11 tuntia Live8-rokkia

tai minkälaista rokkia tahansa ottaa koville, vaikka siitä tykkäisi paljonkin. Ja motivaatio oli tavallistakin kovempi Live8:n vuoksi. Bob Geldof’in ideoima, maailmanlaajuinen tapahtuma onnistui yli odotusten. Yhdeksän konserttia Tokiosta Philadelfiaan ja 150 yhtyettä. VOW. Blogihenkilö joutui olosuhteiden pakosta katselemaan pääkonserttia Lontoon Hyde Parkissa kodin sohvalta, johon ilmeisesti tuli pysyvä painallus henkilön terävänoloisesta takapuolesta. Homma alkoi kahdelta iltapäivällä ja tätä lastua naputellaan kaksikymmentä yli yksi yöllä.

Afrikan köyhyys oli tietysti pääosassa. Make poverty history, luki monien esiintyjien alushousuissa muistuttamasta mistä oli kysymys. Geldof summasi alkupuheenvuorossaan tavoitteen sanoilla: No charity but justice, Eli suomeksi Ei armopaloja vaan oikeutta. Nelson Mandela puhui tietysti Johannesburgin konsertin aluksi ja sanoi, että ”niin kauan kuin köyhyyttä esiintyy ei todellisesta vapaudesta voi puhua”. Robbie Williams sanoi, että konsertilla on tarkoitus ”antaa toivoa niille, joilla ei ole edes toivon kajastusta”.

Afrikan köyhyyden syyt eivät ole yksinkertaisia, eikä tietysti sen poistaminenkaan. Amerikka, jota jotenkin aina syytetään Afrikan tilanteesta, on valtioiden joukossa suurin Afrikan avustaja. Bush’in aikana avustusmäärä on karkeasti laskien kolminkertaistunut.

Saatuaan kasaan 85 miljoonaa puntaa Geldof oppi Band Aid’istä ja Live Aid’istä sen, että rahan kerääminen ja syytäminen avustusohjelmiin ei ratkaise mitään, ja vaikka kokoon saatu rahasumma kuulostaa suurelta ainakin blogihenkilölle, se on kuin hyttysen kusi Atlantissa verrattuna valtioiden ja monien yksityistenkin lahjottamiin rahasummiin. Live8:ssa Lontoossa pikavierailun tehnyt Bill Gates lahjoitti esimerkiksi viime vuonna Geldof’in sanojen mukaan 5 miljardia dollaria Afrikan auttamiseksi. Siksi tällä kertaa ei kerätty rahaa vaan huomiota, sympatiaa, ihmisten sydämiä. Ja siinä ehkä onnistuttiin.

Pahikset ovat tietysti G8-johtajat, jotka kokoontuvat Glenneagle’ssa, Skotlannissa 6 heinäkuuta. Heistä tehdään syntipukkeja afrikan köyhyydelle, ja sille, että joka kolmas sekunti kuolee Afrikassa lapsi joko nälkään tai sellaisiin sairauksiin, jotka voitaisiin parantaa, jos olisi lääkkeitä, lääkäreitä ja sairaaloita. Mutta vastaukset ovat tietysti vaikeampia.

Alkusyyt Afrikan köyhyyteen ovat tietysti historian hämärässä, ja kaikki syylliset ovat jo kauan sitten kuolleet. Sen sijaan jatkuvaan köyhyyteen olemme tietysti syyllisiä me, tässä ajassa elävät. Kuvat, joita näemme päivittäin nälänhädästä kärsivistä lapsista ja aikuisista, ovat meidän kaikkien tiedossa. Blogihenkilö ei ole tehnyt kovinkaan paljon asian auttamiseksi, ei edes voimiensa mukaan, eikä tiedä Arvoisien Lukijoiden ansioista tässä suhteessa.

Kuitenkin Geldof on osoittanut, että jotakin, jopa melko suurta, voi yksityinenkin ihminen tehdä, jos todella haluaa. Rahan lahjoittaminen tyydyttää mieltä ja omaatuntoa, mutta siitä ei ole paljoa apua Afrikassa. Tällä ei haluta ehdottaa, että rahaa ei pitäisi lahjottaa – päinvastoin – avustusjärjestöt tarvitsevat sitä niin paljon kuin pystyvät keräämään, kerjäämään tai varastamaan, jos tälläista tekevät. Ja kaikki avustukset eivät joudu Afrikan omien rikollisten johtajien taskuihin korruptiona.

Poliitikkoihin, jotka viimekädessä ovat vastuussa lähes kaikesta ihmiskunnan tulevaisuuteen vaikuttavasta, ei tehoa mikään muu kuin painostus. Esimerkiksi oikeudenmukainen kaupankäynti kolmannen maailman kanssa ei ole mahdollista, koska poliitikot eivät uskalla tehdä tärkeitä rakenneratkaisuja omissa maissaan: kuten maataloustuen ja tuontirajoitusten poistaminen.

Nämähän koskevat suoraan äänestäjien, eli yllättäen blogihenkilön ja Arvoisan Lukiijankin, kukkaroa. Ja jos poliitikko koskee äänestäjän kukkaroa, hän on seuraavissa vapaissa vaaleissa entinen pliitikko ja hänen tilalleen tulleet painavat opetuksen tarkasti mieleensä. Eli poliitikkojen synneistä ovat äänestäjät vastuussa sen lisäksi, että poliitikkojen oma selkärangattomuus vaikeuttaa tilannetta. Kaikkien äänestäjien tulisi ehkä kysyä itseltään, koska on tullut painostettua omaa kansanedustajaansa tai MEP:ään viimeksi jollakin tärkeällä asialla.

Mutta tänään ajateltiin sydämellä eikä aivoilla. Ja hyvä olikin, että ajateltiin. Blogihenkilön osalta ongelmana on tietysti se, että tälläisen päivän jälkeen talosta ei löydy yhtään käyttämätöntä nenäliinaa, jos sattuisi sellaista tarvitsemaan nuhan vuoksi. Ja sen lisäksi silmät ovat punaiset ja turvoksissa, mutta kyllä niillä vielä näkee tätä kirjoitushommaa tehdä.

Blogihenkilö siis nautti 11 tunnin konsertista täysin rinnoin. Ja mikä oli nauttiessa. Esiintyjinä olivat Brittein saarten musiikkiviihteen suurimmat tyttäret ja pojat, ja Madonnakin oli jäänyt tälle puolelle Atlantia. Hänhän asuukin Englannissa lähes yhtä paljon kuin Amerikassakin.

Ja kaikesta musiikista tietysti pystyi nauttimaan, toisista enemmän ja toisista taas vähemmän. Blogihenkilöllä on tietysti vankka mielipide artistien paremmuusjärjestyksestä, mutta sen sanominen olisi väärin. Jotakin kai voi kuitenkin sanoa oman makunsa mukaan.

U2 oli tietysti oma luokkaansa, joten heistä ei sen enempää kuin, että blogihenkilön mieliksi Bono näyttää noin 65+vuotiaalta oman ikäisensä, eli 45-vuotiaan, sijasta.

Viihdytyslinjan ykköset olivat Robbie Williams ja Madonna, molempia olisi ehkä yksinäänkin katsellut ja kuunnellut sen 11 tuntia. Nostalgialinjalla oli tungosta. Tiukassa kilvassa ehkä Pink Floyd voitti Paul McGartney’n, Sting’in ja The Who’n, vaikka Sting’in Every breath you take (kohteena tietysti pahikset G8-kokouksessa), McCartney’n The long and winding road ja The Who’n Won’t get fooled again melkein käänsivät mielen.

Koko konsertin parhaaksi esitykseksi blogihenkilö määrää Annie Lennox’in Sweet dreams, vaikka Joss Stone’n I had a dream oli kovin lähellä, vaikka Lennox’in Walking on broken glass oli ehkä myös edellä kaikkia muita (tietysti U2:ta lukuunottamatta).

Että sellaista blogihenkilöllä oli mielessä Live8-konsertin aikana jolloin Afrikassa kuoli 13,200 lasta, pääasiassa nälkään.