Oman työnsä arvon

rahassa mitattuna, tietää tietysti jokaisen kuukauden lopussa tai alussa, milloin sitten saakaan kohtuuttoman pientä tai suurta palkkaansa nauttia.

Bloginsa rahallisen arvonkin voi helposti laskea. Suuressa rahapulassaan blogihenkilö ajatteli, että blogin myyminen olisi hyvä ajatus. Arvoisa Lukija voi allaolevasta vetää asiaankuuluvat johtopäätökset.

My blog is worth $0.00.
How much is your blog worth?

Liittyminen neule- ja virkkausringin jäseneksi

tuli väkisin mieleen edellisen lastun vuoksi. Mutta tätä varten täytyi tietysti ensin testata onko blogihenkilön naisellisuus oikeanlaista tai riittävän syvää näiden lastumaailman kuninkaallisten hotlistalaisten seuraan. Ja tulos on vähintäänkin monimielinen.

Vaikka mistäpä henkilö tietäisi, minkälaisia naisia virkkausmaailmassa elää, esiintyy tai edes tarvitaan. Voivat olla kaikki juuri tämänlaisia - tai vaihtoehtoisesti naisiksi naamioituneita epätoivoisesti itseään tai jotakin muuta etsiviä miehiä, joukkohan on selvästi epäilyttävän suuri. Muuten a propos ja tähän liittyen, Hesari-Anssin epäonnistuneen blogijutun epäonnistuneena kuvituksena (blogihenkilö ei tietysti tarkoita tässä sitä Kutrin tai PAA:n kuvaa) olleesta sosiaalimäpistä ei kyllä saa yhtään mitään selvää. Onko Hesarilla olemassa minkäänlaista laadunvalvontaa?

You scored as Goth. Hippy 63% Goth 63% Slut 63% Popular Bitch 38% Loser 25% Nerdy Girl 25% Athletic Tomboy 6% Preppy Girl 0% What type of girl are you?!! created with QuizFarm.com

Elokuvista

ei uskalla kovin paljon puhua niin kauan kuin tämä blogi on olemassa. Sama pätee tietysti kirjallisuuteen niin kauan kuin tämä, tämä, tämä tämä, tämä, tämä ja tämä ovat täällä. Ja elämästä puhumista ei oikein uskalla yrittää niin kauan kuin tämä, tämä, tämä ja tämä puhuvat siitä kaiken oleellisen. Runoista ei uskalla sanoa mitään, ja filosofiasta vielä tätäkin vähemmän.

Eli ei oikein uskalla puhua mistään. Näin ollen onkin sopiva aika ryhtyä testailemaan itseään. Elokuva-testi löytyi Dionysoksen keväässä sattumalta vierailleen Through the looking glass'n kautta. Tulosta tutkittuuan blogihenkilö voisikin nimetä elämänsä tarinaksi sen, että - kuten näkyy - seksi on henkilön elokuvissa niin kuin kai pääosin oikeassakin elämässä mind-fuck-linjalla.

You scored as Artistic. Congratulations, you scored Artistic. You're looking for the unique movie in the bunch. You've probably watched a lot of movies that nobody has ever heard of, and good for you. You also know good filmmaking when you see it. You just get it, no questions asked. Check out: Eternal Sunshine of the Spotless Mind, Amelie, Garden State, Lost in Translation. Artistic 70% Mindfuck 60% Sci-Fi/Fantasy 55% Sadistic Humour 50% Drama/Suspense 50% Mindless Action Flick 45% Romantic Comedy 30% Movie Recommendation. created with QuizFarm.com

Historia saattaa opettaa meitä kaikkia, jopa nuts-henkilöitäkin,

Vaikka ei siitä voi olla ihan varma. Historioitsijat itse tietysti sanovat, että ilman heidän panostaan vanhat virheet hautautuvat ja tulevat toistetuiksi. Toisaalta tässä on vähän samaa makua kuin siinä hyvin tunnetussa sanonnassa, että kenraalit käyvät aina vanhoja sotia.

Olipa tuon laita niin kuin oli, nyt on lokakuu armon vuonna 2005, eli on kulunut täsmälleen 50 vuotta siitä, kun eräs artikkeli julkaistiin lähes kaikille täysin tuntemattomattomassa lehdessä nimeltään Wireless World. Jotkut höyrypäiset teknologia friikit ja heidän uskovainen kannattajakuntansa tietysti sanova, että wireless world ei suinkaan ole tuntematon vaan elää ja hengittää vielä tänäkin päivänä, mutta siitä blogihenkilö ei osaa sanoa sitä eikä tätä, muuten kuin, että voi olla.

Kuitenkin muistetaan tässä yhdessä mitä joku hamassa muinaisuudessa elänyt sietämättömän tylsä tiedemies on sanonut. Hän on nimittäin sanonut, että:

The explorer of the past, will row out over that great ocean of material, and
lower down into it...a little bucket, which will bring up to the light of day
some characteristic specimen.

Tuota ei tarvitse nyt sen enempää ihmetellä, vaikka se selvittää hyvin mitä me kaikki itse tykönämme ja erityisesti virtuaaliystävämme ja paikallishistorioitsija Sedis tekee työkseen (sen lisäksi, että ihastelee listasijoitustaan siis) eli: uittelee pieniä ämpäreitä suuressa valtameressä ja nostaa pintaan kaikenlaisia näytteitä ihmisten ihmeteltäväksi.

Tämä kaikki tuli mieleen mm. lueskellessa marraskuun Spaceflight-lehdestä artikkelia Arthur C. Clarkista, kaikkien aikojen parhaasta tieteiskirjailijasta ja muutenkin selväpäisestä ajattelijasta.

Clark julkaisi lokakuussa 1945 artikkelin mainitussa Wireless World’issä otsikolla ”Extra-Terestrial Relays”, jota jokainen itseään tiedemiehenä tai insinöörinä pitänyt piti puuna heinänä ja unohti sen välittömästi mikäli ylenkatseeltaan kykeni.

Uusimmassa New Scientist-lehdessä (29.10.2005) on julkaistu useita artikkeleita aiheesta Creative mind. Siellä sanotaan mm.

Everyone has it, some a lot more than others. The development of humans, and
possibly the universe, depends on it. Yet creativity is an elusive creature.

Keskustelu luovuudesta on tietysti ajankohtainen juuri nyt, kun koko maailmankaikkeus aikoo viettää kokonaisen marraskuun kirjoittamassa best seller-romaania, jonka tuottamiseen tarvitaan roppakaupalla tätä ”elusive creature”a.

Se taitaa olla vähän niin kuin maailmankaikkeuden näkymätön aine, musta energia, jota ilman ei universumin standardimalli toimi oikein ja jota ei voi mitenkään todeta olemassaolevaksi, sehän on näkymätöntä. Samalla nauramme vanhojen aikojen tyhmille tiedemiehille, jotka väittivät koko avaruuden olevan täynnä näkymätöntä ainetta nimeltään ”eetteri” ja...Ääh mitäpä näistä vanhoista historiallisista asioista sen enempää, luette niitä vaikkapa Mette miettii-palstoilta. Tietysti tiedemiehet tietävät meitä paremmin miten maailmankaikkeus makaa.

Mutta siis tästä artikkelista Extra-Terestrial Relay piti sanoa, että siinä Arthur C. Clark, tieteiskirjailija, kuvailee kommunikaatiosateliittijärjestelmää (eikö suomi olekin mukavan näppärä kieli täsmäsanoineen?), jonka joku insinööri AT&T:llä rakensikin ja siitä syystä puhelimissamme on nykyisin kiusallinen kaiku. (Sen lisäksi pystymme puhumaan vaivattomasti maanosasta toiseen, mutta blogihenkilö ei halua mainita tätä, koska siitä ei voi kunnolla valittaa)

Arthur C. Clark omaa tätä ”elusive creature”a aivot pullollaan, ja niillä hän vähän yli parikymppisenä uneksi tästä satelliittijärjestelmästä ja kirjoitti siis siitä oikein artikkelinkin.

New Scientist lehti sanoo luovuudesta:

People have speculated about their own creativity for centuries – perhaps ever
since we became able to think about thinking. Because creative thought just seems to “arrive”, the credit has been laid at the feet of gods and spirits or, recently, the id or the subconscious mind.
…Creativity comes to those who wait, but only to those who are happy to do so in a bit of a fog.

Kuten kaikki tieteellinen kirjoittelu, artikkeli on täynnä luovaa spekulointia luovuudesta ja yhtä mielenkiintoinen kuin muutkin New Scientistin artikkelit. Kiinnostavana tietona blogihenkilö voi paljastaa Arvoisalle Lukijalle, että Suomi luokitellaan maailman kolmanneksi luovimmaksi maaksi, valitettavasti arkkivihollisemme Ruotsi ja yleensä halveksitun myyttisen teknologiakopijoijan Japanin jälkeen ja onneksi juuri ennen neljäntenä olevaa USA:ta ja Sveitsiä, Tanskaa, Islantia jne.

Merkittävää tässä listassa on se, että 15 ensimmäisen maan joukossa kaikki paitsi toisena oleva Japani ja 14. maa, Israel, ovat samaa hellenististä kulttuuripoppoota, joka muutenkin heiluu kukkona globalisaation tunkiolla. Tässtä saattaa Tatu Matin-isä Vanhanen vetää joitakin johtopäätöksiä.

Sen sijaan blogihenkilö myöntää, että tässä lastussa on henkilön oma lehmä ojassa sikäli, että tämä aikoo ryhtyä kuukausikirjailijaksi koko marraskuun ajaksi. Tarkoituksena on kirjoittaa tieteisromaani, näppärältä pikku työnimeltään ”Tähtien rakentajat: Alati virtaa joki ja muuttuu veden pinta”.

Tällä ilmoituksella blogihenkilö, joka tuntee itsensä melko hyvin, kun on asunut saman pään sisällä jo kohtalaisen pitkän ajan, myntää tietävänsä, että kaikki mahdollinen motivaation on saatava valjastettua tälle tavoitteelle, jopa mahdollista häpeällistä tappionuhkaakaan unohtamatta.

Mikäli teksiä alkaa syntyä, sitä on tarkoitus myös asettaa näytille täsmälleen samasta syystä.

New Scientist kirjoittaa yhdessä artikkelissaan Alice Flaherty'stä ja tämän kirjasta The Midnight Disease, joka ehkä koskettaa monia bloggaajia hyvin läheltä.

Lehti sanoo artikkelin Looking for Inspiration lopussa näin:

One vital characteristic of a highly creative person is that they have at least
one other person in their life who doesn't think they are completely nuts.

Tosin voi olla, että juuri blogistania ei ole oikea sosiaalinen piiri tälläisen henkilön etsimiseen. Bloginpitäminen sinänsä saatetaan asiaa tuntemattomissa piireissä nähdä juuri tälläisten ”nuts”-henkilöiden kansoittamaksi maailmaksi. Varsinkin, jos joku sattui lukemaan tämänpäivästä Hesarin kuukausiliitettä, jonka blogijuttu oli juuri niin epäonnistunut kuin monet osasivat odottaakin.

Joku voi tiestysti sanoa, että tämä lausunto osoittaa vain pihlajanmarjojen happamuutta, ja voi olla siinä oikeassakin.

Kirjoituskuukausi

on alkamaisillaan kuten muualla Kun kirjoitan-blogi (Marraskuussa syntyy romaani jos toinenkin) ja varmasti muutkin ovat jo kauniisti maininneet, eli marraskuu on monelle ympäri maailmaa totinen kirjankirjoituskuukausi. Asiasta kertoo laajasti Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n sivu, jota voi lukea vaikka tästä. Viereistä kuvaa klikkaamalla Arvoisa Lukija pääsee suoraan National Novel Writing Month-sivustoille.

Samalla mainostettakoon tässä, vaikka sitä nyt leviävää meemiä ei blogihenkilö muuten ehdi tehdäkään, uutta kirjallista blogia, jonka nimi on Kirjaksi? ja jossa harrastajakirjoittaja kirjoittaa nöyränä ja miellyttävällä äänellä kirjansa syntymisestä. Anita Konkan Sanojen vihjeen perusteella blogihenkilö vilkuili Juha Itkosen Apulogia ja Linnunradan liftaajan kirjoituksia myös (näin ehkä selvisi se, kuka on välillä käväissyt tilastojen mukaan hipaisemassa henkilön ihastukseksi näitä lastuja Laosista asti.

Henkilö ei ole ehtinyt muuten lastuja paljoa viime aikoina lueksia eikä veistellä, koska on kuljettanut, viihdyttänyt, juottanut ja syöttänyt omaksikin ilokseen rakkaita uusia sukulaisia Australian Perth'istä saakka (miksi niitä lasten appivanhempia voisivat toiset appivanhemmat kutsua?). Näytettiin näille vähän Brysseliä, Antwerpeniä, Amsterdamia ja Pariisia. Ja henkilö pääsi tietysti valokuvaan Shakespeare ja Co:n edessä miellyttävän lämpimänä pariisilaisiltana.

Samalla täytyi ostaa kirja, joksi valikoitui 16 eurolla Milan Kunderan The Art of the Novel (1988, Faber and Faber Ltd), johon ehkä täytyy palata syksyn aikana joissakin muissa yhteyksissä. Kunderahan kirjoitti ranskaksi, ja tämän kirjan alkuperäinen nimi on ollut L'Art du roman, julkaistu ensimmäisen kerran jo 1968 (Editions Gallimard).

Kundera näyttää antavan määritelmän globalisaatiolle (vaikka ei tietysti käytäkään tätä muotisanaa):

Unity of mankind means: No escape for anyone anywhere.

Kiiltomadolla on julkaistu kesäkuussa otsikolla Autenttisen eurooppalaisen historia Arto Rintalan arvostelu Liisa Saariluoman kirjasta Milan Kundera - viimeinen modernisti (Faros 2005). Lisää tietoa Kunderasta löytyy vaikkapa täältä.

Täytyy vielä mainita, että Antwerpenistä löytyi jonkin pölyisen divarin hyllyltä 12 euron arvoinen Jacob ja Wilhelm Grimm'in The Complete Illustrated Stories of the Brothers Grimm (Chancellor Press, 1986, painettu Unkarissa). Blogihenkilö on tuijottanut hämillään kirjan 852-sivuista, liimalle haisevaa olemusta ja ihmetellyt, koska tämäkin tulee luetuksi. Loistavassa puhalluksessa (Onko kirja statussymboli) Lassi Kämäri arveli juuri, että Karamazovin veljekset sopivat paremmin sotaväen puolustusaseistukseksi kuin kirjahyllyn koristukseksi (tai jotakin sellaista). Henkilön hyllystä löytyvällä kopiolla onkin 1098 Kariston julkaisemaa sivua, joten ehkä Lassin puheissa on hiukan perääkin.

Suomen itsenäisyys, poliitikkojen puheet ja Euroopan parlamentti

skarruttavat blogihenkilöä tietysti yöt ja päivät, eikä tämäkään päivä ole tässä suhteessa erilainen.

Henkilön laiskahko ärtymys ja päänvaiva aiheutuu tällä kertaa siitä, että suomalainen europarlamentaarikko (miten tuo sana niin somasti sointuukin karjakko-sanan kanssa), Alex Stubb, on kannellut itsenäisen (?) Suomen ulkoministerin, vasemmistointellektin ja puunhalaajan, Erkki Tuomiojan, mielipiteistä pomoilleen Brysselissä, jotka pyysivät pikku Alexia selvittämään Tuomiojan puheita ja kertomaan asiasta tarkemmin isännilleen. Minkä Alex tietysti vakaumukselleen uskollisena kipin kapin tekikin. Ja saksalainen Elmar Brok nosti asiasta poliittisen porun.

Ja mitä pahaa Tuomioja sitten oli sanonut.

Kaksi asiaa näyttää erityisesti ottaneen europarlamentaarikkoja päähän. Tuomioja sanoi, että olisi asioiden parlamentaarisen hoidon kannalta parempi, jos Euroopan Parlamenttiin lähetettäisiin edustajat kansallisista parlamenteista niin kuin aikaisemmin tehtiin, ja että EP:n tulisi pidättäytyä lausunnoista, jotka eivät sille kuulu, kuten ulkopolitiikka.

Blogihenkilö ei ole usein samaa mieltä Tuomiojan kanssa. Henkilön mielestä (oikein tai väärin) tämän mielipiteet ovat jotenkin jääneet sinne 60-luvun barrikadimaisemaan, eivätkä näytä hevillä liikahtavan sieltä pois (sanaa ”mielestä” on tässä painotettu erityisesti).

Mutta tällä kertaa henkilö on Tuomiojan kanssa täysin samaa mieltä. Ei pelkästään sanoista, vaan siitä, että suomalaisella poliitikolla täytyy olla oikeus sanoa mielipiteensä lehdistölle kaikista asioista ja huolimatta siitä, mitä EU:ssa mahdollisesti samoista asioista ajatellaan.

Tämä kaikki tapahtuu viikolla, jolla EP harkitsee vuoden 2005 Saharov-palkinnon jakamista. Herra Parlamentaarikko Alex Stubbin olisi syytä miettiä, miksi tämä palkinto yleensä jaetaan.

Myös pääministeri Matti Vanhanen on heräänyt alkavasta talvihorroksestaan, pyydellyt anteeksi Brysselin ylhäisyyksiltä ja jopa osoitellut sormeellaan syyttävästi Stubbin suuntaan.

ai niin ja muuten blogihenkilön side-kick kirjoittaa myös tästä asiasta tänään.

Laitetaan tähän loppuun vielä Tuomioja-vaalilaulun komeat sanat, jotka löytyivät Punatähdet-verkkolehden sivuilta:

Ammatiltaan radikaali
(Sanat: Varma Kosto Punander - Aatos Punanen)

Hän on ammatiltaan radikaali
mieltään osoittaa
aenakin kolome kertoo viikossa
hän mualimanraahaa rakentaa
imperialismia vastustaa
rauhanmerkki rinnassaan

On käynyt koulut Lontonin
ja Teiniliitotkin
hän tuntee Iii-See Pjörkluntin
Hän Vietnamia vastustaa
ja tshaahit kukistaa
vaikka mustanmaijan takakontista

Dar Es Salamissa maistanut
on jatsitupakkaa
syntyi tuloksena oopperaa
Hän Frelimoa rakastaa
ja myössii Unitaa
koko vappautusrintamaa

Vaikkei parta vielä kasva
silti kansaa edustaa
Hän Allendea puolustaa
Näin Chileä hän tukee
sekä Kaakkois-Aasiaa
koko kolomatta mualimaa

Hän on ammatiltaan radikaali...

Bloginpitäjän oikeudet ja velvollisuudet

vat askarruttaneet meitä kaikkia. Jokainen angstiin taipuvainen, eli kai jokainen, lastunikkari istuu tietysti sotkuisessa huoneessaan tai keittiönsä pöydänvieressä kaiket ajat otsa rypyssä yrittäen miettiä onko olemassa lakeja, jotka rajoittaisivat, ahdistaisivat tai palkitsisivat rahallisesti bloginpitäjistä tihkuvan luovuusmannan, lastunikkarien lahjan maailman kaikille Arvoisille Lukijoille.

Onneksi on olemassa vain 46-vuotinen ja vielä nuoremmin ilakoiva Sedis ja yksi sanfranciskolainen järjestö, jotka ratkaisevat tällaisia vaikeampia asioita meidän kaikkien vähemmänkykenevien puolesta.

Kaikki tietysti muistamme ulkoa Sediksen aikoinaan julkaisemat lyhyet ja näppärät bloggaajan ohjeet (jotka oli siis tarkoitettu vain keskustelun avaamiseksi, ja sehän jälkivellookin laidasta laitaan blogistanian mantereiden välillä, niin kuin tsunami maanjäristyksen jäljiltä.)

Electronic Frontier Foundation (kuva on var... lainattu heiltä) on julkaissut kesäkuussa 2005 Legal Guide for Bloggers, joita voi ihastella täältä ja lukeakin, jos viitsii niin kuivaan tekstiin keskittyä.

EFF kertoo meille mm., että Ööö:

The difference between you and the reporter at your local newspaper is that in
many cases, you may not have the benefit of training or resources to help you
determine whether what you're doing is legal. And on top of that, sometimes
knowing the law doesn't help - in many cases it was written for traditional
journalists, and the courts haven't yet decided how it applies to bloggers.

Joka siis sanoo (vapaasti suomennettuna), että "olet huonommin koulutettu ja kyvyttömämpi kuin paikallislehden toimittaja ja sen lisäksi et pysty ymmärtämään lakitekstiä. Ja joka tapauksessa lain tunteminen ei auta, koska se on kirjoitettu traditionaaliselle journalistiporukalle eivätkä lakituvat ole vielä bloggereiden täyttämiä". (tai jotain sen suuntaista)

Että sekin on nyt sitten tiedossa.

EFF:n saitti on muutenkin oikea bloggarin aarreaitta. Että käykääpä vilkaisemassa, jos ei ole tähdellisempää tekemistä, niin kuin pään kaivelua synteettisen kuidun löytämiseksi.

Ihmeellisten Keltaisten Pisteiden tapaus, maailmanvalta ja yhteiskunnan vapaus

a se, kuinka Iso Amerikan-Veli valvoo, kuten tunnettua, kaikkea mitä internetillä, ja tarkemmin ajatellen koko maailmassakin, tapahtuu. Ja hallitsee ja manipuloi myös. Internetin käyttäjien osoitteet ovat olleet alusta saakka Yhdysvaltain kansanedustajien valvonnassa. Yritykset saada edes tämä kansainvälisen elimen valvontaan (mikä pöyristyttävä ehdotus, siis Kofi Annan pantaisiin meidän valvojaksi) ovat aina kilpistyneet amerikkalaisten kiviseinään.

Monet meistä blogistanian herkkäsieluisista humanisteista eivät hetkauta tällaiselle puheelle korviaankaan, vaikka tietysti kannatamme ihmisten vapautta, civil liberties, you know, niin kuin Amerikassa sanotaan.

ilmoitti eilisessä numerossaan, että nyt on löytynyt suoria todisteita siitä, että amerikkalaiset tietokoneohjelmistojen jättiläistuottajat ovat yhteistyössä USA:n hallituksen kanssa meidän kaikkien valvomiseksi. Ja tätähän me kaikki olemme tietysti aina epäilleetkin!

Kaikki alkoi viime vuonna…

Yhdessä artikkelissaan PC World julkisti huomionsa, että väriprinttereiden tulosteissa on siellä täällä keltaisia pisteitä, jotka näkyvät ainoastaan tietyn värisessä valossa. Artikkelissa sanottiin lisäksi, että Xerox Corp. oli sanonut pisteitä käytettävän viranomaisvalvontaan, siis täysin lailliseen, ilkeiden rikollisten kiinniottamiseen. Ja keltaisten pisteiden koodit olivat vain amerikkalaisten viranomaisten käsissä.

Toissapäivänä amerikkalainen kuluttajien ja jopa meidän vaatimattomien lastunikkareiden, bloginpitäjien, puolustaja, Elektronic Frontier Foundation, ilmoitti ratkaisseensa kaikkien Xerox-väritulostimien käyttämän, näkymättömän viivakoodin salaisuuden, joka paljastaa käytetyn tulostimen sarjanumeron ja tulostuspäivän kellonaikoineen. EFF ilmoitti löytäneensä samanlaisen koodin kaikkien suurimpien väritulosvalmistajien tuotoksista.

Ah, uusi konspiraatioteoria huvittamaan pitkästyneitä mieliämme!

Mutta...saman tien tuli asiaan vahvistus USA:n salaiselta palvelulta (Washington Postin käyttämä termi, mitä se sitten pitäneekään sisällään (CIA, National Security Agency, National Intelligence Council, Defence Intelligence Agency, National Geospatial-Intelligence Agency, vai mitä???).

Muuten, niin uskomattomalta kuin tämä saattaa kuuluakin, CIA ylläpitää virastoa nimeltään The George Bush Center for Intelligence:) .

Joka tapauksessa ”Salaisen Palvelun” agentti nimeltään Eric Zahren oli kertonut Washington Postille, että:

It's strictly a countermeasure to prevent illegal activity specific to
counterfeiting. It's to protect our currency and to protect people's
hard-earned
money.

No tämähän onkin aina tiedetty. Rahaa eikä suinkaan ihmisiä sotaväet ja salaiset palvelut tietysti puolustavat.

EFF ei tiedä kuinka kauan keltaisten pisteiden koodia on käytetty väritulostimissa, mutta ainakin kymmenen viimeisen vuoden aikana.

Myös Xerox vahvisti koodin olemassaolon ja sanoi, että he vain auttavat tätä nimeämätöntä salaista palvelua, joka oli pyytänyt heidän apuaan. He sanoivat myös Washington Postin mukaan, että:

the program was part of a cooperation with government agencies, competing
manufacturers and a "consortium" of banks.

Eli kysymyksessä ei selvästikään ole salainen ihmisten valvonta vaan laillisten, amerikkalaisten viranomaisten ”pyytämän” avun ystävällinen antaminen. Xerox ei tosin ollut halunnut paljastaa lisätietoja siitä, ketkä kaikki ovat mukana tässä tosielämän konspiraatiossa.

EFF sanoo lisäksi Postin jutussa:

It's disturbing that something on this scale, with so many privacy implications,
happened with such a tiny amount of publicity.

Hoh hoijaa. Mitäpä näistä pikkujutuista, maailman valtiaista, supervaltioiden kontrollista ja sen sellaisesta.

Onko kukaan nähnyt, mitä Iltiksen urheilusivut tänään sanovat? Entä iki-ihanan Tanja Karpelan viimeiset sydänasiat? Ja Nykäsen tilanne, Kansa ja blogihenkilö haluavat viimeisimmät tiedot!

Ehkä Arvoisa Lukijakin olisi kiinnostunut?

Google, yhteinen perintömme ja sananvapaus

Eivät ole helppoja asioita ymmärrettäväksi tällaisen lastunikkarin, blogihenkilön, ontuvalla ajatuskyvyllä, eikä sanan rajoittaminenkaan. On sanomattakin selvää, että jokaisella luovalla (ja luomattomallakin) henkilöllä täytyy olla oikeus omaan teokseensa, ja jos joku haluaa ostaa teoksen, siitä on tultava tuloja tekijälle.

Tämä on tullut viime aikoina usein mieleen erilaisista yhteyksistä.

Blogihenkilö yritti Suomessa käydessään ostaa Anita Konkan, ahkeran Euroopan matkaajan ja matkaajan Obilla, teoksia ja kierteli sekä kirjakauppoja että divareita. Divareista (näissä näkyy Herkkukin hurvitelleen) löytyi muutamia muita hyviä teoksia, jotka täytyi tietysti ostaa, koska henkilöllä on kyltymätön halu omistaa kirjoja, vaikka jotkut niistä jäävät lopulta lukemattomiksi ajanpuutteen, laiskuuden tai inhimillisen unohtamisen takia. Mutta Anitan kirjoja ei vaan löytynyt. Tosin Suomalaisen Kirjakaupan myymälässä Kuopiossa ystävällinen ja viehättävä nuori nainen suoritti etsinnän tietokonepäätteellään ja ilmoitti, että koko maassa ei ole myytävänä kuin kaksi kappaletta Konkan Musta passi-kirjaa, toinen Kemissä ja toinen jossakin Helsingin lähettyvillä, mutta paikan nimi on hukkunut mielestä.

Tosin venäjäksi on tietysti vielä saatavilla Anitan Hullun päiväkirja hintaan 3.9 EUR, mutta se ei nyt tähän hätään auta eikä Anita taida sitä kirjan myyntiä itse hirveän hyvällä mielellä ajatella.

Ja tämä toi tietysti mieleen sen, miten ihmeessä löytää kirjan, joka on julkaistu pari vuotta sitten ja aikaisemminkin, ja joka makaa pölyttymässä jonkun kirjakaupan tai divarin hyllyssä, kertomatta kenellekään olemassaolostaan.

Ja sitten blogihenkilö löysi sattumalta Google Prints Library-saitin ja sen puolustelun Google Blogilla. Google on nimittäin haastettu oikeuteen maailman kulttuuripääkaupungissa, eli New Yorkissa, sillä perusteella, että hakukoneen käyttäminen kirjojen etsintään on tekijänoikeuksien loukkaamista.

Google sanoo mm:

Today we learned that the Authors Guild filed a lawsuit to try to stop Google Print. We regret that this group chose to sue us over a program that will make millions of books more discoverable to the world -- especially since any copyright holder can exclude their books from the program. What’s more, many of Google Print’s chief beneficiaries will be authors whose backlist, out of print and lightly marketed new titles will be suggested to countless readers who wouldn’t have found them otherwise.

Haastajina ovat siis Authors Guild ja kolme nimeltä mainittua, edelleen aktiivisesti kirjoittavaa kirjailijaa.

Monet (amerikkalaiset?) kustantajat ovat jo tarjonneet kirjojaan Googlelle kopioitaviksi siinä uskossa, että tämä lisää kirjojen saatavuutta (ja tietysti löydettävyyttä) lukijoiden keskuudessa. Haastajat sen sijaan vaativat Googlelta korvauksia, vaikka myöntävät, että eivät tiedä onko Google jo rikkonut lakia.

Blogihenkilön takkuisella maallikon älyllä ajattelisi, että Googlen tapainen etsintäkone ja nykyisin yhä suositumpi ”kirja kerrallaan” julkaisutapa olisivat juuri sitä mitä kirjoittajien tulisi vaatia kustantajiltaan. Asioiden ollessa niin kuin ovat nykyisillään, kirjailija antaa korvaamattoman käsikirjoituksensa kustantajalle, joka saattaa kertoa siitä mahdollisesti ostoaikeissa olevalle lukijalle ja ensimmäisen sesongin jälkeen kirja häviää kuin talvisodan rajallaseisojan kusi karjalaiseen lumihankeen, ja sesongin loppu sulattaa viimeisetkin jäljet sen olemassaolosta. Unohdus peittää kovaonnisen kirjan.

Luulisi, että tälle olisi löydettävissä vaihtoehto nykyisen informaatioteknologian aikana. Ja hei, sitähän Google juuri näyttää tarjoavan. Nyt pitäisi nopeasti saada suomalaisetkin kustantajat ja kirjojen muutkin levittäjät mukaan (voivat tietysti jo ollakin mukana) ja tarjoamaan kirjoja etsintäkoneille, että muidenkin kuin huippunimien ja julkkisten kirjat saisivat yli sesongin kestävän julkaisufoorumin.

Ja tästä kaikesta tuli vielä mieleen erilaisia sanontoja, kuten: …kun kaukalonsa kaataa, ja …astua paskaan, ja step on one’s dick (henkilö ehdottaa, että tätä viimemainittua ei käännettäisi aivan viattomille lukijoille).

Tosin, Arvoisa Lukija, kuten sanottua, blogihenkilö ei tästä kaikesta ymmärrä juuri yhtään mitään, vaikka yhteisen kulttuuriperintömme jakamisesta tässä tavalla tai toisella onkin kai kysymys.

Internetistä on tullut osa (mitä?)

ajatusmaailmaa, mieltä, niiden jatketta. Ja lastuilemisesta kanssa. Tämä tuli taas onnettoman selväksi, kun tietokone oli sökönä perjantaista lähtien. Eli koko viikonlopun blogihenkilö vietti kuin kissa pistoksessa.

Henkilö ei enää ollenkaan ihmettele niitä, jotka ovat tehneet tätä jo vuosikausia, kuten Anita Konkka. Ja mitä blogihenkilö näkeekään, kun tulee työhön ja pääsee vihdoinkin vilkaisemaan tänne blogistaniaan, eikös Anita kirjoitakin blogidepressiosta otsikolla "Kun bloggaaminen masentaa". Ja anna osoitteita, joista voisi saada vaivaansa apua. Ja tähän samaan liittyy myös Ruun kirjoitus Airasta (tavallaan). Eikä Prosperon kohteliaat lauseet valtamedian kaappaamasta blogistaniastakaan ole kaukana depressiosta.

Blogihenkilö on useinkin ollut masentunut bloggaamisesta, erityisesti lukiessaan mieliblogejaan ja ihaillessaan kateellisena niiden sisältöä ja kieltä. Ja mieleen on tullut kirjoittajan ja kirjailijan välinen ero. Mikä ihme tekee jostakin henkilöstä julkaistun kirjailijan ja jostakin toisesta loistavasti kirjoittavan bloggaajan tai yleisönosastoihin senttailevan, vihaisen tai sovittelevan, huutavan äänen korvesta. Tästä tuli myös mieleen Prosperon mielipide valtamedian blogikirjoitusten tasosta, joka on yllättävän matala. Tietysti nämä ovat pääosin uusia blogeja, joten ehkä ne siitä paranevat, mutta yksikään näistä uusista Hesarin blogeista ei tunnu niin kiinnostavalta, että niitä viitsisi seurata jatkuvasti.

Tästä näyttääkin syntyvät mielipide, että sanomalehtikirjoituksia lukee sanomalehdestä, internetistäkin uutissivuilta, mieluummin kuin lehtien blogeista. Bloggaaminen on jotakin muuta kuin sanomalehtikirjoitusta. Samoin tuntuu siltä, että kokonaisen kirjan lukee mieluummin paperilla sohvan kulmaan käpertyneenä kuin näyttölaitteelta. Esimerkiksi Gutenbergiltä imuroidut kirjat tulee lähes aina printattua ja lueskeltua niin kuin "oikean" kirjan. Blogihenkilö on myös kokoeillut e-kirjoja, mutta ei ole vielä luonnikasta niidenkään lukeminen.

Blogeja ei taas tule oikein helposti tulostettua paperille (joskus on näinkin tullut tehdyksi, kun on ollut edessä pitkä juna- tai lentomatka ja on tarvinnut mielenkiintoista lukemista). Blogit ovat tässäkin mielessä erilaisia lehdistä ja kirjoista.

Merkillinen asia on myös se, että uudesta blogista näkee hyvin nopeasti, ns. ensisilmäyksellä, tuleeko siitä pitämään vai ei. Niin kuin vedämme johtopäätöksiä, teemme ensivikutelman, ihmisestä, jonka juuri tapaamme. Blogihenkilö muistaa lukeneensa, että ensimmäinen vaikutelma ihmisestä muodostuu millisekunneissa, eli ajassa, jossa ei vielä tietoisella tasolla juuri mitään ehdi tapahtua. Blogeista ei johtopäätöstä tee juuri näin nopeasti, mutta ripeasti sekin tapahtuu. Usein ehkä virheellisesti, mutta aikaa tietysti säästyy - ja täytyykin säästyä, blogeja on tietysti aivan liikaa niiden kaikkien huolelliseksi lukemiseksi. Onneksi on olemassa näitä löyhiä tai kiinteämpiä blogiyhteisöjä, joissa uudet, mielenkiintoiset blogit saavat ansaitsemansa mainostajat.

Blogihenkilö on lueskellut mónien kirjailijoiden ajatuksia siitä, miksi heistä tuli kirjailija. Mm. Mika Waltarin muistelmista ja Margaret Atwoodin kirjoista Negotiating with the Dead ja parhaillaan luennan alla olevasta A Curious Pursuit. Näyttää siltä, että kirjailijat etsivät syitä kirjoittamiseensa lapsuudestaan saakka, eli ajattelevat Erno Paasilinnan "kirjailijan elämä"-vertauksen tavoin. Mutta satunnaisesta lukijasta heidän lapuusmuistonsa eivät näytä kovin erilaisilta verrattuna taviksiin, ja tästä vetääkin ehkä sellaisen johtopäätöksen, että eivät kirjailijat itsekään tiedä, miksi ovat kirjailijoita.

Muuten eikö Atwood olekin merkillinen kirjoittaja. Hän ei koskaan näytä sanovan mitään merkittävää ja sanoo senkin mahdollisimman vähän kiinnostavalla tavalla. Ja kuitenkin hänen kirjojaan lukee haluamatta edes laskea niitä kädestään. Ja luettuaan mielessä on sellainen hiljainen, mukavasti lämmittävä hiillos. Vähän kuin ne kissan silmät siinä Tapio Rautavaaran laulussa Reissumies ja kissa.

Mutta nythän piti kirjoittaa bloggaamisen ja bloggaamattomuuden masennuksesta ja Anitan ehdottama the nonist-saitti on hyvä luettava lääkkeeksi molempiin. Muutenkin tämä lastu tuli jo liian pitkäksi niin että olkoon...

New York, comedy ja Presidentti Tarja Halonen

oka on presidenttinä vielä seuraavien vaalien jälkeenkin Suomessa – tai ehkä Yhdysvalloissa, mikäli se riippuu newyorkilaisesta talk show isännästä, Conan O’Brian’ista.

Saulilla ja varsinkaan pääministerillä, Vanhasella, ei taida olla paljoa mahdollisuuksia seuraavaksi presidentiksi, ja molempien ehkä tekee kovasti mieli hypätä pois koko kauneuskilpailusta ja yrittää uudestaan kuuden vuoden kuluttua.

Siitä tulikin mieleen poliittinen kuolema ja siitä taas, että…Sky News’in uutistenlukijan mukaan Harold Pinter on kuollut. Tosin uutinen korjattiin heti samassa lähetyksessä ja dysleksinen lukija myönsi, että Pinter olikin saanut Nobelin palkinnon kirjallisuudessa. Huolimatta siitä, että tämäkin palkinto on annettu poliittisilla perusteilla - Pinter'hän vastustaa äänekkäästi ja sen minkä syövältään ja kaatumisvammaltaan pystyy presidentti George W. Bushin ja pääministeri Tony Blairin Irakin sotaa ja establishmentiä yleensä - palkinto menee kerrankin kirjoittajalle, jonka voi sanoa ansainneen palkintonsa, joten siitä ei sen enempää. Pinter oli Arthur Millerin hyvä ystävä ja sanoi tästä helmikuussa tänä vuonna:


He was a great playwright and a great man - and a great friend of mine. It's been a great shock to hear this news, although he was pretty old.

Great!

Mutta presidentti Tarja Halonen on Iltalehden mukaan aivan Conan O’Brian’in näköinen. Ja palkkioksi tämä on alkanut mainostaa Halosta New Yorkista käsin, tai siis suomalaisen muusikon, runoilijan ja taiteilijan, Ulla Suokon, avulla.

Conan O’Brian siirtyy nykyisestä Late Night with Conan O'Brian-showstaan Jay Lenon paikalle NBC:n Tonight Show’n ankkuriksi neljän vuoden kuluttua. Arvoisa Lukija muistanee myös Lenon edeltäjän, Johnny Carsonin, Mr Tonight Show’n, joka kuoli tammikuussa tänä vuonna.

Tonigh Show’ta on lähetetty jatkuvasti syyskuusta 1954 alkaen, se on maailman toiseksi pisimpään jatkunut TV-ohjelma. Guinness Book of Records’in mukaan pisin on CBS:n Guiding Light, joka alkoi radiossa 1937 ja on jatkunut TV:ssa kesäkuusta 1952 alkaen. Show lähetti 15,000. episodinsa tammikuussa tänä vuonna. Johnny Carson toimi Tonight Show with Johnny Carson’in isäntänä vuodesta 1962 vuoteen 1992.

Conan O’Brianin nyt isännöimän Late Night show’n vetäjänä toimi vuoteen 1993 saakka David Letterman, joka puolestaan kilpaili Jay Lenon kanssa Tonight Show’n isännyydestä, mutta hävisi. Vuodesta 1993 lähtien hän puolestaan on vetänyt omaa show’ta: Late Show with David Letterman.

Letterman (niin kuin tietysti kaikki tässä mainitut show-kunkut) on kuuluisa one-liner’eistaan, mm:


USA Today has come out with a new survey - apparently, three out of every four people make up 75% of the population.
Ja

New York... when civilization falls apart, remember, we were way ahead of you.

Ja sehän ei pidä paikkaansa. Arvoisa Lukija on tietysti blogihenkilön kanssa samaa mieltä, että New York on maailman paras kaupunki. Sen todistaa sekin, että kaikki nämä yö-show’t ovat newyorkilaisia, tosin Jay Lenon aikana The Late Night Show on muuttanut Burbank’iin, Kaliforniaan, jonka lähellä on mm. Wilson-vuoren observatorio. New York on puolestaan kuuluisa teatterielämästä, komediasta, musiikista, kirjallisuudesta, intelligentsiasta ja tietysti juutalaisista, italialaisista ja irlantilaisista. Juutalaiset vastaavat kulttuurista, italialaiset rikollisuudesta ja irlantilaiset palo- ja poliisipalveluista.


Conan O’Brian on sanonut mm:


New York is a social experiment—the results aren’t in yet, it may not have worked, they took way too many people with a large disparity of wealth, stacked them on top of each other, and sprinkled bagels over the whole thing. Contrast breeds comedy, and the more extreme the contrast, the better the comedy.

Ja O'Brian on siis Halosen näköinen, kuten Arvoisa Lukija voi näistäkin havaita

Kurt Vonnegut on antanut haastattelun Washington Postille

ja sanoo siinä mm. näin:

"...
'Great works of art, I was so grateful for them,' he says,
beginning to enumerate those reasons.

He mentions Picasso's "Guernica," the plays of Arthur
Miller and Tennessee Williams, the movie "Casablanca."
Leaning forward, he quotes loosely from memory:
'Tell me, Meezter Rrrrick,
what brought you to Casablanca?'
'I came here for my health, for the
waters.'
'But Meezter Rrrrick, there are no waters in Casablanca.'
'I
was misinformed.'
..."
An almost silent laugh. Then: "Such a
wonderful word -- 'I was misinformed .' "

Beyond art, he says,
he lives for what he calls "mini-epiphanies -- very nice events that last maybe
10 minutes."

Vonnegut arvelee myös, että hän on jo kirjoittanut viimeisen kirjansa ja että parhaat työnsä hän synnytti ennen kuin oli 55 vuotta vanha. Se jälkeen hän sanoo kirjoittaneensa vanhoja juttujaan uudestaan.

"Kodikseen" Vonnegut ajattelee Indianapolista ajalta, jolloin hän oli yhdeksän vuotias.

Missä on koti? Paikka, jota blogihenkilö voisi kaivata nostalgista tuskaa tai epämääräistä, kouristavaa haikeutta tuntien.

Henkilö on asunut muistavan elämänsä aikana lyhyitä ja vähän pidempiä aikoja hyvin lyhytaikaisten asuinsijojen lisäksi mm: Jämijärvellä, Ikaalisissa, Hämeenkyrössä, Sonkajärvellä, Suolahdessa, Äänekoskella, Vammalassa, Kuopiossa, Tampereella, Helsingissä, Cotounoussa, Jeddassa, Dakarissa, Nairobissa, Kairossa, Riossa, New Yorkissa, Lontoossa ja tietysti Brysselissä.

Mikä niistä voisi olla koti?

Tampereella henkilö on asunut kaikkiaan 15 vuotta, Brysselissä 14, muissa paikoissa muutamasta kuukaudesta muutamaan vuoteen. Joitakin Afrikan kaupunkeja kutsui kodiksi, vaikka asumisaika oli vain viikkoja.

Suolahdessa asuessaan blogihenkilö oli 6-11 vuotias, Vammalassa tärkeät vuodet 14-17 ja Tampereella nuoren aikuisuuden merkittävimmät vuodet - mukaan lukien opiskeluaika. Tämä oli tärkeää aikaa kehitykselle, vaikka yhtään pysyvää ystävää ei siitä ajasta tarttunut mukaan. Tulevia toimittajia, televisiossa ja lehdissä, pari kirjailijaa, pari runoilijaa, joukko meitä taviksia. Yhden kirjailijan ja näyttelijän, parin toimittajan ja kahden hallintoaineita opiskelevan kanssa - naisia ja miehiä - elettiin jonkinlaisessa kommuunissa linja-autoasemaa vastapäätä olevassa punatiilisessä kerrostalossa, taisi olla neljäs kerros, neljä makuuhuonetta, iso halli ja keittiö. Elämän kevättä.

Ruotsinkielinen tehtailijanrouva oli vuokraemäntänä eikä pitänyt opiskelijakolhoosista omistamassaan asunnossa. Mutta sieti meitä kuitenkin, olihan yksi meistä kuitenkin kuuluisan tehtailijan lapsi, samaa kastia kuin vuokraemäntä. Olimme Pohjanmaalta, Valkeakoskelta, Raisiosta, Iisalmesta ja Vammalasta.

Ne vuodet saattaisivat olla blogihenkilön Indianapolis, ikä vain oli suurempi kuin Vonnegutilla, kahdeksantoista vuotiaasta sotaväen alkamiseen. Vapautumisen vuosikymmen, kuusikymmenluku aloitteli kohinaansa Helsingissä, "me vaan ryypättiin". Helsingistä kävi runoilija, lähes isähahmo henkilölle, vaikka ei ollut montaa vuotta vanhempi. Hän oli kirjoittanut runokokoelmassaan jo vuonna 1960, kauan sitten:

Iloiset tyhjät puvut katua pitkin,
hulmahdellen tuulessa,
mistään välittämättä,
ei syksyisin ole millään väliä.
Tiedän, ne nousevat lentoon huomenna,
leijaillen,
kuin värit silmissä iltaisin ennen nukahtamista.

(Pekka Haukinen, Pihlajanmarjat, Wsoy, 1960)

Vonnegutin haastattelu loppuu:

"Last question: Where's he going?
Once more he shifts time into reverse.
'Back when I was 9 years old in Indianapolis,' he
says."

Ja niin loppuu blogihenkilöltäkin tämä "mini-epiphany", paljon yli kymmenen minuutin pituinen ilmestys nuoruusmuistoja. Suolahti tulee vielä mieleen: tietysti rakkain koti oli ollut siellä, missä äiti asui nuorena ja onnellisena, niin kuin blogihenkilökin, jos asiaa on aikaa ajatella tarkemmin ja ilman opiskelijahumun muistojen sumentamia mielikuvia.

Edith Södergran Vaarallisia unia (Kultaiset linnut, Karisto, 2005) :

"...
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä -
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä."

Korento-yhtyeen albumi tuli myyntiin tänään

ja Juha K. Korento ja muut pojat, Rumpali-Kannu, Basisti-Harri ja Kitaristi-Ilkka lähtevät heti kiertueelle, niin kuin pitääkin, hiiltä on puhallettava kovaa mutta hellästi. Yleisö odottaa jo sydämet kuumina!

Korennon omalla sivulla kerrotaan asiasta vältellen turhaa vaatimattomuutta näin:

"Tervetuloa TANDEMLENNOLLE!
Fellows, countrymen and -women! Tämä päivä on suuri askel Korennolle ja suuri askel ihmiskunnalle: Korennon debyyttialbumi Tandemlento julkaistaan tänään. Sen kunniaksi Korento lähtee levynjulkaisukiertueelle, joka käynnistyy Turun Onnelasta huomenna (13.10. toim. huom.). Korentoaiheisia juttuja löytyy muun muassa tänään Keskisuomalaisesta, perjantaina Avusta ja Nyt-liitteestä, sekä ensi viikolla ilmestyvästä Rumbasta. Korento toivottaa Sinut tervetulleeksi sekä Tandemlennolle että keikoille!"

Blogihenkilön sydän sykkiin lämpimästi tietysti kaikille albumin kappaleille, ylimääräisiä hypähtelyjä tulee tällä hetkellä erityisesti loppukolmikon mukana: Ihmistadetta, Keidas ja albumin pohjimmaisena akustinen, luutun ja pianon makuinen, Juha K:n ja Tuottaja-Raken yhteistyönä syntynyt Hyvästi NYC. Mutta huomenna saattavat muut kappaleet mennä edelle. Keitaassa vieraillaan todella aidon rokin juurilla, joka mätkäyttää mukavasti herkistyneet musiikkineuroonit neonvaloiksi.

Korennoltahan on julkaistu kolme hittisinkkua tämän vuoden aikana: Kaksi hylkyä, Magneettista voimaa ja viimeisimpänä Pieni muru hiekkaa.

Albumin tuotti Rake ja Inkfish, ja julkaisi EMI.

Bloggailu saattaa vaarantaa terveytesi, ihmissuhteesi tai työpaikkasi

Koko tulevaisuutesi itse asiassa, eihän ihmisellä ole muuta kuin terveytensä, ihmissuhteensa ja työpaikkansa.

Ihminen, joka tietää tämän hyvin on nimeltään Nadine Haobsh. Arvoisa Lukija saattaa kysyä hämmentyneenä, että: kuka helvetissä on Nadine Haobsh. Ja blogihenkilö voi kertoa, että hän on jumalaisen kaunis nainen, joka ansaitsi miljoona dollaria vuodessa. Ja sitten hän aloitti blogin pitämisen. Nyt hänen neuvonsa kaikille wannabe bloggareille on:

” …think before you write and definitely don't write about your industry…”

Blogihenkilö oli aina kuvitellut, että kirjoittaa ei edes voi ajattelematta ensin. Sitten henkilö surffaili blogistaniassa ja muutti kiireesti mielensä. Selvästi monet bloginpitäjät suoltavat tekstiä tilassa, jota ei voi kutsua ajatteluksi as we know it, kuten ns. ”Hiljaisen Vähemmistön” tyypillinen nössöttäminen erilaisuudesta menisi.
(P.S. illalla ajan kanssa, pitäisi tosiaan ajatella mitä kirjoittaa. Tuo vähemmistö ei ollut tahallista huumoria, siinä piti kyllä olla hiljainen enemmistö. Rangaistukseksi otan vain yhden brandyn tänään, se on tosin Bergeracista, Cyranon ja Roxannen asuma-alueilta, eli paljon parempaa kuin konjakki!)

Nadine puolestaan on ilmeisen viisas nainen.

Kaikki alkoi siitä, että Nadinella oli miljoonan dollarin työpaikka ja hänellä oli blogi. Työpaikka oli Ladies Home Journal’issa (joka viimeisimmässä numerossa kirjoittaa presidentti Bill Clintonin ristiretkestä amerikkalaisten lasten ylipainoa vastaan, lehdellä on myös laihdutusBlogi), Nadine oli lehden avustavana kauneustoimittajana.

Arvoisa Lukija tietänee tällaiset toimittajat (huom. äänensävy tässä ei ollut halveksiva, joten kaikki kauneustoimittajat vetäkää syvään henkeä ja ottakaa lasillinen bollia) Suomessa tällainen toimitustehtävä liittyisi ministeri Tanja Karpelan meikkimerkkeihin ja kuppikokoon (D?), sen sijaan hänen tekijänoikeus-mielipiteensä ja kulttuurimäärärahojensa suuruus ynnä niiden kehittyminen ministerivuosina olisivat toissijainen asia. Huom. Tällä blogihenkilö ei halua sanoa, etteikö Karpelan määrärahat kiinnostaisi henkilöä - tietysti muiden asioiden ohella.

Muuten Me Naiset -lehti on keskellä rintasyövän vastaista kampanjaa, eikä blogihenkilö halua nälviä näitä naistenlehtiä muutenkaan (kovin paljoa), Suomessa ne tekevät usein hyvää työtä kampanjoillaan.

Mutta tämä Nadine toimitti kauneutta, ja sen lisäksi hänellä oli blogi nimeltään Beauty Insider, jota hän toimitti tuntemattomana, niin kuin kai 90 % muistakin bloggareista, Maalaisen arkilla saattaa tästä tuntemattomuudesta olla tarkempia tietoja. Tyhmyydessään (tai ehkä viisaudessaan, kukaanhan ei tiedä oliko koko juttu orkesteroitu) hän oli kertonut blogistaan parille kymmenelle ”parhaalle ystävälleen”, jotka taas olivat tehneet saman ja nämäkin olivat... Ja loppu onkin historiaa.

Salaisessa blogissaan Nadine halusi pistellä normaalisti lehdessä kehumiaan kauneusvälineiden ja/tai –aineiden valmistajia, ja tietysti hänen henkilöllisyytensä paljastettiin. Kateus on kamala voima, kuten kaikki, jotka ovat eläneet ihmisten ilmoilla tietänevät. Tuloksena oli pikaiset potkut lehdestä (tätä kaikkea kutsutaan sananvapaudeksi, mutta blogihenkilö ei pysty sanomaan miksi).

Mutta! Kaikki ei päättynyt huonosti.

Nadine on nimittäin saanut kustannussopimuksen kahdesta kirjasta (tarina ei kerro ovatko ne ehkä blook'eja.. Kuka sanoo, että Hyvät Haltijat eivät enää ole olemassa! Ja sen lisäksi hänellä on uusi blogikin. Jopa Gothamist on kirjoittanut Nadinen kärsimyksistä. Tähän kaikkeen blogihenkilö sanoo: ”Go, Girl, go!”

Nadinen haastattelu ” Blogging blunder costs fashion editor her job” on nähtävissä MSNBC television saitilla.

Ai niin vielä yksi asia. Suureksi ilokseen blogihenkilö näki Ladies Home Journalin sivuilta, että ”kiihkeä sametti” on taas muodissa. Henkilö kiiruhtaakin tästä kohta ullakolle, kaivaa vanhat kiihkeänvihertävät samettihousunsa esiin ja lähtee spatseerailemaan muodikkaana pitkin Euroopan pääkaupungin koiranpaskalla koristeltuja katuja.

Aika ja minä

Aika ja minä (Aleksis Kiven päivänä):

"Siinä vaiheessa kun alamme nimittää ajattelua itseterapiaksi, meidät on totta vie lannistettu. "

Ah, miksi en keksinyt tätä itse!

Blooker prize on tarjolla ahkeralle bloggarille

Joka viitsii ottaa osaa The Lulu Blooker Prize 2006-kilpailuun. Tästä on jo voinut joku muukin muistuttaa, mutta muistutettakoon uudestaan: eli kaikki bloggarit, joilla ei ole aikaa lähettää kirjaa Man Booker Prize’in, diktaattori Paavo Lipposen Finlandia-palkintokilpailuun eikä marraskuussa alkavaan NaNoWriMo-koitokseen, nyt nopeasti kokoon kirja kaikista niistä lukemattomista (sic) lastuista, päreistä ja aurinkolaivoista, joita on tullut vuoltua tai veistettyö kuluneen vuoden aikana.

Nimittäin blooker prize jaetaan parhaasta blogiin perustuvasta kirjasta, blook’ista.

Me kaikki tietysti tiedämme, ja olemme nähneet omin silmin, että Suomessakin blookin aikaansaanti on mahdollista. Mutta pärjääkö sillä maailmalla, sen voi tarkistaa ottamalla osaa omalla kaunokirjallisella blookilla. Muukin blook-runokirja Suomessa on kai jo olemassa.

Voittajille sekä eri katogorioissa että pääpalkinnon ansainneelle bloggarille on tarjolla jaettavaksi 2000 punnan (noin 3000 euron) suuruinen palkintorahasto. Talousasiantuntijat BusinessWeekly’ssä ovat olleet skeptisiä blooker-palkinnon pitkäikäisyydestä, mutta sehän on tunnettua, että ekonomia ei ole tiedettä vaan huolellista valmistumista hienostuneeseen varkauteen, tai (loistavaan) puhallukseen, tai sting’iin tai hoist’iin tai miksi sitä nyt haluaa sanoakaan. Ja ekonomistit ovat kai näin ollen ajassamme vaikuttavia Arsene Lupin’eja tai Pink Panther’eita.

Valintakomitean puheenjohtaja on yksi maailman tunnetuimpia bloggareita, Cory Doktorow, vähän kuin Schizo-Janne – only bigger. (tämän "tunnetun bloggarin"-käsitteen täytyy olla jonkin asteinen oksymoron)

Kilpailun sääntöjen ensimmäinen pykälä näyttää tältä:

” 1. The Lulu Blooker Prize is open to any "blook" — here defined as a bound and printed book based on either a blog or website — that has been published to date (i.e. by the entry deadline). The term "based on" is here defined as having content that was developed in a significant way from material originally presented on a blog or website. This can include the themes, ideas, characters or outline of the material eventually published as a printed book.”

Eli nyt kiireesti imuroimaan lastujaan, päreitään jne, blogistaan takaisin wordiin ja sitten pikakäynnille esimerkiksi Kirja kerrallaan- tai miksei johonkin muuhun painotaloon, ja voila, kirja, blook, on valmis.

Man Booker Prize for Fiction-palkinto

Jaettiin viime yönä ja voittajaksi tuli yllättäen irlantilainen kirjailija John Banville, joka sai tiukan äänestyksen jälkeen palkinnon 14. kirjastaan The Sea. Palkinnon suuruus on 50,000 puntaa eli noin 75,000 €.

Banville on ehdolla toistamiseen, edellisellä kerralla, 1989, hän hävisi Kazuo Ishigurolle, joka oli vahva voittajaehdokas tänäkin vuonna (Never let me go). Ishiguron voittanut romaani 1989 oli The Remains of the Day (Pitkän päivän ilta) ja Banvillen hävinnyt romaani The Book of Evidence. Blogihenkilön mielestä sen vuoden palkinto annettiin paremmalle kirjalle. Tämän vuoden ehdokkas- tai voittajakirjoista ei henkilöllä ole vielä henkilökohtaista kantaa.

Ishiguron vuoden 1989 voittajakirjasta tehtiin elokuva jo 1993, siinä näytteli omaan puiseen tapaansa mm. teräsmies Chirstopher Reeve, onneksi vastapainona oli ”oikeita” näyttelijöitä kuten Emma Thomson ja Anhony Hopkins. Muuten Ishiguron kirjasta Me orvot on Kiiltomadolla Sanna Nyqvistin arvostelu (7.1.2003)

Banvillen englannin kieli on ulkomaalaisellekin nautinto lukea, muuten blogihenkilö ei oikein päässyt The Book of Evidence-kirjan mukaan, mikä ei tosin tapahdu ensimmäistä kertaa näiden palkittujen kirjojen kohdalla.

Henkilön käsityksen mukaan Banvillen kirjoja ei ole käännetty suomeksi.

Kuten on laita Finlandia-palkinnonkin suhteen, Booker’n voittajia katsotaan usein erilaisin silmin. Tässä erään Grumpy Old Man-bloggarin näkemyksiä Booker-voittajista.

Blogihenkilö ei erityisesti piitannut vuoden 2004 voittajasta (jopa siinä määrin, että ärsyyntyi, kun oli yleensä aloittanut lukemisen), mutta näytti pitäneen vuoden 2003 DBC Pierren Vernon God Little’stä ja vuoden 2002 Yann Martel’in Life of Pi:sta (muistamme plagiointi syytökset), vaikka tämä ei ehkä olisi ansainnut voittoa sinä vuonna. Mutta mitäpä henkilö tietäisi tästä korkeammasta taiteesta.

Booker-palkintoa on jaettu vuodesta 1969 alkaen. Se perustettiin aikanaan palkitsemaan kirjallisiaansioita, nostamaan voittajan arvostusta lukevan yleisön keskuudessa ja lisäämään kiinnostusta moderniin proosaan (”to raise the stature of the author in the eyes of the public, and to encourage an interest in contemporary quality fiction”). Aikaisempien palkinnonsaajien luettelon voi nähdä täältä.

Vuodesta 2002 lähtien palkintoa on sponsoroinut investointifirma nimeltään ManGroup Plc, jonka mukaan palkinnon nimeä muutettiin Man Booker Prize’ksi. Man ilmoittaa WEB-sivuillaan, että tuen arvo on vähintään 2.5 miljoonaa puntaa (lähes neljä miljoonaa euroa) ja tukea on tiedossa yhteensä viiden vuoden ajaksi.

Kesäkuussa tänä vuonna jaettiin kansainvälinen Man Booker-palkinto, suuruudeltaan 60,000 puntaa, hieman alle 100,000 euroa, ensimmäisen kerran ja voittaja oli albanialainen Ismael Kadare.

Muutamia hajanaisia ajatuksia Kivestä

Aleksis Kiven, ja suomalaisen kirjallisuuden, päivänä. Lisäksi blogihenkilöllä, niin kuin monilla muillakin suomalaisilla, on mielessä polttava kysymys siitä, minkälainen suhde mahtaa olla päivänsankariin. Ja yleensä kai vastaus on sama kuin lähes kaikkien muidenkin suurmiesten suhteen, että ei juuri minkäänlainen.

Lapsuudesta, kouluvuosilta, on blogihenkilöllä hämmentyneinä muistoina erilaiset harrastelijateatterit ja kiertävät kouluteatterit esittämässä äänekkäästi ylinäytellen Kihlausta. Ja tietysti laulut, joita esitettiin luokassa yhdessä: erityisesti Sydämeni Laulu (ranskaksi käännettynä La chanson de mon coeur) ja Metsämiehen Laulu (italiaksi Canto del cacciatore). Ja runoista Keinu (viroksi Kiigel) ja Suomenmaa. Nämä ovat selvinä ensimmäisinä muistikuvina Kivestä.

Muistissa on myös elokuva Kivestä, erityisesti sanat: ”Minä elän”, joita hän ei tainnut sanoa, ainakaan kuolinvuoteellaan.

Myöhempinä vuosina esitettii blogihenkilön luokassa äidinkielen tunneilla katkelmia Nummisuutareista ja Seitsemästä veljeksestä. Esitettiin on ehkä hieman liian korkealentoinen sana kuvaamaan vuorolukua yleensä melko repaleisista kirjoistamme, joiden kansia kuvasivat tikarit, pyssyt ja lentokoneet, jos olimme poikia, ja kukkien, tukkalaitteiden ja naisellisten asujen piirrokset, jos olimme tyttöjä; paitsi heillä, joiden kirjat olivat aina siististi vahapaperilla päällystettyjä ja sivujen merkinnät viivottimen avulla tehtyjä, eli yleensä luokan parhaiten menestyvät siistit ja säntilliset oppilaat, joilla ei ollut poikaystäviä.

Henkilön muistikuvat Kiven teksteistä ovat lähinnä neutraaleja, Kivi oli instituutio, joka oli itsestäänselvyys niinkuin pakkoruotsi, eikä aiheuttanut sen kummempia leimahduksia silloin.

Vanhempana on Kiven lukeminen jäänyt lähinnä Seitsemään veljekseen, jota on tullut kunnioittavan velvollisuuden tuntoisesti lueskeltua joitakin kertoja kouluajan jälkeen, ja näytelmään Olviretkestä Schleusigenissä, joka henkilöstä on hauskempi ja moraaliltaan vielä arveluttavampi kuin Kihlaus tai Nummisuutarit.

Seitsemän veljestähän oli omakustanne ja Kivi mainosti sitä kuten tuossa vieressä näkyy omakustanteisen runokokoelmansa Kanervalan takakannessa. Kirjassa on blogihenkilöä koskettanut erityisesti viimeinen luku ja varsinkin sen viimeinen sivu tai pari, joiden läpi on vaikea päästä ilman muutamaa nopeasti poispyyhittyä nostalgisen isänmaallista kyyneltä. Ja viimeinen lause on henkilöstä rytmiltään ja sisällöltään täydellinen tämän kirjan viimeiseksi lauseeksi (niinkuin on täydellinen kirjan ensimmäinenkin lause). Ja molemmat pystyy vielä laskettelemaan suoraan omasta muistista.

Veljeksistä on blogihenkilön sielua läheisin Lauri, jota kuvataan näin imartelevasti Seitsemän miehen voima-laulussa:

Lauri-poika metsäss' häärii,
Katselevi puita väärii,
Mäyränä nummia tonkii.

Jotkut ovat verranneet Lauria luontorakkauden vuoksi Pentti Linkolaan, tai paremminkin sanoneet, että Linkola olisi nykyajan Jukolan Lauri?

Näin ei ole. Vastaväitteen voisi tietysti jättää tähän, mutta pitäisihän sitä tietenkin perustella.

Nuorta Lauri Jukolaa on blogihenkilön vaikea ajatella yhtä impivaaralaisena kuin Linkolaa, vaikka Impivaara oli hänelle rakkaampi kuin muille veljeksille, ehkä Tuomasta lukuunottamatta. Nämä kaksihän jopa jakavat Impivaaran maat veljessarjan aikuistuttua: Tuomas saa Impivaaran ja Laurille rakennetaan uudismökki parin kolmen laukauksen etäisyydelle alkuperäisestä Impivaarasta. Linkola sensijaan on syvästi impivaaralainen, vaikka hänessä on sen lisäksi piirteitä, jotka ovat paljon impivaaralaisuutta pahaenteisempiä tai jopa häijympiä. Linkola ei ole lempeä mies kuten Jukolan Lauri.

Kettutytöillä (tällä nimituksellä ei blogihenkilö koe halventaa naissukupuolta tai luonnonsuojelua vakavasti ottavia ihmisiä yleensä), kettupojilla ja globalisaation vastustajilla on enemmän yhteistä Linkolan kanssa kuin Laurilla. Kun Lauri lähti metsälle, hän ei ottanut linkoa tai jousipyssyä mukaansa, hän otti käteensä reilusti modernin pyssyn, jonka käytössä hän oli veljessarjan paras jopa pelastaen Simeonin karhun kynsistä. Henkilö ei tosin tiedä, käyttääkö Linkola pyssyä vai jousta tai ehkä peräti linkoa metsällä käydessään.

Laurilla on sielullista yhteyttä suuren suomalaisen miesjoukon kanssa. Vähäpuheisuus ja luonnon rakastaminen ovat kuulemma suomalaisten jässiköiden – nykyisten Nokian puhelinsuunnittelijoiden, näennäisen liukaskielisten sijoituskonsulttien ja metsäänmenemistä pelkäävien mainosmiesten – perusluonnetta. Lauri on lintujen bongaaja ja vaeltaja, niinkuin on suuri joukko muitakin suomalaismiehiä. Lauri tekee savikukkoja, osoittaen karun ja hiljaisen etusivun kätkevän herkän ja ehkä lapsellisen mielen, kuten suomalaisilla miehillä yleensäkin on (kaikki eivät edes kehtaa ympäristölleen tunnustaa kirjoittelevansa salaa runoja ja hempeitä novelleja). Linkolaa on vaikea ajatella savikukkoa tekemässä, vaikka tämä saattaa olla blogihenkilön ennakkoluuloisuutta kaikkea ääriliikettä kohtaan.

Mauri Kunnas sanoo Seitsemässä koiraveljeksessään, että Seitsemän veljestä olisi Suomen paras kirja. Tämä ei ole henkilön mielestä täsmälleen totta, sehän on vasta toiseksi paras kirja: paras on tietysti Mika Waltarin Mikael Karvajalka, mutta se onkin jo ihan toinen tarina.

Että sellaista tuli mieleen Aleksis Kiven päivän aamuyössä, odotellessa aamunkoittoa, pitäisikin tulla lämmin, ehkä jopa helteinen, ja aurinkoinen päivä. Ja lopuksi vielä pätkä Kiveä nostalgisen herkän suomalaismiehen kunniaksi kokoelmasta Keinu, Valikoima Runoja, SKS, 1922.:

...
Siellä torkkuu heiluhäntä
Akkunalla pienoisella,
Linnut laulain taivaan alla
Saattaa hänet iltasella
Unien Kultalaan.

Nobelin rauhanpalkinto on jaettu yleensä aina

norjalais-ruotsalaisesta poliittisesta perseestä, Tämä vuosi ei ole poikkeus.

IAEA:n (International Atomic Energy Agency, päämaja Wienissä) ja sen johtajan Mohamed El Baradein rauhanpalkinto on suora poliittinen kannanotto länsivaltoja, EU:takin, vastaan, mihin ei sinällään ole pahaa sanottavana, ja Iranin ja Pohjois-Korean puolesta. Baradein ”ansiosta” Pohjois-Korea sai luvan jatkaa rikastamisohjelmaansa, ja nyt Iran vaatii itselleen samaa oikeutta. Lisäksi Baradein ”ansiosta” Iranin vetäminen turvallisuusneuvoston eteen on vaikeutunut.

Egyptiläinen Baradei on näin toiminnallaan osaltaan mahdollistanut sen, että maat, jotka sitä haluavat voivat rauhassa kehitellä atomivoiman käyttöä sotilastarkoituksiin.

Kansainvälisille virkamiehille ei näitä palkintoja pitäisi muutenkaan antaa. He tekevät työnsä täsmälleen jäsenmaiden antamien mandaattien mukaisesti, eikä heidän toiminnassaan ole idealismia tai visioita, jotka voisivat olla edellytyksiä tällaisille palkinnoille. Jos näitä olisi, heitä ei olisi valittu tehtäviinsä. Tällaisten tehdävien osalta arvosteluasteikossa on vain kaksi mittaa, työ on tehty, tai työ on tehty huonosti. Kummankaan ei pitäisi olla edellytyksenä palkinnoille.

Rauhanpalkinnon jakaminen on aina ollut yleistä ärtymystä, tyytymättömyyttä ja hämmästystä aiheuttava. Kun katsotaan tämän vuosituhannen palkinnon saajia, siellä ei ole yhtään sellaista, joka olisi palkintonsa todella ansainnut, kenties vuoden 2000 voittaja Etelä-Korean presidentti Kim-dae Jung on tässä poikkeus, muut eivät. Vuoden 2001 voittajat YK ja Kofi Annan ovat suorastaan naurettava valinta. Jimmy Carter ja nyt syrjäytetty Martti Ahtisaari ovat tietysti samalla "viivalla" tässä.

Jaettu palkinto ei ehkä ole samalla moraalisella tasolla kuin Vietnamin sodan, Israelin ja arabimaiden ja Pohjois-Irlannin tilanteeseen sotkeutuneiden osapuolten palkitseminen. Baradei ei tietenkään sovi hyvin esimerkiksi Henry Kissingerin vierelle palkittujen joukkoon, ja on ollut merkitykseltään kääpiömäinen Kissingeriin verrattuna. Toisenlaisesta näkökulmasta voi myös kysyä, miten Nelson Mandelan ja Baradein ansioita voitaisiin mitata yhteismitallisesti.

Julkisuudessa ei ole mitään sellaista syytä, jonka vuoksi Mohamed El Baradei ansaitsee palkinnon, ja hänen mukanaan organisaationsakaan ei sitä ”ansaitse”. Norjalais-ruotsalainen käytäntö palkinnon jakamisesta jatkuu, mikä ei ole yllätys. Tosin tämä ”ansaitseminen” on tietysti aina epämääräinen perustelu. Valinnanhan pitäisi aina osua sellaiselle, joka on edellisen vuoden aikana tehnyt ”eniten” työtä rauhan eteen. Ja tämän määrittely on tietysti täysin subjektiivinen juttu (niin kuin tässä lastussa esitetty blogihenkilön kantakin!).

Ahtisaari menetti mahdollisuutensa palkintoon siksi, että on suomalainen, mikä ei ole mitenkään yllättävää ruotsalaisten käsissä joten siitä ei sen enempää:).

Rauhanpalkinnon arvostus pysyy yhtä alhaisena kuin se on ollutkin.

Blogihenkilö is not amused!

Kiihkeä Kirjoituskuukausi on edessä monella ja Häiriöklinikka on hyvä nimi

irjoitusta harjoittavan blogille, vahinko, että kirjailija Kirsti Ellilä on sen jo keksinyt käyttöönsä. Toissapäiväsessä kirjoituksessaan hän kertoo pitkän päreen, sukupuolen ja muun trivian vaikutuksesta lukemiseen ja kirjoittamiseen, ja sanoo mm:

"…en tajua niitä puheita joiden mukaan kirjalla ei ole sukupuolta, rotua, kansallisuutta…”

Blogihenkilö ajattelee, että kaikilla kirjoilla on juuri nuo ominaisuudet ja sen lisäksi kuten Kirsti sanoo, ne ovat joko hyviä tai huonoja. (Muuten Häiriöklinikalla näyttää olevan monenmoista teknistä ongelmaa, sieltä ei näköjään voi kopioida tiettyjä haluamiaan sanoja, vaikka muilta Vuodatuksen saiteilta pystyy sen tekemään, johtunee joistakin kirjailijan itsensä tekemistä templaten modifiointikomennoista.)

Ja tämä onkin ihan hyvä aasinsilta lastun toiseen aiheeseen, eli toivorikkaaseen ja hermoja raastavaan romaaninkirjoituskuukauteen.

National Novel Writing Month on taas alkamassa 1.11.

Toivottavasti kaikilla Arvoisilla Lukijoilla on kalliimmasta (vasemmanpuoleisesta) siivestä nyhdetyt kirjoitussulat teroitettuina ja 50,000 sanaa ajateltuna valmiiksi. NaNoWriMo kuten kirjoitussaittia pyörittävät ovat nimenneet tapahtuman ”lyhyesti”, alkaa kuulemma nyt seitsemännen kerran.

Suomalaisia on WriMo’n listoille ilmoittautunut 173 (tänä aamuna), joista suurin osa eli 124 viime vuoden koitokseen. Listoilla on muutama suomalainen jo vuodelta 2002 ja 2003. Tämän vuoden urakkaan on toistaiseksi tullut 15 innokasta yrittäjää, ja alkamispäivän lähestyessä nimiä tullee lisää. Suomalaisten joukossa ensimmäisenä on 4.10.2002 ilmoittautunut turkulainen Maija (Viertola), jonka mielenkiintoinen saitti on täällä (tosin osoite on muuttunut sitten vuoden 2002 häkkeriongelmien vuoksi). Kuukausikirjoittajien listalla on myös joutsenolainen Katariina Suuri, jolla on oma blogi täällä, josta löytyi kaikkia osallistujia – ja kirjoittajia yleensä – tasapuolisesti koskeva viisaus:

”… yritän tässä myös kovasti pähkäillä mitä meinaan kirjoittaa …kirjassani…”

Samanlaista pähkäilyä käydään kovasti joka puolella maailmaa, kaikkiaan ilmoittautuneita on (tänä aamuna) 48405.

Viimeisimpänä suomalaisena on eilen ilmoittautunut September Rain, jolla on aikomuksena kirjoittaa romaani nimeltään ” Where The Clouds Cry” mm Brahmsin musiikin soidessa kirjoittajan korvissa.

WriMo’n keskustelupalstoilla suomalaiset näyttävän juuri nyt olevan huolestuneita siitä kirjoittavatko suomeksi vai englanniksi.

Useimmat näyttävät suosivan englantia. Tämä ei ole hyvä uutinen suomenkielen tulevaisuuden suhteen. Ehkä se kuitenkin vielä säilyy Arvoisan Lukijan ja blogihenkilön elämän pituisen ajan. Seuraavat sukupolvet päättäkööt itse, millä kielellä haluavat omien mukuloidensa ja ystäviensä kanssa kommunikoida.

Henkilö näyttäisi ajattelevan, että suomenkielen säilymiselle ei ole muita erityisiä syitä kuin nostalgian kissankulta. Jos kieli on elävä, se säilyy. Jos se on kuollut, sen ei ollut tarkoitettukaan säilyvän, joten terve menoa.

Kieliä on puhuvan ihmisen olemassa olon aikana syntynyt ja kuollut paljon enemmän kuin nykyisin käytössä olevat kielet. Ja millään niillä ei ole ollut jumalallista oikeutusta säilyä ikuisuuteen saakka. Jos suomalaiset eivät halua kieltään säilyttää, se on heidän ikioma oikeutensa. Kulttuuria he (siis meidän jälkeläisemme) tietysti tulevat tekemään niin kuin tähänastisetkin sukupolvet.

Vaikka tulevaisuudessa käytettävää kieltä kutsuttaisiinkin suomenkieleksi, se olisi hyvin erilainen meidän kielestämme, mutta kulttuurin meemien ja jakamiemme geenien kautta ”suomalaisuuden” perimä tulee kuitenkin olemaan olemassa.

Eli Kirsti on ehkä sittenkin ja näin ollen oikeassa. Kirjoituksilla on kansalaisuus ja sukupuoli ja muuta triviaa, vaikka olisi hyväkin kirjoitus – tai huono.

Ja loppun vielä vakuudeksi (blogihenkilölle häpeäkseen lähes ymmärtämättömäksi jäänyt) pieni näyte eteläisiltä naapureiltamme (vironkielisen Elinan blogista nimeltään: Puulehtedel reljeefsed katked sinust, profiil tüvede tagant):

"...elu meenutab kirjandust,
kirjandus ei meenuta elu."

Uhanalaiset suomalaismetsät

Suomessa vetosivat 19.9.2005 ruotsinkieliseen luonnonsuojelun ministeriin, Jan-Erik Enestamiin, joka puolestaan huhtikuussa puhui Kemian päivillä teollisuuden mahdollisuuksien puolesta.

Puunrungot eivät enää voi pitää itsestään huolta, kuvassaoleva, mielenosoituksesta väsynyt Punaotus ei vielä voi sitä tehdä omalta osaltaan, joten se on siis ilmeisesti meidän tehtävämme riippumatta siitä kuinka laiskoja olemme yleisesti ottaen puuttumaan tällaisiin ruumiillista liikuntaa vaativiin aisoihin. Ainakin siihen saakka kunnes Punaotus itse on riittävän vanha hoitamaan perintöluontonsa suojeluasiat kuntoon.

Uhanalaiset metsien eliölajit vetosivat joukolla päättäjiin metsiensuojelutilanteen parantamiseksi Metsän Ääni -tempauksessa, jonka mielenosoituskulkue saattoi metsiensuojelun puolesta puhuneen delegaation ympäristöministeriölle ministeri Enestamin puheille.

Tapahtuman järjesti Luonto-liitto yhdessä muiden järjestöjen kuten Suomen Luonnonsuojeluliiton kanssa. Loistokas ja arvovaltainen Suomen Luonto-lehtikin kertoo siitä aikanaan kunhan ehtivät saattaa seuraavan lehtensä painokuntoon. Luontoa voi tietysti tukea ihan hyvin myös ostamalla Luonto-lehden aina sen ilmestyessä, jos ei viitsi itse lähteä luontoon rämpimään ja tiirailemaan villejä elikoita, niin kuin ystävällistä Juha-karhua, joka mahdollisesti puhuu vain venäjää ja asuukin Venäjän Karjalassa, mutta käy ahkeraan Suomen puolella runsaampien ruoka-apajien takia.

Jokainen tempauksen osallistuja edusti yhtä uhanalaista metsän eliölajia kantaen sen nimikylttiä. Kulkueessa elintilansa puolesta vedonneet olivat mm. pikkutikka, neidonkenkä, aarnimäihiäinen ja hitupihtisammal.

- Kutsumalla tämän kulkueen koolle halusin antaa äänen metsän eliöille, jotka muuten eivät pysty puolustamaan elinympäristöään, sanoi idean äiti ja tempausta järjestänyt Piia Häkkinen.

Kuvat: www.metsavetoomus.fi

Jokainen tarvitsee ystäviä,

inakin yhden ja ainakin ollakseen todella onnellinen, vaikka tiedemiehet näyttävätkin väittävän alakuloisuuden ja pessimismin olevan ihmisen ominta olomuotoa. Tämän vuoksi blogiluokituksessa E-ryhmiin ilmoittautuneiden totuudenrakkaus voitaisiin ehkä asettaa kyseenalaiseksi, mutta voihan ekstrovertti pessimistikin ajatella olemassa olevaksi, vaikka vaikealta tällainen ajatus tietysti aidosti introvertista pessimististä tuntuu.

Ystävyyden sanotaan valaisevan arkea, pidentävän ikää, parantavan terveyttä, antavan iloa, väriä ja syvyyttä elämälle, ja tekevän ihon rypyttömäksi ja kuulakkaan raikkaaksi (tämä voi olla ryppyotsaisen toiveajattelua). Ja kaikenlaista muuta roskaa, totta ja tarua, joka aina ympäröi ihmisen sosiaalista elämää ja siitä puhumista.

Ystävyys tuli myös mieleen Sediksen aloittamaa kronoblogia (Historian siipien havinaa) vilkuillessa. Se on ryhmätyö ja vaatii näin ainakin jonkinasteista ystävällisyyttä ryhmän sisällä. Ensimmäiseksi raapaisi silmää kuitenkin uuden blogin nimi, ehkä se voisi olla kliseisempi, mutta ei kovin paljon. Mutta, moni klyyvari on punainen ja silmiinpistävä, vaikka osoittautuu tosipaikassa ihan hyväksi selväpäisen laulajan elimeksi, että katsotaan ja maistellaan ajan kanssa.

Rotarit, lionsit, rapparit, urheiluseurat, taideyhdistykset, uskonnot, lukupiirit, SMP ja vähemmistökommarit, kaikki on perustettu ja kukoistavat tarjotakseen jäsenilleen ystävyyssuhteita ja teitä purkaa joko taiteellisia tai vähemmän yleviä patoutumiaan. Monet ovat tietysti yhteisöjen jäseniä vain hyötymielessä, edetäkseen urallaan, kiivetäkseen ylöspäin sosiaalisessa arvostuksessa, päästäkseen virvoittavien vetten äärelle. Eli järjestöt ovat hyvä korvike reittä pitkin kiipeämiselle, ainakin niille ihmisille, joiden reisiura päättyisi 30 sekunnin hötäisyyn, jonka aikana ei edes hengitys ehtisi kunnolla tihentyä.

Mm. vapaamuurareiden tiukasti sidottua salaseuraa on usein moitittu liiallisesta rappariveljien suosimisesta, jopa oikeudenkäyntien yhteydessä. Mitään ei tietysti tällaisesta voisi todistaa, kukapa voi luotettavasti mennä rapparituomarin pään sisään ja vannoa, että ystävyyssuhteista tuli tapauksessa nautittua. Sitä paitsi, monissa muissa tilanteissa vallitsevat toiset ystävyyssuhteet, jotka saattavat olla jopa merkittävämpiä.

Ystävyydellä on juurensa ihmisen hämärässä menneisyydessä. Ystävyyden romanttisesta maineesta huolimatta sillä on tietysti biologista perustusta, ja tähtää lajin selviytymiseen. Erityisesti eurooppalaisilla ihmisillä olisi selviytyminen ankarista jääkaudentalvista ja suurikokoisesta riistasta ollut mahdotonta ilman toimivien ystävyyssuhteiden verkostoa.

Hollywood on tuottanut monia ystävyysleffoja, voisi ehkä sanoa, että ystävyys on tavalla tai toisella lähes jokaisen leffan mustassa tai kirkasotsaisessa pohjavedessä. Mutta varsinaisia, ja blogihenkilön mieleen kirjoittaessa hypähtäviä ystävyysleffoja ovat mm. Sideways, City Slickers, My Best Friend’s Wedding, Fatal Attraction, Out of Africa ja Four Weddings and a Funeral. Ja tietysti paljon muita.

Televisiosarja Frendien kulttimainen suosio perustuu ehkä siihen, että jokainen voi joko löytää tuttuutta Frendin ystävyyssuhteissa tai ainakin kadehtia ja kaivata niitä omaan elämäänsä. Blogihenkilön makuun sopii paremmin Frendien englantilainen versio, Coupling, josta ei koskaan tullut läheskään Frendien veroista suosikkia, vaikka kulttisarjana voidaan kai sitäkin pitää.

Englantilainen professori Ray Pahl on tutkinut ystävyyttä ja julkaissut siitä kirjoja kuten On Friendship (2001). Hän tutkii ystävyyssuhteita lähtökohtana ystävien valinnan vapaus ja ystävyyssuhteiden syvyys. Pahl väittää, että Englannissa ihmisillä on keskimäärin 18 ystävää.

Lukumäärä tuntuu blogihenkilöstä suurehkolta, vaikeutena on tietysti se, miten ystävyys määritellään. Suuri osa ystävyyspuheista onnistuu lähinnä kipristämään henkilön varpaita ja nostamaan ihoa kananlihalle myötähäpeän vuoksi. Mikä siinä onkaan, että ystävyyden kaltaisella romanttisuudella, lämpimyydellä ja intiimisyydellä on sellainen vaikutus nykyajan ihmiseen. Ystävyydestä voi ilman kärvistelyä puhua oikeastaan vain runoissa tai lauluissa, Arvoisa Lukija muistanee Vladimir Vysotskin ja Ystävän laulun: mistä löydän mä…, pitkospuut ja sen sellaisen, jota voi käydä kuuntelemassa vaikka moskovalaisella hautausmaalla.

Ehkä juuri ylenmääräisen häveliäisyyden vuoksi henkilön oma ystävävaranto on teini-iästä laskenut huolestuttavasti ja on nyt ehkä kolme. Tai kenties neljä, jos lasketaan kanadalainen David, jota henkilö ei ole nähnyt vuosikausiin ja joka asuu Thaimassa paikallisen vaimonsa kanssa tapaamatta juuri ketään muuta. Talo on jossakin Bangkokin laitamilla suon reunalla ja David ja erityisesti Sontaya-vaimo ovat innoissaan, jos terassilla liikkuu käärmeitä. Ne nähtävästi tuovat onnea thaimaalaiskoteihin, erityisesti jos ovat mustia kobria.

Ja Pietari Oulusta, vannoutunut enemmistöläinen kommunisti (vaimo on vähemmistöläisiä, eikä ole voinut koskaan sietää blogihenkilöä henkilönä eikä varsinkaan ajattelijana). Pietari on vanhoilla päivillään innostunut laulun opiskelusta, mutta pelkästään päästääkseen laulamaan naisille, itseasiassa kenelle tahansa naiselle, hän ei ole järin valikoiva. Musiikkina on aina joko venäläisiä romansseja tai suomalaisia tangoja.

Willem, hollantilainen opiskelija-aktivisti 60-luvulta, monisti laiskuuden vuoksi 1968 melakoiden aikana vain lentolehtisiä veivattavalla monistuskoneella turvallisten seinien sisällä Pariisin vasemmalla rannalla ja asuu nyt tilallaan 60 kilometriä itään Lissabonista eikä viljele mitään, mutta pitää omalta osaltaan huolen siitä, että paikalliset viinintuottajat saavat tuotteitaan kaupaksi. Jostakin syystä hän lihoo ja tulee iloisemmaksi päivä päivältä, mikä on ihan mukavaa ohitusleikkauksesta toipuvalle. Blogihenkilö ei Wimin maatilasta välitä, sen sijaan vuoden 1968 muistot ottaisi mielellään omikseen. Voi olla, että aikanaan vanhainkodin keinussa niistä tuleekin omia muistoja, mutta siihen on vielä pitkä aika.

Australialainen David asuu Melbournessa ja lahjoitti blogihenkilölle viimeksi tavattaessa Selected Verse of C.J. Dennis ja luki siitä pitkiä pätkiä ääneen henkilön arvellessa, että Australiassa ei varsinaisesti löytyisi kulttuuriksi nimitettäviä ominaisuuksia. Tosin kirjan runoja luettuaan henkilö ei ole voinut sanottavasti muuttaa kantaansa, vaikka onkin nauttinut runoista sydämensä kyllyydeksi.

Siinäpä ne ystäviksi laskettavat ovatkin, tietysti omaa puolisoa lukuun ottamatta, joka on tietysti ystävistä parhain, ”paras ystävä”. Puolisoitahan ei tietysti oteta lukuun juuri koskaan, hehän ovat ”itsestään selvyyksiä”.

Tuttavia ja ”ystäviä” on tietysti paljon enemmän, vaikka ei laskisi mukaan virtuaalimailmaa, jossa asustavia ei blogihenkilö ole koskaan tavannut oikeassa ruumissaan, eikä edes tiedä useimpien oikeita nimiä. (Tässä suhteessa sattuu lipsahduksia silloin tällöin henkilön pohjattoman uteliaisuuden vuoksi, joka on tietysti kuoleman synti, vaikka onkin välttämätön älyn kehittymiselle. )

Ray Pahl (Essex University, professori emeritus), jakaa ystävyyssuhteet seitsemään ryhmään (suom. nimet kirjoittajan).

Ystävä-verkosto (friend-like), jossa henkilö on enemmän riippuvainen ystävistään kuin perheenjäsenistä ja muista lähisukulaisista.
Ystäväpiiri-verkosto (friend-enveloped), jossa henkilöllä on läheisiä sukulaisrisuussuhteita ystävien lisäksi;
Perhepiiri-verkosto (family-like), jossa henkilö nojautuu enemmän perheenjäseniin ja sukulaisiin kuin ystäviin;
Perheriippuvainen verkosto (family-dependent), jossa perhepiiri on vielä tärkeämpi;
Naapuruusverkosto (neighbourhood-based), henkilö asuu tiiviisti yhteyttä pitävässä (ehkäpä talkoohenkisessä) naapurustossa, tiivis kyläyhteisö;
Ammattihuoltajien verkosto (professonal-dependent), jossa ystäviä ovat lähinnä sosiaalityöntekijät ja muut viranomaiset; ja
Puolisokeskeinen suhde, jossa ei ole muita ystäviä kuin (ilmeisesti oma) puoliso, ja sukulaisia ja tuttavia pidetään kaukana omasta lintukodosta.

Lisätään tähän loppuun vielä rapparien sanoja: "..vannon, että autan toveriani Royal Arch- muuraria nähdessäni hänet sekaantuneena mihin hyvänsä vaikeuteen ja kannatan hänen asiaansa, kunnes saan hänet siitä vapaaksi, olkoon hän oikeassa tai väärässä."

Ja se tiivistääkin todellisen ystävyyden juuri sellaiseksi kuin sen pitäisi oikeasti jokaiselle olla.