Tracey Emin taiteesta

Englantilainen taiteilija, julkkis ja vanhuuttaan haisevien (taide)arvojen repijä Tracey Emin kirjoittaa joka perjantai kolumnia The Independent –lehdessä.

Aikaisemmin tällä viikolla oli uutisissa, että Emin on nimetty Royal Academy ’n jäseneksi. Uutinen saattaa olla yllätys monelle taide-elämää seuraavalle, Emin ei ole tunnettu mukautuja, konformisti. Hänen Turner Prize –kilpailuun muutama vuosi sitten osaa ottanut sijaamaton vuoteensa likaisin lakanoin (My Bed) ei ehkä ollut suurta taidetta (vaikka tulikin toiseksi siinä kilpailussa, voittajaa tuskin kukaan edes enää muistaa), mutta ainakin se veti turpaan homehtuneita (taide)arvoja, mikä taiteella ehkä onkin tehtävänään, sen lisäksi, että se informoi, elävöittää ajatuksia, istuttaa uusia ja on muutenkin kipuna yhteiskunnan takapuolessa (OK, tämä idiomi ei oikein istu suomenkieleen, mutta ”so what”).

Tämänpäiväisessä kolumnissaan (hienoja kirjoituksia, joita lukee mielellään jok’ikinen perjantai ja ihastelee tai kiroaa riippuen sisällöstä tai omasta mielentilasta) siis tänään Tracey Emin juhlii uutta akateemikon arvoaan ja kirjoittaa taiteesta mm. näin:

”Ra, RA, Ra, a Ra, Ra, Ra! Mitä se tarkoittaa, että on Kuninkaallisen Akatemian jäsen? … Odotan innolla saadakseni sen selville… Olen ollut useilla Akatemian illallisilla, ja käynyt kiinnostavia keskusteluja…

Keskustelemme ehkä tulevaisuudessa näistä: Sitoiko Turner itsensä todellakin mastoon? Tuhosiko Ruskin todellakin Turner ’n pornokokoelman? Olisiko Jasper Johns tehnyt niin erilaista taidetta, jos hänen nimensä olisi ollut John Jasper? Oliko Jackson Pollock CIA:n ja mafian palkkalistoilla? Oliko hänen alkoholisminsa avunpyyntöä, ja hänen kuolemansa itsemurha?...

…Ovatko Andy Warhol ’in muotokuvat saksalaisista teollisuuspampuista paskaa taidetta vai fantastisia monumentteja 20. vuosisadan taiteelle?...

…Pitäisikö Matissen taide nähdä erillään hänen poliittisista mielipiteistää? (Matisse oli äärioikeistolainen nationalisti. Toim huom.)…

…Myikö Picasso todella huonot maalauksensa natseille ja piti parhaansa työhuoneensa nurkkassa muun roskan knassa? Vai oliko asi päinvastoin?...

…Olen viime aikoina saanut paljon muitakin kunnianosoituksia. Sanoin ystävälleni Rudi Fuchs ’ille (hän on arvostettu taidehistorioitsija, 30 vuotta Stedelijk Museum ’in johtajana ja maailmankuulu Rembrandt –asiantuntija: ”Miksi luulet, että minulle annetaan niin paljon kunnianosoituksia yhtäkkiä?”. Hän vaipui syviin ajatuksiin ja näytti syvälliseltä, ja sanoin pehmeällä professorimaisella hollantilaisaksentillaan:

'Ah, tämä on itsestään selvää. Kuolet kohta.'…

…Ja sitten puhuimme lisää. Tapahtuuko yhteiskunnassa aina parin kolmen vuosikymmenen välein suunnan muutos? Voimme nähdä 70-vuotiata hippejä Zimmer-laseissaan harhailemassa San Franciscossa. 55-vuotias punk turistina King’s Road ’illa perhe perässään. Mummy punk, Baby punk, Daddy punk, Granddaddy punk,. Suloista. Ja Grand Finale: 60-vuotias Hell’s Angels pankinjohtaja ajamassa Harley Davidsonia New Forest ’in läpi sunnuntaiiltapäivänä…

…On hyvä, että minusta tehtiin Kuninkaallinen Akateemikko. Se on hyväksi muille akateemikoille. Se ei tarkoita, että minusta on tullut mukautuja; se tarkoittaa, että Kuninkaallinen Akatemia on muuttunut avoimemmaksi, mikä on tervettä ja briljanttia. Joskus minun täyttyy muistuttaa itseäni kuinka tyhjää elämäni olisi ilman taidetta. Otan taiteen olemassaolon liian usein itsestään selvyytenä, eikä näin pitäisi tehdä. Taide on jotakin, jonka puolesta pitäisi taistella, koska niin usein, jopa meidän yhteiskunnassamme, taidetta ylenkatsotaan liian helposti. Tämä jokin, läsnäolo, joka on koskettanut tätä maailmaa, ihmislajin tietoisuutta, tuhansien ja tuhansien vuosien aikana, lykätään vieläkin syrjään ja se työnnetään alimmaksi niistä keinoista, joita ihminen tarvitsee selviytyäkseen

[lajina].

Että siihen malliin. Ulkona sataa ja on 10 astetta lämmintä. Tuuleekin, kevät taitaa olla tulossa. Ja ehkä kesäkin.

Brittien kirjapalkintoja ja muitakin kirjavihjeitä

Kuva: British Book Awards -pysti eli leikkisästi "Nibbie"

Englannissa jaetaan yhtenään palkintoja kirjoittajille, mikä on tietysti aivan oikein.

Monet palkinnoista, ehkä kaikkikin, ovat lähinnä, tai kokonaankin, markkinointiin liittyviä tapauksia, palkinnoilla on sponsori, joka saa palkinnon myötä nimensä näkyvästi esille. Mutta nimilistoja on silti mukava katsella, eikä kaupallisuudesta sinänsä mitään pahaa saa olla sanottavana: jotenkin kirjat on lukijalle saatava hämmästeltäviksi. Tosin omasta luettavasta ei toistaiseksi ole puutetta – saatikka sitten loppua – ollut näkyvissä. Uusia vihjeitä saa päivittäin; rahat, voimat tai aika eivät kuitenkaan riitä kaikkien ottamiseen onkeensa.

Eilen kävi nimimerkki m.t. jättämänsä merkkinsä edellisen postauksen kommenttilaatikkoon, ja käytti samalla tilaisuutta hyväkseen ehdottaakseen portugalilais-amerikkalaisen aivotutkijan ja neurologin Antonio Damasio’n mielen anatomiaa, fysiologiaa ja neurologiaa koskettelevia kirjoja: kuten äskettäin lukemaansa "Descartesin virhe; emootio, järki ja ihmisen aivot" (Terra Cognita, 2001), "Tapahtumisen tunne; miten tietoisuus syntyy" (Terra Cognita Helsinki, 2000) ja "Spinozaa etsimässä; ilo, suru ja tuntevat aivot" (Terra Cognita, 2003). Damasion esittely University of Iowan saitilla löytyy täältä.

Tiede-lehden (1/2007) artikkeli Miksi taivas on sininen? Koskettelee myös Damasion ajatuksia (erityisesti kirjassa Tapahtumisen tunne) ja artikkelia voi lueskella täällä.

Mutta siis brittien kirjallisuuspalkinnoista piti puhua.

Eilen jaettiin Galaxy British Book Awards –palkinnot, jotka tunnetaan myös nimellä Nibbies pystin muodon vuoksi (kuva ohessa). Nibbies on peittelemättä kaupallinen palkintorypäs. Sponsorit vaihtelevat vuodesta toiseen, tänä vuonna sponsoreiden joukossa ovat mm. The BookPeople, Reader’s Digest, Amazon, kolme suurta kirjakauppaketjua (W.H. Smith’s ja Waterstones, jotka itse asiassa kuuluvat nykyisin samaan kirjakauppakonserniin ja amerikkalainen Borders), myös supermarket-ketjut Tesco ja Sainsbury’s ovat mukana kirjojen myyntitouhussa ja kirjojen palkitsemisessa myös.

Huikean suosittu Channel 4:n chat show-aviopari Richard Madeley ja Judy Finnigan jakoivat omaa nimeään kantavan palkinnon Richard & Judy's best read of the year, joka valitaan heidän shownsa kirjakerhon kirjoista. Richard ja Judy –showlla on suuri vaikutus siihen, mitä kirjoja britit nykyisin lukevat. Samaan tapaan kuin amerikkalaisen Oprah Winfrey shown kirjakerholla (Oprah Book Club) on Atlantin toisella puolella.

Reader’s Digest’in sponsoroimaksi vuoden kirjailijaksi (Author of the Year) valittiin, ehkä älykästä suunnittelua kannattavien kiusaksi, Richard Dawkins, jonka kirja The God Delusion yrittää tehdä lopullisen pesänselvityksen tieteen ja uskontojen välillä. Tämä tavoite on tietysti tuomittu epäonnistumaan. Uskonnot ovat jotenkin (biologisesti) sisäsyntyisiä ihmisissä, eikä niitä voi sivistyksen ja muun valistuksenkaan avulla höylätä kulttuurista pois. The God Delution ei muuten ole kauttaaltaan kovin vakuuttavaa tekstiä, se oli osin epätasainen ja ajoittain vänkäyksen makuinen, vaikka onkin tietysti loistava kirja niin kuin Dawkinsin kirjat yleensäkin.

Aikaisempien Author of the Year –voittajien lista on mielenkiintoinen. Siellä esiintyvät tietysti ”raskaansarjan” kirjailijat kuten Sebastian Faulks, Peter Ackroyd, Salman Rushdie, J.K. Rowling, Philip Pullman jne, mutta ensimmäisenä tittelin voittajana vuodelta 1990 hämmästyttää HRH The Prince of Wales, jota ei ehkä äkkipäätään tulisi tavallisen taviksen mieleen nimetä minkään vuoden kirjailijaksi.

Author of the Year –sarjassa oli muutakin kiinnostavaa. Short listalla näkyy mm. ukrainalaissyntyisen Marina Lewycka’n nimi. Hänet tunnetaan tietysti parhaiten kaunokirjallisesta esikoisteoksestaan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi, joka on siis julkaistu myös suomeksi (Sammakko, 2006).

Julkkisten hallitseman voittajalistan muita nimiä olivat:

Koomikko Peter Kay, Amazon Biography of the Year, muistelmateoksellaan The Sound of Laughter. Kay tunnetaan mm. vuoden 2006 Live 8 -konsertin tapahtumien yhteydestä toilailtuaa kännipäissään suoran televisio-ohjelman aikana sekä haastatteluissa että päälavalla. Hän on myös se Comic Relief Red Nose Day’tä tukevalla (Is this the Way to) Amarillo –videolla reippaasti kaikkien iloksi marssinut ja laulamista teeskennellyt paksukainen. Laulun esitti videolla tietysti sen tekijä, ikinuori Tony Christie, vaikka suuri osa ihmisistä ehkä luulee vieläkin, että Peter Kay oli laulun esittäjä.

Children’s Book of the Year –palkinnon voitti toinen koomikkojulkkis, suositun The Office –televisoisarjan luoja Ricky Gervais kirjallaan Flanimals of the Deep. Lastenkirjojen ehdokaslistalla oli myös Geraldine McCaughrean kirjallaan Peter Pan in Scarlet, joka on alkupeäisten J.M. Barrie'n Neverland -fantasioiden satavuotisjuhlien kunniaksi nykyaikaistettu jatko-osa, jossa Peter Panilla ja pojilla on mielessä aivan muuta kuin Tinker Bell, no keijut, fairies, kuitenkin.

Mainitaan julkkiksista vielä ainakin puolijulkkis Victoria Hislop, jonka esikoisteos The Island sai Waterstone’s -kirjakauppaketjun Newcommer of the Year –palkinnon. Victoria Hislop on tähän saakka ollut paremmin tunnettu avioliitostaan Ian Hislop’in kanssa, joka puolestaan tunnetaan pitkäaikaisena satiirisen Private Eye –viikkolehden diminutiivisena päätoimittajana. Diminutiivisena lähinnä kooltaan, pää hänellä on kai planeetan kokoinen, tai siis pitäisi kai sanoa aivot, ettei jää väärinkäsityksiä.

Postimyynti ja internet-kirjakauppa The Book People’n sponsoroima Lifetime Achievement Award annettiin amerikkalaiselle John Grisham ‘ille, joka on tunnettu oikeusasioiden piirissä pomppivilla trillereillä vähän niin kuin Mauri Sariola ennen kuin rupesi tuottamaan romaaneitaan liukuhihnalla. Tosin liukuhihnamaisen tehokas kirjoittaja Grishamkin on, hän on kirjoittanut romaanin vuodessa, alkaen vuodesta 1988, ja monista on tehty myös elokuva, kuten kirjoista The Firm (näyttelijöinä mm. Gene Hackman ja Tom Cruise) ja The Runaway Jury (mm. Gene Hackman ja Dustin Hoffman).

Koko voittajaluettelon näkee täällä.

Lentoliikenteen öljystä ja Bill Gates'ista

Kuva: EUROCONTROL Press Release


Daidalos on herännyt talviunestaan ja postaa tänä päivänä euroopplaisen lentoliikenteen tilastoista.

Lentoliikenne kasvaa rajusti, kuten oheisesta grafiikasta voi nähdä. Niille, jotka ovat huolestuneita ilman ylenmääräisestä lämpenemisestä, tämä ei tietysti ole hyvä uutinen. Toisaalta se osoittaa, että yhä suurempi osa ihmisistä pääsee nauttimaan tämänkin teknologisen kehityksen hedelmistä.

Lentoliikenteen osuus kasvihuonekaasuista on noin 1 %:n luokkaa, eli liikennettä rajoittamalla ei suuriin päästösäästöihin ole mahdollista päästä.

Lisäksi liikennerajoitukset, jos ja kun niitä lopulta saadaan aikaan, tulevat koskemaan pahiten niitä, joilla on vähiten varaa lentää ja jotka yleensä lentävät vain sukuloidessaan tai lomaillessaan. Lomamatkat tehdään vieläkin pääosin etelän aurinkoon, jonne - sanotaan nyt vaikka tällaisesta saarivaltakunnasta kuin Suomi - ei millään muilla liikennevälineillä ole mahdollista mennä.

Lentoliikenteessä öljyä on nykyisellä tekniikan tasolla mahdoton korvata millään muulla polttoaineella.

Joten tulevaisuudessa, kun arabien öljy on loppunut tai loppumaisillaan, öljyn poltto lentokoneissa jatkuu vielä pitkään sen jälkeen, kun kaikki nyt öljyllä talojaan lämmittävät ekotaistelijat ovat siirtyneet muihin lämmitysmenetelmiin. Vahinko, että aikaisemmin yleiset kakluunit (vai pitäisikö se olla kakluuna? tai jotain) poistettiin taloista kehityksen aallonharjalla alkaen 50-luvulta.

Kehityksen nimissä silloiset (ja nykyisetkin) poliitikot lisäksi tuhosivat suurimman osan kaupunkien viehättävistä keskuksista ja antoivat tyhjennetyt tontit gryndereille rahastusmasiinoiksi, mutta mitäpä noista menneistä.

Muuten eilen kuulin mukavasti mieltälämmittävän uutisen BBC:ltä. Nimittäin maailman rikkaimman henkilön, Bill Gates'in, omaisuus on suurinpiirtein yhtä suuri kuin Amerikan vähiten ansaitsevan 30 prosentin yhteenlaskettu omaisuus. (On tietysti, reiluuden nimissä, muistettava myös Gates Foundation'in avustustoiminta erityisesti lapsikuolleisuuden, afrikkalaisen AIDS'in, lääkkeitä vastustavan tuberkuloosin ja malarian poistamiseksi.)

Hurraa vapaus, ahneus ja vapaa kauppa, ynnä globalisaatio. Kummallehan huolestuneet aktivistit muuten pystyisivät edes jotakin tekemään: lämpenevälle ilmastolle vai globalisoituvalle riistolle. Kannattaisi ehkä ajatella aktivismin parasta suuntaa.

- allekirjoitti nimimerkki: Sleepless in Hypocrisy

Frances ”Fanny” Burney d'Arblay, kirjailija

Frances ”Fanny” Burney d'Arblay (1752-1840), oli konservatiivinen "feministi" ja kirjailija, 1800-luvun naiskirjailijoiden tiennäyttäjä, joka kirjoitti aluksi tuntemattomana tapakomediaa, chick lit-kirjallisuutta siis, mutta realistisella särmällä ja lukijat uskoivat tekstin sujuvuuden ja älyn vuoksi, että hän (tietysti) oli mies.

Burney julkaisi mm. romaanin Cecilia, jonka juonesta Jane Austen sai vaikutteita Ylepeyteen ja ennakkoluuloon ja jonka viimeisestä kappaleesta Austen nappasi kirjalleen nimen.

Fanny, 15 v, kirjoittaa – ennakoiden yli kahdellasadalla vuodella My space-kirjoittajien ongelmia – päiväkirjaansa 27.3.1768 (The Independent -lehti):

"Pitääkseni lukua ajatuksistani, tavoistani, tuttavistani ja teoistani, silloin kun aika on vikkelämpi kuin muistini, on syy, joka houkuttelee minua päiväkirjan pitoon; päiväkirjan, jossa minun on tunnustettava kaikki ajatukseni, aukaistava sydämeni täysin auki!

Mutta tämän kaltainen kirjoitus olisi osoitettava jollekulle – minun on ajateltava itseäni puhumassa – jollekulle, jolle haluan iloisesti avautua ja jolta en pidä mitään salattuna: mutta kuka on tällainen ystävä? Ainoa, jolle voisin kokonaan, tyhjentävästi uskoutua, asuu samassa talossa minun kanssani.

Kenelle uskaltaisin paljastaa salaisimmat mielipiteeni lähimmistä sukulaisistani, salaiset ajatukseni rakkaimmista ystävistäni, toiveistani, peloistani, aatteistani ja siitä mistä en laisinkaan pidä? Ei-kukaan! Ei-kenellekään, näin ollen, kirjoitan päiväkirjani! Koska Ei-kenellekään voin olla täysin ilman varauksia."

(viimeinen lause kuuluu englanninkielellä: Since to Nobody can I be wholly unreserved. Suomenkielellä on vaikea löytää sopivaa sanaleikkiä tämän kääntämiseksi yhtä fiksusti.)

Sielusta, tietoisuudesta ja muista mustista bokseista

Kuva: Humboldt Universität zu Berlin, Computer- und Mediensercive, Blutner/ Philosphy of Mind/ Consciousness

Sitä ajattelee kaikenlaista, kun istuu viskilasi kädessä ja tuijottaa eteensä – tyhjyyteen niin kuin sanotaan, vaikka eihän siinä edessä juuri koskaan pelkkää tyhjyyttä ole.

Tuijotellessa tuntuu siltä, että ajatustoimintaa ei millään saa loppumaan. Itse asiassa mitä enemmän sitä yrittää lopettaa, sitä enemmän se tuntuu tekevän työtä.

Tietysti, jos viskiin liottaisi tyhmyyksissään LSD:tä tai jotakin sen sellaista tyhjyyden sijasta, alkaisi tuijottaa jotakin kovasti värikkäämpää ja huikeampaa; saattaisi vahingossa päätyä takaisin 60-luvulle, ellei olisi varovainen. Mutta silloinkaan ei ajattelua saisi kokonaan toppuuteltua.

Sitä istuu siinä mielipaikallaan tuijottamassa, hokee mantraansa ja tuntee viskilasin kädessään, vaikka ei tuntisi sitä puristavansa, tajuaa maailman ympärillään ja tietää, että maailma ei pelkästään ole siinä ympärillä, vaan on nimenomaan maailman keskipisteen ympärillä. Ja tajuaa siinä keskellä entiteetin, jota kutsuu varmuudella itsekseen.

Eikä pelkästään tajua sitä keskustaa itsekseen, vaan tuntee sen koko narratiivin, ei sivutuotteena (epifenomeenina) vaan niin kuin ilmestyksenä (epifaniana). Eli tietää eläneensä, elävänsä ja elää nyt ja ainakin jonkin hetken tulevaisuudessa. Saattaa epifanian – ja viskin – vaikutuksesta jopa äännähtää, että ”Minä(!) Elän(!)”, ja pistää varmemmaksi vakuudeksi mielessään huutomerkin kummankin sanan perään. Ja ottaa sitten tukevan kulauksen vanhuuttaan savunmakuista viskiä, jota on kypsytelty vanhoissa sherrytynnyreissä vähintään 15 vuotta.

Semmoista sitä helposti ajattelee sielunsa tai päänsä sisällä, jopa joskus ilman viskilasia. Tosin viskilasin kanssa nuo huutomerkit kuuluvat selvästi voimakkaampina.

Sitten sitä yrittää kysyä itseltään, kun muita ei silloin ole paikalla, että missähän tämä maailmannapa – sielu – sijaitsee. Ja siihen täytyy tietämättömän vastata, että ei missään tai kaikkialla (jotka saattanevat tarkoittaa yhtä ja samaa).

Tämän tietää, koska tajuaa äärettömän pienen ja äärettömän suuren samanaikaisesti, ei oikein selvästi, mutta suurin piirtein.

Usein vielä huomauttaa itselleen, että itseä ei olisi ilman vuorovaikutusta, viestintää, muun maailmankaikkeuden kanssa, ja ajattelee siihen päälle, että näin ollen kehoakaan ei olisi ilman sellaista vuorovaikutusta, olisi kai vain joku kasa alkeishiukkasia epämääräisen somasti lähekkäin asettautuneina, siteenä ehkä pienehkö ämpärillinen universumin pimeää kuraa, joilla ei myös olisi sen kummemmin päätä eikä häntää ilman vuorovaikutusta.

Sitten saattaisi tulla mieleen ajatus hermoverkosta, tai jos haluaa sillä kerralla hienostella, neuroverkosta - varsinkin , jos on tutustunut ruotsalaisen biologin, Jonas Frisénin, ajatuksiin.

Neuroverkko tarkoittaa kai tilaa, jossa on vähintään kaksi (tai ehkä verkkoon tarvittaisiin vähintään kolme) prosessointiin kykenevää, aktiivista neuronia (osapuolta), joiden välillä on toimiva yhteys, synapsi, jossa joku ärsytys siirtyy osapuolelta toiselle (eli tapahtuu viestintää).

Aivotutkijat väittävät, että koko elävän olennon sieluksi kutsuttu ilmiö voidaan selittää aivojen neuronien ja synapsien avulla. Se on tietysti hienompi tapa sanoa, että sielua ei aivotutkijoiden mukaan ole olemassa omana entiteettinään. Samojen tutkijoiden mielestä psykologiaa – sielutiedettä – tieteenä ei oikeasti voisi edes olla, koska ei ole sieluakaan, jota se tutkisi.

Tavallisena yltiödualistisena taviksena sitä on suunnattomia vaikeuksia uskoa, että oma sielu, minä, voidaan selittää olemattomaksi, koska tietäähän vastaansanomattomalla varmuudella sielun olevan olemassa, koska ajattelee niin olevan.

OK, OK, nykyisin tämän ajatuksen sovellukset ovat vähän kliseisiä eivätkä kovin vakuuttavia. Alkuperäisenä ajatus ei tietysti ollut kliseinen, kun ranskalainen Renatus Cartesius sanoi sen ensimmäisenä. Hän taisi sittemmin kuolla nuhaan suomalaistenkin oman – ja jopa ruotsalaiseksi erityisen pähkähullun tai ehkä yliviisaan (tätä eroa on vaikea varmuudella päätellä) – kuningatar Kristiinan aikaisin-valistuneessa, roomalaiskatolisessa hovissa.

Sillä, mitä välineitä käytän ajatellessani, ei näyttäisi olevan merkitystä sille, että minäni – tai sieluni siis, joka on aivoihin ja muuhun materiaan nähden metatason olio – on olemassa, vaikka ei ehkä olekaan kuolematon sanan varsinaisessa fyysisessä merkityksessä. Vaistomaisesti sitä ajattelee, että minä – sielu – on jotenkin erilaista esimerkiksi ”kuolleen luonnon” olemassaoloon verrattuna. Vaikka tietysti sielukin voi olla kova kuin kivi tai sitkeä kuin kuusipuu tai kylmä kuin kuollut kala, mutta omasta sielustaan ei tällaista helposti ajattele – varsinkaan, jos kuvittelee pitävänsä humanismia elämänasenteenaan.

Ulkomaailman suhteen ihmisen ajattelutoimintojen ja muiden ruumiintoimintojen voi kuvitella olevan jonkinlainen ”Black box”, prosessijärjestelmä, joka on sikäli suljettu, että sen sisäisestä toiminnasta ei voi pelkillä ulkopuolisten aisteilla saada oikein mitään tolkkua. Mitä tapahtuu maksassani, jota savunmakuinen viski juuri nyt pehmeästi kutittelee, tai mustanpuhuvassa sapessani, jota selvästi sapettaa neuroniverkostoa ajatellessani, tai aivojen neuroneissa. Tätä ei ulkopuolinen osaa ilman tutkittavan aktiivista apua sanoa.

Jos vain katselee toimetonta ihmistä, ei tiedä, mitä tämän sisällä liikkuu. Paitsi, jos tämä ”black box” alkaa jotenkin kommunikoida: rupeaa hyrisemään, hymyilee, nauraa, näyttää keskisormea (esimerkiksi leikkiessään sormileikkejä mukuloidensa kanssa), vittuilee tai vetää turpiin. Silloin sillä voi kuvitella olevan jonkinlaisen sielun.

Sielu on toimimista – prosessia. Prosessit määrittävät ihmisen ja sen sielun sekä itselleen että muille.

Aivotutkimuksessa, 80-luvun lopulle saakka ”kaikki” aivotutkijat ”tiesivät”, että aivot on korvautumaton elin. Kun se on kasvanut siihen mihin kasvaa, uusia aivosoluja ei synny. Jos niitä kuolee, niitä ei korvata uusilla.

Muutama varovainen mielipide uusien aivoneuronien jatkuvalle synnylle naurettiin maanrakoon, eikä kukaan oikein kehdannut edes tutkia sen mahdollisuutta. Muistan olleeni kovin huolestunut tästä asiasta joskus 16. ikävuoden paikkeilla, kun uskoin, että aivot ovat kasvaneet siksi miksi kasvavat, ja selvästi tunsin, että viisautta olisi pitänyt olla tuntuvasti senaikaista enemmän. Ja tämä oli mielestäni suuri epäoikeudenmukaisuus muuten oikeudenmukaiselta näyttävässä maailmassa. Sitähän ei tuossa iässä ole kaikilta osiltaan muutenkaan parhaimmillaan. (Valitettavan epäoikeudenmukaisesti sama tunne on muuten jatkunut näihin päiviin saakka.)

Nyt tiedemiehet sen sijaan ”tietävät”, että neuroneja kuolee ja syntyy jatkuvasti. Prosac – mielentilalääke – nopeuttaa neuronien syntymistä (neurogenesistä), siksi se helpottaa depression vallassa olevaa, jolta masennus on tuhonnut kipeästi tarvittavia neuroneita varsinkin kai mantelitumakkeessa, sielun melankolia-astiassa.

Uudet neuronit aiheuttavat siis iloista mieltä, eikä syyttä. Siinä saattaa olla tulevaisuuden parannuskeino vanhaniän Alzheimerille tai Parkinsonin taudille, joita ei nyt pystytä edes kunnolla hidastamaan, parantamisesta puhumattakaan. Neuronigenesiksen osalta tieteen toisinajattelijat – kuten tuo aiemmin mainittu ruotsalainen Jonas Frisén – olivat oikeassa.

Neuronien syntysodan yhtenä aseena käytettiin mm. linnunlaulua, ja aivan oikein että käytettiin, linnut ja ihmiset lienevät ainoita eläviä olentoja, jotka laulelevat jopa omaksi ilokseen, kuten voi kuulla joka yö meidän terassilta yhden yökyöpeli-mustarastaan harjoitellessa yön vaimentamalla äänellä uusia kevätlaulujaan. Ja sen lisäksi molemmat ”opettavat” lajinsa muita laulelemaan uudella tavalla. Esimerkkinä vaikkapa joku pääministeri, joka on ystävällisesti opettanut vihreää nais-edustajatoveriaan, Merikukkaa, kuinka karaokelauluja lauleskellaan selvin päin, mikä äkkiä ajatellen tuntuisi mahdottomalta ajatukselta.

Tästä Arvoisa Lukija voi päätellä, että ajattelen ihmisyhteisöäkin neuroniverkkona.

On ihminen ja on toinen ihminen, molemmilla jonkinasteinen tietoisuus, joiden välillään tapahtuu kommunikaatiota. Jos kommunikaatio on molemmille miellyttävä kokemus, voi näiden välille syntyä pysyväisluontoisempi yhteys, josta saattaa jopa syntyä yhteisö. Sanotaan vaikka Suomen kansa, kirkkokunta, kommunistinen liike, kirjojen lukupiiri tai sonniyhdistys – tai jopa poliittinen susipari.

Tietoisuuksien, tai sielujen, välisessä yhteydessä meemeillä väitetään olevan jokin tärkeä tehtävä. Ei niillä meemeillä, joita omiin ajatuksiinsa kyllästyneet lastunikkarit levittävät toinen toisilleen, vaikka periaate onkin kokolailla sama.

Meemi on geenien tavoin levitettävissä oleva kulttuurikoodin peruselementti, jolla voi tartuttaa muiden viattomia ajatuksia uusilla ideanaihioilla, joista voi syntyä uusia maailmankatsomuksia niin kuin vapaus, valistus, kommunismi, uskonto, konsumerismi, kontaminaatio tai ilmatilan lämpenemisen anti-ideologia ja sen sellaiset toinen toistaan hienommat meemirihmastot.

Yhteiskunta (ja muukin yhteisö) on itse asiassa valtava kommunikaatioprosessi, eikä sitä ole olemassa kuin kommunikaatioprosessina (Rousseaun yhteiskuntasopimuskin ja yksityinen tai julkinen omaisuus, jopa ns. ”kansalaisten yhteistahto” on pelkkää ideoiden kommunikaatiota).

Niin kuin tietysti on oma sielummekin, joka on meidän oma sisäinen pikku yhteisömme, jossa ei tarvitse edes väitellä kuin omantuntonsa (homunculuksen, alitajunnan) kanssa.

Joko homunculus-alitajunta (omatunto) tai me itse (sielu) voi voittaa näissä väittelyissä. Jossakin niiden välillä keikahtelee kai sitten ihmisen vapaa tahto, oli mitä oli todellisuudessa.

Miten tällainen neuroniverkko saa tietoisuuden eli sielun?

Sitä eivät tiedemiehet pysty tyydyttävästi selittämään. Heidän mukaansa se vain kuin varkain nousee (emergoituu) riittävän kompleksisesta neuroverkosta.

Voiko mikä tahansa neuroniverkko saavuttaa saman tilan? Voiko yhteiskunnalla olla sielua, tai yhteisöllä? Internet on valtava, jatkuvassa muutoksessa oleva neuroniverkko, noodeina tai neurooneina tietokoneet ja käyttäjien aivot. Onko silläkin sielu? Tai blogimaailmalla? – bloggareita aivoineen on jo yli 100 miljoonaa. Ja jos sillä on, missä se sijaitsee? Voiko sielu edes sijaita missään?

Ja mihin ihmeeseen laskin sen viskilasin käsistäni? Minulle on nimittäin syntymäisillään emergentti ennakkoaavistus siitä, että tarvetta tukevalle ryypylle harkitaan parhaillaan jossakin homonculukseni sisällä. Itse tulen tietysti tietoiseksi siitä vasta joskus 500 millisekunnin kuluttua, jos sittenkään: ryyppy saattaa mennä suoraan tunnetusti ahneen homunculukseni turpeahuuliseen suuhun.

Lisää Venus-taidetta

Virtuaaliystävä Marja-Leena Rathje antoi edellisen lastun kommenteissa vihjeen omista töistään, joissa on käytetty muusana Willendorfin Venusta. Sarjan nimi on Nexus ja niitä löytyy täältä.

Muuten, kun käytte Marja-Leenan etusivulla, kiinnittäkääpä huomiota lastun Hands in Rock Art kuvassa näkyviin käsiin.

Suurin osa näyttää olevan oikeita käsiä, vaikka löytyy sieltä joukosta joku vasenkin käsi. Luin jostakin, että näiden kalliomaalausten käsien jakauma vasemman ja oikean puoleisiin noudattelee suunnilleen samaa suuruusluokkaa kuin nykyinenkin kätisyys. Eli vasenkätisiä on jotakin 15 %:n verran.

Jostakin syystä vasenkätisyys on säilynyt aikojen yli, joten sillä täytyy olla lajin säilymistä ylläpitävä etu, mikä se sitten onkin. Ehkä aivojen oikeapuoli tuo yhteiskuntaan oikeakätisten käytännöllisyyden, suunnistustaidon, metsästystaitojen ja ilmeisen väkivaltaisuuden vastapainoksi joitakin pehmeämpiä arvoja, jotka ovat välttämättömiä lajille juuri tuon 15 %:n verran.

Historiaa, suomea ja suomalaisuutta

Kuva: Willendorfin Venus

Sanotaan ensimmäiseksi tämä:
kun puhun suomenkielestä tässä lastussa, en välttämättä tarkoita nykysuomea vaan epämääräisemmin itämerensuomalaista kieltä, ja kun puhun suomalaisista, en tarkoita nyky-Suomen kansalaisia. Molemmilla sanoilla on lastussa siis ”syvempi” merkitys, joka ehkä selviää tekstin sisältä.

Aluksi on tunnustettava, että en ymmärrä historian tekemisestä mitään, vaikka olenkin ollut siitä kiihkeän kiinnostunut kaukaisilta historiantunneiltani saakka. Kuitenkin eurooppalaistuvassa Suomessa on hyvä joskus taviksenkin ajatella, mitä Suomi, suomenkieli ja suomalaisuus itselle tarkoittavat ja kuinka itse tulkitsee suomalaista olemassaoloa oman historiallisen käsityksensä valossa.

Koulussa opettajanani oli yksi ”tavallinen ja ’nimetön’ historianopettaja” nimeltään Unto Kärnä. Hän oli pienehkö, pyöreähkö ja punanaamainen huonohkosti istuvassa harmaassa puvussa opettanut vannoutunut poikamies. Tosin hän myöhemmin nai pehmeänpyöreän englanninopettajani nimeltä Ulla, jonka runsaista muodoista jokainen luokkani seitsemästä pojasta näki yö yön perään suloisia ja lämpimänkosteita unia, joissa saattoi esiintyä myös yksi uskonnonopettaja, jonka nimi oli Golgatan Olga. Vaikka tuo kaikki on historiallista totuutta, sillä ei juuri ole tekemistä tämän lastun kanssa, joten jätän opettajieni naimisten ja niiden seitsemän finninaamaisen pojan puberteettiunien käsittelyn tähän lauseeseen.

Olen kiivaasti sitä mieltä, että historioitsijat ovat kaunokirjallisen kulttuurin osa ja kirjoittavat tutkimuksiinsa ja historiankirjoihinsa itse keksimiään tarinoita eivätkä suinkaan ”löydettyjä totuuksia”, eli kirjaavat ylös sitä, mitä historioitsijan oma eläytyminen, mielikuvitus ja intuitio milloinkin mieleen tuovat.

Omista historian oppikirjoistani ovat parhaiten jääneet mieleen ne, joiden kirjoittajina olivat Oskari Mantere ja Gunnar Sarva. Heidän tekstinsä olivat suurelta osin mielenkiintoista tarinapuppua historiallisine nippelitietoineen ja vailla kovin merkittäviä analyysejä. Eikä tästä ole mitään pahaa sanottavaa.

Oppimaan innostaneen Unto Kärnän opetuksen kanssa ne herättivät mm. minun ja yhden Iso-Sävin Jaskan, talonpojan pojan, mielenkiinnon niin, että Jaskasta tuli kaikkien suureksi hämmästykseksi ensin intohimoinen historian opettaja ja sittemmin aikaiselle eläkkeelle jäänyt lukion rehtori ja minä luen edelleen historiallisia tekstejä, vaikka en niistä juuri mitään ymmärrä.

Historiaa tulkitsevista teksteistä voi kai sanoa, että kirjoitusajan konteksti värittää kovasti niiden ns. historiallisia tulkintoja. Tulkitsijan intuitio ja eläytyminen vanhan ajan ihmisten ajatusmaailmaan elävät historioitsijan omassa ajassa, historiallinen totuus puolestaan peitettynä jossakin kaukaisessa ajassa, josta meillä ei ole paljoa unikuvia parempia mielteitä. Otetaan tähän esimerkeiksi vaikka Lascaux’n ”luolataide” ja muut kivikautiset graffitit, Willendorfin Venus, Ilias, Raamattu ja Kalevala ja niiden monilukuiset tulkinnat.

Arvoisa Lukija saattaa päätellä tästä, että olen romanttisen historismin kannattaja, ja saattaa olla tässä arviossaan oikeassa, vaikka en tosin täysin käsitä mitä romanttinen ja historismi tarkoittavat.

Suomalaisuuden ja sen juurten määritys on nähdäkseni juuri tuollaisten ”historiallisten narratiivien” tasolla. Meillähän ei ole kovinkaan paljoa ns. historiallisia lähteitä suomalaisuuden synnystä tai edes kehityksestä, vaikka argeologisia lähteitä on runsaasti. Mutta emme voi olla täysin varmoja ovatko ylöskaivetut artefaktit (teennökset?) suomalaisten vai joidenkin muiden ihmisten aikaansaanoksia. Ongelmana on tässäkin suomalaisuuden määritys.

On tietysti olemassa ylöskaivettua arkeologista "tietoa" joistakin hämmästyttävän sitkeistä mammutin, hirven ja peuran metsästäjistä ja Vienanmeren valaanpyytäjistä, Cro Magnon –ihmisen suorista jälkeläisistä (sivumennen sanottuna oululainen tangoja harrastuksenaan laulava ystäväni Pietari V. on tapaamistani henkilöistä käsitykseni mukaan eniten Cro Magnon –esi-isiämme muistuttava henkilö pyöreine päineen ja poskineen ja tanakoine, lujatekoisine vartaloineen), jotka ovat asuneet Suomenniemellä ja koko Pohjois-Euroopassa mannerjään reunalla jo hamassa muinaisuudessa.

Ja sitten on ylöskirjattua "aikalaistietoa" paljon myöhemmiltä ajoilta: entisten suomalaisugrilaisten, mutta kulttuuriltaan indoeurooppalaisiksi muuttuneiden ruotsalaisten maanviljelijöiden kirjoittamaa narratiivia, jossa suomalaiset ovat aina olleet sivuosissa mukana alempana kansankerroksena ja jopa tyhmänoloisina konnina (à la murhaaja-talonpoika Lalli, nuijasoturi-talonpoika Ilkka ja upseeriksi saakka sivistynyt kuninkaanmurhaaja Johan Jacob Anckarström), mutta eläneet ruotsalaisen valtaeliitin langettamassa varjossa.

Tällainen suomalaisten historian narratiivi oli vielä sotien jälkeenkin kouluissa pääosassa ja voi olla vieläkin.

Eurrooppalaisen valistusajan lopulla suomalaiskulttuuri oli kovaa vauhtia ruotsalaistumassa yläluokkansa tavoin ja olisi hävinnyt lopullisesti melko lyhyessä ajassa. Suomalaisen kulttuurin pelastukseksi tuli ruotsalaisten onnettoman huono sotataito, jonka seurauksena Suomi "itsenäistyi" suuriruhtinaskunnaksi, jonka suureksi ruhtinaaksi istuutui oma-aloitteisesti suomalaisille myötämielinen tsaari, jolla oli jo entuudestaan valtava venäjänmaallinen silloin vielä hyvinkohdeltuja vähemmistöryhmiä.

Suomalaiset itse pitivät läheisiä kieli- ja geenisukulaisiaan lappalaisia (Atlantin rannan baskialueilta Norjan rannikolle muuttaneet saamelaiset olivat ryhmänä silloin vielä kovin kaukana yleisestä tietoisuudesta) omana sylkykuppinaan, heinähattuina ja kai heinälapikkaina myös, vaikka tietämättään kutsuivatkin maansa makrohydronyymejä ja osin kai mikrohydronyymejäkin (tavisten kielellä järviä ja jokia) lappalaissuomalaisilla nimillä (sellaisilla kuin Päijänne, Keitele, Pielinen, Imatra, Saimaa ja Inari). Lappalaiset puolestaan puhuivat nykytutkijoiden mukaan saamenkieltä, vaikka tätä väitettä on vaikea ottaa aivan tosissaan.

Topelius ja Lönnrot, ja jopa ruotsalaisten suuresti kunnioittama Runeberg, yrittivät muuttaa tilannetta ”suomalaisten” narratiivillaan 1800-luvulla; siitä lähtien suomalaiset ovatkin esiintyneet historiallisena kulttuurientiteettinä, sitä ennen vain kuin Platonin varjokuvina, epämääräisenä kansan ideana. Joidenkin historioitsijoiden mukaan suomalaisuus syntyikin vasta viimeisten parinsadan vuoden aikana, eikä meidän oma äidinkielemmekään olisi juuri sitä vanhempaa perua. Kaikin puolin erinomaisen Tieteessä tapahtuu –lehden satunnainen lueskelu ei suinkaan poista vaan enemmänkin vahvistaa tätä näkemystä.

Fennismin näkeminen historiattomana ja yhtäkkiä syntyneenä historian sattumana on nähdäkseni kuitenkin puhdasta ja epä-uskottavaa puppua, jota pitää kaikin voimin vastustaa jopa itseni kaltaisten historiankerronnan idealististen ”maallikkosaarnaajien” toimesta.

Yksi suomalaisuuden määrityksen tärkeä väline on tietysti äidinkieli. Ja suomenkieli on suomalaisten pää-äidinkieli, tai pitäisikö sanoa pää-äidin kieli.

Suomalaisten pää-äiti on tietysti suomalais-ugrilainen, tai poliittisesti ehkä korrektimmin sanottuna fenno-ugrilainen, ettei loukkaisi niitä, jotka eivät ole Suomen vaan Viron ja Venäjän kansalaisia, tai pitäisikö sittenkin sanoa yksinkertaisesti fennistinen. Joka tapauksessa suomalaisuudella on äiti, joka puhuu itämerensuomea, perustaltaan samaa kieltä kuin puhutaan Virossakin ja puhuttaisiin Liivissä, Lätissä, Vepsässä, Inkerissä (sekä inkeroiset että vatjalaiset) ja nykyistä runsaammin Karjalassa, Vienassa, Aunuksessa sekä lyydinmaassa ja näitä idempänä Tverissä, tai marien eli tšeremissien maassa ja permiläisillä alueilla, jos kaikissa niissä jonkinlaista fenno-ugrilaista kieltä laajemmin haasteltaisiin venäjänkielen tilalla.

Kun permiläiseltä alueelta mennään vieläkin idemmäksi, törmätään Uraliin. Suomi lasketaan usein kuuluvaksi uralilaisiin kieliin, mutta ongelmana on se, että uralilaisia kieliä ei ehkä ole edes olemassa erillisenä suurena ryhmänä ja sellaiset kielet kuin samojedi olisivatkin osa pienehköä aasialaisperäistä sekakieliryhmää, jossa on mm. suomalaisugrilaisten kielten vaikutusta (muuten jos myös unkari luettaisiin siihen uralilaiseen sekakieliryhmään voitaisiin "ugrilainen" osa suomalaisugrilaisista kielistä pudottaa kokonaan pois, mutta tätä en halua sanoa ääneen).

Suomalaisten itäistä alkukotia korostavat tutkijat pitävät suomea tiukasti uralilaisena kielenä (ja mm. sitä kautta tulee turkkilaisten usko, että suomi ja turkki olisivat kielisukulaisia), suomalaisten eurooppalaista perimää puolustavat tutkijat sijoittavan fenno(-ugrilaisen) alkukielen laajalle alueelle Euroopan pohjoisosissa. Geeniperimä ja argeologiset löydökset voisivat puolustaa tätä viimeksi mainittua näkemystä, olemmehan pääasiassa samaa geneettistä sukujuurta ja kivikautista kulttuurirypästä kuin muutkin eurooppalaiset.

Se, mistä suomenkieli alun perin tulee, on tietysti historiallisen ajan ja tiedon ulkopuolella, hämärässä kalevalaisessa menneisyydessä, johon kai pääsee (hyvin vähän) käsiksi lukemalla Kalevalaa, vaikka se onkin Elias Lönnrotin keräämä, yhteenpanema ja ”lievästi” muokkaama tieteellistaiteellisen vapauden ja yhtenäisen kokonaisuuden nimissä.

Tiedemiehet ja tiedemieheksi haluavat käyvät suomalaisista juurista kiivasta keskustelua.

Keskustelussa näyttäisi olevan kaksi toisistaan täysin erottuvaa linjaa. On radikaali suomalaisidealistinen linja, jonka keulahahmona ovat viimeaikoina olleet monitieteellisyyttä puolustavat emeritusproffat Kalevi Wiik, Kyösti Julku ja Pauli Saukkonen, ja toisaalta tiukasti "vanhakantaiseen" kielivertailuun perustuva, suomalaisten itäistä sukujuurta puolustavat tutkijat, jotka yrittävät ajaa suomalaislähteitä Uralin taakse niin kuin kyytä pyssyyn.

Viimemainitusta ryhmästä viimeisintä sukupolvea edustavat mm. joulukuussa 2006 väitöskirjansa esitellyt historioitsija Janne Saarikivi, kieltentutkija Jaakko Häkkinen ja saamelaisten suurta historiaa korostava Ante Aikio, ja tietysti, jo virkansa puolesta, myös Helsingin yliopiston Itä-Aasian kielten ja kulttuurin professori Juha Janhunen, nämä kaikki ovat viime aikoina tulleet julkisuuteen erityisesti Wiikin ja Saukkosen rajuina arvostelijoina.

Tieteessä tapahtuu –lehti on ollut näiden taisteluiden mielenkiintoisena näyttämönä, niin kuin aikaisemmin myös oululainen kulttuurilehti Kaltio. Wiikin kaksi populaaria, ja tieteellisiksi teoksiksi hyvin myynyttä kirjaa, Eurooppalaisten juuret ja Suomalaisten juuret, on myös muistettava. Erityisesti siksi, että ne ovat toimineet tehokkaina herneinä, joita Wiikin vastustajat ovat voineet innokkaasti vedellä akateemisenherkkiin neniinsä.

Erityisesti Jaakko Häkkisen puheenvuorot ovat olleet merkillisen mielenkiintoisia ja tällaista tavistakin suututtavia. Hänen mielipiteistään jää helposti sellainen käsitys, että suomalaisuus on jokin yhtäkkiä suosta tai vetäytyvästä mannerjäästä ulos ponnahtanut ominaisuus, jolla ei ole oikein mitään perustaa tai kehitystietä. Suomalainen kulttuuri ja kieli vain jotenkin syntyivät tyhjästä ja työnsivät laaja-alaisen saamelaisuuden Lapin perukoille. Saamelaisten ja suomalaisten erilainen geneettinen sukulaisuus muiden länsieurooppalaisten kanssa jätetään näissä väitteissä toiselle sijalle tieteiden eriytymisen nimissä. Tosin tämä tulkintani voi olla täydellinen väärinkäsitys.

Arvoisa Lukija voi lueskella näitä väittelyitä Tieteessä tapahtuu -lehden muutamassa viimevuoden numerossa samoin kuin tänä vuonna julkaistuissa.

Kuva: mitä on olla suomalainen? Kielten jakauma Suomessa asuvien keskuudessa vv. 1990 ja 2002, lähde finnica , klikkaa kuvaa suuremmaksi

Virallisella Suomen 90-vuotispäivän saitilla on mielenkiintoinen Suomen nykyisiä kieliä käsittelevä artikkeli, jonka kautta olen löytänyt oheisen taulukon.

Siitä käy mm. ilmi sellainen seikka, että Suomessa hyvin vähemmistökielenä turvattu saamenkieli on puhujamäärältään pysynyt vuodesta 1990 vuoteen 2002 lähes samana (lisäystä 4 saamenkielen puhujaa, joita on vuonna 2002 yhteensä 1734). Sen sijaan sen sijainti suomalaiskielien joukossa on pudonnut 6. sijalta 16:ksi. Saamenkielen edelle kielitilastossa menevät mm. venäjä 31,093 puhujaa, viro 11,088, somali 6,920, albania 3993, kiina 3,214 ja serbokroaatti 2,282 puhujaa. .

En oikein osaa sanoa, minkälaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi nykäistä.

On kuitenkin selvää, että näiden uusien vähemmistökielien asema ei Suomessa ole saameen verrattuna kovin hyvä ja hallituksen tulisi ehkä tehdä jotakin ennen kuin uudet vähemmistöt oppivat vaatimaan vähemmistöoikeuksiaan tai EU puuttuu asiaan ja langettaa Suomelle suuret sakot syrjinnästä.

Muuten ruotsalaisten osuus samana aikana on vähentynyt 296,840 puhujasta 290,771 puhujaan.

Lisälukemista Tieteessä tapahtuu -lehdessä:

Brittien ja muiden pohjoiseurooppalaisten alkuperä selviämässä? (Kalevi Wiik, Tieteessä tapahtuu 7/2005)

Uralilaisen kantakielen tutkiminen (Jaakko Häkkinen, Tieteessä tapahtuu 1/2006)

Mihin kääntyisimme ”kielellisen käänteen” jälkeen? (Matti Peltonen, Tieteessä tapahtuu 3/2006)

Häkkisen ylitulkinnat (Pauli Saukkonen, Tieteessä tapahtuu 7/2006)

Vielä Pauli Saukkoselle (Jaakko Häkkinen, Tieteessä tapahtuu 8/2006)

Geneettinen ja kielellinen jatkuvuus (Pauli Saukkonen, Tieteessä tapahtuu 1/2007)

The Devil writes Blog, or should s/he, really? (2)

Ai niin, unohtui tuossa alla vielä mainita, että Dionysian Spring on yhtäkkiä herännyt koomastaan henkiin ja postannut tätä samaa asiaa englanninkielellä.

The Devil writes Blog, or should s/he, really?

Kuva: Vogue 'n päätoimittaja Anna Wintour

Kuten kaikki hyvin tietävät, keskimääräinen tietokoneohjelmien rakentelija on huonoihoinen, ylilaiha tai ylilihava, merkittömissä lökäfarkuissa tietokoneen näyttölaitetta päivät pitkät tuijottava mies, jolla on rasvainen iho, pesemätön tukka ja sosiaaliset taidot, joista autistinen kuusivuotias poika olisi ylpeä.

Mutta, vaikka kaikki tiedämmekin tämän hyvin, antaudumme joka päivä hänen tuotteidensa armoille lentokoneissa, junissa, pankkiautomaatilla, jopa sairaaloiden leikkaussaleissa ajattelematta asiaa sen kummemmin.

Sama epäsosiaalinen tietokonegeekki uudistaa myös jokapäiväistä kieltämme.

Tästä on hyvänä esimerkkinä sana ”blogi” englannin sanoista ”WEB log”, joka on juurtunut suomalaisugrilaiseenkin sanastoon, jopa ranskankieleen, jossa Académie Francaise on päättänyt, aivan oikein tietysti, että sana vaatii maskuliinisen artikkelin, eli ranskaksi sanotaan ”un” tai ”le blog”, sen sijaan, että sitä koristettaisiin kauniimman sukupuolen artikkeleilla ”une” tai ”la”.

Mutta tavallisen lastunikkarin ei enää tarvitse blogin nimenmuutosasiassa nojata vain omiin voimiinsa.

Amerikan Vogue –lehden päätoimittaja Anna Wintour (Arvoisa Lukija muistanee elokuvan The Devil Wears Prada, jossa Meryl Streep näytteli erehdyttävästi Wintour ’ia muistuttavaa muotilehden päätoimittajaa) on nimittäin aloittanut taistelun blog –sanan muuttamiseksi muodikkaampaan, sehän onkin niin auttamattoman ”déclassé”. Hän on estänyt Voguen uuden WEB –saitin aukaisun, uusine blogeineen, ennen kuin innokkaat vogue –bloggarit saavat aloittaa maailmankansalaisten sivistämisen omissa lastuissaan ihkauusilla blogeillaan. Arvoisa Lukija varmasti yhtyy tämän lastunikkarin osanoton kyyneliin Voguen väärinkohdeltujen toimittaja-bloggari-parkojen puolesta.

Avuliaat bloggarit ympäri maailmaa ovatkin tarjonneet omat geekin aivonsa naispäätoimittajan avuksi.

Blogin korvaajiksi on ehdotettu mm., ja jotenkin itsestään selvästi eli näinollen kai kliseisesti, "Blogue ’ta", jossa olisikin oikein soma sointi. Lisäksi on ehdotettu sanaa ”brant” sanoista ”blog rant” (blogileuhkiminen), ”twaffle” englanninkielen ”net waffle” (nettihöpötys), ”bjöurnal”, jossa yhdistetään tunnetusti naurettavalta kuulostavaa ruotsia samanlaiselta kuulostavaan ranskaan sanoista ”blog journal” tosin siinä taitaa olla liikaa toistoa sanat ”log” ja ”journal” kun tarkoittavat kai lähes samaa aisiaa tässä yhteydessä, ”cenpub” ranskankielen sanoista ”Ceci n’est pas un blog” (tämä ei ole blogi), siinä on myös vähän zen 'imäinen sointi, ”Vogueries” englannin ”vagary” –sanan mukaan, mutta se kai sopisi pelkästään Vogue-bloguelle, siitä voisi johtaa yleisemmän "bagary" tai "blagary" sanoista "blog vagary" (blogiylpistelyä), tosin ainakin ensimmäisen sanan sointi on vähän poliittisesti epäkorrektia, vaikka sanoissa onkin maukas leipomon tuoksu, ”snipplets” jonkinlainen diminutiivi sanasta ”snippet” (leike, riekale, pikkutieto), joka jo itsekin on diminutiivinen, ja ”stiary” sanoista ”style diary”, ja siitä voisi johtaa yleisemmän sanan ”shiary” eli ”shit diary”, mutta jääköön johtamatta.

Mm. Writer’s blog –blogi on tarjonnut auttavan kätensä Anna Wintour in (sana)puutteeseen ja pyytää lukijoiltaan apua.

Oma suosikkini olisi ehdottomasti juuri Oxford Concise -sanakirjan avulla löytämäni, ja heti Writer's blog'ille ehdottamani, "blague" jossa on monia hyviä viittauksia. Sen perusmerkitys on humpuuki, mutta siinä olisi myös viitettä englannin sanoihin "blog vague" (blogivihjeitä tai epämääräisyyksiä) ja jopa sanaan plague eli rutto, ja sitähän tämä blogimaailma tavallaan on, nopeasti leviävää ruttoa.

Kielen uusiosanojen syntyminen on kai jotenkin spontaania toimintaa, sana- tai kielioppievoluutiota itse asiassa, jota on vaikea saada estetyksi tai edes suunnatuksi toivotuille urille.

Ranskan akatemian yritys puhdistaa ranskankieli anglismeista ei onnistunut. Samaa on kai yritetty Suomessakin, joskus ehkä hyvillä tuloksilla, kuten sana tietokone osoittaa (tietysti tietokone sanana on ihan mäntti, eihän tietokone tiedä mitään, se vain ynnää nollia ja ykkösiä ja taikoo niistä ymmärrettäviä ikoneita näyttölaitteelle, josta inhimillinen (hah, hah) käyttäjä niitä tulkitsee tietojensa mukaan). Monet aikaisemmat yritykset ovat epäonnistuneet, ajatellaan vaikka sanoja ”kipinälennätin” tai ”langaton lennätin” tai jopa ”kuvaradio”. Kaikki häipyneet historian utuiseen hämärään, ja sinne kuuluvatkin.

Keksijöinä noillekin uusiosanoille olivat tietysti oman aikansa geekit tai nörtit, joita jo kuvailinkin tuolla lastun alussa.

Post Scriptum: Vogue muuten käyttää sanaa ”lookbook” sellaisista WEB-saiteista, joilla käsitellään muotia valokuvien avulla. Se onkin aika näppärä sana.

P.S.2: Uusiosana ”splog” on spämi, joka kai toteutetaan etsintäkoneen ja blogin tagien avulla. Splogin käyttäjä aloittaa uuden blogin, jonka sisältönä on linkki tai linkkejä epämääräisten businesten saiteille. Etsintäkoneet harhautetaan saitille tageillä, jotka kattavat kaiken inhimillisen toiminnan. Ja, voila, splog-spämi on valmis.

Vaalien jälkipyykkivä

Kuva: Golden Raspberry Award

Motto: Cloths make the man, the naked people have little or no influence in the society (Mark Twain).

Kävi siis vaaleissa juuri niin kuin olin ajatellut. Niinistö sai enemmän ääniä kuin kukaan poliitikko ansaitsisi. Ja omat vihreät chick-tärppini, Anni Sinnemäkeä (7680 ääntä Helsingistä) lukuun ottamatta, jäivät odottelemaan seuraavia eduskuntavaaleja ja vielä edessä olevaa loistavaa tulevaisuuttaan. Erään ministerin entisillä poikaystävillä näytti menevän oikein hyvin, vaikka ministeri itse taisi saada pahasti kulttuurikintuilleen, jos 5757 äänestäjän suosiota nyt voi tappioksi kuvailla, vaikka ilkeästi vertailemalla siltä näyttäisikin.

Sattumalta ministeri on vain yhden askeleen toisen kulttuuriministerin sijoituksesta Uudellamaalla. Andersson näytti tässä koituksessa saneen kuitenkin paljon enemmän ääniä, 9346, vaikka sijoitukset olivatkin niin lähellä toisiaan. Olisiko molemmilla kulttuuriministereillä loistava tulevaisuus jo takanaan, vai olisiko sittenkin vielä jollakin ihmeellisillä keinoilla edessäpäin. Mistäpä senkin osaa tässä vaiheessa oikein arvata, vaikka 5757 ei todellakaan kuulosta riittävän maagiselta luvulta. Arvoisa Lukija ehkä osaa sanoa tähän jotakin viisaampaa.

Muut ehdokkaani eivät menestyneet mitenkään hirveän huonosti: pääehdokkaani Maria Väkiparta (jonka pitäisi kiivaasti tarkastella nettiolemassaoloaan kriittisellä silmällä) sai Satakunnasta 1046 ääntä, ihastuttavan Suomi-neidon näköinen Sirpa Kauppinen Uudeltamaalta 1397, kemisti-henkilö Mari Saario Varsinais-Suomesta 629 ja klisheistä todennäköisesti mitään tietämätön ”nainen ja olennainen” Kirsikka Siik Pirkanmaalta 1080 ääntä. Seuraaviin vaaleihin on vielä aikaa, joten, jos vihreänä hehkuvissa rinnoissa intoa riittää jatkotyöhön, kaikki voivat seuraavissa vaaleissa olla vaikka ääniharavia.

Niin kuin oli Niinistö. Se varsinainen niin kuin tavallaan myös varsinaissuomalainen ja vihreä Ville Niinistö, joka pääsi viimeisenä siltä listalta Eduskuntaan 5169 äänellä. Oma epäilykseni on, että Ville sai Niinistö-lisää, niin kuin (ehkä) suloinen kulttuuriministerimme edellisissä vaaleissa, vaikka tietysti aivan muista syistä. Mutta tämä saattaa olla pelkästään perusteetonta ilkeyttä. Pienistä ajatuksista Villeä ei pidä syyttää, hän sanoo uusimmassa päreessään mm, että ”vihreät olivat kokoomuksen lisäksi ainoa vaalivoittaja viidestä suuresta”. Heh, heh, vai viidestä suuresta!!!

Jotenkin tuli tästä Villestä aina-ei-kilttiin mieleeni eräs Thomas Jefferson Johnson, jota Eddie Murphy näytteli omalla kaoottisen taiteettomalla tavallaan elokuvassa The Distinguished Gentleman (1992), josta Washington Postin elokuva-arvio (Desson Howe) sanoo mm, että ” Should you get through this Eddie Murphy political comedy without fatigue, frustration or boredom, you may consider your serenity complete”. Mitäpä tuohon lisäämään, muuta kuin, että kovin tuo kritiikki muistuttaa arviota näistä ja monista muista eduskuntavaaleista sen jälkeen, kun Veikko Vennamo ja Eino Poutiainen lopettivat poliittisen puurtamisensa, niin ja Taisto Sinisalo myös. Bless them all!

Tarinan tuntematomasta taviksesta, Thomas Jefferson Johnsonista, joka siis pääsi nimensä vuoksi vahingossa USA:n presidentiksi (tämä ei ole ulkopoliittisesti arveluttava viittaus nykyiseen istuimen haltijaan), oli muuten kirjoittanut eräs Jonathan Reynolds, joka on saanut jopa yhden palkinnon elokuvatuista kirjoituksistaan. Hän nimittäin voitti Kultaisen Vatun (toivottavasti tuo tuli oikein kirjoitettua) eli Razzie Award-palkinnon huonoimmasta käsikirjoituksesta vuonna 1988.

Razzien voittanut filmi oli nimeltään Leonard Part 6, jossa toinen musta koomikko, Bill Cosby, näytteli Leonard Parkeria, eläkkeellä olevaa CIA-agenttia, joka kutsutaan takaisin hommiin pelastamaan maailmaa murhanhimoilta kasvistensyöjiltä ja tappajiksi hypnotisoiduilta jäniksiltä (eli tarinan Leonard on jonkinlainen elokuvataiteen Sauli Niinistö), ja jolla on lisäksi suuria vaikeuksia ihmissuhteittensa kanssa (I rest my case!). Washington Postin Rita Kempley puolestaan sanoo tästä kulttuurisaavutuksesta arviossaan mm. näin: ” The only good thing about Bill Cosby's "Leonard Part 6" is that we didn't have to see Parts 1 through 5”. Huh, huh!

Mutta siis tuosta Ville Niinistöstä piti puhua, mutta en nyt keksi, mököttäessäni kiukkuisena noiden kannatettujen naisten puolesta (paitsi siis Anni Sinnemäen, jonka puolesta en mökötä vaan hymyilen autuaana niin kuin aina kun hänen kuvaansa saa (esteettiseen) nälkäänsä tai janoonsa katsella), hänestäkään, siis Villestä, mitään muuta hyvää tai pahaa sanottavaa, en edes hänen vaatteittensa istuvuudesta tai alastomuudestaan, kun en ole Mark Twain. Niin että olkoon!

Subjektiivisesti lapsettomuudesta ja lapsellisuudesta

Kuva: luonnikkaita siittiöitä kovassa vauhdissa (kopioitu fotosearch.com:lta

Kirjailijan häiriöklinikan kirjailija Kirsti Ellilä kertoi (Ärsytystä heti aamutuimaan) kuinka joku 27-vuotias perheenäiti oli jossakin aamun lehdessä valittanut, ettei saa yhteiskunnan varoilla turvata kovalla vaivalla saatavissa olevien lastensa ikää ja sukupuolijakautumaa, tai jotakin yhtä mielipuolista.

Nykyisessä hedonistisessa maailmassa kaikkien pitäisi saada kaikkea mikä milloinkin mieleen tulee, niin kuin nyt lapsiakin ja näille jopa sukupuoli. Lapsensaantia pidetään jonkinlaisena jokamiehenoikeutena (pitäisi kai sanoa jokahenkilön oikeutena, mutta siitä puuttuisi särmikkuuttä ja jopa terä niin että olkoon noin), joka pitäisi tyydyttää muiden veronmaksajien varoilla. Samanaikaisesti raskaudenkeskeytystä pidetään yleisesti myös kaikkien oikeutena, ehkäisymenetelmänä itse asiassa, ja sekin pitäisi saada veronmaksajien varoilla.

Molemmat mielipiteet ovat huonosti ymmärretyn hedonismin tuomia harha-ajatuksia, joiden tarkastelu ei kestä minkäänlaista kriittisyyttä.

Minulla on terävän siniharmaat silmät, ja haluaisin ruskeat; olen asiasta kovin murheellinen. Muutos olisi täysin mahdollista joko ostamalla värilliset irtolinssit tai leikkauksella, jolla väriä jotenkin muutetaan. Lisäksi haluaisin, pysytelläkseni sukupuoliasioissa, enemmän staminaa stressin, tupakan, muiden hedonististen elintapojen ja liiallisen valvomisen huonontamalle sukupuoliselle kyvylleni. Sekin asia korjaantuisi lääketieteen avulla, ostamalla viagraa tai jotakin muuta spämipostissa päivittäin mainostettavaa ihmelääkettä. Haluaisin myös tuuheamman tukan ja se saisi olla pehmeästi kihartuva ja irtonaisen ilmava, jota vaikkapa puolisoni olisi hyvä silitellä tarpeen vaatiessa. Lääkkeitä taitaa siihenkin olla tarjolla. Lisäksi haluaisin lisää älykkyyttä, joka järjestyisi nauttimalla esimerkiksi Prosacia tai jotakin Alzheimerin tautiin tai dementiaan tehoavaa lääkettä, vaikka en tietääkseni vielä pitkään aikaan kärsikään noista vaivoista.

Kaikki siis järjestyisi joko niin, että olisin rikas ja maksaisin hoidot itse, tai, koska en ole rikas, vaatimalla yhteiskunnan varoja näihin operaatioihin ja lääkityksiin.

Kuva: fotosearch.com, spermanluovuttajauros vauhdissa

Mutta mielestäni verorahojen – ja yhteiskunnan tarjoaminen lääkäreiden, sairaanhoitajien ja sairaalapaikkojen – käyttö hedonististen halujeni tyydytykseen, vaikka hivelisikin mukavasti sieluani, olisi täysin väärin.

Yhteiskunnalla – eli muilla veronmaksajilla – ei ole mitään syytä hoitaa mielihaluihin liittyviä ”ongelmia”. Jos on siniharmaat silmät, olkoot vaan. Jos ei saa lapsia, ei saa lapsia. Ja – veronmaksajien ja yhteiskunnan kannalta – sillä siisti. Asia voi jossakin vaiheessa vaivata mieltä, mutta niin vaivaavat nämä minun vääränväriset silmänikin ja muut ikävät piirteeni.

Lapsen saaminen ei ole ”jokaisen oikeus”. Se on luonnon – geenien – suoma armolahja, joka joillekin on sattuman oikusta suotu ja taas toisille ei. Keinosiemennyksellä, munasolujen istutuksilla ja hormonihoidolla avustettu lapsensaanti pitäisi ehdottomasti pitää veronmaksajien varoilla tapahtuvien hoitojen ulkopuolella. Jos joku haluaa siitä maksaa yksityisen terveydenhoidon piirissä, niin asia ei meille muille mitenkään kuulu, vaikka potentiaalinen äiti olisi jo eläkeiässä, ja sen pitäisi olla sallittua, jos sillä ei oteta resursseja (esimerkiksi sairaalapaikkoja) todellisesti tarpeelliselta terveydenhoidolta. Muuten ei.

Toinen asiaan liittyvä ”ongelma” on siemenen tai munasolun luovuttajien anonymiteetti. Lakia ollaan ilmeisesti muuttamassa niin, että lapsella olisi oikeus tietää luovuttajan henkilöllisyys ja näin oikeus jossakin vaiheessa päättää haluaako tuntea oikean isänsä tai äitinsä.

Tämä on mielestäni oikein. Ja lapsen oikeus tuntea oikeat vanhempansa pitää taata sekä näissä hormonitapauksissa että myös adoptiolapsille. Itse asiassa on eettisesti väärin, jos lapselle ei edes kerrota siitä, että tämä on adoptoitu, saatikka että tämä ei saa tietää biologisten vanhempiensa henkilöllisyyttä.

Näissä, ja lähes kaikissa muissakin asioissa lapsen oikeudet ovat vanhempien mielihyvän tai mielipahan edellä.

Jos tämä johtaa harvenevaan siemenenluovuttajien määrään – jota en kylläkään usko – niin se on melko pieni haitta. Kenenkään ei nimittäin ole koskaan pakko saada lapsia – ehkä köyhiä katolisia maita lukuun ottamatta, joissa kirkko paavinsa bullilla ja muilla keinoilla pitää syntyvyydensäännöstelyä tehokkaassa kuristuksessaan.

Ja vielä tähän loppuun sanottakoon, että abortti ei ole, eikä saisi koskaan olla, syntyvyyden säännöstelyä, se on jotakin aivan muuta.

Kirjojen luokittelunimiä, tuittupäitä ja ”flexiibeliä” kieltä

Kuva: kirjailija Hilja Valtonen tyylikkäässä baskerissaan, kopioitu Hiljan huoneesta.

Tuossa alapuolella on keskusteltu kurjistelu- ja tipukirjallisuudesta. Englanninkielisiltä nimiltään mis lit ja chick lit. Kommenteissa käytiin vilkasta keskustelua asiasta ja asian vierestä myös. Yhdessä kommentissani arvioin englanninkielen paljon suomenkieltä joustavammaksi uusien sanojen adaptoinnissa ja muokkaamisessa kielen omaan käyttöön. Sanoin itse asiassa näin:

”...chick lit ja mis lit -tyyppiset uussanat osoittavat kuinka flexiibeli kieli englanninkieli on. Suomenkielellä on vaikea löytää vastaavanlaisia näpäköitä buzz wordejä. Kielemme on vakavampaa, vähän juhlavaakin. Siksi tietyn tyyppinen runous, sanotaan vaikka rock-runous, ei kuulosta suomenkielellä yhtä hyvältä, ehkä yksi syy anglosaksisen pop kulttuurin aj elokuvienkin ylivoimaiseen suosioon.”

Virtuaaliystävä Fredrika oli vetäissyt lievät herneet herkkään nenäänsä tästä, ja kirjoitti asiasta tuittupäisen päreen tai lastun otsikolla (Laps suomenkielen ällös vaihda pois…) omalla blogillaan (nimeltään fredrikan toinen, ilmeisesti erotuksena saman Fredrikan Kirjallisia osumia –blogista). Siis tässä mainostan Arvoisille Lukijoille luettavaksi Fredrikan kiukkuista tekstiä.

Muuten chick lit’in suomennokseksi olen ehdottanut tipukirjaa/jallisuutta tai jopa tipulikirjaa/jallisuutta, jossa olisi jopa viite suomalaisen alan mestarin, Hilja Valtosen, kirjaan Opettajan villikko (Otava, 1928) päähenkilöstä nimeltä Anna Tipuli Pusu (elokuvaksi vuonna 1943 tehtynä käiskirjoittaja Martti Larni ja ohjaaja Valentin Vaala antoivat sille nimen Neiti tuittupää). Mutta en ole saanut hirveän paljoa kannatusta edes Kirjailijan häiriöklinikan asiakkailta, vaikka asiasta sielläkin keskusteltiin otsikolla Muijakirjat.

Jos jollakin Arvoisista Naislukijoista on alhainen verenpaine (kuten itselläni ja koko äidinpuoleisella suvulla), niin laitetaan tähän alle ote (joka löytyy Tarja Kytösen gradusta Miss Moderni, Naiskuva Hilja Valtosen romaaneissa 1920- ja 1930-luvulla, Luku 3, Helsingin yliopisto, Historian laitos, Humanistinen tiedekunta, joulukuu 1998) Etelä-Suomen Sanomien arvostelulausunnosta, joka on päivätty 1.6.1926 ja koskee Valtosen iki-ihanaa esikoisromaania Nuoren opettajattaren varaventtiili, jonka kirjailija ehkä tarkoitti (omaelämäkerraallisuuden? lisäksi, hänhän oli itsekin nuori opettajatar siihe aikaan) kilpailemaan chick lit-klassikon Charlotte Brontë'n Jane Ayre'n kanssa (suomeksi harhauttavasti Kotiopettajatteren romaani) täällä meidän ugrilaisen kirjallisuuden maailmankaikkeudessamme.

Tämä pikku pätkä gradusta on siis tässä alla tietysti pelkästään terveyssyistä ilman vihjettäkään sovinismista tai seksismistä tai muistakaan poliittisesti (epä)korrekteista -ismeistä:

"Naisilta on yleensä totuttu saamaan vain vienoa ja naisellista tai sitten saarnaavia imperatiiveja. Mutta Hilja Valtonen osaa suhtautua elämän ilmiöihin miesmäisen humoristisesti. Niinpä romaani useista kohdin tuntuukin kuin miehen kirjoittamalta. Poissa on siitä liika hempeys ja siirappimaisuus.”

Että hyviä lukuhetkiä kaikille sukupuoleen katsomatta.

Synkistelyn kirjamarkkinat

Varoitus: tässä lastussa on hurjia yleistyksiä, väärinymmärryksiä ja muuta höpinää, jolla ei välttämättä ole todellisuuden kanssa muuta tekemistä kuin käytetyt kirjaimet.

Kirjallisuudessa – niin kuin kaikessa muussakin kulttuurissa – on muotivirtauksensa, jotka nostavat joitakin genrejä ajassa toisia ylemmäksi.

Sotakirjojen aika alkaa olla ohi, se alkoi ehkä Norman Mailerin Alastomista ja kuolleista (vaikka eihän se tyhjään tilaan syntynyt) ja Suomessa boomina Tuntemattomasta. Vielä parikymmentä vuotta sitten suomalaisten lumisotureiden tarinoita kerrottiin niin, että kai pieninkin sodanaikainen kahakka on tullut katetuksi ihannoivasti usean sotakirjailijan ja jopa kriittisemmin leimallisesti kaunokirjailijan toimesta, ad nauseam.

Jännitys- ja seikkailukirjat taitavat olla kaikkina aikoina muodittoman harvakseen kirjoja lukevien miesten suosiossa, sanotaan vaikka saksalaisesta lännenkirjailija Karl Maysta ja dekkarikunkku Raymond Chandlerista vaikkapa Mankelliin ja meidän Ilkka Remekseemme saakka, Mauri Sariolaa mitenkään unohtamatta. Ja välissä tietysti pusseittain puhdasta paskaa ja ihan hyvääkin kirjallisuutta – sekä suomeksi että ulkomaan kielillä.

Älyllisempien dekkareiden suurin lukijaryhmä ovat tietysti naiset, niin kuin muunkin älykkäämmän kirjallisuuden lukijoina. Miehillähän on omaa älyä niin paljon, että muiden älystä ei tarvitse omalleen tehdä jatkoa.

Vaihtuvat muodit eivät tietysti välttämättä ole kirjailijoiden aikaansaamaa, lukijat – tai paremminkin kirjojen ostajat, jotka ovat kai useimmiten siinä nelikymppisiä naisia – määräävät mitä milloinkin on muodissa. Kriitikoillakin on varmaan oma vaikutuksensa siihen, mutta suuri osa lukijoista viis välittää siitä mitä kriitikot milloinkin muodikkaaksi kokevat. Saattaa jopa olla niin, että kriitikot seuraavat lukijaa – sellaisista kirjoista, joita luetaan paljon, myös kirjoitetaan paljon.

Lukijat ja kriitikot ovat siis jonkinlaisessa toisiaan syöttävässä kirjallisessa kierteessä kunnes päästään kulloisenkin muotigenren hiidenkirnun pohjalle, josta ei enää löydy kuin kirjallista kuravelliä, tai jokin uusi oikku vie muotia muuten muille teille.

Chick lit on englanninkielinen termi, jota en oikein osaa kääntää suomeksi. Naistenkirja on liian vakava ilmaisu ja tuo ennemminkin mieleen painovoiman kanssa kamppailevan leveän takapuolen kuin chick lit’ille ominaisen, hiellä jumppasalilla hankitun teräsjänteisen pikku pepun pitkälihaksisine reisineen. (Tässä ei viitata niinkään kirjailijan taisteluun painovoiman kanssa vaan kirjan päähenkilöön.)

Mutta onhan chick lit’issä toki vakavampikin tausta olemassa. Ja laji on myynyt hyvin. Brontën sisarukset ja Jane Austen ovat aikaisia chick lit-kirjoittajia, joiden suosio senkun jatkuu ajasta toiseen ja joiden lukijat voivat hyvällä syyllä paistatella klassikkoja lukeneiden auringossa. Bridget Jonesin päiväkirjat ovat hyvänä esimerkkinä nykyaikaisesta chick lit’ista.

En oikein osaa sanoa suomalaisista chick lit-kirjoista mitään. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että kirjailija Kirsti Ellilä yrittää puhua genren puolesta omassa blogissaan Kirjailijan häiriöklinikka, ja hänhän julkaisikin, mikäli osaan tulkita oikein, sellaisen kirjan jokin aika sitten (Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, Karisto, 2005). Eikä siihen ole mitään pahaa sanottavaa. Anna-Leena Härkönen on ehkä selkeämmin chick lit-kirjailija, mutta mitäpä minä näistä chickeistä sen kummemmin ymmärrän.

Nyt naiskirjojen genreen on tulossa uusi alaluokka, joka myy huimia lukuja ainakin anglosaksisessa kirjallisuusmaailmassa. Lajin lempinimi on mis lit, misery literature, kurjuuskertomukset, jotka houkuttelevat erityisesti naislukijoita, ja heidän joukostaan erityisesti niitä naisia, joilla on itsellään pieniä lapsia.

Yleisin mis lit-tarina kertoo huonosti kohdellusta lapsesta, joka pääsee aikuiseksi tullessaan irti lapsuutensa kurjuudesta ja kasvaa – jos ei aivan voittajaksi – ainakin selviytyjäksi. Eli vanha kunnon kasvutarina uudessa paketissa suunnattuna sille lukijakunnalle, josta joka tapauksessa on tulossa suurin kirjojen ostajaryhmä ja joka mahdollisesti pubertetti-iässä luki chick lit-kirjallisuutta.

Victor Hugon Les Miserables on ehkä tämän ”uuden” genren alkuperäisiä edustajia, ainakin se on nimeään myöten kurja. Dickensin tuotannossa on kurjuutta ja huonosti kohdeltuja lapsia roppakaupalla. Emile Zolan Nana tai ehkä paremminkin Ansa ja vielä selkeämmin Unelma lienevät aikaisia mis lit-kirjoja.

Entäpä islantilaisen Halldór (Guðjónsson) Laxness’in Salka Valka, jota muistan joskus nallikkana äidin kanssa kuunnelleeni olohuoneen räsymatolla makaillen radiosta luettuna. Äiti kai kuunteli jokaisen luetun pätkän kotirouva kun silloin oli, tai kotiäiti pitäisi tietysti lapsenaan sanoa. Hän kuunteli myös Outsiderin Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailut kuulokuvina, ja niin kuuntelin minäkin; tosin niitä ei oikein voi kutsua mis lit’in tyypillisiksi edustajiksi. Olisivatko jopa Shakespearen Richard III ja Hamlet pohjaltaan vielä näitäkin aikaisempia mis lit’iin johtavia tarinoita, vaikka ehkä se menee jo liian pitkälle pyhäinhäväistyksessä.

Näiden kaikkien kirjoittajat ovat miehiä, joten heitä ei ehkä helposti lasketa tähän kastiin kuuluviksi, eivätkä edes kirjoittaneet omista kokemuksistaan. Nimittäin mis lit on usein omaelämäkerrallinen teos. Joten nämä hyvinvoivan miespuoliset spekulaatiot saattavat olla askeleen tai kaksi liian kaukana genren sielusta.

Myöhemmällä ajalla, kun naiset pääsivät oikein vahtiin, kurjuustarinoita löytyy monelta taholta. Virginia Woolf saattaa olla liian kaunokirjallinen nero kuuluakseen mis lit’iin. Mutta Minna Canth voitaisiin helposti kiinnittää genreen alkuperäisenä suomalaisena edustajana ainakin ehkä Hannalla ja Sylvillä, vaikka Canthin naisille käy aina lopussa huonosti ja miehet saavat tarinassa synninpäästön, mikä on vastoin nyky-mis lit’in tarinatemplettiä. Jotuni joutaisi hyvin samaan sarjaan Canthin kanssa, mutta hän on siihen aivan liian valoisa ja huumorinkyllästämä

Mielellään suomalaisista nykykirjoista sijoittaisi mis lit’iin esimerkiksi Helena Kallion Ennen kuin sielu puutuu (Teos 2006), Tuuve Aron Karmiina (WSOY 2004) ja Anna-Liisa Haakanan Huutomerkkejä taivaalle (Gummerus 2006). Vaikka minulla on sellainen kalvava tunne, että suuri osa nykyisistä nuorista naiskertojistamme kuuluu lajitella tähän genreen; tällaiset luokitukset eivät tietysti koskaan ole aivan oikeaan osuneita tai edes kokonaan uskottavia.

Anglosaksisessa maailmassa mis lit myy hyvin. Myynti esimerkiksi Englannissa kasvoi vuodesta 2005 vuoteen 2006 volyymiltaan kaksinkertaiseksi, rahassa mitattuna 12 miljoonasta 24 miljoonaan puntaan (The Independent, 4.3.2007, Mis lit: Misery is book world’s biggest boom sector). Parhaiten Englannissa viime vuonna menestynyt mis lit, Jenny Tomlin’in Behind Closed Doors, onnistui myymään yli 265,000 kappaletta, kun vuoden Booker Prize-voittaja, intialaissyntyisen Kiran Desai’n The Inheritance of Loss, myi alle 50,000 kopiota.

Sunday Timesin viimevuoden pokkaritilastoissa kymmenestä parhaimmin myyvästä kirjasta kuusi kuului mis lit-genreen (The Independent). Waterstone on perustanut hyllyihinsä oman mis lit-osaston nimeltä ”painful lives” ja Borders ”real lives”. Ne on helppo löytää kummastakin kirjakaupasta: menee vain sinne missä on suurin naisryhmä selailemassa kirjoja.

Mis lit pitäisi oikeastaan olla omaelämäkerrallinen kertomus ja monet niistä ovatkin. Tosin kirjailija itse saattaa joutua tällaisen kirjansa kanssa vaikeuksiin. Englannissa on keskusteltu kiivaasti etelälontoolaisen Constance Briscoe’n kurjasta lapsuudesta kirjassa Ugly; hänen sukulaistensa arvion mukaan lapsuus ei niin kovin kurja ollutkaan. Briscoen tarina on vankka kehitys- ja menestystarina. Briscoe on nimittäin ensimmäisiä mustia tuomareita Englannissa, jossa on vielä kova puute värillisistä oikeudenjakajista.

Vielä Kirsti Ellilästä puhuakseni: hänen viimeisin kirjansa Iiris, saattaisi ehkä – laajasti tulkiten – sopia tähän mis lit-luokkaan, nyt se on kai luokiteltu tyttökirjaksi ja julkaistu Kariston Sisko disco-sarjassa. Tosin kirja saattaa olla liian valoisa – niin kuin kirjoittajansakin – luokiteltavaksi synkistelyn kirjamarkkinoille.

Muuten bloggari Bookslut sanoo tähän uuden genren asiaan näin:

Here is how you create a new literary trend: notice that a few books have a similar topic, but choose something vague that just about anything can fit into, let's say "having it tough all over," and then cram recently successful books -- both fiction and nonfiction, it doesn't matter -- under that heading. Voila, Misery Literature, or Mis Lit. ..

Terveiset ymparistoministereille

Tuolla alempana, uudemman Bollocks-lastun kommenteissa, Ripsa lahetti terveisia Saksassa talla viikolla kokoontuville isojen saastuttajamaiden ymparistomenistereille, mutta osoitteessa oli jotakin vikaa siella. Tasta osoitteesta terveiset mennevat perille.

Haamujen aika

Tänään on tullut paljon haamupäivityksiä lähinnä korjailtujen virheiden vuoksi. Ja tulee varmasti toistekin.

Englantilaisten keskenjääneistä kirjoista

Kuva: Vernon God Little Amazonilla

Loistavan puhalluksen Prosperon, joka pitää Arto Paasilinnasta mutta ei tämän kirjoista, aloittama tunnustuksellinen historia keskenjääneistä klassikoista näyttää levinneen jopa Englantiin asti. Tämän aamuinen The Independent -lehti kertoo englantilaisesta tutkimuksesta, jolla kartoitettiin lukukansan kesken jättämiä kirjoja (tutkimuksen on tehnyt Leedsin yliopisto).

Top-viisi keskenheitettyä finction-sarjan kirjaa Englannissa ovat:

australialaissyntyisen DBC Pierren Vernon God Little (Englannin Finlandia-palkinnon eli Man Booker Prize’n voittaja vuodelta 2003),

J.K. Rowlingin Harry Potter and the Goblet of Fire,

James Joycen Ulysses,

Louis De Bernieres’in Captain Corelli's Mandolin ja

David Mitchell’in Cloud Atlas.

Häpeäkseni on tunnustettava, että omasta kirjastostani näistä löytyy lukemattomina kolme: Vernon God Little, Captain Correlli’s Mandolin ja Cloud Atlas. Itse yritin lukea ensimmäistä Harry Potteria, mutta en saanut siihen makua syntymään (vaikka Philip Pullmanin His Dark Materials -sarja meni nautiskellen läpi, suomalaisen version nimi, Universumin tomu, on muuten mielestäni todella huono valinta). Tämä mainittu Potter on kai sarjan neljäs. Mandolinia olen yrittänyt aloittaa useamman kerran, Vernonia ja Cloud Atlasta vain kerran (enkä ehkä koskaan jatkakaan niiden lukemista, tosin mistäpä sen varmuudella tietää, en ainakaan halua eroon näistäkään kirjoista). Ulysses'in olen lukenut myös englanniksi.

Lukemattomien listalla korkealle nousivat myös sellaiset kaunokirjalliset huipputeokset kuin Salman Rushdien Satanic Verses (Rushdien Booker Prize on vuodelta 1981 kirjallaan Midnight’s Children), Tolstoin War and Peace ja Arundhati Roy’n The God of Small Things (Booker Prize vuodelta 1997), jotka onkin tullut luettua.

Non-fiction sarjassa lukemattomien tilastojen ykköspaikkoja pitävät mm.

toisena oleva Bill Clintonin My Life (todennäköisesti lukijat ovat ainakin lukeneet sen osan, jossa Clinton kertoo suhteestaan Monica Levinskyyn),

kolmannen sijan potkupalloilija David Peckhamin My Side,

neljäntenä on hurjat myyntiluvut saanut pilkunn***inta-kirja, Lynne Truss’in Eats, Shoots & Leaves: The Zero Tolerance Approach to Punctuation ja

viidentenä on kiinalainen omaelämäkerta Jung Chang’in Wild Swan.

Ykkösenä lukemattomien joukossa non-fiktion-sarjassa on entisen ministerin nykyisen rivikansanedustajan, ja opaskoiransa Lucyn kanssa yleensä esiintyvän, näkövammaisen David Blunkett’in The Blunkett Tapes. David Blunkett muuten sai kustantajaltaan, Bloomsbury Publishing, huhujen mukaan ennakkona 1 miljoonaa puntaa. Kirja on myynyt erityisen huonosti tunnetun poliitikon muistelmaksi ja kustantaja ei todennäköisesti tule saamaan kustannuksiaan peitetyksi kirjan myynnillä, puhumattakaan Blunkettin ennakkomaksusta.

Muuten vielä sen verran tuosta Vernon God Littlestä, että kirjoittajan, DBC Pierren, oikea nimi on Peter Finlay, ja hän on australialainen mutta elänyt suurimman osan elämästään Amerikoissa. Kirjaimet DBC tarkoittavat Dirty But Clean (törkeä mutta puhdas). Kirja kertoo tarinan Vernon Gregory Littlestä, jonka paras ystävä Jesus on tappanut toistakymmentä koulukaveriaan ampumalla ja lopuksi vielä itsensä.

Kirjan kertoja, Vernon, joutuu syytteeseen koululaisten murhasta. ”Holden Caulfield”-tyylisen minä-kertojan tarina on aluksi hauskaa luettavaa, ja irrottaa jopa muutaman naurun, mutta törkyinen ja outoja, jopa keksittyjä sanoja vilisevä kieli alkaa vaivata ja lopulta itseltäni lukuhalut loppuivat tyystin, loppui yksinkertaisesti lukemiseen tarvittava polttoaine – motivaatio, jota ilman ei lukemisesta tule mitään. Kertoja-Vernon on päähenkilö-Vernoniin verrattuna liian sofistikoitu, ja se vie tekstiltä pohjan pois (sama vika muuten vaivaa Salingerin Holdeniakin). Myös amerikkalaisen, tai teksasilaisen tässä tapauksessa, yhteiskunnan stereotyyppinen kuvailu ei erityisesti virkistänyt lukijanmieltä (murhatuilla on vielä Niken tossut jalassa, so what, niin on eurooppalaisillakin muksuilla).

Amerikkalaisten kustannuksella tehty pila tietysti houkuttelee eurooppalaisia ostajia (jotka siis ovat pettyneet Vernoniin tästä tilastosta päätellen) ja tätä vasten ymmärrän hyvin, miksi kirja on päässyt kriitikoiden ja kirjallisen eliitin suosioon. Onhan siinä suosiossa paljon muutakin moskaa.

Nyt kun kirjaa ajattelee lisää, niin täytyy ehkä sittenkin palata sen lukemiseen, se vaikuttaa sittenkin, näin kauempaa katseltuna, ihan mukavalta.

Launtain kirjasatoa ja muuta kyldyyria

Kuva: Franz Kafka, Erään koiran tutkimuksia, etusivu

Ihailin alkuillasta Tom Cruise'a Viimeisessä samuraissa, jota en ollut aikaisemmin nähnytkään. Ihan viihdyttava elokuva, vaikka onkin amerikkalaista uushistoriankirjoitusta. Sitten olen kuunnellut ja toisella silmällä katsellutkin BBC-2:lla lähetettävää Covent Gardenin oopperan esitystä Wagnerin Ringin (Niebelungin Sormus) yli kolmen tunnin mittaisesta kolmannesta osasta, Siegfried.

Äsken meinasin juuri nukahtaa ja romahtaa sohvalta lattialle kirjakasan päälle, joten oikaisin habitustani, käväisin pikatupakalla terassilla ja päätin kirjoittaa tämän lastunpätkän samalla kun annan Wagnerin musiikin mennä korvasta toiseen.

Brysselin pappilassa oli tänäpänä nimittäin kirjamarkkinat. Yritin ensin lukea kahvilan puolella viimeisintä pappilaan saapunutta Hesaria (perjantaista), mutta joku viehättävä nainen piti sitä niin varattuna, että kyllastyin odotukseen ja sensijaan katselin keskiviikon Hesarin kulttuuriosasta kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden palkkatietoja. Muuta en tahan sano kuin että minulla ei taida ollakaan varaa yrittää krijailijaksi eikä kai muuksikaan taiteilijaksi, vaikka intoa kovasti olisikin.

Kirjamarkkinoilla olikin tällä kertaa suuri joukko hyvää kirjallisuutta niin, että täytyi oikein ryhtyä valikoimaan. Seitsemän kirjaa löytyi puolison kanssa suhisten käytyjen kiivaiden neuvottelujen jälkeen. Osa on sellaisia, joita myimme Helsingistä lähtötohinassa vuoden 1991 maaliskuussa Holapan antikvariaattiin. Vieläkin v????taa niin vietävästi, mutta minkäs teit, kun muuttolaatikoihin ei enempää olisi mahtunut.

Tänään saimme kahmittua seuraavat teokset:

Juha Numminen: Kuollut ei kukkia kaipaa, WSOY 1994. Olen tainnut ennenkin mainita, että puoliso on erityisen otettu rikosromaaneista, etsii ehkä lääkkeitä täydelliselle rikokselle. Pitäisiköhän sanoa henkivakuutuksensa irti piruuttaan? Mutta jos se ei kuitenkaan mitään suunnittele, niin sitten kuoltua rupeaisi sekin asia jurpimaan, taidan jättää ne vakuutukset sittenkin voimaan. Eihän siellä virvoittavien vetten äärellä rypäleitä mussuttaessa ja enkeleiden kanssa kisaillessa kestäisi julmettua jurpimista. Kirjan mottona sattuukin olemaan Thomas Mann’in tokaisu: "Ihmisen kuolema on jälkeenjäävien ongelma".

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky, Otava 2005, suom. Katriina Savolainen. Samaan kastiin kuuluu kuin tuo Numminenkin. Puoliso luki Åsalta jonkun toisen kirjan pari vuotta sitten, eikä tykännyt, mutta en raaskinnut asiasta tänään muistutella, oppikoon itse.

Graham Greene: Tädin kanssa maailmalla. Tätä puoliso on harmitellut enemmän kuin minkään muun kirjan myymistä. No nyt saa harminkyyneleensä ehkä ehtymään. Mukava kirja se tietysti on, mutta onhan Greenellä nyt toki paljon parempiakin kirjoja, niin kuin Voima ja kunnia esimerkiksi, ja monia löytyy jo omasta kirjastosta. Mutta ruohohan on aina vihreämpää jaadi jaa jaa!

W. Somerset Maugham, Kuu ja kupariraha, Otava 1949, suom. Liisa Johansson. Tämän kirjan luin heti kun yletyin äidin kirjastosta kirjoja lukemaan. Maugham kirjoitti tässä ranskalaisen taidemaalarin Paul Gauguinin elämästä. Vaikka Maughamin päähenkilö oli englantilainen niin muilta osin ja pääpiirtein kirja noudattelee Gaugainin elämänkaarta, joka päättyi Tahitilla.

Isaac Bashevis Singer: Shosha, Tammi 1978, suom. Jukka Kemppinen (kääntänyt useita muitakin Singerin kirjoista). Tätä Singeriä ei meistä kumpikaan ole aikaisemmin lukenut. Singer, joka oli Euroopan pakolaisia ja Amerikan kansalainen, asui New Yorkissa, kirjoitti kirjansa jiddišillä, josta ne käännettiin englanninkielelle ja siitä mm. suomeksi. Kirjan ensimmäinen lause kuuluu näin: ”Sain kasvatukseni kolmella kuolleella kielellä – heprea, aramea ja jiddiš (jota eräät eivät pidä ensinkään kielenä) – ja kulttuuriin, joka kehittyi Babyloniassa: Talmudiin.” Lauseessa onkin juutalaisuuden kuvaus näppärässä pähkinänkuoressa.

Gabriel García Márquez: Kenraalin labyrintti, WSOY 1989, suom. Matti Brotherus. Kirja kertoo venezuelalaisen vapaustaistelijan, seikkailijan ja parantumattoman idealistin Simón José Antonio de la Santísima Trinidad Bolívar y Palacios’in elämästä. Bolívar oli tunnettu Espanjan siirtomaavallan vastaisesta taistelusta, ja häntä on syytetty tai kiitett, miten vain, useiden Etelä-Amerikan valtioiden itsenäistymisestä, maita ovat mm. Venezuela, Kolumbia, Ecuador, Peru, Panama, ja Bolivia. Kirjan mottona on Bolívarin jostakin kirjeestä lainattu: "Tuntuu kuin paholainen johtaisi elmäni kulkua". Vaikka paljon pienemmässä mittakaavassa tietysti, samalta joskus tuntuu itsestänikin.

Franz Kafka: Erään koiran tutkimuksia, novellikokoelma, Otavan klassikot 1988, toim. Kai Laitinen ja suom. Aarno Peromies.

Yhtaan Anita Konkan kirjaa ei ollut loytynyt tarjoulupoydille. Lahteissa yritin huudella kirjaston tyttoporukalle, etta jos niita loytyy, eivat antaisi kenellekaan muulle. Mutta saa nahda miten kay, tytot jaivat jotenkin hammentyneen nakoisena jatkamaan himokkaiden kirjanrakastajien palvelua.

Pannaan tähän loppuun vielä tuon Åsan dekkarin mottona oleva Göran Sonnevin runo, ja sen jälkeen painun maata, vaikka Wagneria saisi vielä kuunnella varttitunnin, mutta olkoon.

Otsani takana kasvaa
raivon puu
siinä on punaisia, säkenöiviä lehtiä,
sinisiä lehtiä, valkoisia!
Puu
joka vieläkin huojuu
tuulessa

Ja minä murskaan
sinun talosi, eikä mikään
ole
minulle vierasta,
ei edes
inhimillinen

Niin kuin puu
sisältäpäin
murtautuu
ja murskaa
pääkallon talon

Ja
valaisee
lyhtynä metsän siimeksessä
pimeän uumenissa