Ihmisen uusien rajojen ylittäminen, uteliaisuus ja avaruussukula Discovery’n lento

Ovat toistensa kanssa läheisessä tekemisessä. Ja tarkemmin ajatellen asiassa ei ole paljoa ihmeteltävää. Ei ole myöskään sattumaa, että maailmalaajuiset televisiouutisten levittäjät ovat mukana kameroineen jokaisessa suuressa onnettomuudessa, missä se sitten tapahtuukin.

Irakin sota oli hyvä esimerkki tästä. Kamerat oli suunnattu siten, että kaikki Bagdadin alueet saatiin katettua, joten sodan alkaessa ensimmäisetkään risteilyohjusten räjähdykset eivät menneet suorassa lähetyksessä kansainvälisiltä katsojilta hukkaan. Reportterit olivat miehittäneet hyvissä ajoin kaikki katot niin, että Irakin ilmatorjunnalle ei tahtonut löytyä kunnon ampumispaikkoja ja paljon ohjuksia ja lentokoneita pääsikin aivan maalialueille saakka pommeineen ohi puolustajien huonosti toimivan ilma-aseen. Televisiokuvaa sen sijaan välitettiin suorana ja kirkkaana kaikilla maailman pääkielillä, arabia mukaan lukien.

Tässä ei ole mitään ihmeteltävää. Sodan aluksi ainoa televisioita koskeva ihmettelyn aihe oli, että mukana oli arabialaisia yrittäjiä, kuten Al Arabiya ja Al Jazeera, jotkut toimivat jopa paremmin kuin CNN tai muut länsimaiset suurverkot ja olivat saaneet parhaat eturivin paikat sotanäyttämöllä, siksihän sitä kutsutaan suomeksi. ”Theatre of war”, sodan teatteri, englanninkielellä.

Uutisverkkojen tehokkuus ei tietysti ole sattumaa. Yleisö nimittäin kääntää kanavaa heti, kun huomaa, että oma kanava, vaikka olisi oltu ystäviä kuinka pitkän aikaa tahansa, ei näytäkään sitä, mikä on muilla kanavilla nähtävissä suorana lähetyksenä.

”Koko maailma” näki myös suorassa lähetyksessä New Yorkin WTC:n rakennusten sortumisen ja valtavien pölypilvien leviämisen pitkin New Yorkin katukuiluja, joita blogihenkilökin oli joskus muinaisuudessa ollut ihailemassa juuri WTC:n tornien katolta.

Kaikki onnettomuudet uhreineen näyttävät tietysti lähes samanlaisilta kuin katastrofielokuvat, ajassa elävälle ihmiselle mikään ei varsinaisesti ole uuttaa. Paitsi ehkä todellisten, onnettomuuksissa kuolleiden ihmisten nimet ja heidän omaistensa hätä ja vetoomukset, jotka ovat myös makaaberin suoran lähetyksen arvoisia.

Ja syynä on ihmisen pohjaton uteliaisuus.

Tässä ei ole mitään sairasta tai väärää, kaikki ihmiset ovat luonnostaan uteliaita. Jotkut eivät ehkä voi katsoa silmiään sirittelemättä kaiken maailman kauheuksia, vaikka nämä olisivat tositapahtumia, elokuvista puhumattakaan. Mutta silti olemme uteliaita ja katsomme mitä milloinkin tapahtuu. Blogihenkilö tunnustaa omalta osaltaan olevansa uutisaddikti. Juoruilu on laumaeläimen ominaisuus, lauman tilasta on saatava tietoja, että pystyisi ennakoimaan omia toimenpiteitään, arvioimaan omaa asemaansa.

Tämä tuli mieleen, kun katseli suurten uutisverkostojen näyttämiä suoria kuvia avaruussukkula Discovery’n lähdöstä Cape Canaveral’ista, kun viimeisetkin viat oli näennäisesti saatu korjatuiksi. Erityisen uteliaisuuden kohteena on lisäksi se, että sukkulaa komentaa nainen, Eileen Collins. Tällä NASA ehkä haluaa sanoa, että sukkula on nyt niin turvallinen kuin mahdollista. Columbian onnettomuus on tietysti vielä tuoreessa muistissa.

Tätä kirjoitettaessa sukkulan kohtalosta ei ole varmuutta. Kaikki olemme nähneet polttoainetankin eristeiden irtoavan jostakin sukkulan peräosasta ilmeisesti rikkomatta sukkulan lämmöneristystiilejä. Yksi näistä tosin putosi lähdön aikana, mutta paikasta, jossa on moninkertainen lämmöneristys, joten suojauksen pitäisi olla riittävä laskeutumista varten.

NASA on määrännyt sukkulat uuteen lentokieltoon, ehkä pysyvään, vaikka mikään ei siis näytä välittömästi uhkaavan tämän lennon turvallisuutta. Polttoainetankin eristeiden ongelmaan NASA on nyt käyttänyt satoja miljoonia dollareita, eikä sitä ole saatu korjatuksi.

Muistamme kaikki, että Columbia-sukkulan uhkaavasta tuhosta ei ollut kerrottu miehistölle eikä meille katsojille. Sukkulan tuhoutuminen nähtiin tietysti suorassa lähetyksessä. Tällä kerralla miehistö on tietoinen tilanteesta, niin kuin me uteliaat katsojatkin.

“Any damage will not escape our detection," sanoi sukkulaohjelman varapäällikkö Wayne Hale Johnsonin avaruuskeskuksesta, Houston’issa, Texasissa CNN’n tietojen mukaan. Väite on tietysti loogisesti mieletön.

Shuttle-ohjelman johdolla on nimittäin käsissään klassinen negatiivisen todistamisen ongelma. Negatiivista väittämäähän ei voi todistaa oikeaksi. Esimerkiksi väittämää ”Jumalaa ei ole olemassa” on vaikea todistaa oikeaksi koska on niin paljon paikkoja, mistä täytyisi katsoa. Vääräksi se voitaisiin osoittaa löytämällä ainakin yksi jumala, joka on olemassa (mitä ei siis vielä tätä kirjoitettaessa ole todistettu).

Samoin on tämän rikkoutumisongelman kanssa. Pienen, kohtalokkaan hiushalkeaman löytyminen todistaisi positiivisen. Jos mitään ei löydy, mitään ei ole todistettu ja jännitys meille katsojille säilyy loppuun saakka. Elokuun 7. päivänä on taas oltava aikaa suorien televisiokuvien katseluun. Blogihenkilölläkin.

Challenger-sukkulan tuhouduttua presidentti Ronald Reagan, the Great Communicator, sanoi puheessaan: “We will never forget them this morning as they prepared for their journey and waved goodbye and slipped the surly bonds of earth to touch the face of God.” (Emme unohda heitä koskaan valmistautumassa matkaansa varten ja heiluttamassa hyvästejään ja irtautumassa maan turvallisista siteistä hipaistakseen Jumalan kasvoja).

Siinä ehkä on kiteytettynä perimmäinen syy NASA’n teknisiin ongelmiin. Ihmiskunta on iskemässä itseään painavammassa sarjassa, jossa aikaisemmin ovat leikkineet vain jumalat.

Amerikkalaisella ylpeydellä NASA:n suoran lähetyksen selostaja George Diller sanoi: ”Liftoff of space shuttle Discovery, beginning America's new journey to the moon, Mars and beyond.” (”…aloittaen Amerikan uuden matkan kuuhun, Marsiin ja kauemmaksi”). Ylpeitä sanoja. Aika näyttää mihin voimamme ja halumme riittävät.

Muuten, jos lentoliikenteessä olisi yhtä huono turvallisuustilanne kuin sukkuloiden lennoilla, matkustajalentokoneille tapahtuisi noin 560 onnettomuutta – yhdessä päivässä! Nämä eivät tietysti ole yhteismitallisia asioita.

Columbian onnettomuuden jälkeen presidentti George W. Bush sanoi mm: ”…Our journey into space will go on…”. Tapahtuu tälle lennolle mitä tahansa, jossakin muodossa tämä on totta myös tulevaisuudessa.

Olipa kerran Englannissa Pyhän Maarian kirkon pastori G.P. Taylor, omakustantaja,

josta Illuusia ei puhunut blogillaan, vaikka muuten mainitsi omakustannustoiminnan ja Espoon metsässä asuva Prospero, aforismikirjailija Lassi Kämäri, tuohtui Illuusian epäilyistä, että omakustannustoiminta ei olisi oikein järkevää. Prospero uskoi lisäksi, että Illuusia ei ainakaan ymmärrä sitä erityisen hyvin.

Blogihenkilö on myös aina suhtautunut omakustannustouhuun negatiivisesti. Pääsyynä tähän on se, että henkilö on perusluonteeltaan laiska ja saamaton. Jos kirjan saisikin jotenkin kasaan ilman jonkun toisen henkilön kannustusta, henkilön luonteella varustettu saamaton nahjus, jonka markkinointitaidot ovat samaa luokkaa kuin viimeisillään olevalla emakolla (huom. emakot saattavat loukkaantua tästä vertauksesta, mutta läteissä asuvillahan ei ole sananvaltaa), joten kirjan julkaiseminen ja markkinointi jäisivät lujan uskon ja optimistisen luonteen varassa odottamiseen keinutuolissa ja lähellä puhelinta.

Yleisesti kai voi sanoa, että kirjailijaksi tarvitaan taitoja, joita ei ole opittu kauppakorkeassa tai edes Tampereen hallintoekonomikurssilla, jos sellaista ajanhukkaa nyt siellä vielä harrastetaan, vaikka poikkeuksia tietysti löytyy. Ja poikkeuksia löytyy myös markkinointimenestyksessä.

Henkilöllä on vähän tietoja eräästä ulkomaalaisesta omakustantajasta, jonka nimi on G.P. Taylor.

Graham Taylor oli englantilainen pappi, joka ei pitänyt Harri Potter-kirjoista. Tämä laukaisee blogihenkilössä sarjan sympaattisia tunteita, joiden pääasiallinen syy on puhdas ja väärentämätön kateus Pottereiden luojaa, J.K. Rowling’ia kohtaan. Henkilöstä on nimittäin täysin väärin, että kirjailija on hauskannäköinen, nuori ja taitava menestyskirjailija. Henkilön itsensä piti tietysti olla juuri tuohon kuvaukseen sopiva.

Mutta tästä Taylor’sta pitäisi nyt puhua. Hän oli alussa periaatteessa mukava ja köyhä pappi, jolla oli hyvä maku kirjallisuuden suhteen. Sitten hän päätti kirjoittaa kirjan ja kustantaa sen itse. Esikoiskirjan nimi on Shadowmancer. Taylor joutui pistämään omia rahojaan likoon kaikkiaan 3000 punnan edestä, ja myi moottoripyöränsä saadakseen rahat kokoon. Kirja painettiin Suomessa WS Bookwell-nimisessä kirjapainossa.

”We did a good deal”, Taylor sanoo haastattelussaan Writers’ Forum-lehdessä syyskuussa 2003.

Sitten hän istuutui pappilansa keinutuoliin, ja mahdollisesti rukoili hieman, ja oletti, että hänen hyvät suhteensa tiettyihin ylimaallisiin tahoihin pitäisivät huolen kirjan myynnistä.

Ja niin pitivätkin. Kuultuaan esikoiskirjasta englantilainen Faber ja Faber-kustantamo tarjosi Taylor’lle kolmen kirjan diiliä isoa puntatukkoa vastaan ja Amerikkalainen kustantaja Penguin Putnam tarjosi puolestaan 500,000 dollarin suuruista etumaksua kirjan julkaisemiseksi USA:ssa, jonka pappi parka paremman älyn puutteessa hyväksyi.

Blogihenkilön pitää lopettaa tämä tarina tähän, nimittäin henkilön pieneen mieleen ei samanaikaisesti mahdu useita kadehtimisen kohteita. Ja koska siellä on jo, kuten Arvoisa Lukija ehkä muistaakin, J.K. Rowling’in lisäksi, kadehdittavana eräs kauniskutrinen, viehättävä ja paljonmatkusteleva, suomalainen kirjailija (joka tätä kirjoitettaessa puistattavasti haluaa yhteyttä turkulaisiin), niin kadehtimiseen ei valitettavasti ole Taylor’n osalta mahdollisuutta. Mutta vapaaehtoiset kadehtijat voivat löytää kohteensa kirjailijan omalta saitilta.

Että tällaista omakustannustoiminnasta. Niin, että oikeastaan, sen pituinen se.

Kilometripaaluja

on tapana laskea, kun matka edistyy. Tämä on sadasensimmäinen (101.) Dionysoksen kevään lastu.

Lastut ovat olleet keskimäärin parin sivun mittaisia (puolentoista rivinvälillä), joten sivuja on siten tullut parin sadan verran, joka olisikin jo ohuehkon romaanin mittainen nippu konekirjoitusliuskoja. Sellainen tekele edellyttäisi suunnitelmaa: tarinaa, juonta, henkilöitä, logiikkaa, kronologiaa, jotka tietysti puuttuvat tällaisista lyhyistä heitoista, ja kai ennekaikkea pitkäjänteisyyttä, hikeä, kyyneleitä ja ajatuksia, jotka varmistaisivat, että kustantajallekin olisi jotakin voinut toimittaa puolen vuoden työstä.

Sanoja on tullut käytettyä kaikkiaan 50,000:n verran, monet sellaisia, joita ei tiennyt edes osaavansa, mutta jostakin ovat pullahtaneet ajatuksiin ja näppäinten kautta bloggerin muistiin.

Dionysoksen kevät sai käyntilaskimen toukokuun ensimmäisestä alkaen ja tänään kello 08.30 kolumbus.fi:n serveriltä kävi blogin 6000. vierailija, jota tämä blogihenkilö kiittää nöyrästi ja ujo mutta hunajainen hymy huulilla, niin kuin tietysti kaikkia muitakin Arvoisia Lukijoita; mukaan lukien 6001. kävijää, joka vieraili klo. 08.41 net.au:n serveriltä.

Samana aikana on laskurin mukaan aukaistu kaikkiaan 13,652 sivua, ja ehkä aika monta on luettukin. Keskimäärin aukaistuja sivuja on 2.4 kutakin käyntikertaa kohti.

Tammikuun lopulla aloittaessaan ei bloginpitäjällä ollut oikein kunnollista aavistusta siitä, mitä tällaisessa päiväkirjanomaisessa blogissa voisi kirjoitella, päiväkirjanomaisuus tosin hävisi jo ensimmäisillä kirjoituskerroilla. Anita Konkan blogia, Kirjailijan päiväkirja, oli jo tullut seurailtua jonkin aikaa tämän "tuttuuden", blogin mielenkiintoisuuden ja asian opiskelun vuoksi.

Ajatuksena oli kirjoittaa lähinnä kirjallisuudesta, luetuista kirjoista, valmistuvista teksteistä (sic) ja vähän ilmailusta. Lastujen aiheet ovat kosketelleet monenlaisia muitakin asioita; jopa henkilön vain hyvin vähän rakastama euro-politiikka ja -poliitikot ovat olleet joidenkin kiukunpurkausten kohteina.

Puolivuotta sitten oli ajatuksena päivittää blogia 3-4 kertaa viikossa ja jatkaa niin kauan kuin riittävää intoa piisaa ja katsoa missä mennään noin puolen vuoden kuluttua.

Silloin alussa ei osannut oikein ennakoida sitä, kuinka paljon aikaa näiden lastujen tekoon todellisuudessa menee. Mutta vielä enemmän tarvitaan aikaa kaikkien kiinnostavien blogien päivittäiseen lukemiseen, sopivien linkkien ja uusien blogien etsintään ja muiden kirjoitusten kommentoimiseen. Tämän "lisätyön" määrä tuli blogihenkilölle yllätyksenä, mutta sekin vaatimus on lähes päivittäin pystytty täyttämään, ja näin lastunikkari on kyennyt pysymään ajan tasalla Blogistanian muoti-ilmiöistä, Blogisanomat on tietysti ollut oivana apuna, vaikka onkin laiskotellut liikaa viime aikoina käyttäen muka kuumuutta ja kesälomaa tekosyynä.

Toistaiseksi voimat ja into ovat tähän riittäneet, eikä ole muutakaan syytä, jonka vuoksi pitäisi kirjoittamista lopettaa. Harrastus jatkuu.

Ja lopuksi vielä uudestaan: kiitos kaikille Arvoisille Lukijoille, ja kiitos kiinnostavista kiistakirjoituksista omilla blogeilla ja kommenteissa. Seuraavalle puolivuotiskaudelle yritetään löytää kiinnostavia aiheita. Sediksen bloginpitäjän huoneentaulu (tai jotakin sellaista) on tullut luettua, joten blogihenkilö lupaa lisäksi, että asioista tullaan sanomaan painava sana, joka usein saattaa olla myös totta, blogihenkilön lähes ehdoton mielipide, tai ainakin luotettavalta taholta kuultu huhu ja näiden puutteessa jopa itse keksitty uutinen tai ehkä vakuuttava uni, jonkalaisia blogihenkilön pitääkin tästä nyt lähteä katselemaan, että herää heti aamulla uutta lastua suunnittelemaan.

Lapsista ja niiden tekemisestä

Puhutaan näköjään muuallakin kuin vällyjen alla, puolesta (tosi hienosti, vaikka Sediksellä onkin jäänyt pahasti hihna päälle ja sosiaalitieteilijöiden tavoin puhuu pääasiassa asian sivusta, mutta sehän on sosiologian olemus) ja vastaan. On yllättävää, että lapsia tekemättömät vaativat hyökkäävillä puheillaan lapsellisia perustelemaan lastensa elossapitämistä. Sitäpaitsi, jos joku ei pidä sängyssä iloittelusta, niin voihan lapsen tehdä niinkin, ettei nauti siitä ja vaikka silmät kiinni, niin kuin kai useimmat lapset tehdäänkin.

Tälle blogihenkilölle lapsenteko ei ole oikeus vaan armolahja, jonka on antanut esi-isien ketju. Ja henkilölle elämä on aina kuolemaa, tai oleminen olemattomuutta parempi vaihtoehto.

Tietoisesti lapsettomat ovat valinneet omien ajatustensa mukaan olemattomuuden oman aikansa jälkeen. Se on heidän valintansa ja heidän oikeutensa valita. Eikä siihen tulisi kenenkään lapsellisen puuttua. Jos tarpeeksi moni tekee tämän vapaan valinnan, laji haviää olemasta. Ihminen näyttää olevan ainoa tietoinen olio maailmassa. Koska olemassaolo on tietoisuudesta kiinni, ihmisen mukana häviää koko olemassaolo.

Blogihenkilölle tulee tästä mieleen myös itsemurha, koska ”ihminen” ei ole vain se vaivainen, hetken leijuva tomuhiukkanen, johon joku on vahingossa puhaltanut elävän hengen. Vaan jatkumo, joka alkaa jostakin, me kutsumme alkua Aatamiksi ja Eevaksi, ja jatkuu niin kauan kuin eliöketju, josta ihminen pitää paikkaansa omaksi ajakseen, on olemassa.

Yksilöiden, äitien ja isien, ketju on blogihenkilölle päätähuimaava ajatus. Jokaisen esi-vanhemman kokemukset, tunteet ja ajatukset ovat mukana, ja muodostavat tämän nimenomaisen henkilön. Kukaan muu kuin juuri tämä ei voisi kirjoittaa juuri tässä paikassa ja tällä hetkellä tätä sanaa ”tätäskä”. Älä Arvoisa Lukija kysy merkitystä, henkilö ei tiedä sitä itsekaan, se vain tulla tupsahti tyhjyydestä ehkäpä maailmankaikkeuden pimeän aineen ja näkyvämmän alkukuran avulla henkilön ajatusmaailmaan – ja siinä se nyt on.

Jokainen omassa ajassaan lapsettomuus-ratkaisuaan tekevä yksilö tekee ratkaisunsa kaikkien esi-isiensä ja kaikkien potentiaalisten jälkeläistensä osalta. Ja jos ratkaisu on olemassaoloa vastaan, sitä voidaan kutsua itsekkyydeksi.

Blogihenkilöllä on ollut suunnaton onni syntyä vanhemmaksi ja myös isovanhemmaksi kahdelle pojalle. Oman lapsensa jäljistä maailmassa on suunnattoman ylpeä, henkilön tapauksessa pojan, koska ei ole tyttäriä siunaantunut, vaikka yrittämisestä ei ole syytä henkilöä syyttää. Oman pojan ajatusten lukeminen mm. näillä ja muillakin palstoilla ja hänen muiden luovien ajatustensa tuotteiden näkeminen ja kuuleminen on suuri onni tai jopa jonkinlainen hurmos. Tietysti hän on itsepäinen inttäjä – tullut toiseen vanhempaansa siinä suhteessa – mutta hän elää ja ajattelee ja luo ja puhuu paskaa pöhnässä ollessaan, jopa ylpeän vanhempansa kanssa. Ja hänen edessään on jatkona jo kaksi poikaa, ja jos onni on tämän eliön puolella, heidän edessään muita poikia ja tyttäriä.

Saara sanoi tuolla omassa blogissaan suutuspäisään, että ” Lasten tekeminen ei ole pelkästään lasten tekemistä. Se on ihmisten tekemistä. Lapsi on IHMINEN.” Vaikka Saara onkin kiukkuinen ämmä, niin kirjoittaa se osaa ja joskus sen ajatusten kanssa on oltava samaa mieltä. Niin kuin nyt tuossakin.

Anita Konkka näytti sanovan blogissaan lastenlastensa kuvan alla näin: ” Lapsenlapset: Alisa, Jyry ja Jeremi vilpolassani eli parvekkeella viime lauantaina. Alisan sylissä on kissa Noora, työtoverini tai pikemminkin työnjohtaja, koska se valvoo tietokoneen vieressä mitä minä teen. Alisalla on yhtä isot etuhampaat kuin mnulla.” Ja ihan onkin Konkan etuhampaat Alisalla. Ja kissaketjun päästä on Konkalle siunaantunut vielä hyvä ystäväkin, tämä Noora.

Akbar Ganji'n (اکبر گنجی)

nimi ja kuva (joka on "lainattu" täältä) tässä lastussa on osoitus siitä, että blogihenkilö on tekopyhä. Mutta toisaalta puolustukseksi voi sanoa, että henkilö ei ole ainoa tämän luokan edustaja, mikä ei ole kovin vankka puolustus.

Arvoisa Lukija, joka tietysti ei ole tekopyhä eikä näinollen tiedä miltä henkilöstä tuntuu juuri nyt, tietää kyllä, että näissä lastuissa ei aikaisemmin ole mainittu Ganji’a, joka on vankilassa mielipiteidensä vuoksi maassa, jossa vain yksi totuus on hyväksytty. Hän on iranilainen kirjailija ja toimittaja, joka on ollut vangittuna huhtikuusta 2000 lähtien. Hän aloitti syömälakon 19 toukokuuta 2005 ja joutui kuntonsa vuoksi sairaalaan eilen.

Teheranin yleinen syyttäjä, Said Mortazavi, joka varmisti Ganjin pitkän vankilatuomion, on sanonut Ganjin vaimolle: ”Mitä sitten jos Ganji kuolee? Vankiloissa kuolee tusinoittain ihmisiä joka päivä, hän on vain yksi näistä.”

Tämä on totta ja reaalipolitiikkaa, jossa me suomalaiset olemme tietysti mestareita. Eihän yhden ihmisen henki olekaan toisen henkeä tärkeämpi. Muuten onko Suomen Kirjailijaliitolla ja Journalistiliitolla ääniä tässä asiassa, tai missään muussakaan asiassa, jolla on merkitystä? Suomen PEN puhuu vangituista kirjailijoista näin, vaikka näyttääkin veppisaittinsa mukaan uinuvan jossakin menneisyydessä.

Ai niin unohdin, tämä juttuhan ei tapahdukaan Al Ghraib’in vankilassa tai Guantanamo Bayssa. Iranin vastaisiin mielenosoituksiin ei ole saatu ketään sitten shaahin päivien jolloin jokainen, joka oli Suomessa jotakin, oli tietysti innokkaasti barrikadeilla. Ja hei, katsos kummaa, Uutispäivä demari onkin hiljan ajanut juuri shaahi-mielenosoitus-asialla (eikös demarin päätoimittajan kuva olekin tämän sivun yläreunassa, ainakin on kovasti samaa näköä). Ja muistetaan tietysti, että ulkoministerimme, ajatolla Tuomioja, oli lujasti mukana niissä riehumisissa silloin 35 vuotta sitten, ja demarin mukaan kyseli kiihtyneenä jälkeenpäin Arvo Salolta, että kenen joukoissa tämä mahtoi seisoa (lehtimiesten joukoissa piilossa siinä mielenosoituksessa). Ja myönnettäköön, että olihan siellä paljon muitakin.

Suomalaisten sananvapausaktivistien ongelmana tässä asiassa on tietysti se, että Iran on USA:n evil axis-listalla. Ja kaikkea amerikkalaista täytyy tietysti vastustaa. Bush on jopa hiljan antanut Ganjia tukevan lausunnon,

YK:n tyhjänpäiväinen pääsihteeri Koffi Annan, sanoi, että hän ei tiedä asiasta tarpeeksi, eikä näin voi ottaa kantaa. Eipä Annanilta muuta tietysti voisi odottaakaan. Hänhän on tunnettu paremmin silmiensä sulkemisesta ja ensimmäisenä YK:n päällikkönä, jonka asema on heikko korruptiosyytteiden vuoksi.

Vapauttakaa Ganji-liikkeellä on myös oma blogi.

Etiikkaa ja kasvien syöntiä

On vaikea ajatella viisaampienkin, mutta blogihenkilö on oman itsensä kannalta näistä asioista erityisen kiinnostunut. Henkilö on nimittäin kasvissyöjä. Eikä mikään terveyden vuoksi pakkosyömätön – vaikka terveellisille sivuvaikutuksille alttiiksi kasvissyöjä tietysti väkisin joutuu – vaan eettinen lihastakieltäytyjä, joka vanhassa agraariyhteiskunnassa olisi ehkä laitettu kieltäytymisensä vuoksi linnaan muiden omantunnonherkkien kanssa.

Blogihenkilön kasvissyönti on samanlaista kuin muukin moraaliin perustuva käyttäytyminen henkilön elämässä, eli sen äärialueilla tapahtuu jatkuvaa lipsumista, jonka kohdalla moraalin silmä sulkeutuu tarvittaessa juuri sopivan pituiseksi ajaksi. Tätä tapahtuu erityisesti savulohen, suolattujen silakoiden, ruotsalaisperäisten sillien, kraavin siian ja simpukoiden ollessa tarjolla ruokapöydässä. Henkilö on huomannut, että himojaan vastaan näiden osalta on turha taistella. Muun lihansyönnin suhteen eettiset arvot pysyvät helposti rikkoutumatta.

Juhani Aho, ensimmäinen ammattikirjailijamme, kirjoitti myös lastuja niin kuin blogihenkilökin, ja lisäksi hän taisteli eettisten kysymysten äärellä jopa istuessaan Huopanankosken partaalla onkivapa kädessä. Mutta varsinkin sunnuntaipäiväsin jolloin hän ei pelkästä kunnioituksesta luontokappaleita kohtaan kalastanut ollenkaan.

Lastussaan Sunnuntai (kokoelmasta Lohilastuja ja kalakaskuja) Aho miettii onkimisen ja muun tappamisen estetiikkaa ja etiikkaa apunaan englantilaisen biologin, sosiaalidarwinistin, filosofin ja onkijan, Herbert Spencer’n, perhokalastusta käsittelevä kirja Kuinka on kalastettava. Ja pääkysymykseksi niin Aholle kuin Spencer’llekin nousee:

” Kuinka hän, joka ei voisi hiipiä hirven kimppuun ja sitä tappaa, voi ilman vastenmielisyyttä, jopa siitä huvitettunakin, ajanvietokseen ottaa ongella kalan?”

Blogihenkilö on viettänyt kaikki kesänsä maalla jommassakummassa mummulassa. Maatiloilla ei kasvissyöjiä juurikaan näe, ja henkilön muistaman mukaan ensimmäinen tuli tietoisuuteen vasta Vammalassa asuessa, lukiossa, ja oli joku sitkeänlaiha, pitkätukkainen ja erikoisella tavalla pukeutunut opettaja, josta oppilaiden keskuuteen levisi huhu, että olisi seurustellut yhden naimisissa olevan kasviopin opettajan kanssa, harrastanut joogaa ja lisäksi ollut kasvissyöjä. Mitään omakohtaista varmuutta näistä paheista ei opiskeluaikana tullut, vaikka henkilö muistaa usein ihastellen katselleensa jänteikkään naisen joustavaa käyntiä. Mutta hänestä ei kasvissyönti tarttunut.

Lapsuuden maalla tietysti eläimistä otettiin kaikki mahdollinen hyöty irti. Lampaita ei syöty ennen kuin olivat niin vanhoja, että muuta hyötyä ei niistä olisi enää ollut. Henkilölle jäikin lampaanlihasta sitkeä ja hiellemaistuva kuva, joka poistui vasta siinä vaiheessa, kun sai syödäkseen ulkomailla tapettua herkullista lammaspataa, josta muistellessa tulee aina vesi kielelle. Samoin kanojen muninta oli tärkeämpää kuin herkullisten kanaruokien teko.

Lehmistä blogihenkilölle jäi muutama ikävä muistikuva. Ensinnäkin henkilö joutui taluttamaan useita yhteen isompaan taloon astutettavaksi ja jotkut olivat äksyjä niin, että ei hennoilla voimilla aina meinannut jaksaa kuljetella halukastakaan lehmää sonnilaan, vaikka eivät ne ehkä tienneet minne oltiin menossa. Astumisen ajaksi blogihenkilö käskettiin vähän syrjemmälle, ettei olisi ollut toimitusta avustavien tiellä. Takaisin talutettaessa lehmillä yleensä pyöri silmät päässä koko matkan. Tosin henkilö ei oikein kehdannut niitä silmiin edes katsoa, ettei olisi tullut loukattua selvästi syvästi rakastunutta kantturaa. Mutta eihän tässä nyt seksistä pitänyt… Ikävin kuva jäi mieleen toisilleen kauhuissaan ammuvista lehmistä, kun jotakin niistä vedettiin väkisin teurastusauton lavalle. Yleensä niinä iltoina uni tuli vastan hyvin itkettyjen itkujen perästä.

Lisäksi henkilö sattui kerran osuuskaupan takapihalle, kun parhaan ystävän, Lassen, isä kumautti lehmältä tajun pois ennen kurkun aukaisua. Siitä tuli päänsärky, josta ei muistin mukaan selviytynyt ennen kuin muutaman päivän päästä, ja silloinkin täytyi isonmummon – mamman – antaa henkilölle lääkkeille haisevasta piirongistaan kamferitippoja sokeripalassa paranemisen edistämiseksi.

Taata teurasti itse siat ja lampaat. Sika yleensä kiljui vihlovasti tapettavaksi vietäessä kunnes kova isku kirveen hamaralla lopetti vinkumiset ja aloitti blogihenkilölle julmetun päänsäryn, johon liittyi vielä sahalaitaisia kuvioita näkökentässä. Työtä täytyi tietysti henkilönkin tehdä ja teurastushommissa veriämpärin hämmentäminen oli nuorille voimille sopivaa työtä. Sitä henkilö sitten syvissä ajatuksissaan teki yrittäen pitää vielä höyryävän veren hyytymättä, vaikka päänsärky yleensä lisääntyi eikä oksennuskaan ollut kovin kaukana.

Muistin mukaan nämä verenhämmennyshetket olivat ensimmäisiä, jolloin ajatuksiin tuli kysymyksiä elämästä ja kuolemasta ja myös siitä, että sian ja ihmisen veret näyttivät kovin samanlaisilta. Lisäksi tapetuilla sioilla oli ollut henkilön antama nimi, ja tämä yksityiskohta oli erityisen vaikea nieltäväksi, vaikka yritti kuinka pitää nimeä pois mielestään.

Aho sanoo Sunnuntai-lastussaan, että:

” Hänen itselleen (Aho puhuu tässä Spencer’stä) löytämänsä vastaus on, että tämänlaisen urheilun eetillinen luvallisuus tai luvattomuus on suhteellinen pyydystettävän riistan suuruuteen. Kuta suurempi saalistettava eläin on, sitä vastenmielisempää on sen tappaminen. Hirven kaataminen on Spencerin mielestä julminta urheilua, mitä ajatella voi. Ollen suuri eläin sen kuolonkamppailu johtaa tappajan mieleen liiaksi ne tuskat, joita hän itse tulisi tuntemaan, jos häntä tapettaisiin.”

Tässä blogihenkilö on täysin samaa mieltä, eikä oikein ymmärrä, miksi nykyisinkin täytyy kaupungissa merkonomina tai insinöörinä työskentelevän miehen – miehiähän nämä yleensä ovat – mennä metsään ja täräyttää norsunkaatoon sopivalla kiväärillä uljaasta metsänelävästä nirrin pois. Mutta kaikilla on tietysti oma makunsa elämän suhteen.

Aholle ja Spencerille on kalojen tappamisen perustelu tietysti tärkeää, ja se menee näin:

”Kun kala on paljoa pienempi ja paljoa vähemmän ihmisen kaltainen kuin hirvi, ei sitä pyydystäessään ja tappaessaan johdu tuntemaan sitä tunnonvaivojen tuottaman itsekidutuksen kipua, mikä aiheutuu hirven tappamisesta. Kun kala kooltaan ei ole meidän kaltaisemme ja kun sillä ei ole sen tunneherkkyyttä ilmaisevia ulkonaisia elimiä, me voimme omantuntomme häiritsemättä sitä onkia. Tämä tietää sitä, sanoo Spencer, että meidän etiikkamme tässä kohden pohjaltaan riippuu hermostostamme. Suuren nelijalkaisen eläimen ampuminen olisi oman tunteellisuutemme loukkaamista, joka usein uudistuessaan tekisi meidät koviksi ja tunteettomiksi ja lopulta siveellisesti rappeutuneiksi. Sentähden olemme siveellisiä tuntiessamme vastenmielisyyttä hirven tappamiseen. Saattaahan olla, että kalankin tappaminen tuottaa meille kipua, mutta tämä kipu ei ole voittamaton. Ja sentähden, kun se tekomme ei vahingoita luonnettamme, me emme siveellisesti turmellu, vaikka ongimmekin.”

Aho päätyy lastussaan sanomaan: ” Olen ennemmin siveellinen epäsikiö, joka en välitä paremmista, jalommista tunteistani, en siitä omantunnon pistoksesta, jonka saaliinriemun ohella tunnen joka kerta, kun veri pulppuaa suuren kalan kurkusta ja se kalpenee verikivellä, missä istun sen vieressä ja panen tyydytyksen tupakan ja nielaisen tunnon moitetta sammuttelevan sauhun.”

Ja vielä, että: ” Tämän kysymyksen ratkaisu minun kannaltani on siis loppujen lopuksi se, ettei sitä lainkaan saa ratkaistuksi etiikan avulla…” Ja paljon muuta, jotka venyttäisivät tätä lastua vielä tätäkin pitemmäksi.

Blogihenkilö luki tämän, niin kuin monet muutkin Ahon lastuista jo kouluvuosina, mutta lihansyönti jatkui nautinnollisesti aina siihen saakka, kun näki ensimmäiset kuvat siitä, kuinka teuraseläimiä todellisuudessa kuljetetaan ympäri Eurooppaa. Henkilö ei halua pitkästyttää Arvoisaa Lukijaa yksityiskohdilla, mutta siitä lähtien on lihansyönti ollut siinä määrin vastenmielistä, että nyt ei tulisi edes mieleenkään maistaa lihaa. Vaikka kieltämättä herkullisen, paahdetun porsaanlihan haistelusta mielessä heräävätkin vanhan lihansyöjän himot, jotka on kuitenkin helppo vaimentaa.

Muiden himojen osalta vastustus on aina paljon vaikeampaa ja monien kanssa ei henkilö viitsi edes yrittää vastarintaa, eikä omatuntokaan useimpien kohdalla viitsi mieltä pistellä.

Paasi, parsi ja Sheheradzade

Viikonvaihteen aikana blogissa vierailleiden joukossa oli virtuaalituttava Anwar (انوار ), joka ei ollut täällä ensimmäistä kertaa. Hänen fysiikkaa käsittelevästä, arabian kielisestä blogistaan löytyy paaden kuva, mikä näyttää rikkovan sekä fysiikan että uskon lakeja.

Toisaalta sehän tiedetään, että Arabiassa on aina ollut ihmeitä, ajatellaan vaikka lentäviä mattoja ja pystyyn jääviä köysiä, vai lienevätkö ne olleet enemmän persialaista ja intialaista perua. Tuhannen ja yhden yön sadut ovat ainakin sieltä idemmästä päin, vaikka Sheherazade kai kertoikin tarinoitaan Bagdadissa. Blogihenklön mielen nämä sadut sekoittivat jo hyvin pienenä ja laittoivat sinne hirmuisen halun matkustaa ja kokea itsekin satujen seikkailuja. Ei ole enää nykyajasta niitä satuja löytynyt, vaikka paljon ihmeellistä on henkilön onneksi sattunutkin silmiin.

Nykyisin lähes jokaista Lähi-idän kaupunkia kutsutaan 1001 yön kaupungiksi ainakin matkailumainoksissa. Ja kukapa sen varmuudella tietää vaikka olisivatkin.

Yksi islamilais-aktivistien (Arvoisa Lukija muistaa, että sanaa "terrroristi" ei siis saa käyttää) tavoitteista on juuri entisen kalifaatin suuruuden päivien toteuttaminen nykyajassa koko laajuudessaan. Siihenhän kuului jopa Espanja kokonaisuudessaan. Poitiers'n taistelun (700-luvulla) kerrottiin aikaisemmin estäneen arabi-kulttuurin leviämisen Eurooppaan, vaikka taistelun merkitystä on ranskalaisella tavalla suurenneltukin suhteettomiin mittoihin ja muiden tappeluilla on ollut suurempi vaikutus Euroopan säilymiseen kristittyjen käsissä. Tosin ennen Poitiers'n taistelua erään Abdulrahman'in arabijoukot olivat vallanneet Bordeaux'n ja jopa Orleans'in.

Blogihenkilön onneksi Bordeaux'in ja Cognac'in viini- ja konjakkiseudut vapautuivat alkoholivihamielisten arabijoukkojen alta, muuten monet nautinnot olisivat henkilöltä jääneet nauttimatta. Tosin Mette-bloggarin eräiden kommenttien mukaan muslimien rusinat ovat paratiisimaisen hyviä, erityisesti, jos niitä syö 72 rusinan erissä.

Myös Kaarle Suuri löi arabit Roncevaux'n taistelussa, jossa mm. Arioston Orlandona ikuistama ritari Roland (Raivoisa) otti ja kuoli. Näille yhteiskunta-aktivisteille demokratia on lähinnä takapuolen tuotteita ja länsimaista hapatusta, hirmuhallitus sen sijaan on unelmissa tavoitteena (siis tässä puhuttiin taas arabeista eikä ranskalaisista).

Muuten, tuhat ja yksi yötä on arabiaksi (beduiinimurteella) alf leila wa leila. Leila onkin suosittu naisen nimi arabimaailmassa, ja yö sopii naisen nimeksi tietysti erityisen hyvin vaikkapa suomenkielisenä. Panun, entisen feministisen älykkönössö-bloggarin mielestä vielä parempi nimi saattaisi olla keittiö.

Persialaisethan eivät ole arabeja. Parsin kieli (farsi arabiaksi) kuuluu indoeurooppalaiseen ryhmään ja on sukua mm. ruotsille, venäjälle, latinalle, kreikalle, sanskritille ja hindille. Parsi on ryhmän indo-iranilaisessa haarassa eli samassa kuin kurdin kieli. Indoeurooppalainen kieliryhmä on suurin ja vaikutusvaltaisin kaikista kieliryhmistä, vaikka kiinan, japanin ja korean kielten ryhmä onkin puhujien lukumäärän mukaan laskettuna ehkä hieman edellä.

Arabiankielihän kuuluu samaan seemiläiseen ryhmään hebrean kanssa. Ehkä se on yksi syy tappelun sitkeyteen Lähi-idässä, lähisukulaisten kanssahan yleensä syntyvät parhaimmat tappelut.

Tuosta Anwarin tarjoamasta kuvasta assosioitui aforismi, jota blogihenkilö on saattanut käyttää jo jossakin muusa yhteydessä, mutta laiskuuden riehuessa mielessä tulkoon tähän myös:

Fiktion ja faktan erottaa toisistaan vain uskon vahvuus.

Marseljeesin yltiöisänmaalliset sanat,

Jotka ranskalainen Claude Joseph Rouget de l'Isle sepitti ja sävelsi vuonna 1892 Strasbourgin ulkopuolella sotilasleirissä odottaessaan vihollisuuksien alkamista Itävallan keisarin armeijan kanssa, kaikuvat vielä blogihenkilön korvissa eilisen Ranskan kansallispäivän vieton jäljiltä. Alla on laulun kertosäe ranskaksi ja suomeksi Eino Leinon kääntämänä. Rouget de l’Isle kutsui lauluaan nimellä "Chant de guerre de l'armée du Rhin" (Reinin armeijan sotalaulu).

Aux armes, citoyens,
Formez vos bataillons,
Marchons, marchons !
Qu'un sang impur
Abreuve nos sillons

Aseihin ryhtykää!
Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa
sortajainsa verta maa.

Henkilö on myös laiskasti kahlannut läpi lukuisan joukon sanomalehtiä, internet-lehtiä ja Anita Konkan blogia (14.7. Vihan juurella), jossa tämä bloginpitäjien Grand Dame moittii meitä uudempia tulokkaita varovaisesti etiikan unohtamisesta ja ylistää Lassi Kämäriä tämän eettisesti oikeasta kannanotosta Lontoon pommiräjäykseen, jota ei siis saa kutsua terroriteoksi. AK lämäyttää yllättävästi pöytään myös hitler-kortin, jonka vepin keskustelusääntöjen mukaan pitäisi lopettaa juttelun siihen.

Kuitenkin kostoksi Konkalle ja vastavedoksi natsiesimerkeille blogihenkilö ei iskekään stalin-korttia pöytään vaan on sen sijaan ajatellut Sartrea, eksistentialismia ja sitä, mitä tarkoittaa olla vapaa ihminen. Tietysti on ymmärrettävä, että henkilö ajattelee eksistentialistien omaavan oikean käsityksen ihmisen vapaudesta ja tämä saattaa rajoittaa henkilön omaa vapautta. Toisaalta käsityksen omaksuminen on ajattelun ja vapaan valinnan tulos, niin kuin henkilö haluaa kaikista muistakin mielipiteistään aina ajatella ja tuoda julki suuriäänisesti.

Tässä asiassa blogihenkilö näyttää siis ajattelevan niin kuin Sartre, ja monet muutkin, että syvästi uskovainen ihminen ei oikein voi olla vapaa. Tätä sitovat tietysti Jumalansa ajatukset, jotka joku tavallista ihmistä viisaampi olio, ehkä oikea kirjailija, on kirjannut ylös jossakin historian hämärässä ja vakuuttanut kuulleensa sanat suoraan Jumalansa suusta. Tämän lastun kannalta tärkeitä kirjauksia ovat tehneet juutalaiset, ja näistä siinneet kristityt ja muslimit pyhissä kirjoituksissaan, Raamatussa ja Koraanissa. Kuitenkin myös se, että on uskovainen, on vapaa valinta.

Sartre puhuu esseessään ”Eksistenttalismikin on humanismia” (suomentaja Aarne T.K. Lahtinen) myös ihmisen vapaudesta ja sanoo kryptisesti mm: ...”Ihminen on, ei ainoastaan sellainen minä hän itseään pitää ollessaan olemassa, sitten kun olemassaoloa kohti syöksyvä laine saavuttaa rannan; ihminen on vain sitä mitä hän itsestään tekee. Tämä on eksistenttialismin ensimmäinen periaate....” Ja myöhemmin: ”...Kun sanomme, että ihminen on vastuussa itsestään, emme tarkoita sitä, että hän olisi vastuussa vain omasta rajallisesta yksilöstään, vaan kaikista ihmisistä...” Ja vielä: ”...vastuumme...koskee koko ihmiskuntaa.”

Viime päivien lukukokemuksesta blogihenkilölle on jäänyt sellainen kuva, että suuri osa kommentoijista asettaa meidän länsimaisesta kulttuuristamme osallisille kristityille, hinduille, sikheille jne. korkeampia eettisiä tavoitteita kuin muslimeille. Mielestäni tämä tavoite on ongelmallinen erityisesti siitä syystä, että se on periaatteellisen rasistinen. Siinähän sanotaan, että meidän länsimaisten tulee olla tietoisia eettisistä hyveistä, mutta samaa ei tule odottaa vihollisiksimme ryhtyneiltä, joita tässä Lontoon tapauksessa ovat siis edustanee neljä tai viisi englantilaissyntyistä muslimia, kaikki nuorehkoja miehiä, joilla on tai ei ole yhteyksiä Al Qaiidaan.

Nämä nuoret miehet (jotka Saaran mukaan eivät voi olla ”tavallisia”) olivat tietenkin syvästi uskovaisia ja täten Jumalansa orjia. Joku Arvoisista Lukijoista saattoi lukea henkilön lastun 8.7.2005, jossa mainittiin Abdulrahman, joka ymmärsi mitä hänen nimensä tarkoitti ja pyrki lastussa osoittamaan yksinkertaisten länsimaisen ja islamilaisen nykytodellisuuden eroa.

Koraanin Pöydän suurassa (5) jakeissa 33 - 37 annetaan muslimeille oikeus periaatteessa murhata toisinajattelijoita ja muitakin, jotka eivät usko Koraanin oikeellisuutta. Jumalanorja tietenkin noudattaa Koraanin kirjainta ja murhaa tilaisuuden tullen tällaisia väärin ajattelevia ihmisiä. Väärinajattelun määrittää mufti, joka voi julkistaa asiasta fatwa’n, jonka antamisoikeudesta ei ole selviä sääntöjä (ilmeisesti).

Kyseiset jakeet on kopioitu tähän alle täältä:

(”33. Ainoa palkka niille, jotka sotivat Jumalaa ja Hänen lähettilästään vastaan sekä levittävät turmiota maassa, on että heidät tapetaan tai ristiinnaulitaan, tai heidän kätensä ja jalkansa hakataan poikki eri puolilta, ristiin, tai heidät karkoitetaan maasta. Sellainen on heidän häväistyksensä tässä elämässä, ja tulevassa heille on kauhea kuritus,

34. lukuunottamatta niitä, jotka katuvat, ennenkuin te saatte heidät valtaansa. Sillä tietäkää, että Jumala on pitkämielinen, laupias.

35. Te, jotka uskotte! Pitäkää Jumala kunniassa ja etsikää Hänen läheisyyttään sekä ponnistelkaa Hänen retkellään, jotta olisitte onnellisia.

36. Mitä tulee uskottomiin, niin totisesti, vaikka heidän olisi kaikki, mitä maassa on, ja yhtä paljon lisää heidän lunastamisekseen ylösnousemuspäivänä, ei sitä heiltä vastaanotettaisi. He ovat tuskallisen rangaistuksen omat.

37. He pyrkivät pois tulesta, mutta eivät pääse. Heidän rangaistuksensa on pysyvä.”)

Tällaisen ajatteluketjun tuloksena päädytään helposti ajatukseen, että muslimit eivät olisi vastuussa omista teoistaan, koska Koraani, joka rajoittaa heidän vapauttaan, sallii tässä tapauksessa murhan. Blogihenkilö ei voi hyväksyä tätä ajatusta.

Henkilön mielestä jokainen yksilö valitsee vapaasti - jossakin elämänsä vaiheessa - haluaako olla ajatuksiltaan vapaa vai uskoa nöyrästi ja kyselemättä jonkun muun ajatuksia. Sama koskee jokaista yksilöä, myös muslimeja. Jokainen muu käsitys on rasistinen ja siksi ongelmallinen. Valinnallaan yksilö valitsee kaikkien puolesta, jotka joutuvat tämän valinnan kanssa jossakin tekemisiin.

Näin blogihenkilön mielestä näidenkään muslimien (kaikki Englannissa syntyneitä) teoille ei voi löytyä mitään ulkopuolista, hyväksyttävää perustelua ja he ovat ihmisen vapauden perusteella vastuussa siitä, että murhasivat muita ihmisiä. Se, että heille oli luvassa 72 neitsyttä palvelijoiksi Paratiisissa, ei ole kestävä perustelu, vaikka olisi kuinka houkutteleva.

Tämä ei sulje pois sitä, että islamilaisen maailman ongelmia ei voisi ymmärtää. Eikä myöskään anna vastapuolellekaan mitään oikeuksia esimerkiksi sotiin tai muiden terroritekojen tekemiseen. Nämä ovat tietenkin muiden vapaiden valintojen tuloksia, joista kärsii suuri joukko muita ihmisiä.

Edes Marseljeesin vertatihkuvat sanat eivät oikeuttaisi terroritekoihin, vaikka niitä ehkä on näinkin aikojen kuluessa käytetty.

Kuopio kevättalven kynsissä

Tuli Blogihenkilölle mieleen, kun on ollut kuulevinaan lastumaailmassa vellovaa aiheetonta valitusta kuumuudesta, jonka on ilmoitettu vallanneen Suomenniemen erityisesti Kymenlaakson suunnalla.

Viereinen kuva muistuttaa siitä, minkämoisia kauheuksia kevättalvi tekee Kallaveden rannoilla. Varsinkin aikaiseen maaliskuisena aamuna, kun pakkasta on parikymmentä astetta, henkilölläkin on poikkeuksellisesti selkää somasti lämmittävät ja muuhun asustukseen hyvin sointuvat välikalsarit jalassa ja korville laskettu koivistolainen päässä estämässä pakkasen tunkeutumisen herkkiin korviin. Ohihiihtäjien ylenmääräisen iloinen savonkielinen posmotus ei kuitenkaan tukahdu kokonaan reuhkan sisällä ja tunkeutuu viiltävänä henkilön aamunkohmeisiin aivoihin. Mutta jokaisessa Paratiisissahan on omat käärmeensä.

Margaret Atwood ja hyödyllinen keksintö

Olivat tänään ajatuksissa niin tiiviisti ja kauan, että blogihenkilö ei mitenkään ehtinyt kääntää ajatuksia tai edes tekstiä suomeksi ja näin tuli päivitettyä henkilön toista, englanninkielistä olomuotoa. Koska saattaa olla, että teksti olisi englanniksikin kiinnostava Arvoisalle Lukijalle, laitettakoon tähän osoitte sinne paralleelimaailmankaikkeuteen.

Rock chick? Who? Me?

Blogihenkilö on aina halunnut tietää, miltä tuntuu olla rock chick. Nyt ainakin tietää, kuka rock chick olisi, jos olisi. No huonomminkin olisi voinut olla, mutta ei ehkä paljon paremmin.


Which Rock Chick Are You?

Kiitos Minhille ja Ruu Morbidille testivihjeestä.

Hyveelliset ja paheelliset matkustusmuodot

Täytyy tietysti olla tarjolla hyvää palvelua vaativille matkustajille. Kaikki tuntevat Virgin-lentoyhtiön, jonka perustaja on englantilainen Richard Branson. Sen sijaan blogihenkilölle, vaikka alan henkilöitä onkin, on jäänyt täysin tuntemattomaksi kuvan toinen lentoyhtiö, mielenkiintoiselta ja tavallaan houkuttelevalta nimeltään Slut. Tosin koneen väritys viittaisi kovasti johonkin tutumpaan lento-operaattoriin, ehkäpä entinen belgialainen lentoyhtiö, Sabena, voisi tulla kysymykseen koska kone näyttäisi olevan Belgian lentokonerekisterissä (OO-tunnus). Nykyisenä digitaalivaloukuvauksen aikana ei näihin kuviin oikein voi luottaa, vaikka internet tietysti muuten on täysin luotettava tiedonlähde, niin kuin kaikki nämä blogitkin osoittavat.

Joka tapauksessa kaunis ja matkustajien parasta ajatteleva kuva. Muuten, matkustajien kanssa ei ole leikkimistä, ja ilmeisesti bussinkuljettajat ovat paljon lentokoneiden kuljettajia rikkaampia, ainakaan blogihenkilö ei ole kuullut lentokoneista tällaista tarinaa.

Ja tähän sopiikin vielä pikainen aforismi:

Tiedon ja todellisuuden välinen suhde on samanlainen kuin tarinan ja kirjaimien. Ja ajatteleva mieli on aina niiden välissä.

Kuopiolaisia UFOja

(Kuva Kuopiosta kirkkaana aamuna
13.7.2005 kello 0230)

Tullaan kuulemma käyttämään Kuopion kaupungin esittely DVD:llä ja blogihenkilö sanoo tähän, että aivan oikein. Kuopiolaiset ja UFOt ovat selvästi samalta planeetalta, Jos katsot esimerkiksi Velj’mies patsasta sillä silmällä, huomaat, että ei patsas ole tästä maailmasta.

Kuopio on muutenkin vilkas ja kansainvälinen kaupunki. Todistuksena tästä Arvoisa Lukija voi ihailla tätä vilkasta ja huolellisesti arkistoitua kuvasarjaa, toivottavasti katsoessa ei mene pää sekaisin huimaavan liikkeen vuoksi.

Niin että nyt kaikki joukolla Kuopioon kesälomaa viettämään, katselemaan UFOja ja harjoittelemaan savvoo. Olisihan kaikkien osattava englannin lisäksi ainaki yksi vieras kieli, ja savolaiset olisivat herkkiä opettamaan ja kertoisivat muidenkin asioiden oikean laidan siinä samalla.

Elokuvaa The Kingdom of Heaven katsellessa

Joitakin viikkoja sitten tuli ajateltua Euroopan, Vähän-Aasian ja Lähi-idän suhdetta historian aikana, suomalaisia Unionin komissaareja ja kysymystä siitä miksi maailmassa on pahaa (ja tietysti miksi on hyvää). Nämä ajatukset tulivat viime viikolla uudelleen blogihenkilön mieleen sattuneista syistä johtuen.

Vähästä-Aasiasta joukko indoeurooppalaisia maanviljelijöitä muutti joskus 7000 vuotta sitten Euroopan puolelle nykyisen Turkin alueelta ja toi mukanaan nyt vallitsevan kulttuurimmekin siemenet, ja näin ollen olemme tässä mielessä kaikki heidän jälkeläisiään (sen lisäksi, että olemme alkuperäisiä eurooppalais-suomalaisia pakanoita tietenkin). Vielä kauempana historiassa ovat kätkössä juutalais-kristillisen uskomme juuret, joista on yhteys syvemmälle menneisyyden hämärärään. Sieltä ajan sumujen seasta saattaisimme löytää jopa oman Ilmattaremme jossakin muodossa, jos osaisimme hakea.

Mutta elokuva, jota blogihenkilö kiinnostuneena katseli, toi mieleen myös nykyisen eurokomissaarimme Olli Rehnin, joka yrittää integroida Turkkia osaksi kristillistä mutta kiivaasti sekularisoituvaa Eurooppaa. Elokuvahan on kuvaavinaan aikaa juuri ennen kolmatta ristiretkeä, jolloin Ranska oli Filip II Augustin alaisuudessa vain pieni maanläntti Pariisin ympäristössä (ja olisi pitänyt pysyäkin sellaisena). Englannin kuninkaan Richard I:n (jälkipolvien romantikoille Leijonamieli) maa-alueita oli molemmin puolin Englannin kanaalia aina Aquitaniaan saakka. Saksan oloisessa maassa, Sacrum Romanum Imperium, teutaroi keisarina Henrik VI ja Suomessa Lalli oli juuri tappanut ensimmäisen maahamme alkuperäisillä ruotsinlaivoilla tunkeutuneen englantilaisen turistin nimeltään Henrik tai alun perin mahdollisesti, ja jos ylipäänsä oli koskaan olemassa, Henry.

Ristiretket olivat saaneet alkunsa sata vuotta ennen filmin kuvaamaa aikaa, kun Bysantin keisari Alexius I Comnenus oli pyytänyt apua paavilta, Urbanus II:lta, turkkilaisten karkottamiseksi Anatolian ylängöiltä (tämän päivän kurdien asuinsijoilta), johon nämä olivat vaeltaneet jostakin nykyisen Turkmenistanin alueelta tai ehkä aivan muualta. Urbanus II luuli tietysti muiden paavien tavoin omaavansa Jumalan viisauden sen lisäksi, että edusti Hänen mahtiaan maan päällä. Ja näin Urbanus päätti käyttää keisari Alexiuksen pyyntöä hyväkseen ja usutti uskovia ensimmäiselle ristiretkelle Pyhälle maalle, sen sijaan että olisi pyynnön mukaan karkottanut turkkilaiset Euroopan porteilta ”ikuisiksi ajoiksi”.

Nykyisen Euroopan pääkaupungin, Brysselin, keskustassa on pystytettynä ratsastajapatsas, joka kuvaa Godfroid du Bouillon’ia, Jerusalemin kuningaskunnan ensimmäistä kuningasta, joka joutui tehtäväänsä hävittyään korttipelin Pyhällä Maalla ensimmäisen ristiretken aikana.

Blogihenkilön katsomasta elokuvasta, The Kingdom of Heaven, ei tule ikiaikaista klassikkoa, vaikka siinä näytteleekin suomalainen voimamies, Jouko Ahola. Se on tarina Ibelin’in Balian’ista (Orlando Bloom), joka jättää sepän hommansa jossakin nykyisessä Pohjois-Ranskassa, joka siis oli silloin vielä osa Englantia, ja matkustaa (avo)isänsä Godfrey’n (Liam Neeson) kanssa Pyhälle Maalle palkkasoturiksi. Siellä Balian pelastaa Jerusalemia puolustavat kristittyjen joukot voittoisien, mutta hyväntahtoisten, muslimien joukkomurhalta luovuttamalla kaupungin ja ratsastamalla joukkoineen auringonlaskuun tai johonkin sinne päin joka tapauksessa. Siloposkinen ja jonkun poikabändin laulajaa muistuttava Orlando Bloom ei sovi osaansa laisinkaan. Elokuvan joukkotaistelukohtaukset ovat huiman todentuntuisesti tehtyjä väkivallalla mässäilyä. Tarina itsessään on historiallisesti täyttä puppua ja asenteiltaan poliittisesti korrekti niin kuin tietysti nykyaikaan hyvin sopiikin.

Omassa ajassamme Urbanus II:n tyhmyydestä kärsii myös Suomen EU komissaari, Olli Rehn, jolla on edessään mahdoton tehtävä Turkin integroimisessa Eurooppaan. Rehnhän sai paikan laajennuskomissaarina koska mikään muu maa ei halunnut moista hedelmätöntä taakkaa ja pääministeri Matti Tatunpoika Vanhanen oli tyytyväinen, että sai Rehnin pois jaloistaan. Tämähän oli menettänyt Suomessa poliittista uskottavuuttaan Itä-Saksan vakoiluskandaalin jälkipyykkien selvittelyssä. Vieläkään ei liene aivan selvää kuvaa siitä, miten Rehn joutui puuttumaan hänelle kuulumattomaan asiaan niin innokkaan kovakouraisesti.

Sekä kristinusko että islam ovat voimakkaan ekspansiivisia uskontoja. Molemmille muiden käännyttäminen ei ole vain oikeus vaan velvollisuus ja historian aikana kumpikin uskonto on katsonut lisäksi jumalalliseksi oikeudekseen tappaa pikaisesti, mutta tuskallisella tavalla, kaikki uskoonsa kääntymättömät oman Jumalansa oikeutuksella. Tämä on tietysti molemmilla sama Jumala, jota juutalaiset kutsuvat paremman nimen ollessa kielletty, Jahveksi.

Kristityt kutsuvat sotiaan pyhiksi sodiksi niin kuin muslimitkin. Lontoon viimeviikkoinen pommitus oli samaa sotaa, jihad’ia. Presidentti Bush’in vahingossa antama lausunto Irakin sodasta ristiretkenä lisäsi valmiutta pyhiin sotiin, ja kierre jatkuu.

Blogihenkilön muistaman mukaan Moolok oli jumala, jolla oli erityisen hirmuinen kita. Näyttä siltä, että kita on vieläkin melko ammollaan ja nielukin saattaa olla jo näkyvissä.

Muinaisuus on kiehtova maa

Sehän on ihan erilainen kuin meidän aikamme eikä sitä voi oikein edes kutsua samaksi maailmaksi. Jotenkin mielensä pohjalla Jukolan Laurin kaltaiseksi, syvästi metsäänsä kiintyneeksi ihmiseksi itseään kuvittelevan blogihenkilön mieltä kiihottaa aina ajatus siitä, että, jos olisi elänyt muinaisajassa, missä kohtaa tahansa, olisi tullut siellä toimeen samalla tavalla kuin ajassa oikeasti eläneetkin. Nimittäin henkilöt, jotka silloin kantoivat henkilön kehossa nyt vellovia geenejä, eivät olleet juuri laisinkaan erilaisia kyvyiltään. Saattoivat olla jopa yhtä puhtaita kuin nykyajan ihmiset, ainakin ranskalaisten luokkaa, ja, jos kävivät saunassa säännöllisesti, olivat ehkä aivan pohjoismaalaisella tasolla hygieniansa puolesta.

Hulluus on kiehtonut mieltä samalla tavalla. Ja hulluuden ylväin ilmentymä on tietysti paneutuminen elämässään yhteen asiaan. Trainspotter on englanninkielinen termi, joka kuvaa tällaista, joskus vähän hurahtanutta, mutta aina innokasta asianharrastajaa. Star wars-fanit ovat usein näitä, ja tietysti trecker’it, Startreck’in seuraajat vielä enemmän.

Yhden asian ihmiset voivat olla todella kiinnostaviakin. Anita Konkan Kirjailijan päiväkirjan kautta löytyi Marja-Leena Rathje’n mielenkiintoisen saitti ja sieltä pääsi suomalaisen muinasasiainharrastajan, Pekka Vaartelan, PrimitiiviNet-nimiselle saitille, jossa on mm. kuva Vaartelasta heittämässä vipukeihästä. Hän on tehnyt sitä jo neljän vuoden ajan. Omassa ajassamme tällainen on tietysti trainspotter-puuhailua, mutta jotenkin jutusta tuli blogihenkilölle lämmin ja hyvä mieli, kuin olisi juonut maitoa suoraan lehmän tisseistä (huom. tämä voi olla terveydelle vaarallista, eikä henkilö mitenkään suosittele sellaista yltiöpäistä hommaa kenellekään täysipäiselle tai täysi-ikäiselle ihmiselle) tai kuin olisi lukenut teinijulkaisulta näyttävää Muisnaistutkija-lehteä, joka tulee henkilön kotiin Belgian postin kantamana säännöllisen epäsäännöllisesti.

PrimitiiviNetin kautta löytyi, jos mahdollista, vieläkin kiinnostavampi saitti nimeltään Bradshaw Foundation. Siellä on simulaatio blogihenkilön ja muidenkin nykyihmisten esi-isien matkasta jostakin Afrikan savanneilta pitkin maita ja mantuja nykyisille sijoilleen.

Samoihin asioihin voi tietysti tutustua myös suomenkielellä, mm. paljon porua tiedemiesten keskuudessa synnyttäneissä Kalevi Wiikin kirjoissa Eurooppalaisten juuret (Atena Kustannus Oy, 2002) ja Suomalaisten juuret (Atena Kustannus Oy, 2004). Englanninkielisistä kirjoista henkilöä on myös kiehtonut mm. Spencer Wells’in The Journey of Man (allen Lane, The Penguin Press, 2002).

Näihin saitteihin tutustuminen muistuttaa viimepäivien tapahtumia miettiessä siitä, että olemme kaikki (jopa ruotsalaiset ja venäläisetkin) tulossa samoilta sijoilta ja kannamme pääosin samoja geenejä ihonväristä, kielestä tai uskonnosta huolimatta.

Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus ja viskin ja veden oikea suhde lasiin kaadettuina

Ja muut sen sellaiset ajatukset risteilivät eilen kovasti blogihenkilön päässä, kun ajatteli terrorismia, sotaa ja ihmiskunnan historiaa istuessaan turvallisessa lintukodossaan, 4. kerroksen asuntonsa studiossa ranskalaisten ikkunoiden takana, joihin sade teki pitsimäisiä kuvioita muuttaen keinovalossa kylpevän maailmankin kauniiksi. Sama maailma ei televisiossa avautunut kauniina, vaikka uutiskanavien katselussa on jotenkin lumoavaa taikaa, joka helposti liimaa takapuolen sohvankulmaan moniksi tunneiksi, ellei pidä varaansa.

Virtuaaliystävä Prosperon lastu välittömästi Lontoon räjähdyksen jälkeen yllätti blogihenkilön valmistautumattomana. Blogisiskon vastaus Prosperolle ei sen sijaan yllättänyt. Useinhan naisten ja miesten ajatukset väkivallasta eivät ole samanlaisia, miehet ottavat voimakasta kantaa puolesta tai vastaan; naisten kanta on ymmärtävämpi, myöntyvämpi, jotenkin pehmeämpi myös mielettömän väkivallan edessä. Muutkin bloggarit kirjoittavat siitä tänään.

Muiden sananvaihto pakotti henkilön ajattelemaan omaa kantaansa, joka ei tietysti ollut mitenkään valmiina mielessä, niin kuin ei mikään muukaan mielipide ennen kuin sen kirjoittaa ylös tai alas, tai mihin se nyt kirjoittaankin. Mieli on niin monimutkainen rihmasto, että aivan helposti sen totuuksiin ei pääse käsiksi. Kuitenkin ensin näyttää siltä, että blogihenkilön länsimaisessa mielestä terrorismi on tuomittava kaikissa nykyisissä olosuhteissa.

Sotahan on terrorismin järjestäytynein muoto. Valkoisen Suomen vapaussota oli terrorismia niin kuin olivat talvi- ja jatkosotammekin, lähes kaikki suomalaiset hyväksyvät ne kuitenkin oikeutettuina, vaikka Suomen olemassaololla ei ollut silloin mitään historiallista oikeutta, moraalinen oikeus oli tietysti jokaiselle ”oikein” ajattelevalle suomalaiselle itsestään selvyys, ja lopputulos, yhteiskunta ympärillämme, ehkä vahvistaa sen oikeuden.

Suomalaisena on helppo tehdä ajatusleikki siitä, mitä olisi tapahtunut, jos joko 1918, 1940 tai 1944 taistelujen, joiden oikeutusta venäläiset katsoivat täysin toisin silmin ja vankalla vakaumuksella, lopputulos olisi ollut toinen ja Suomesta olisi tullut sosialistinen neuvostotasavalta Viron tapaan. Sosialistit, sekä demarit että kommarit, tietysti hyppäävät ilosta tämän ajatuksen edessä, joten ilmeisesti yli puolet kansasta olisi tyytynyt oleviin oloihin.

Suomalaiset ovat historiansa aikana useimmiten ottaneet tilanteeseensa hyvin pragmaattisen alistuneen kannan ja olleet tekemättä mitään. Tapoimmehan ”me” tietysti Kustaa III:n ja Bobrikovin ja aloitimme Anjalan liiton, mutta muuten olemme olleet kuin kusi sukassa ja käyneet tyytyväisinä sekä ruotsalaisten että venäläisten sotia innokkaasti sen kummemmin pulisematta, niin kuin vieläkin muistamamme sotahuuto ”hakkaa päälle”, jota karjuimme ympäri Eurooppaa (vieläkin), ja Porilaisten ja muut marssilaulumme osoittavat.

Vaikka tällainen spekulointi on täysin turhaa, sanottakoon kuitenkin, että blogihenkilö näyttää syvällä mielessään antavan suomalaisille oikeuden pommittaa ruotsalaisilta, venäläisiltä ja neuvostoliittolaisiltakin maanvaltaajilta suolet pihalle vapauden saavuttamiseksi. Tämä tietysti pelottaa kovasti rauhaarakastavaa henkilöä, ja toivottavasti sitä ei lasketa suureksi synniksi edes Pyhän Pietarin toimesta, kun tämä aikanaan päättää kumpaan suuntaan henkilön olisi Taivaan portilla käännyttävä.

Eli näyttää siltä, että perusväittämä tässä asiassa on: ”se ei ole tärkeää, mitä tietää, vaan kuinka sen tietää”. Kaikki tietysti tietävät, että väkivalta ilman oikeutusta on väärin. Oikeudesta väkivaltaan ollaan väkevästi erimielisiä. Ja tästä päästään helpolla askeleella islamilaiseen terrorismiin.

Sehän syntyy alistamisen, voimattomuuden ja vihan perusteella. Kaikki täysin tuttuja tunteita jokaiselle ihmiselle, jopa Arvoisalle Lukijalle ja blogihenkilölle. Jos unohdetaan islamilaisen maailman kaduilla kuorossa huudettavat iskulauseet, jotka eroavat meidän huutamistamme vain kohteensa ja sanojensa vuoksi, islamilaisten ihmisten ajatukset eivät ole meistä paljoa eroavia. Hekin haluavat syödä, juoda (vettä tietysti) ja naida niin kuin me haluamme tehdä, ja nauttia elämästä rauhan vallitessa, ja onnellisuuden ja turvallisuuden lisääntyessä omassa maassa. Syystä tai toisesta tähän ei ole ollut suuria mahdollisuuksia monissa islamilaisissa maissa, ehkä Turkkia, Egyptiä ja muutamaa Pohjois-Afrikan valtiota lukuun ottamatta.

Blogihenkilöllä on ollut onni tuntea ystävänään tulisieluinen saudi, jonka nimi on Abdulrahman (suomeksi Jumalanorja), ja joka kirjoittaa runoja. Perinteiset suomalaiset nimet eivät käänny juuri noin nykykielillä, tosin emmehän me tiedä tarkasti mitä sellaiset supisuomalaiset nimet kuin Jouko, Seppo tai Eero alun perin tarkasti ottaen tarkoittivat. Jumalanorja nimenä on kuitenkin jotenkin nykyaikaista suomalaista ja miksei muutakin eurooppalaista tai amerikkalaista ihmistä hätkäyttävä. Ja antaa merkittävän vihjeen erosta, joka kulttuureissa vallitsee. Abdulrahman nimittäin tiesi tarkasti, mitä hänen nimensä todella tarkoitti.

Abdulrahman näki lisäksi, että hänen kuninkaansa, Fahad, ja tämän perhe, käyttivät 60 % Saudien öljyntuotannosta omien taskujensa täytteeksi. Ja hän tietysti ajatteli, että näistä yhteiskunnan loisista olisi jotenkin päästävä eroon. Sen lisäksi hän ajatteli, että syy näiden vallassaoloon ovat englantilaiset ja amerikkalaiset, jotka ovat jakaneet arabimaailmaa nykyiseen muotoonsa ja ylläpitävät despoottisia hallitussukuja tukemalla näitä taloudellisesti ja sotilaallisesti. Eikä tähän ole juurikaan vastaansanomista, muuten kuin lisäämällä muitakin eurooppalaisia maita tähän konnaluetteloon, erityisesti Ranska, joka on kaikissa näissä asioissa mukana koukkuisin, ahnein sormin. Näinhän maailma nykyisin makaa, niin kuin Irakin sota osoittaa.

On hyvin helppo ennustaa, että Saudien ja muidenkin kuningasperheiden lähtölaskenta on jo alkanut ja heidät heitetään historian romukoppaan, mihin kuuluvatkin. Tilalle tullaan pystyttämään islamilaisia tasavaltoja, ja tätä amerikkalaiset ja englantilaiset yrittävät viivyttää Lähi-idän sodillaan niin kauan kuin mahdollista. Lähi-idän öljylle on tietysti ensin löydettävä sijainen. Vastapuolena Lähi-idässä on vain terrorismi, jota vieläkin tukevat sellaiset islamilaiset maat kuin Iran, Syyria ja Libya. Tälle antaa oikeuden heidän oma maailmankatsomuksensa.

Niin masentavaa kuin tämä on sanoakin, terrorismi Euroopassa ja Amerikassa tulee jatkumaan vielä pitkään, ja New Yorkin, Washingtonin, Moskovan, Madridin ja Lontoon tapaisia väkivallantekoja tullaan näkemään monissa muissa maissa. Ilmestyskirjan ratsastajat: (oikeuden) nälkä, (mielen) rutto, sota ja kuolema ovat liikkeellä ja voivat hyvin.

Ai niin, viskin ja veden suhde oikein täytetyssä lasissa pitäisi olla tasan 50/50.

P.S. 11.7. Huvittavia virheitä sattuu, kun innostuu liikaa kirjoittamisessaan ja unohtaa ajattelun. Onneksi Anita Konkan blogia lukiessa tulee yleensä hyödyllisiä ajatuksia päähän, niin kuin nytkin. Joten korjattu on ainakin yksi virhe:)(

Bill Gates'ista ja muista rikkaista hyväntekijöistä

täytyy vielä höpöttää, koska virtuaaliystävä Ruu esitti tuolla alapuolella mielenkiintoisen kommentin, joka poiki taas pitkät pulinat, jotka voi lastuttaa vaikkapa tähän. Blogihenkilö ei tietysti pyri puhumaan kenenkään puolesta, ei edes Bill Gates'in, vaikka hän tietysti kokonaisavuttomana kiireesti tarvitsisi henkilön apua. Gates'illahan on aika paljon sitä, mitä anglosaksisessa maailmassa kutustaan nimellä "bad press" ja sanonta "damned, if I do, damned, if I don't" kuvaa myös hyvin hänen tilannettaan, niin kuin kai amerikkalaisten mainetta yleensä.

Henkilön käsityksen mukaan, joka voi olla väärä, Gates aloitti suuret lahjoituksensa 1994 mentyään naimisiin. 45 ikävuoteensa mennessä hän oli lahjoittanut jotakin 25 miljardin dollarin verran. Sitä voi verrata Andrew Carnegie'hen (of Carnegie Hall- fame, y'know), joka lahjoitti koko elämänsä aikana 3 miljardia (nyky rahassa) ja Rockefeller'in (John D.) 6 miljardiin, siis molemmat koko elämänsä aikana. Eli Gates on jo nyt ylivoimaisesti suurin hyväntekijä koko ihmisen historiassa.

Hänhän on (ollut) myös kaikkien aikojen rikkain mies mukaan lukien hirmuhallitsijat ja jopa häpeäpilkut nykyajassa eli Brunei Darussalamin sulttaani Haji Hassanal Bolkiah Mu'izzaddin Waddaulah, ja Saudi Arabian kuningas Fahad, jotka omistavat maidensa öljyntuotannon joko kokonaan (Brunein sulttaani) tai vain 60 % siitä (niin kuin Fahad tai kuka tahansa nk. sudairi-seitsikosta tai heidän pojistaan lopulta päätyykään valtaan, tyttäriähän ei Saudeissa edes viitsitä laskea lasten lukumäärään, kun poikiakin on jo niin paljon). Gates'in omaisuus on kuitenkin parhaista päivistä puolittunut nykyiseen 50 miljardiin dollariin.

Gates on sanonut, että hän jättää lapsilleen vain sen minkä nämä välttämätä tarvitsevat, ehkä miljardin pari:)) (itse hän sai rikkaalta perheeltään vain 1 miljoonaa dollaria alkupääomaksi), ja loppu menee hyväntekeväisyyteen. Blogihenkilön käsityksen mukaan ei ole olemassa mitään varsinaista lahjoitusaikataulua.

Lahjoitusvolyymi (nykyisin kai jotakin 5 miljardia puolessatoista vuodessa, tai jotakin sellaista) määräytyy sen mukaan, miten Gates'ien rahasto (Bill and Melinda Gates Foundation) pystyy hallitsemaan lahjoituksensa ja siten, että missään vastaanottavassa valtiossa ei aiheuteta inflaatiopaineita tai muuta sellaista, josta henkilöllä on vain hämäriä ja luultavasti vääriä käsityksiä, kun on rahan ja talousasioiden suhteen yleensä täydellinen tumpelo.

Lisää jupinaa kehitysavusta ja vähän Bono’stakin ja Bill Gates’ista

Syntyi blogihenkilön rokin kyllästämässä mielessä nimimerkkien Mirjam ja Elina tiukoista kommenteista edelliseen lastuun. Vastine kasvoi niin mittavaksi, että se ansaitsee oikein oman lastun teon, ja samalla tulee täytetyksi tämän päiväinen moraalinen velvollisuus uuden lastun julkaisemisesta.

Blogihenkilö näyttää ajattelevan, että syyllisiä Afrikan maiden huonoon tilanteeseen ei voi enää löytää varmuudella historiasta paitsi aivan viime vuosikymmeniltä. Eikä tarvitsekaan muuten kuin historiallis-tieteellisestä mielenkiinnosta ja oppimismielessä. Mitään historian tapahtumia ei tietysti pitäisi heijastaa nykyajan moraalisiin, tai eettisiin, ajatusmalleihin, vaikka näin tehdään jatkuvasti mm. naisasioissa ja orjakaupan mielettömyyden ihmettelyssä.

Syyllisiä siihen, että kolmannen maailman köyhyys ja kurjuus jatkuvat, olemme me kaikki, jotka emme tee mitään tai vähintään oman painoluokkamme mukaan. Ja siihen tietysti luetaan tämä blogihenkilö mitä suurimmassa määrin. On kuitenkin muistettava, että idealistit antavat vain ideat muutokselle. Idealistit eivät koskaan saa asioita ajettua loppuun saakka (huom. tässä kuvataan erityisesti blogihenkilöä), siihen tarvitaan realisteja, jotka usein ovat kyynikkoja ja tämä raapii meidän idealistien herkkiä tunnenystyröitä tai millä tunteita nyt sitten tunnetaankin.

Hyvin harvoin näkee sellaisia ihmisä kuin Bono ja Bill Gates, jotka ovat valtavan menestyneitä ja kuitenkin todella tuntevat moraalista velvollisuutta tehdä jotakin. Gates on ilmoittanut antavansa 95 % noin 50 miljardin dollarin omaisuudestaan auttaakseen nälänhädän poistamisessa ja AIDS:n taltuttamisessa. Tietysti vielä jää muutama miljardi, mutta pääasiahan on, että loput menevät hyviin tarkoituksiin. Joinakin vuosina Gates'it (Melinda ja Bill) antavat kehitysmaille enemmän kuin 25 miljoonan ihmisen Australia puhumattakaan pienestä Suomesta. Heillä, siis Gates’eillä, niin kuin tietysti australialaisilla ja suomalaisillakin, on voimakkaita mielipiteitä moraalista ja maailmasta yleensä ja sen vuoksi apu pyritään ohjaamaan niin kuin he itse katsovat parhaaksi.

Sama muuten koskee myös Amerikkaa ja mitä muuta avustavaa maata tahansa. Esimerkiksi Suomen kehitysapu oli kiinni siitä, että käytetään suomalaisia tuotteita ja palveluita. Tällä pyrittiin mm. vähentämään korruption mahdollisuutta, siinä kuitenkaan onnistumatta, ja tietysti tekemään samalla hieman rahaa kehitysavun suojassa. Mahtaakohan meidän aina-moraalisesti-oikeassa-oleva nykyinen ulkoministerimme, ja samanlainen ja muita Euroopan johtajia (erityisesti italialaisia) hurmaava presidenttimmekin, vielä harrastaa tällaista kehitysapua.

Jännä juttu pakottavassa moraalisessa velvollisuudessa on se, että sitä ei ole olemassa muuten kuin niiden ihmisten ajatuksissa, jotka haluavat sen olevan olemassa joko inhimillisistä tai uskonnollisista syistä. Tätä voisi kutsua pyyteettämyydeksi tai altruismiksi. Meillä idealisteilla halu uskoa, että jollakin muulla on moraalinen velvollisuus tehdä hyviä tekoja, on tietysti voimakas. Mutta vain harvoin niin voimakas, että nostamme sametin peittämän takapuolemme tehdäksemme jotakin muutakin kuin oluen tai bioviinin haun lähimmästä jääkaapista.

11 tuntia Live8-rokkia

tai minkälaista rokkia tahansa ottaa koville, vaikka siitä tykkäisi paljonkin. Ja motivaatio oli tavallistakin kovempi Live8:n vuoksi. Bob Geldof’in ideoima, maailmanlaajuinen tapahtuma onnistui yli odotusten. Yhdeksän konserttia Tokiosta Philadelfiaan ja 150 yhtyettä. VOW. Blogihenkilö joutui olosuhteiden pakosta katselemaan pääkonserttia Lontoon Hyde Parkissa kodin sohvalta, johon ilmeisesti tuli pysyvä painallus henkilön terävänoloisesta takapuolesta. Homma alkoi kahdelta iltapäivällä ja tätä lastua naputellaan kaksikymmentä yli yksi yöllä.

Afrikan köyhyys oli tietysti pääosassa. Make poverty history, luki monien esiintyjien alushousuissa muistuttamasta mistä oli kysymys. Geldof summasi alkupuheenvuorossaan tavoitteen sanoilla: No charity but justice, Eli suomeksi Ei armopaloja vaan oikeutta. Nelson Mandela puhui tietysti Johannesburgin konsertin aluksi ja sanoi, että ”niin kauan kuin köyhyyttä esiintyy ei todellisesta vapaudesta voi puhua”. Robbie Williams sanoi, että konsertilla on tarkoitus ”antaa toivoa niille, joilla ei ole edes toivon kajastusta”.

Afrikan köyhyyden syyt eivät ole yksinkertaisia, eikä tietysti sen poistaminenkaan. Amerikka, jota jotenkin aina syytetään Afrikan tilanteesta, on valtioiden joukossa suurin Afrikan avustaja. Bush’in aikana avustusmäärä on karkeasti laskien kolminkertaistunut.

Saatuaan kasaan 85 miljoonaa puntaa Geldof oppi Band Aid’istä ja Live Aid’istä sen, että rahan kerääminen ja syytäminen avustusohjelmiin ei ratkaise mitään, ja vaikka kokoon saatu rahasumma kuulostaa suurelta ainakin blogihenkilölle, se on kuin hyttysen kusi Atlantissa verrattuna valtioiden ja monien yksityistenkin lahjottamiin rahasummiin. Live8:ssa Lontoossa pikavierailun tehnyt Bill Gates lahjoitti esimerkiksi viime vuonna Geldof’in sanojen mukaan 5 miljardia dollaria Afrikan auttamiseksi. Siksi tällä kertaa ei kerätty rahaa vaan huomiota, sympatiaa, ihmisten sydämiä. Ja siinä ehkä onnistuttiin.

Pahikset ovat tietysti G8-johtajat, jotka kokoontuvat Glenneagle’ssa, Skotlannissa 6 heinäkuuta. Heistä tehdään syntipukkeja afrikan köyhyydelle, ja sille, että joka kolmas sekunti kuolee Afrikassa lapsi joko nälkään tai sellaisiin sairauksiin, jotka voitaisiin parantaa, jos olisi lääkkeitä, lääkäreitä ja sairaaloita. Mutta vastaukset ovat tietysti vaikeampia.

Alkusyyt Afrikan köyhyyteen ovat tietysti historian hämärässä, ja kaikki syylliset ovat jo kauan sitten kuolleet. Sen sijaan jatkuvaan köyhyyteen olemme tietysti syyllisiä me, tässä ajassa elävät. Kuvat, joita näemme päivittäin nälänhädästä kärsivistä lapsista ja aikuisista, ovat meidän kaikkien tiedossa. Blogihenkilö ei ole tehnyt kovinkaan paljon asian auttamiseksi, ei edes voimiensa mukaan, eikä tiedä Arvoisien Lukijoiden ansioista tässä suhteessa.

Kuitenkin Geldof on osoittanut, että jotakin, jopa melko suurta, voi yksityinenkin ihminen tehdä, jos todella haluaa. Rahan lahjoittaminen tyydyttää mieltä ja omaatuntoa, mutta siitä ei ole paljoa apua Afrikassa. Tällä ei haluta ehdottaa, että rahaa ei pitäisi lahjottaa – päinvastoin – avustusjärjestöt tarvitsevat sitä niin paljon kuin pystyvät keräämään, kerjäämään tai varastamaan, jos tälläista tekevät. Ja kaikki avustukset eivät joudu Afrikan omien rikollisten johtajien taskuihin korruptiona.

Poliitikkoihin, jotka viimekädessä ovat vastuussa lähes kaikesta ihmiskunnan tulevaisuuteen vaikuttavasta, ei tehoa mikään muu kuin painostus. Esimerkiksi oikeudenmukainen kaupankäynti kolmannen maailman kanssa ei ole mahdollista, koska poliitikot eivät uskalla tehdä tärkeitä rakenneratkaisuja omissa maissaan: kuten maataloustuen ja tuontirajoitusten poistaminen.

Nämähän koskevat suoraan äänestäjien, eli yllättäen blogihenkilön ja Arvoisan Lukiijankin, kukkaroa. Ja jos poliitikko koskee äänestäjän kukkaroa, hän on seuraavissa vapaissa vaaleissa entinen pliitikko ja hänen tilalleen tulleet painavat opetuksen tarkasti mieleensä. Eli poliitikkojen synneistä ovat äänestäjät vastuussa sen lisäksi, että poliitikkojen oma selkärangattomuus vaikeuttaa tilannetta. Kaikkien äänestäjien tulisi ehkä kysyä itseltään, koska on tullut painostettua omaa kansanedustajaansa tai MEP:ään viimeksi jollakin tärkeällä asialla.

Mutta tänään ajateltiin sydämellä eikä aivoilla. Ja hyvä olikin, että ajateltiin. Blogihenkilön osalta ongelmana on tietysti se, että tälläisen päivän jälkeen talosta ei löydy yhtään käyttämätöntä nenäliinaa, jos sattuisi sellaista tarvitsemaan nuhan vuoksi. Ja sen lisäksi silmät ovat punaiset ja turvoksissa, mutta kyllä niillä vielä näkee tätä kirjoitushommaa tehdä.

Blogihenkilö siis nautti 11 tunnin konsertista täysin rinnoin. Ja mikä oli nauttiessa. Esiintyjinä olivat Brittein saarten musiikkiviihteen suurimmat tyttäret ja pojat, ja Madonnakin oli jäänyt tälle puolelle Atlantia. Hänhän asuukin Englannissa lähes yhtä paljon kuin Amerikassakin.

Ja kaikesta musiikista tietysti pystyi nauttimaan, toisista enemmän ja toisista taas vähemmän. Blogihenkilöllä on tietysti vankka mielipide artistien paremmuusjärjestyksestä, mutta sen sanominen olisi väärin. Jotakin kai voi kuitenkin sanoa oman makunsa mukaan.

U2 oli tietysti oma luokkaansa, joten heistä ei sen enempää kuin, että blogihenkilön mieliksi Bono näyttää noin 65+vuotiaalta oman ikäisensä, eli 45-vuotiaan, sijasta.

Viihdytyslinjan ykköset olivat Robbie Williams ja Madonna, molempia olisi ehkä yksinäänkin katsellut ja kuunnellut sen 11 tuntia. Nostalgialinjalla oli tungosta. Tiukassa kilvassa ehkä Pink Floyd voitti Paul McGartney’n, Sting’in ja The Who’n, vaikka Sting’in Every breath you take (kohteena tietysti pahikset G8-kokouksessa), McCartney’n The long and winding road ja The Who’n Won’t get fooled again melkein käänsivät mielen.

Koko konsertin parhaaksi esitykseksi blogihenkilö määrää Annie Lennox’in Sweet dreams, vaikka Joss Stone’n I had a dream oli kovin lähellä, vaikka Lennox’in Walking on broken glass oli ehkä myös edellä kaikkia muita (tietysti U2:ta lukuunottamatta).

Että sellaista blogihenkilöllä oli mielessä Live8-konsertin aikana jolloin Afrikassa kuoli 13,200 lasta, pääasiassa nälkään.