Taide, tekijä ja kokija

Kuva Hanhensulka: Australian alkuperäisasukkaiden taidetta Grampians'in luonnonsuojelualueella tammikuussa 2006

Serkkuni M-L, joka on nykyisin nariseva humanistinainen vaikka olikin joskus innokas ja esteettistä silmää kovasti tyydyttävän oloinen esteetikkotyttö, sanoo aina kysyttäessä opiskelleensa yliopistossa estetiikkaa, erotiikkaa ja romantiikkaa.

Se että hänestä tuli vanhapiika, ei ole välttämättä yliopisto-opintojen ja valittujen oppiaineiden syytä, vaikka, merkityksellisesti monien akateemisesti indoktrinoitujen ihmisten tavoin, päätyikin alalle, johon ei ollut aikonut päätyä: hänestä nimittäin tuli kirjastonhoitaja johonkin paikkaan nimeltä Monninkylä. Itse opiskelin vähän lehtimiesoppia, filosofiaa ja kirjallisuutta, politiikkaa sekä urheilun teoriaa, ja päädyin teknokraatiksi Brysseliin. Joten en voi osoitella malkaa kenenkään muun silmässä.

Sitten viime viikolla lueskelin internetiltä esteetikkoa nimeltä Kalle Puolakka, ensin artikkelissa nimeltä Estetiikan opiskelijana olemisesta, ja mietin taiteen olemusta, tulkintaa ja tarkoitusta - tietysti hyvin suurella esteettisyydellä.

En tiedä kuinka yleistä lapsilla on imaginäärisen toverin ylläpito.

Itselläni sellainen oli, kun leikin vielä tikkujalkaisilla kävyillä, joita kutsuin lehmiksi ja muiksi elikoiksi – jopa poroiksi joskus. Ja kuvittelin pirttirakennuksen, navetan, tallin ja kahden aittarivin rajaaman leikkitilani – muistoissani aina aurinkoinen, koivikon somasti laikkuiseksi varjostama valkoapilainen ja piharatamojen pilkuttama, sametinvihreä nurmi – suuriksi vainioiksi tai lapin lumisiksi aavoiksi, tunsin näet jo sadun Sampo Lappalaisesta lauluineen poron juoksettamisesta, jonka Arvoisa Lukijakin ehkä muistaa:

Pitkä öinen tie,
päivä lyhyt vain
juokse laulaissain
minne matka vie.
Tääll´ ei turvaa näy,
täällä sudet käy.

Omat hämärät muistot tästä kuvitellusta toverista tosin sotkeutuvat muiden (lähinnä äidin ja äidinäidin) kertomusten, satujen lukemisen, kirjojen ahmimisen, ilojen ja surujen, ja mieltä hyökkäävästi rajoittavan (ja vapauttavankin) rationaalisen ajattelun, koulutuksen siis – ja itse asiassa koko eletyn elämän – oksentamaan dionyysiseen kuraprunniin, jonka pohjattomuudesta ammennan koko heiveröisen ihmisenelämäni kontekstin.

Imaginäärinen toveri, minua vahvempi ja kehittyneempi, opetti kai elämään yhteisössä ja väittelemään suuttumatta, leikkimään ajatuksilla. Ajatuksilla ei oikein voinutkaan muuten leikkiä, koska ympäristö oli niin maanläheinen tässä-ja-nyt-yhteisö: metsiä kaatava, maata muokkaava, siemeniä kylvävä, kasvua ihaileva, satoa korjaava ja maan tuottoa syövä, kehräävä, kutova ja juova; sekä samalla tosimielellä tai ilokseen ja ajankulukseen naida napsautteleva, sokeahko pastoraalisinfonia.

Ongelmana ei ollut eläminen yhteisössä, se oli tietysti paljon onnellisempaa kuin kenelläkään uuden vuosituhannen alun konsumeristisessa kivi- ja betoniviidakossa eläjällä. Vaan sokeuden parantamisen ongelma, jota imaginäärinen toveri oli yrittänyt opettaa siinä kunnolla onnistumatta – vähän niin kuin Pikku Prinssi erämaahan eksyneen lentäjän opettajana.

Paljon myöhemmin, Vammalassa, jolloin toverista oli enää haikeanhiertävä muisto jäljellä, luin Kaarlo Sarkian, suomalaisen Apollon, runoja, joita pidin maailmankaikkeuden kauneimpina ja hiotuimpina timantteina. Ja taidan pitää vieläkin. Niin kuin tämäkin runo nimeltään Älä elämää pelkää ajalta, jolloin Sarkia oli jo tuberkuloosin leimaama mies.

Älä elämää pelkää
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla.
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje.
Ei kuolema sinulle oveaan sulje.

Kaj Chydenius on säveltänyt tämän ja Ritva Sorvali laulanut (Love Records, 1997) karhean hunajansuolaisella ja sensuellin mahlaisella äänellään.

Sarkian runo, Chydeniuksen musiikki ja Sorvalin laulu ovat kai kaikki omilta arvoiltaan taideteoksia, taidetta. Minulla on aina ollut vaikeus ymmärtää kenen tehtävä on tuottaa taideteos, sanotaan vaikka runo, sen sävellys ja sen esitys: tekijän vai kokijan. No tietysti runoilija kirjoittaa runonsa, kirjailija kirjoittaa teoksensa, sekä, ammattitaidolla tai hyvällä onnella, lataa sen omaa intentiotaan ja oman elämänsä merkityksiä, symboleita, alluusioita, allegorioita ja ellipsejä täyteen.

Mutta ongelma on se, että minä en ole elänyt samaa runoilijan elämää. Enkä ole ”rakentanut lisäarvoja” tekijän tavoin ”nuoruuden kokemusten, alakulttuureihin vihkiytymisen, identiteetin itsetietoisuuden saavuttamisen” kautta, ”samalla allergisesti että salaa riippuvaisesti mausta ja muodista”.

Arvoisa Lukija ymmärtää tästä viimeisestä, että olen taas salaa lueskellut runoilija Teemu Mannisen analyysejä hänen blogistaan Cacoethes Scribendi, ja tietokoneille uskoutuneena teknologiafriikkinäkin alentunut jopa vanhanaikaisesti tulostamaan paperille kolme hänen mieltä-ärsyttävää ja -ravitsevaa tekstiään, joissa hän ensin analysoi (muiden mielipiteitä), että kansan maku on perseestä ja (edustamansa) kulttuurielitisti on omassakin ajassamme ”a man (ja tasa-arvon vuoksi kai myös a woman) of taste” (5.7.2006), ja sitten vesittää sen pettymyksekseni väittämällä, ettei hän itse olekaan ”sprengleriläinen kansanvihollinen” (12.7.2006) eikä halua leimautua elitistiksi, vaikka onkin Tuli ja Savu –lehden päätoimittaja.

Olen ymmärtämättömänä lueskellut kaikenlaisia opaskirjoja, joissa on puhuttu tekijästä (kirjoittajasta), tekijäfunktiosta, tekijäpositiosta, lukijasta, sisäistekijästä, sisäislukijasta, jne. Ja kaikki positiot, funktiot, tekijät ja lukijat ovat päässäni iloisena suttuna, niin kuin kaikki muutkin ajatukseni ja ideani itse asiassa. Ja sitten Teemu yrittää sotkea lopunkin ymmärrykseni, puhuu hyvästä ja huonosta mausta ja jostakin olennosta nimeltään homunculus-päätalo.

Ja heti ajattelen, että tätä minä ymmärrän. Nimittäin muistan lääkärin, jota kutsuttiin nimellä Paracelsus, vaikka oli oikealta nimeltään Theophrastus Philippus Aureolus Bombastus von Hohenheim. Paracelsus oli sveitsiläinen alkemisti (ja lääkäri myös), joka sanoi luoneensa uudenlaisen olennon, keinotekoisen ihmisen, jota kutsui nimellä homunculus (suomeksi ”pieni mies”).

Hän julkaisi myös homunculuksen reseptin, johon kuului pussillinen luita, spermaa, ihon kappaleita ja tukkaa siitä eläimestä, jonka pienoiskopioksi uusi olento oli tarkoitettu, ja joskus myös mandrake-kasvin (Mandragora officinarum) juuri, joka muistuttaa ihmiskehoa. Kaikki piti pantaman hevosenpaskakasaan neljäksikymmeneksi päiväksi jolloin homunculuksen sikiö olisi valmis. Olio olisi vain 12 tuuman korkuinen ja pienuudestaan huolimatta olisi kaikin puolin ihmisen oloinen ja veroinen, jopa joissakin asioissa ihmistä parempi.

Homunculus muistuttaa jotenkin imaginäärisestä, ikuisesti ideoiden maailmaan kadonneesta toveristani.

Se on läpäissyt humanistienkin seulan (Teemunkin siis), sitä käytetään allegorisesti selittämään ihmisen mieltä tai tietoisuutta, pientä miestä (tai miksei myös naista), joka on sisälläsi, osa ”sinää” tai paremminkin ”minää”. Meistä jokainen on ehkä joskus "varmuudella" tiennyt, että mielen kaksijakoisuus on todellista todellisuutta, on ”minä” ja se joku ”toinen”. Olen nähnyt psykologien joskus käyttävän tästä toisesta sanaa zombi, joka on sikäli ongelmallinen nimitys, että se sisältää ajatuksen sisäisen toisen ajattelemattomuudesta, mikä ei tunnu oikealta.

Omaa raadollista teknokraatinelämää viettäessä on aina tuntunut siltä, että sisällä on sellainen toinen, jolla on makua ja herkkyyttä, mihin ei itse pirullakaan pysty kuin häviävän mitättöminä kvanttisekunteina. Ja jonka esteettisiä tarpeita pitäisi pystyä jatkuvasti syöttämään kuin Molokin kitaa: lukemalla vain hyviä kirjoja, kuuntelemalla vain hyvää musiikkia, katselemaan helpon ja kauniin Aidan sijasta vaikeaa Evgeni Oneginia, Huuliharppukostajan tai Olkikoirien sijasta Neidonlähdettä ja ihailemalla omien seinätaulujensa sijasta Helene Schjerfbeck’in omakuvia.

Mutta liha on kovin heikko, vaikka henki yrittäisi olla kuinka vahva tahansa.

Ja taidekokemusten valinnoissa on vaikeutena se, että osaisi valita oikein. Esteettisesti onnistuneen runon esteettisesti epäonnistuneen runon sijasta, oikeaan osunut valinta vaikkapa Kejosen ja Kontron väliltä.

Valinta on sekä inklusiivinen että eksklusiivinen teko, jos kumarrat niin samalla pyllistät. Musta-valkoiselle mielelle tämä ei ole ongelma, sille, joka ymmärtää mustan ja valkoisen vain harmaan erilaisina sävyinä, valinta on aina ongelma.

Onneksi on olemassa estetiikan erehtymätön auktoriteetti, taiteen asiantunteva eliitti.

Olenkin aina mukavuudenhaluisesti ajatellut, että ajassa vaikuttava asiantunteva eliitti määrää, mikä kirja lasketaan kulloinkin taiteeksi, mikä teos on kulloinkin esteettisesti tyydyttävä. Sama pätee kaikkiin taiteisiin - ja (soveltuvasti) tieteisiinkin.

Taiteen asiantuntijoiksi lasketaan tietysti ne, jotka kuuluvat (lukeutuvat, hakeutuvat tai hyväksytään) eliittiin.

Oheinen kuva Ars Machina (alla, kone, joka tuottaa, elää ja nauttii taiteesta) selventää ajatustani.

Taide on epämääräinen (abstrakti) kuvitelma jostakin, jota ei itse asiassa ole olemassa muuten kuin suhteessa siihen mikä ei ole taidetta (arkielämään?). Taiteen eliitti pystyy kuitenkin harjaantuneen hyvän makunsa avulla määrittämään ja rajaamaan sitä (puheillaan, kirjoituksillaan ja "jaloillaan", lukemalla tai käymällä konserteissa, taidenäyttelyissä tai oopperajuhlilla) sopivaksi omaan aikaansa ja makuunsa. Ajassa vaikuttava taiteilija (runoilija, kirjailija, säveltäjä) tuottaa, ex nihilo, taiteeksi kuvittelemiaan teoksia, joita kriitikot, tutkijat ja taiteen muu eliitti tarkastelevat ja joko hylkäävät tai hyväksyvät taideteoksiksi. Samanaikaisesti ”suuri yleisö” – kansa – arvottaa taiteilijan teosta ja joko ostaa sen tai on ostamatta, oman makunsa mukaan, jota eliitti pitää huonona. Paitsi, jos ”kansa” päättää ostaa eliitin hyväksymää taidetta – sanotaan vaikka Hotakaista Remeksen sijasta. Tosin eliitti pitää silti kansan makua huonona ja olettaa, että kansa ei todella ymmärrä mitä on ostanut.

Eliitin tärkein tehtävä on huolestua taiteen tilasta ja ylläpitää keskustelua "...kulttuurin palkitsemisjärjestelmistä, taiteen asemasta poliittisessa päätännässä, viestinnässä: jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten 'kansa' taiteen kokee..." (lainaus Teemulta) ja (yleisesti narisemalla) ylläpitää yhteiskunnassa kulloinkin vallalla olevaa "hyvän maun" järjestelmää. Ja tässä taiteen eliitti käyttää valtaa (niin kuin muutkin yhteisölliset eliitit: rapparit, leijonat, puolueet, urheiluseurat). Se on yhteiskunnan "homunculus-päätalo" tai ehkä paremminkin "homunculus-nabokov", joka on meillä kaikilla yksilöilläkin sisällämme, ja ajattelee ainakin salaa, vaikkei ääneen sanoisikaan, olevansa uniikki sekä taideajatuksiltaan vertaansa vailla, ja että jokainen muu, joka puhuu samasta taiteesta, on ignoramus, tyhmempi, tympeämpi ja ajatuksiltaan vajavaisempi. Ja tämä toinen ei ymmärrä taiteesta juuri mitään tai, jos ymmärtääkin, niin ainakin vain ihan vähän.

Muuten tuolla lastun alussa on kuva Australian alkuperäisasukkaiden tekemistä kuvista, joita me tulkitsemme taiteeksi. Ja sitä ne ehkä ovatkin samalla lailla kuin graffiti voi olla taidetta omassa ajassamme. Emme tietysti tiedä mihin tarkoitukseen kuvat on luolan seinälle tehty, niiden tarkoitus on voinut olla uskonnollinen tai jokin meille täysin tuntematon. Ja alkuperäisasukkaiden itsensä taideteoksina pitämät kuvat ovat saattaneet olla jollakin jo tuhoutuneella materiaalilla, onhan noiden kuvien päivistä jo 20,000 vuotta, joista vain kymmenes osa on ollut Herran vuosia.

Laitan tähän vielä taidemaalari Agnes Martin'in sanoja teoksesta Hiljaisuus taloni lattialla niin kuin ne kirjasi Jyrki Siukkonen esseessään Tyhmä kuin maalari? Leibniz ja taiteellisen tiedon olemus (julkaistu Niin & Näin lehden numerossa 2/99).

Niin, elämä voi olla hyvin monimutkaista, mutta kurinalaisuus auttaa meitä palaamaan yksinkertaisuuteen, jolloin reagoimme jälleen niin kuin lapsena ja ymmärrämme ajatuksia ja havaintoja lasten tavoin. Mutta se ei ole paluuta lapsuuteen, ymmärräthän, sillä meillä on tietoisuus, jonka olemme vain päästäneet hämärtymään. Tietoisuus ja havaintokyky, se on asioiden intuitiivista ymmärtämistä.

Tämä lastun ensimmäisellä rivillä mainitsin serkkuni M-L:n, joka on pari kolme vuotta minua vanhempi, teini-iässä ylittämättömän suuri ero, eikä M-L osoittanut minun suhteeni mitään sanottavampaa mielenkiintoa - yleistä kiusoittelua lukuunottamatta - huolimatta omista, ilmiselvästi liekeissä roihuvista tunteistani. Minulle sen sijaan M-L:n ja tämän hyvän ystävän, nykyisen näyttelijä KW:n, näkeminen uimapuvuissa, täysin ilman käpyä selän alla, opetti arvostamaan naisen vartalon kauneutta. Erityisesti heidän uimapuvun peittämät merkittävästi keikkuvat pakaransa ovat jääneet mieleen muottina esteettisestä ideaalista, ja antaa vieläkin suuntaa esteettiselle kauneuden arvostukselleni.

Lisälukemiseksi:
Kalle Puolakka, Häpeän teatteri
Kalle Puolakka, Intentioharhan harha
Edmund Burke, Johdatus makuun (suom. Markku Mustaranta, Niin & Näin, 1/98)
Nick Zangwill, Aesthetic Judgement (Stanford Encyclopedia of Philosophy)

Kuva Hanhensulka: Ars machina