tšeremissien maassa ja permiläisillä alueilla, jos kaikissa niissä jonkinlaista fenno-ugrilaista kieltä laajemmin haasteltaisiin venäjänkielen tilalla.

Kun permiläiseltä alueelta mennään vieläkin idemmäksi, törmätään Uraliin. Suomi lasketaan usein kuuluvaksi uralilaisiin kieliin, mutta ongelmana on se, että uralilaisia kieliä ei ehkä ole edes olemassa erillisenä suurena ryhmänä ja sellaiset kielet kuin samojedi olisivatkin osa pienehköä aasialaisperäistä sekakieliryhmää, jossa on mm. suomalaisugrilaisten kielten vaikutusta (muuten jos myös unkari luettaisiin siihen uralilaiseen sekakieliryhmään voitaisiin "ugrilainen" osa suomalaisugrilaisista kielistä pudottaa kokonaan pois, mutta tätä en halua sanoa ääneen).

Suomalaisten itäistä alkukotia korostavat tutkijat pitävät suomea tiukasti uralilaisena kielenä (ja mm. sitä kautta tulee turkkilaisten usko, että suomi ja turkki olisivat kielisukulaisia), suomalaisten eurooppalaista perimää puolustavat tutkijat sijoittavan fenno(-ugrilaisen) alkukielen laajalle alueelle Euroopan pohjoisosissa. Geeniperimä ja argeologiset löydökset voisivat puolustaa tätä viimeksi mainittua näkemystä, olemmehan pääasiassa samaa geneettistä sukujuurta ja kivikautista kulttuurirypästä kuin muutkin eurooppalaiset.

Se, mistä suomenkieli alun perin tulee, on tietysti historiallisen ajan ja tiedon ulkopuolella, hämärässä kalevalaisessa menneisyydessä, johon kai pääsee (hyvin vähän) käsiksi lukemalla Kalevalaa, vaikka se onkin Elias Lönnrotin keräämä, yhteenpanema ja ”lievästi” muokkaama tieteellistaiteellisen vapauden ja yhtenäisen kokonaisuuden nimissä.

Tiedemiehet ja tiedemieheksi haluavat käyvät suomalaisista juurista kiivasta keskustelua.

Keskustelussa näyttäisi olevan kaksi toisistaan täysin erottuvaa linjaa. On radikaali suomalaisidealistinen linja, jonka keulahahmona ovat viimeaikoina olleet monitieteellisyyttä puolustavat emeritusproffat Kalevi Wiik, Kyösti Julku ja Pauli Saukkonen, ja toisaalta tiukasti "vanhakantaiseen" kielivertailuun perustuva, suomalaisten itäistä sukujuurta puolustavat tutkijat, jotka yrittävät ajaa suomalaislähteitä Uralin taakse niin kuin kyytä pyssyyn.

Viimemainitusta ryhmästä viimeisintä sukupolvea edustavat mm. joulukuussa 2006 väitöskirjansa esitellyt historioitsija Janne Saarikivi, kieltentutkija Jaakko Häkkinen ja saamelaisten suurta historiaa korostava Ante Aikio, ja tietysti, jo virkansa puolesta, myös Helsingin yliopiston Itä-Aasian kielten ja kulttuurin professori Juha Janhunen, nämä kaikki ovat viime aikoina tulleet julkisuuteen erityisesti Wiikin ja Saukkosen rajuina arvostelijoina.

Tieteessä tapahtuu –lehti on ollut näiden taisteluiden mielenkiintoisena näyttämönä, niin kuin aikaisemmin myös oululainen kulttuurilehti Kaltio. Wiikin kaksi populaaria, ja tieteellisiksi teoksiksi hyvin myynyttä kirjaa, Eurooppalaisten juuret ja Suomalaisten juuret, on myös muistettava. Erityisesti siksi, että ne ovat toimineet tehokkaina herneinä, joita Wiikin vastustajat ovat voineet innokkaasti vedellä akateemisenherkkiin neniinsä.

Erityisesti Jaakko Häkkisen puheenvuorot ovat olleet merkillisen mielenkiintoisia ja tällaista tavistakin suututtavia. Hänen mielipiteistään jää helposti sellainen käsitys, että suomalaisuus on jokin yhtäkkiä suosta tai vetäytyvästä mannerjäästä ulos ponnahtanut ominaisuus, jolla ei ole oikein mitään perustaa tai kehitystietä. Suomalainen kulttuuri ja kieli vain jotenkin syntyivät tyhjästä ja työnsivät laaja-alaisen saamelaisuuden Lapin perukoille. Saamelaisten ja suomalaisten erilainen geneettinen sukulaisuus muiden länsieurooppalaisten kanssa jätetään näissä väitteissä toiselle sijalle tieteiden eriytymisen nimissä. Tosin tämä tulkintani voi olla täydellinen väärinkäsitys.

Arvoisa Lukija voi lueskella näitä väittelyitä Tieteessä tapahtuu -lehden muutamassa viimevuoden numerossa samoin kuin tänä vuonna julkaistuissa.

Kuva: mitä on olla suomalainen? Kielten jakauma Suomessa asuvien keskuudessa vv. 1990 ja 2002, lähde finnica , klikkaa kuvaa suuremmaksi

Virallisella Suomen 90-vuotispäivän saitilla on mielenkiintoinen Suomen nykyisiä kieliä käsittelevä artikkeli, jonka kautta olen löytänyt oheisen taulukon.

Siitä käy mm. ilmi sellainen seikka, että Suomessa hyvin vähemmistökielenä turvattu saamenkieli on puhujamäärältään pysynyt vuodesta 1990 vuoteen 2002 lähes samana (lisäystä 4 saamenkielen puhujaa, joita on vuonna 2002 yhteensä 1734). Sen sijaan sen sijainti suomalaiskielien joukossa on pudonnut 6. sijalta 16:ksi. Saamenkielen edelle kielitilastossa menevät mm. venäjä 31,093 puhujaa, viro 11,088, somali 6,920, albania 3993, kiina 3,214 ja serbokroaatti 2,282 puhujaa. .

En oikein osaa sanoa, minkälaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi nykäistä.

On kuitenkin selvää, että näiden uusien vähemmistökielien asema ei Suomessa ole saameen verrattuna kovin hyvä ja hallituksen tulisi ehkä tehdä jotakin ennen kuin uudet vähemmistöt oppivat vaatimaan vähemmistöoikeuksiaan tai EU puuttuu asiaan ja langettaa Suomelle suuret sakot syrjinnästä.

Muuten ruotsalaisten osuus samana aikana on vähentynyt 296,840 puhujasta 290,771 puhujaan.

Lisälukemista Tieteessä tapahtuu -lehdessä:

Brittien ja muiden pohjoiseurooppalaisten alkuperä selviämässä? (Kalevi Wiik, Tieteessä tapahtuu 7/2005)

Uralilaisen kantakielen tutkiminen (Jaakko Häkkinen, Tieteessä tapahtuu 1/2006)

Mihin kääntyisimme ”kielellisen käänteen” jälkeen? (Matti Peltonen, Tieteessä tapahtuu 3/2006)

Häkkisen ylitulkinnat (Pauli Saukkonen, Tieteessä tapahtuu 7/2006)

Vielä Pauli Saukkoselle (Jaakko Häkkinen, Tieteessä tapahtuu 8/2006)

Geneettinen ja kielellinen jatkuvuus (Pauli Saukkonen, Tieteessä tapahtuu 1/2007)

7 kommenttia:

Etappisika kirjoitti...

Ennenkuin Hotanen taas ehtii, tulen puhumaan asian vierestä: ei oo hanskoja V. Villedorfilla, ja iän ja kilojen peittely alkaa olla jo työlästä, ellei tuhoon tuomittua puuhaa.

A-K.H kirjoitti...

Jumankavita, että piti lukea edellistä postausta sillä aikaa, kun etappisika korkkasi uuden postauksen kommenttilooran jostain Kerimäen kulmauksesta. Willedorfin Venus muistuttaa kovasti Tanja Saarelaa. Tunnustan tenttineeni Mantere-Sarvan Mäkikossa-nimiselle opettajalle. Minäkin olen säästänyt Tieteessä tapahtuu lehden vuosikerrat ja odotan kiihkeästi Wiikin todistavan, etten kuulu jostain mongolilaumasta häädetyn populan jälkeläisiin, kertoi kuvastin mitä tahansa.

marja-leena kirjoitti...

Oikein mieliaihe, tämä postaus, jotta kiitos kovasti! Muuten tuosta Willendorfin Venuksesta, olenkin käyttänyt sitä kuvausta omassa työssäni muutaman kerran. Minusta on ihmeellistä nähdä tuhansien vuoden takaisten ihmisten töitä ja tuntea ajan langan yhtymää nykyajan taiteilijoihin, kuin itseeni. Vaikka jotkut vain naureskelevat sitä.

(Anteeksi kun en ole hyvin osanut suomeksi selittää.)

Hanhensulka kirjoitti...

Taisivat cro magnoin miehet pitää tuollaisesta vähän kookkaammasta kehosta luolissa köllötellessään, ja mikäpä siinä, lämmintä tarvitaan varsinkin pitkinä talviöinä.

Näyttää tämä nuori uralilainen yliopistoporukka saavan vallan ja mennään taas juurinemme kovalla touhulla sinne todellisten poronpurijoiden alkumaille Uralin taakse. No, ehkä seuraava tutkijasukupolvi taas kääntää kelkkaansa länteen päin.

Joo, Marja-Leena näin muistan nähneenikin, Nexus -sarjassa näyttävät sinun Venuksesi olevan. Merkillinen juttu muuten, että tämä kivikautinen taide hyppäsi yhdellä askeleella sellaiselle tasolle kuin se on esimerkiksi Lascaux'n luolissa.

Tai voi olla, että piirustus- ja maalausmateriaalit enne luolien seiniä olivat niin häviävää tavaraa, että niistä ei ole jäänyt mitään jälkipolville. Eli saattaa olla tuhansien vuosien verran taidetta hävinneenä materiaalin huonouden vuoksi.

Samoin meidän omien esi-isiemme taideteokset saattavat olla samalla tiellä. Jonkun poronnahan tai koivuntuohen kestävyys kun ei ole kivisen luolanseinä luokkaa.

Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat tuolla yhtymällä aikakausien yli. Kun esimerkiksi niitä kädenjälkiä katselee, niin karvat nousevat joskus iholla pystyyn:)

Kekke kirjoitti...

"Kuitenkin eurooppalaistuvassa Suomessa on hyvä joskus taviksenkin ajatella,"

Suomi on ollut osa Eurooppaa aina.

"
On kuitenkin selvää, että näiden uusien vähemmistökielien asema ei Suomessa ole saameen verrattuna kovin hyvä ja hallituksen tulisi ehkä tehdä jotakin ennen kuin uudet vähemmistöt oppivat vaatimaan vähemmistöoikeuksiaan tai EU puuttuu asiaan ja langettaa Suomelle suuret sakot syrjinnästä.
"

En näe mitään syytä suojella uusien tulokkaiden kieliä - sen sijaan saamen eri muodot ovat tämän maan kanta-asukkaiden ja kansainvälisesti tunnustetun alkuperäiskansan kieltä. Jo nyt kielipolitiikkamme on sanonko-mä-mistä, uusia vähemmistökieliä ei tarvita pakkaa sekoittamaan ja assimilaatiota haittaamaan. (integraatiokin käy, myönnän)

Hanhensulka kirjoitti...

En näe mitään syytä vähätellä suomalaisten osuutta tämän maan alkuperäisväestönä. Saamelaisten alkuperästä tiedetään vielä vähemmän kuin suomalaisten. Geneettisesti he ovat Euroopan "kansoista" kauimpana "keskimääräisestä" eurooppalaisesta (jota edustavat saksalaiset, hollantilaiset ja belgialaiset). Geneettinen eroavaisuus osoittanee, että saamelaiset ovat itäisempää perua kuin "me muut eurooppalaiset".

Suomalaiset ovat asuttasneet näitä maita siitä lähtien, kun ne vapautuivat jään peitosta ja ovat yhtä alkuperäistä väestöä kuin kuka muu tahansa.

Tulevaisuudessa varmasti vielä suojellaan näitä uusia vähemmistökieliä. Olen taipuvainen samaan mielipiteeseen kuin sinä vähintäänkin integroitumisesta, jopa assimilaatio olisi ehkä parempi kuin keinotekoinen vähemmistökielten elossapitäminen.

Anonyymi kirjoitti...

Näin jälkeenpäin törmäsin ajatuksia herättävään bloggaukseesi.
Korjaisin kuitnekin muutamia käsityksiä: nimeomaan Aikio on esittänyt, että saamen kielistä löytyy kielitieteen menetelmiä käyttäen jonkun MUUN keilen vaikitus, eli etä Pohjois.Kalotilla olisi puhuttu jotain muuta kieltä ennen saamea. Siksi en iha ymmärrä viittaustasi saamelaisen suuren historian kannattamiseen hänen osaltaan..Myöskään Saarikivi, Häkkinen ja Aikio eivät ole historia tutkijoita, vaan kielen ja keilihistoria, eivätkä siksi yritäkään esittää mitään totuuksia tai edes kertomuksia kansojen kohtaloista. Kielitieteelliset menetelmät tuottavat kielimuotoja koskevaa tietoa, joista tietysti voi tehdä jotain päätelmiä kieliä puhuvien ihmisten liikkeistä - mutta kielet, ihmisryhmät, kulttuurit ja genetiikka kulkevat kaikki omia latujaan. Maailmalla on esimerkkejä, joissa argeologiset löydökset viittavaat samaan kulttuuriin, vaikka on tiedossa, että alueella on puhuttu eri keiliä, jotka eivät edes ole sukua toisilleen. Toisaalta myös saman keilen puhujat voivat olla etnisestisti aivan eri ryhmää, kuten Ruandan hutut ja tutsit. Aikio on käsittäkseni nimenomaan kritisoinut argeologisten ja keilellisten ainestojen yhteenvetämistä (kuten että tästä ja tästä argeologisesta tyypistä voisi päätellä täällä tai tuolla olleen saamelaisia).
Jos siis keiiteiteen menetelmin näyttää siltä, että saamen kieliä on puhuttu laajasti Suomen alueella ja suomea taas pienemällä alueella etelämmäss, kyseessä ei ole mikään "mielipide" tai polittiinen kannanotto, vaan tutkimustulos, joka on saatu nykyisillä käytössä olevilla kielentutkimusmentelmilä.menetelmäthän kyllä kehittyy ja vaihtuu, se onkin sitten toinen juttu. Ymmärtääkseni Wiikkiä on arvosteltu nimenomaan menelmällisistä heikkouksista.