"1957, Hati Malaya", entä "1917, Suomen sydän"

Kuva ©Ranjana Longman: elokuvaohjaaja Shuhaimi Baba ja näyttelijä Fred Longman

Ranjana, rakas ystävä neljännesvuosisadan takaa, lähetti kuvia miehestään, jonka nimi on proosallisesti Fred.

Fred on sydämeltään näyttelijä, vaikka on oikealta koulutukseltaan ja ammatiltaan palomies, tosin eläkeläinen nykyisin. Oli erikoistunut lento-onnettomuuksiin, tai oikeastaan niiden pelastustyöhön. Hän on alkujaan Uudesta-Seelannista, mutta saanut koulutuksensa Englannissa, josta löysi myös vaimonsa, ihastuttavan Ranjanan. Ranji oli paennut kaksitoistavuotiaana Keniasta Englantiin vanhempiensa kanssa kenialaisten, tansanialaisten ja ugandalaisten potkittua intialaissyntyiset yhteiskunnan tukipilarit maistaan pois, ja päätyi Fredin vaimoksi. Minä tapasin heidät ensin Saudi Arabiassa ja sittemmin myös Lesothossa, jossa Fred oli lentokentän palopäällikkönä. Heillä on kaksi sydäntäkouristavan kaunista tytärtä nimeltään Kiri ja Sharni. Mutta, kuten sanoin, Fred itse on sydämeltään näyttelijä.

Tähänastisen näyttelijänunelmansa Fred on tyydyttänyt amatööriteatterissa. Hän osaa laulaa myös, joten takana on koko joukko musikaalejakin. Viimeisimmät amatööriesiintymiset ovat tapahtuneet Malesiassa, jossa Ranji on englanninkielen opettajana Kuala Lumpurissa ja Fred paneutuu kunnon eläkeläisen tavoin kulttuuriin.

Jostakin merkillisestä syystä omasta maailmastaan eristyksissä asuvat ulkomaalaisyhteisöt panostavat runsaasti energiaa näihin amatööriproduktioihin, joissa useimmiten esiinnytään enemmän palavasta innostuksesta kuin ammattitaidosta. Fred on kuitenkin poikkeus, hän osaa näytellä hyvin.

Puolisolla ja minulla on usein ollut riitaa amatöörien esityksistä, joita hän pitää suuressa arvossa vikoineenkin ja joita itse en voi sietää. Kiemurtelen yleensä tuskissani esitysten läpi, erityisesti, jos ne sisältävät laulua ja erityisen erityisesti mieslaulua. Amatöörinaislaulajat ovat usein miesväkeä parempia, en osaa selittää miksi näin on, mutta näin vain on. Oopperaesityksistä nämä amatööriproduktiot eroavat sikäli, että oopperassa saa helposti makean unen päästä kiinni, mutta amatööriesityksissä tästä ei tule mitään, ja jos nukahtaakin, niin heti jo pää keikahtaa taaksepäin ja kurkusta korahtelevat kuorsauksen ensimmäiset äänet; seurauksena terävän kyynärpään isku kylkiluiden reumanarkoihin väliin. Oopperassa uni on usein niin miellyttävää, että pimeydessä kukaan sitä ei edes kunnolla huomaa.

Ilmeisesti ylikehittyneestä myötähäpeästä johtuen en oikein pysty rauhallisesti kuuntelemaan väärin laulettuja lauluja, enkä katselemaan huonosti, vaikkakin innolla, näyteltyjä teatterikappaleita tai ihailemaan amatööritaidetta juuri missään muussakaan muodossa.

Tämä on ehkä jotenkin tekopyhää amatöörikirjoittajalta, mutta asialle ei juurikaan mitään voi tehdä, vaikka omatunto siitä kovasti kolkuttaa, ja olen ollut huomaavinani, että tämänkään tekopyhyyteni suhteen en ole mitenkään ainoalaatuinen ihmisten joukossa.

Mutta Fred on siis poikkeuksellisen hyvä amatöörinäyttelijä. Ja ilokseni voin Arvoisalle Lukijalle ilmoittaa, että hän on nyt tehnyt läpimurron elokuva-alalle.

Malesia itsenäistyi vuonna 1957 englantilaisten siirtomaavallasta ja, niin kuin monet muutkin Englannin imperiumista itsenäistyneet maat, joutui paikallisten ”kommunistien” lietsomaan sisällisotaan, jonka jälkipuintia ei ole käyty loppuun malesialaisten kesken. Kommunismi antoi viime vuosisadalla nimen yhteiskuntien vähäosaisten riistettyjen toiveille ja tavoitteille; tosin kommunismia, sellaisena kuin se esiintyi vallankumouksellisten unelmissa tai edes Neuvostoliitossa, tuskin ilmeni missään muualla maailmassa, vaikka niin ehkä yleisesti uskotaankin.

Me suomalaiset olemme itsenäistymisemme kanssa kai vähän samassa asemassa kuin malesialaiset. Vuoden 1917 ja itsenäistymisen ”todellinen tarina” syineen ja seurauksineen on vielä kertomatta. Vuoden 1917 yksisilmäinen näkeminen itsenäisyyttä ajaneen porvarinvalkoisen ja neuvostokapinaa lietsoneen kommunistinpunaisen tappeluna ei tietenkään anna oikeata kuvaa niin kuin mm. tämä Tampereen yliopiston historiatieteenlaitoksen arkisto monipuolisesti osoittaa.

Itsenäisyystarinan puutteellisuus johtuu ehkä siitä, että ns. ”suuret tarinat” eivät postmodernin rikkinäiseksi syömässä ajassa ole erityisen suosittuja. Moderni puolestaan katsoi vain eteenpäin ja jätti vanhat asiat kaivelematta tai kosketti niitä vain pintapuolisesti tai ehkä ”yksivärisesti” olisi parempi sana. Jopa romanttiset realistit kuten Taata Sillanpää jättivät koko hurskaan kurjuutemme kuvan keskeneräiseksi. Huolimatta runsaista apologioista Täällä Pohjantähden alla oli myös yksivärinen tarina, vaikkakin hyvin kiihottavasti kerrottu sekä Linnan kirjassa että Laineen elokuvissa.

Kuva: 1957 Hati Malaya-elokuvan mainos

Mutta takaisin Fredin näyttelijänuraan. Malesialainen elokuvaohjaaja Shuhaimi Baba on tehnyt elokuvan nimeltä 1957 Hati Malaya (Malaijin sydän), joka kertoo viidestä nykymalesialaisesta nuoresta, jotka tekevät kuvakirjaa vuoden 1957 tapahtumista ja tutustuvat ensimmäisen kerran todella syvästi maansa historiaan. Niin kuin kai kaikista historian tapahtumista, Malesian itsenäisyydestä kerrotaan uusille sukupolville vain voittajien tarinoita. Sisällissotien häviäjät jäävät usein vaille omaa narratiiviaan. Tapahtumista saadaan vain puolikas kuvaa, jos sitäkään.

Fred näyttelee elokuvassa tärkeää, mutta pientä, sivuosaa, englantilaista Sir Henry Gurney’ä, joka oli siirtomaavallan pääedustaja Malaijissa kunnes kapinoivat paikalliset kommunistit murhasivat hänet vuonna 1951. Gurney’n murhasta on Time –lehti kirjoittanut tapahtumavuonna mm. näin (Servant of Empire, Time, 15.10.1951):

”Sir Henry Lovell Goldsworthy Gurney, 53, High Commissioner for the United Kingdom to the Federation of Malaya, was a man who seemed to be precisely what he was — a stern and incorruptible servant of Empire. Like a hundred colonial administrators before him, he was a public-school man (Winchester) and an Oxford graduate…”

Eli suomeksi jotenkin, että: ”Sir Henry Lovell Goldsworthy Gurney, 53, Yhdistyneen kuningaskunnan suurlähettiläs (päävaltuutettu) Malaijin federaatiossa oli mies, joka näytti täsmällleen silmä mikä oli – tyly ja lahjomatohn Imperiumin palvelija. Kuten sadat edeltäneet siirtomaavirkailijat hän oli yksityiskoulun kasvatti ja valmistunut Oxfordin yliopistosta…”

Yksityiset sisäoppilaitokset ja Oxfordin ja Cambridgen yliopistot olivat siirtomaavallan virkamiesten inkubaattoreita, osaksi jopa perustettu tätä tarkoitusta varten. Niissä koulutettiin yläluokkaisesta ja ylemmän keskiluokan nuorisosta jyrkkiä siirtomaavaltiaita, jotka tulivat tunnetuksi ”jäykästä ylähuulestaan” (stiff upper lip), jonka avulla englantilaiset ylläpitivät tiukkaa komentoa historian suurimmassa imperiumissa, jossa ”aurinko ei koskaan laskenut”.

Elokuva 1957 Hati Malaya kertoo malesialaisen näkökulman ajasta, jolloin Englannin siirtomaavallan aurinko ei vain laskenut vaan romahti lopullisesti, ja jonka seurauksena tämäkin pieni eurooppalainen saarivaltakunta kutistui merkitykseltään oman kokoluokkansa mukaiseksi. Niin kuin oli jo aikaisemmin käynyt kaikille muille siirtomaavalloille, eurooppalaisille ”suurvalloille”, yksi toisensa jälkeen, ensin Portugalille, Hollannille ja Espanjalle, sitten Saksalle ja lopulta Ranskalle ja Englannille. Suomettuneena suomalaisena en tietysti laske Neuvostoliittoa historian ylenkatsottujen imperialistien joukkoon.

Arvoisa Lukija muistanee Fred Schepisi’n elokuvan Six degrees of separation, jossa tutkittiin ihmisten välisten fyysisten etäisyyksien olemusta. Väitteenä se, että kaikki maailman ihmiset voidaan yhdistää kuuden tuttavuuden ketjulla. (Tosin BBC:n Michael Blastland ei tätä hevillä usko, lue vaikka hänen artikkelinsa Connecting with people in six steps.)

Jos Arvoisalla Lukijalla ei aikaisemmin ollut kontaktia malesialaiseen elokuvaan, niin nyt on. Tosin kontakti perustuu virtuaaliketjun olemassaoloon. Mutta koko olemassaolohan on virtuaalista, niin kuin Wachowskin veljesten, Larryn ja Andyn, Matrix meille jo vastaansanomattomasti todisti.

Tämän kautta Lukija koskettaa myös ketjua, jonka toisessa päässä on Fred Longman, näyttelijä.

Päätä ja häntää: tanssia ajassa ja paikassa

Kuva Ben Rubin Earstudio, The Listening Post

Otetaan motto vaikkapa lihansyöjän angstista kasvissyöjän kirkastukseen ylentyneeltä Buddhalta, joka on sanonut jotenkin, että:

”Olemassaolomme on ohimenevää kuin syyspilvi. Syntymän ja kuoleman tarkastelu on kuin katselisi tanssin liikkeitä.”

Kävelen asiaankuuluvan verkkaisesti Sonkajärven hautausmaalla, imeskelen heinänkortta nostalgian vallassa ja lueskelen lämpimän kesäpäivän viihdykkeeksi hautakivien kirjoituksia.

Monilla haudoilla ei ole kumpua, vain kivi.

Kivet on siroteltu pitkin harvaa mäntymetsää, joukossa on tosin muutama kuusi ja koivu, epämääräisiin riveihin kaoottiseksi verkostoksi. Ja ihmettelen, kenelle kivet ja niiden tekstit on tarkoitettu? Useimpien surijatkin ovat jo kuolleet ja haudattu suruineen samojen kivien alle. Monien hautojen lepäilijöitä ei kukaan elävä ole enää muistamassa. Viestejä tuntemattomilta tuntemattomille.
Kuva Hanhensulka 2007: Sonkajärven hautakiviä ja kivikirkko (rakennettu 1905–1910) suunnittelija Josef Stenbäck

Tosin tuttujakin löytyy. Isoisä, Petter, syntyi 15.11.1873, kuoli 28.12.1949, mummu, Maria, syntyi 16.1.1876, kuoli 13.3.1959, vanhin lapsi, setäni Risto, syntyi 12.12.1898, kuoli 1.3.1960.

Tiedänkin jo ennestään, että Petter ja Maria vihittiin 23.9.1898, täältä hautakivestä saan uuden vahvistuksen sille, että kovin jumalinen, pohjoissavolaisen körttiuskon tunnustaja, Maria-mummu, Vänninmäen kest’kivarin tytär, ei ollut kaiken aikaa elänyt aivan uskonsa mukaan vaan oli muiden lihastaan heikkojen ihmisten tavoin tehnyt syntiä ainakin kerran, joskus keskitalvella, helmi-maaliskuun vaihteen tienoilla häävuonnaan ja kävellyt maha pömpöllään alttarille niin kuin monet muutkin ennen ja jälkeen. Ihmettelen hetken miten niissä oloissa oli Petter onnistunut vokottelussaan, tilat olivat ahtaita ja oli vielä talvi. Mutta hautakivestä en vastausta saa.

Setä Salomo Gabriel, ensimmäinen kaksi etunimeä saanut Hanhensulka, syntyi 24.3.1914, kuoli 11.2.1937. Salomo oli kuollut nuorena sotaväessä saamansa angiinan jälkitautiin. Penisilliini oli toki jo keksitty, mutta hänen kannaltaan aivan liian myöhään; kuoli tautiin, joka ei nykyisin edes kunnolla säikäyttäisi. Haudoissa on paljon muitakin hanhensulkalaisia ja muita tuttuja sukuja.

Monet kuolleet ovat vielä henkilöinä jonkinlaisessa kiirastulessa, muistamisen ja unohtamisen välimaastossa. Yhden tai parin henkilön kuolema lipsahduttaa heidät lopullisesti ”taivaan unohdukseen”, muuttuvat muistetusta henkilöstä pelkäksi nimeksi ja päivämääriksi hautakiveen.

Hautakivistä ei paljoa tietoa ole saatavissa. Mutta, kun ison hautausmaan käy huolellisesti läpi, niistä tarttuu mieleen teemoja ja niiden topografisia kuvioita.

Näkee nimien yleisyyksiä, sonkajärveläiset ovat suvultaan lähes yksinomaan nen-päätteisiä, joukossa joitakin ruotsinkielisiäkin nimiä. Suvut ovat naineet ristiin sen mukaan kuin poikia ja tyttöjä on ollut tarjolla.

Huomaa elämän pituuksia: paljon alle viisivuotiaina kuolleita, ”tuperkelin” ja yleisten lastentautien uhreja pääosin. Joukossa joitakin hyvin vanhoiksi eläneitä, niin kuin setä Jaakko: syntyi 25.7.1903, kuoli 3.8.1997 94-vuotiaana, vaikka söi rasvaista ruokaa ja joi elämänsä aikana viinaa useammankin ihmisen edestä. Kävi Amerikoissa ja haavoittui sodassa. Niin kuin setä Joonas Petterkin, syntyi 18.3.1917, kuoli 19.9.1965. Joonas haavoittui yhtenä kesäkuun aamuna jossakin älyttömässä hyökkäyksessä Karjalan kannaksella, luoti oli mennyt vasemmasta poskesta sisään ja tullut ulos oikean ohimon alta. Päänkipu vaivasi koko loppuiän ja siihen haavaan hän lopulta kuolikin.

Suurin osa haudatuista on aikuisena kuolleita, kuudenkymmenen ikävuoden molemmin puolin, monet varmaankin ”röhnään”, syöpä nykykielellä, vaikka eihän sellaista kivistä näe. Joistakin suvuista oli kuoltu miehissä ja naisissa hyvin lyhyen ajan kuluessa, lisää ”tuperkelin” joukkouhreja.

Museossa käynti on vähän samanlaista puuhaa kuin vierailu hautausmaalla.

Sitä kävelee sisään kansallismuseon kiviportaita, ostaa lipun kivikautiselle osastolle, kävelee vitriiniltä toiselle, ihailee lukuisia kivenpalasia tai puunpalasia ja lukee muutaman rivin mittaisia selityksiä: löydetty jostakin jonakin päivänä, löytäjänä joku kauan sitten yleisestä tajunnasta unohtunut nimi, ajoitettu muutaman tuhannen vuoden ikäiseksi. Siirrytään seuraavalle vitriinille.

Tai kävelee satojen metrien mittaista Louvren käytävää, molemmin puolin on erikokoisia maalauksia, maalannut se ja se silloin ja silloin, nimi ja maalausvuosi. Jotkut selvästi keskiaikaisia, toiset myöhemmiltä ajoilta, sijoiteltuna niin, että näyttelystä saisi kuvia ryhmittelyistä ja kokonaisuuksista. Joku pysähdyttää hetkeksi paikalleen, kun katsoja luulee löytävänsä jotakin tuttua taiteilijan ”kielestä”, sykähtyy muuten tai taulussa on kuvattu erityisen kaunista naista ilkosillaan kuvaamassa jotakin antiikin tai Raamatun kertomusta. Sitten kävelee ulos toisesta päästä käytävää ja istuutuu pää pyörällä Rue Rivolin katukahvilaan miettimään nähdyn merkityksiä.

Ympärillä soristaan ranskaksi, joitakin sanoja tai lauseita tarttuu hetkeksi lyhytaikaiseen muistiin mutusteltavaksi ja voi siirtyä molskikantiseen muistikirjaankin, jos viitsii sen kaivaa esille. Kirjassa on jo paljon satunnaisia sanoja ja satunnaisia ajatuksia.

Vieressä mies lukee Le Mondea, Ranskan Pravdaa, kauempana nuori nainen syventyy Derrida’n kirjaa ”L'animal que donc je suis”. Kirjan kansi on teennäisen yksinkertaistettu, niin kuin ranskalaisessa kulttuurissa on tapana, ei kuvia, yksinkertaiset tekstit, kirjailijan nimi ei kirkaise kovaäänisesti vaan kuiskaa kutsuvasti, niin kuin oikein on. Le Monden lukija ahmii artikkelia uudesta Paavista: ‘Continuateur de Jean Paul II, Benoît XVI est en train de radicaliser la stratégie de l'Eglise contre toutes les formes d'athéisme, de laïcité et de modernité. En alliance objective avec les intégristes des…’. Sivu kääntyy.

Suomalaiskanadalainen virtuaaliystävä Marja-Leena Rathje pitää yllä saittia nimeltä Traces (jäljet, raapaisut). Hän esittelee omaa taidettaan, jossa on jälkiä menneisyydestä, omasta suomalaisugrilaisesta ja muiden, jo kadonneidenkin kansojen artefakteina omaan aikaamme säilyneestä taiteesta. Hän sanoo siellä taiteensa tavoitteista mm. näin:

“Finding a spiritual connection between ancient and modern, and between nature, technology and humans, is part of my journey of discovery towards a fundamental and personal view of existence, a sense of eternity.”

Suomeksi ehkä jotenkin, että: ”Henkisen yhteyden löytäminen ikivanhan ja modernin, ja luonnon, teknologian ja ihmisen välillä on osa etsintämatkaani kohti perusluonteista ja henkilökohtaista näkemystä olemassaolosta, ikuisuuden ymmärtämistä”.

Marja-Leenalle etsintäpolkua osoittavat hämärät jäljet, kuolleiden ihmisten raapaisut, joiden tekijästä, iästä tai tarkoituksesta ei ole tarkkaa tietoa. Hän tulkitsee tuntemattomia ihmisiä, joiden (tuttuna) puheena olivat artefaktit ja mediumina taide.

Kuva Google Remedios Varo, Borlando el mondo terrestre

Marja-Leenan taiteesta tulee mieleen, että viimeisimmässä Nuori Voima –lehdessä (4/2007) käsitellään laajasti vuotta 1966 postmodernin lähtöpaikkana. Ensimmäisessä artikkelissa (Vuoden 1966 hermoromahdus eli milloin postmoderni alkoi?) kirjoittaa amerikkalainen kulttuurikriitikko Brian McHale (suomentanut Kyösti Niemelä). Kirjoittaja mm. muistelee espanjalaismeksikolaisen surrealistin, Remedios Varo’n, taulua Borlando el mondo terrestre (vuodelta 1961, kuva vieressä) Kuvan tornissa istuu naisia kutomassa maapallon pinnalle leviävää kulttuurin kirjokangasta, jolla torni itsekin seisoo. Kulttuuri luomassa omaa alustaansa.

Taide ja sen tytär, filosofia, kai syntyivät meidän sisäänrakennetusta tarpeestamme ja darvinistisen valinnan synnyttämästä kyvystämme järjestää ja, viimekädessä, ymmärtää kaoottista maailmaa.

Itse asiassa koko aistikoneistomme on kehittynyt samaan tarkoitukseen. Aistimme kelluvat informaatiovirrassa, niin kuin hämmentynyt lukija Joyce’n Finnegans Wake’n tai Proust’in Kadonneen ajan etsinnän sanavirroissa tai kuin uteliaanaktiivinen salakuuntelija pubin melussa, josta luodaan yhdistelemällä ja erottelemalla järkeenkäyvää kuvaa maailmasta. Valot, varjot ja värit rakennetaan yksittäisten fotoneiden tietoja yhdistelemällä, ääniaallot muutetaan korvan avulla sähköimpulsseiksi, iho koskettelee ympäristöään ja lähettää mittaustuloksia aivoihin, sanat muuttuvat lauseiksi ja ajatuksiksi, ja tästä rakentuu kaoottisuuden sijalle järjestettyjä kuvia järjestyneestä maailmasta.

Internetin keskustelupalstoilla käydään joka hetki kiivasta keskustelua. Väittelyt haarautuvat, jakavat alkuperäistä kohdetta osiin tai yhdistelevät jo haarautuneita osia uusiksi kokonaisuuksien akanvirroiksi, hyppäävät kokonaan uuteen kohteeseen ja samassa keskusteluvirrassa väitellään lopulta samanaikaisesti alkuperäisestä asiasta, sen haaroista ja kokonaan asiaan kuulumattomista asioista. Keskustelijoita häipyy, monet väsyvät koko aiheeseen, mukaan tulee uusia keskustelijoita, joilla ei ole kuvaa asian alkuasetelmista, mutta hekin ottavat kiivaasti osaa kiistoihin, joiden syyt ja tavoitteet ovat osanottajille, sekä vanhoille että uusille, ilman päätä tai häntää. Lopulta keskustelu kuolee loppuun kaluttuna tai jonkun paukaistua ansiottoman Hitler- tai Stalin-leiman jonkun toisen virtuaaliotsaan ja osanottajat siirtyvät kellumaan muihin sanavirtoihin.

The Listening Post on multimedia-taideteos (2003), joka on representaatio ajatusaihioiden emergoitumisesta kaoottisten tiedonsirpaleiden sopasta (kuva lastun alussa).

Teoksen rakensivat kaksi amerikkalaista taiteilijaa nimeltään Mark Hansen ja Ben Rubin. Se koostuu pienistä näyttölaitteista, joille automaattinen etsintäohjelma kerää internetin yleisiltä forumeilta ”tosiajassa” lauseita, joita analysoidaan, lasketaan sanojen esiintymistiheyksiä ja muodostetaan temaattisia kokonaisuuksia, teemoja syntyy ja häviää. Sanat, ajatusten jäljet, esitetään kovaäänisten välityksellä ja 231 näyttölaitteesta rakennetussa harvassa verkossa.

Tämä taideteos visualisoi internetiä. Teemat ja sanat vaihtuvat jatkuvasti. Ja, periaatteessa, näyttölaitteilta näkee mitkä teemat, kiinnostuksen kohteet, milläkin hetkellä ovat vallalla internetfoorumeiden osanottajien sanankäytössä: kuva kollektiivisesta tietoisuudesta siis, intressitoppografiasta. Tietenkin hyvin rajoitettu kuva, 231 näyttölaitetta ei ole kovin suuri määrä informaatiopinnaksi.

Samat taiteilijat asensivat New York Timesin toimitiloihin teoksen nimeltä Movable Type (kuva lastun lopussa). Teos toimii periaatteessa samalla tavalla kuin The Listening Post. ”Kuuntelun” kohteena on Times’in oma tietokanta: koko lehden juttuarkisto, internet-saitin materiaali ja lukijoiden lähettämät viestit ja etsintäsanat, joita tietokannan kyselyissä käytetään. Eli tiedot ovat sekä pysyviä että tosiajassa muuttuvia. Taustalla ”soi” toimituksen kirjoituskoneiden naputtelu, sekin anakronismi ja artefakti. Tekijöidensä mukaan seuraamalla jonkin aikaa teoksen näyttölaitteita voi päätellä, mitkä uutisaiheet ovat ajankohtaisia ja mistä lukijat ovat erityisen kiinnostuneita.

Movable Typen voi kuvitella visualisoivan New York Times’in menneisyyttä ja nykyisyyttä ja osoittavan, kuinka tekijä tulee erotetuksi teoksestaan, rajapintana on medium, jonka toisella puolella tuntematon tulkitsija kääntää teoksen sanomaa omalle kielelleen välineinä taiteilijan ajatuksen raapaisut ja tulkitsijan oma aikaan ja paikkaan sidottu ymmärrys.

Tanssia yli ajan ja paikan ilman päätä tai häntää.

Kuva New Yor Times; Movable type, artikkelista: News Flows, Consciousness Streams: The Headwaters of a River of Words

Adfectus affectus: Al Gore ja vakaumuksen rintaääni

Kuva Global Warming Art: fossiilisten polttoaineiden käyttö asukasta kohti 20 väkirikkaimmassa maassa

Motto:

Officium quod putamus ceteros agere est.

Tuo latinan lause voisi suomeksi olla vaikkapa, että: Velvollisuus on se, minkä odotamme toisten tekevän.

Otetaan alkuun taas pätkä Pikku Prinssistä:

”… Kettu vaikeni ja katseli kauan pikku prinssiä.
- Ole hyvä...kesytä minut! se sanoi.
- Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.
- Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupasta valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!
- Mitä minun tulee tehdä? pikku prinssi kysyi.
- Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi...”

On suuri vahinko, Arvoisa Lukija, että Al Gore Jr. on satunnaiselle sivustaseuraajalle sellainen – miten tämän sanoisi hienostuneesti – ehkä sana ”arsehole” on vankasta potenssistaan huolimatta paras ilmaus. Olen tosissani yrittänyt pitää hänestä ja hänen epämiellyttävästä totuudestaan, mutta ei onnistu vaikka kuinka rypistäisi. Ensivaikutelma on vuosien myötä vain vahvistunut ja Goren ”elokuva” on lätkäyttänyt nesteet lopulta yli laidan.

Goressa, niin kuin monissa muissakin syvästi yhden asian puolesta pauhaavissa ihmisissä on jotakin kovin pelottavaa, samanaikaisesti jonkinlaista kylmää tunteettomuutta ja hehkusilmäistä uskonnollista kiihkoa, joka tietää aina olevansa oikeassa ja toisin ajattelevien puolestaan olevan ehdottomasti väärässä. Saarnatuoleissa ympäri maailman on samanlaisia yhdenasian puolesta vakaumuksella ulvovia mylläreitä: puhuvat sitten Amerikan keskilännen englantia, mullahien arabiaa, parsia tai urdua, tai jopa kotoista suomea. Me lastunikkarit ymmärrämme tällaisia julistajia jollakin narsismin tasolla oikein hyvin, vaikka emme olisi heidän kanssaan muuten samoilla aalloilla.

Elämän, varsinkin oman, epävarmuutta vasten kyseenalaistamaton vakaumuksen jyrinä tuntuu teeskentelyltä.

Norjan Nobel-komitea ylitti jopa omat aikaisemmat saavutuksensa antaessaan Nobelin rauhanpalkinnon Al Gore Jr:lle. Arvoisa Lukija tietysti muistaa hyvin, että rauhanpalkinnon myöntäminen on ollut vuosittainen jopa suurempi tai pienempi vitsi, ja toisaalta ehkä tunnustaa, että rauhanpalkinto on kirjallisuuspalkintoa vaikeampi myönnettäväksi. Kirjallisuuden rakastajien makuasiat kuitenkin tuntuvat konvergoivan paremmin kuin rauhasta puhujien. Painotan tuossa erityisesti sanaa ”maku”.

Ilmastopaneelin Nobel-palkinnon osalta en sano kuin sen, että julkisessa sanassa usein mainittujen 2000 tiedemiehen sijasta jäsenkunta koostuu paristasadasta tiedemiehestä ja joukosta enemmän tai vähemmän ilmastoasioita tuntevia poliitikoita ja lobbareita, joilla on pääasiana oman maansa tai organisaationsa, ehkä jopa henkilökohtaisten, taloudellisten intressien puolustaminen. On vaikea ymmärtää millä perusteella poliittisesti perustettu Paneeli ansaitsisi rauhanpalkinnon.

Rauhanpalkinnon liittäminen ilmaston muutoksen syyttämiseen jostakin Darfurin tapaisesta toilailusta antaa vastuussa oleville Sudanin poliitikoille syyn olla syyttämättä itseään. Syyllisiähän eivät tarjotun apologian jälkeen ole poliitikot vaan sudanilaiset arabinomadit, jotka ajavat mustia maanviljelijöitä aseilla pois kamelien laidunmaiksi sopivilta mailta.

Ilmastoasioissa, niin kuin rauhanajossakin, on tosin syytä ajatella niinkin, että totuuden odottaminen ei maailmalle riitä. Jos haluaa aina perustaa mielipiteensä ja päätöksensä pelkille tosiasioille, ei koskaan muodosta mielipidettä tai tee päätöstä.

Tosiasiat ovat kuin elohopea lattialla.

Näet sen kiiluvan siellä ja yrität saada sen käsiisi. Mutta sepä hypähtääkin iloisesti kimallellen ihan toiseen paikkaan, ja sormiin jää vain häviävän ohut kalvo harmaata, myrkyllistä mönjää. Useimmat päätökset onkin tehtävä intuition varassa. Ja tuloksena on joko yhteistä hyvää tai yhteistä pahaa. Tulevaisuus on sitten se, joka langettaa tuomion hyvän ja pahan välillä.

Al Gore on poliitikko ja poleemikko. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa. Sen lisäksi ajattelen, täysin epäoikeudenmukaisesti, että hän on tekopyhä.

Omassa asumisessaan ja elämässään hän tuottaa moninkertaisesti enemmän hiilipäästöjä kuin keskiverto amerikkalainen, joka puolestaan päästelee hiiltä ilmakehään moninkertaisesti verrattuna keskivertoon eurooppalaiseen – puhumattakaan afrikkalaisista tai intialaisista tai edes keskimääräisestä maailmankansalaisesta.

Huomionarvoista on, että Gore ostaa synninpäästöjä energiansa kulutukselle käymällä kauppaa hiilipäästöistään. Samaa ei ehkä voi sanoa monista muista poliittisista toimijoista, edes suomalaisista demareista tai vihreistä, joiden sentään luulisi olevan valveutuneempia kuin amerikkalaisen öljymiljonäärin. Tämä hiili-ane-kauppa ei vähennä päästöjä, antaa niille vain oikeudenmukaisemman leiman.

Paljon kehutun Kioton ilmastosopimuksen tärkein anti oli päästökaupan laillistaminen ja yhteisen länsimaisen omantuntomme rauhoittaminen ilman kivuliaita toimenpiteitä. Toivotut tavoitteet jäivät saavuttamatta. Kioto ei ollut edes energiajälkemme kosmeettinen korjaus. Vain turhuuden markkinaa.


Kuva Vanity Fair: Green issue

Tavallisella ihmisellä, niin kuin lastunikkarilla, on käsissään ongelma. On joko uskottava joitakin tiedemiehiä ja heidän Al Goren tapaisia julkkistukijoitaan tai heidän vastakappaleitaan, toisia tiedemiehiä ja heidän tukijoitaan, yleensä enemmän tai vähemmän tuntemattomia, mutta palavasilmäisiä julistajia hekin, jotka julistavat omaa uskoaan yhtä taitavasti vedoten tieteeseen, aurinkoon ja sen asemaan. Ja yrittää sitten muodostaa perusteltu mielipide näistäkin asioista tiedoilla, joiden oikeudesta ei voi olla varma puoleen eikä toiseen.

Viimeviikon New Scientist –lehti kirjoittaa mannerlaattojen ajelehtimisesta (Pangaea, the comeback, New Scientist, 20.10.2007).

Maapallon maamassa on tiedemiesten mukaan ollut liikkeellä aina. Joskus 250 miljoonaa vuotta sitten kaikki kuiva maa maapallolla oli ryppäänä, jota kutsutaan nykyisin Pangaeaksi. Ja laatta-asiantuntijat vakuuttavat, että 250 miljoonan vuoden kuluttua on tilanne taas periaatteessa sama: on vain yksi manner, jota kutsutaan nimellä Novopangaea (animaatio on täällä). Tosin, miksi sitä silloin kutsutaan ei ole vielä aivan täysin varmaa. Ei ehkä edes tulevassa Novopangaeassa, ihminen lajina on hävinnyt silloin muistojen joukkoon, jos on edes muistoja olemassa. Voi olla, että ei ole edes tietoisuutta.

Kaksitoista tuhatta vuotta sitten Suomen niemellä oli kovin kylmä. Jäävuoria ajelehti valtavassa järvessä, jonka rannat olivat jossakin Rautalammin paikkeilla Pohjois-Savossa ja Karjalassa. Muu Suomi oli järven pohjassa. Lappi sen sijaan piilotteli vielä mannerjään alla, vaikka jää sulikin silloin jo kohisten uuden interglasiaalin keväässä ja sysäsi lisää vettä järveen, jota tiedemiehet nykyisin kutsuvat nimellä Baltian jääjärvi. Ei ole tietoa miksi senaikaiset ihmiset järveään kutsuivat.

Parhaillaan kolistellaan interglasiaalin syksyssä kohti uutta jääkautta, joka saattaa alkaa milloin vain, ehkä tuhannen vuoden kuluttua tai hyvällä onnella vähän myöhemmin. Näin ne tiedemiehet ennustelevat. Paitsi ne toiset tiedemiehet, jotka ennustavat lämpenevää, ja että maapallon ilmakehän kasvihuoneilmiö pääsee käsistä karkuun tuossa tuokiossa: hukuttaa meidät ensin meriveteen, sitten tappaa janoon ja lopulta keittää muuten kuoliaaksi.

Näin ollen en ole vielä vetänyt lopullisia mielipiteitä siitä kannatanko Al Gorea seuraavaksi maailman pelastajaksi, vaikka hän nykyisin jo saattaa kannattajajoukkonsa mielestä kävellä veden pinnalla niin kuin joku muukin maailman pelastaja on aikaisemmin tehnyt.

Tosin, voisihan sitä vielä pidätellä, ja naattia, ainakin niin kauan kuin tätä fossiilista energiajuhlaa kestää.

Ja ottaa välillä torkut, odottaen jonkun muun vaikuttuvat paremmin asioiden oikeasta laidasta ja tekevän niille jotakin.

Kääntyvätkö aivosi oikealle vai vasemmalle?

Täältä löytyy (tai klikkaamalla kuvaa) testi, jolla voi tuhlata mukavasti loppupäivän.

New Scientist -lehti väittää tuosta ylläolevasta linkistä poiketen (12.10.2007, Bring on the dancing girl), että kuvan pyörimissunnalla ei ole mitään tekemistä aivojen oikean ja vasemman lohkon kanssa, vaan liittyy havainnoimisen ja älyn joustavuuteen. Epäilen tosin, että tämäkin selitys on virheellinen, niin kuin monet muut selitykset mielitieteiden alalla.

Mutta voin olla tässä kyllä väärässäkin, ja todellisuudessa psykologia saattaa olla eksaktia tiedettä.

Itse sain kuvion vaihtamaan suuntaa ajatuksen voimalla. Eli tämä saattaa olla mielen valtaa aineen yli. Tai jotakin aivan muuta!

Mitenkä ne latinassa sanoivatkaan, taisi olla näin:

Heu, vitam perdidi, operose nihil agendo.

Suomeksi sen voisi sanoa, että: Huh, elämä hävisi, laiskotellen ahkerasti. Ja siihen ei lastunikkarilla voi olla mitään lisättävää!

Rotujen erottelusta

Kuva Barnes and Nobles: Avoid boring People

Tässä lastussa käsitellään rotua ja älykkyyttä.

Valitettavasti kumpaakaan ei pystytä tieteellisesti määrittämään ilman jumalatonta riitaa.

Rotu käsitetään "kansanomaisesti" lähinnä ulkoisiin eroihin liittyväksi: ihon väriin, silmäpoimuihin, kokoon. Älykkyyttä ei voida sen kummemmin määrittää, vaikka sen osa-alueiden mittaamiseksi on olemassa menetelmiä. Mittaustulokset näyttävät selittävän hyvin, miksi ihmiset menestyvät paremmin tai huonommin päättelyä vaativissa tehtävissä, yksinkertaistettuna: korkeampi älykkyysosamäärä – parempi päättelykyky.

Mutta vieraillaan pikaisesti urheiluareenoilla ennen kuin juttu jatkuu.

Ja siellä huomaamme, että jokaisen kansainvälisen miesten sadan metrin kilpailun lähtöpaikalla verryttelee joukko toinen toistaan komeampia, mustia, isomuskelisia miehiä.

Me valkoiset tavismiehet katsomme kadehtien heidän komeuttaan ajatellen naama vihreänä, että tuo ulkonainen koreus saattaa hyvinkin korreloida positiivisesti miesten tuuriin naisten keskuudessa.

Kyse tässä(kin) kateudessa on siis seksistä ja sen epätasaisesta ja epäreilusta saatavuudesta. (Tälle on olemassa oikein kaksiosainen, pseudotieteellinen termikin, jonka ensimmäinen osa alkaa kirjaimella p ja sointuu killua-verbin jonkun imperatiivin kanssa ja toisen osan muodostaa sana kateus. Mutta jääköön nyt tässä sanomatta.)

Monetkaan meistä eivät valittele sitä, että nämä mustat urhot ovat geeniperimänsä vuoksi maailman nopeimpia miehiä. Heillä on enemmän nopeita lihassoluja, ehkä siksi, että afrikkalaisten lajinsäilymisstrategiana on ollut juosta pakoon saalistavia kissaeläimiä, jotka ovat lyhyillä matkoilla kovin nopeita. Meillä poronpurijoiden jälkeläisillä taas on enemmän hitaita lihassoluja, koska esi-isät jutasivat pitkiä matkoja lumihangissa porojensa lihan perässä ja siirsivät sitkeyttä jälkeläisilleen geeniensä välityksellä.

Mutta tästä me valkoiset miehet emme ole kovin otettuja. Sen sijaan jokaisella ohutjäsenisellä miehenpuolella käy mielessä se, kuinka komeaa olisi astua vaikkapa Marskin baarin testosteroni-näyttämölle kello yksi yöllä ja näyttää siltä kuin nämä musta puolijumalat näyttävät nopeine lihassoluineen.

Kilpailu seksistä on kovaa jopa sivistyksellä silattujen miesten kesken, ja aiheuttaa tappeluita, puukotuksia ja muuta toistensa klohmimista.

Mikään ei kaivele miestä sen enempää, kuin toiselle miehelle lankeava seksionni. Ei mikään, paitsi se, että toisella on tai hänellä oletetaan olevan suuremmat miehiset seksityökalut, mukaan lukien pään sisällä hyrräävä harmaa aivomassa.

Luen The Independent-lehteä lähes päivittäin. Ja hyvä lehti se onkin, saa useimpina aamuina veren kiertämään mukavan kiihkeästi joko tyytyväisen hyrinän tai kiukkuisen korinan säestyksellä.

Tiistaiaamuna The Independent kertoi etusivullaan DNA:n salaisuuksien paljastajasta nimeltä James Watson, joka on tullut Amerikasta Englantiin luennoimaan DNA:sta, sen keksimisestä ja siitä saadusta Nobelin lääketieteen palkinnosta, ja buffaamaan juuri ilmestynyttä kirjaansa nimeltä Avoid Boring People; Lessons from a Life in Science.

Arvoisa Lukija saattaa vankan elämänkokemuksensa turvin olla vakaasti sitä mieltä, että tiedemiesten välttäminen pitää saman tien huolen pitkäveteisten ihmisten kohtaamisongelmasta. Ja Lukija saattaa olla tässä arviossaan melko oikeassa.

Watsonin ensimmäisen luennon piti olla tänä iltana Lontoon tiedemuseossa, mutta museo peruutti täyteen buukatun luennon häthätään eilen illalla vedoten rasismin vastaisiin mielipiteisiinsä, joiden arvelevat olevan ristiriidassa tohtori Watsonin mielipiteiden kanssa. Tiedemuseo siis sensuroi DNA-tohtoria väittäen tämän olevan rasistin.

Nimittäin viime viikonvaihteen Sunday Times julkaisi haastatteluartikkelin professori Watsonista (The elementary DNA of Dr Watson) ja tiistainen The Independent –lehti artikkelin otsikkolla Fury at DNA pioneer's theory: Africans are less intelligent than Westerners, ja niiden molempien.mukaan Dr. Watson sanoo mustasta rodusta mm. näin:

“…all our social policies are based on the fact that their (siis mustien “rotuna”) intelligence is the same as ours – whereas all the testing says not really…”

Wikipedia, tuo laiskojen lastunikkareiden ehtymätön aarreaitta, pitää sisällään mm. sivun, jonka otsikko on ”Race and Intelligence”. Parantumattomana laiskurina hypähdin tietysti sinne luettuani The Independent’iä. Ja siellä tapahtui kummia.

Ensimmäisellä lukukerralla sivulla oli viitenumero 28, joka viittasi tuohon Sunday Times’in artikkeliin. Toisella lukukerralla se oli salaperäisesti hävinnyt. Kolmannella kerralla viite oli pantu takaisin. Ja lopulta viimeisellä lukukerralla se oli taas hävinnyt kuin taikauskosta. Wikipedia varottaa sivun yläreunassa lukijoitaan ilmoittamalla, että ” The neutrality of this article is disputed. Please see the discussion on the talk page. Please do not remove this message until the dispute is resolved.”

Lievää vahingoniloa tuntien totesin siellä myös viittauksen (numero 50) Tatu Matinisä Vanhasen älykkääseen julkaisuun nimeltään IQ and the wealth of nations ja viitteen (numero 27) kirjaa koskevaan Helsingin Sanomien kansainvälisen sivun artikkeliin ”Comments in interview could bring charges of inciting racism against PM Vanhanen's father”. Kirjassa esitettiin arvelu, että Afrikan ja Euroopan materiaalisen hyvinvoinnin erot voidaan selittää afrikkalaisten alemmalla keskimääräisellä älykkyydellä. Arvoisa Lukija ymmärtänee, että yllä mainittu vahingonilo liittyy lastussa aikaisemmin mainittuun miesten väliseen seksikateuteen ja kohdistuu pääministeri Vanhasen näennäisesti ehtymättömään onneen naismaailmassa.

Mutta onhan tällä älykkyys ja geenit -asialla moraalisia puoliakin.

Mikä on tiedemiesten oikeus tutkia ihmisten genomia ja julkistaa tutkimustensa tuloksia? Onko oikein, että tiedämme olevamme geneettisesti erilaisia? Mitä on rasismi?

Tämän aamuisessa The Independent-lehdessä tohtori Watson julkaisee oman puheenvuoronsa asiassa (James Watson: To question genetic intelligence is not racism). Siinä hän sanoo mm. näin:

…
I have always fiercely defended the position that we should base our view of the world on the state of our knowledge, on fact, and not on what we would like it to be. This is why genetics is so important… we shall also be able to understand how genes influence intellectual capacities… In some cases, how these genes function may help us to understand variations in IQ, or why some people excel at poetry but are terrible at mathematics… We do not yet adequately understand the way in which the different environments in the world have selected over time the genes which determine our capacity to do different things. The overwhelming desire of society today is to assume that equal powers of reason are a universal heritage of humanity. It may well be. But simply wanting this to be the case is not enough. This is not science…

Suomeksi jotenkin että:

…Olen aina tiukasti puolustanut sitä kantaa, että meidän tulisi perustaa näkemyksemme maailmasta tietoon, tosiasioihin, eikä siihen miten haluaisimme asioiden olevan. Siksi genetiikka on niin tärkeää…me opimme ymmärtämään kuinka geenit vaikuttavat älykkyyteen…Joissakin tapauksessa geenien funktio voi auttaa meitä ymmärtämään älykkyysosamäärien eroja, tai sitä, miksi jotkut ihmiset ovat hyviä runoilijoita mutta surkeita matemaatikkoja…Me emme ymmrrä vielä riittävästi miten erilaiset ympäristöt ovat vaikuttaneet aikojen kuluessa niiden geenien valintaan, jotka vaikuttavat kykyymme tehdä erilaisia asioita. Nykyisin meidän ihmisyhteisömme ylivoimaisena haluna on olettaa, että ihmisten universaali perintönä on samanlainen päättelykyky. Näin saattaa ollakin. Mutta tämän pelkkä haluaminen ei ole kylliksi. Se ei ole tiedettä…

Tohtori Watson on BBC:n uutisten mukaan tänään erotettu toistaiseksi 50 vuotta johtamastaan tutkimuskeskuksesta (Lab suspends DNA pioneer Watson). Tosin jo 79-vuotiaana hän on tuskin asiasta kovin otettu.

Jostakin syystä kukaan ei ole niin nokonuuka tai nosta melua, jos joku väittää, että alussa mainitut, mustat sadanmetrin juoksijat ovat geneettisesti ohjelmoituja olemaan valkoisia satasen pyrähtäjiä nopeampia. Harvoin tosin on puhetta heidän älykkyydestään. Mistäköhän sekin omalaatuisuus johtuu!

Omalta osaltani voin sanoa, että haluan ehdottomasti tietää olenko tyhmä geeniperimäni vuoksi vai kasvatuksen vaikutuksesta (tosin, onnekkaasti, molemmissa tapauksessa voin syyttää vanhempiani). Uskon, että monet muut ajattelevat tästä samalla tavalla. Toisaalta en ole erityisen halukas tietämään, jos seksionneni on ennalta ohjelmoitu kovin vajavaiseksi, vaikka salaa epäilen näin olevankin. Tietämättömässä toivossa on siinä suhteessa parempi elää, eikä yrittänyttä laiteta (mitä se sitten tarkoittaakin).

Afrikan suhteen tiedämme jo nyt, että avustusrahan jakaminen sinne ei auta huolimatta rokkarifilosofien kuten Bono ja Geldoff aktivismista. On valittava joku muu strategia tai jättettävä koko maanosa rauhaan. Rauhaanjättäminen ei globaalissa maailmassa ole mahdollista, joten strategiaa on jotenkin muutettava.

Siitä, onko geeneillä tämän asian kanssa mitään tekemistä, en tosin osaa ajatella sitä enkä tätä.

Mutta, niin kuin lähes jokaisessa mutkikkaassa asiassa, vastaus on tieteen tuloksissa, joita saa kai aikaiseksi vain tutkimalla asiaa. Ja vastauksen haluan tietää oikein kovasti.

P.S. James Watson on ensimmäinen ihminen, jonka koko genoomi on selvitetty. Tämän voi lukea vaikkapa The Independet'in artikkelista Gene structure: It's life, Jim.

Hyvä kirja, huono kirja

Kuva Diktaattorin verkkokauppa: Juoppohullun päiväkirja

Kristinuskon perustaja Paavali näyttää olleen myös viinaan menevä mies, joka unohteli tavaroita ryyppyreissuillaan, ja oli lisäksi kirjojen ystävä. Hänen 2. kirjeensä Timoteukselle, 4. luku todistaa tällaista:

…
9. Koeta päästä pian tulemaan luokseni. …13. Tuo tullessasi päällysvaippa, jonka jätin Trooaaseen Karpuksen luo, ja kirjat, ennen kaikkea pergamentit…

Yksi syy sille, että robotit eivät, tohtori Sami Inkisen kyborg-ennusteista huolimatta, vielä ole vallanneet olemassaoloa ihmisiltä, on silmä.

Ei edes suomalainen, ihmeyritys Nokian insinööri ole pystynyt kehittämään elävää silmää vastaavaa näköjärjestelmää, joka pystyisi keskustelemaan tietokoneaivojen kanssa niin, että nämä ymmärtäisivät mitä ovat näkemässä.

Muistan itse joskus alta kymmenvuotiaana hämmästelleeni sitä, että maailma pysyy paikallaan vaikka liikutan päätäni. Että silmä erottaa valot ja varjot ja näkee varjoissakin jurottavan otuksia, vaikka en niitä ehkä yht’äkkisesti pystyisi edes tunnistamaan. Että itse huomaan pienenkin liikkeen näkökentässä ja tunnistan liikkeen aiheuttajan. Jos vaikka suljen hetkeksi silmäni, ”näen” mitä näkökentässä oli. Kun avaan ne taas, näkymä palautuu välittömästi oikeaksi, vaikka olisin kääntänyt päätäni silmät kiinni. Muistan viettäneeni useita päiväkausia yrittäen harhauttaa itseäni olemaan näkemättä, mutta se ei onnistunut silloin.

Silmäkokeilut loppuivat, kun äiti huusi keittiön ovelta kamariin, jonka räsymatolla tein tieteellisiä kokeitani:

”Hanhensulka, painu siitä ulos leikkimään. Äläkä heiluttele päätäsi ja muljauttele silmiäsi. Hulluksi luulevat. Ja silmäs jäävät kieroon!”

Myöhemmin, opiskeluaikana näkemättömyys kyllä joskus aamuisin onnistui, mutta sitä ei ehtinyt ihmetellä armottoman kohmelon vuoksi. Joka tapauksessa näköelin, niin kuin monet muutkin elimemme, on ihmeiden ihme, jonka mekanismeja ei osaa edes yrittää ymmärtää.

Eikä tarvitsekaan. Aivojen tiedostamaton taso, alitajunta, oma zombi-olomuotomme, pitää huolen siitä, ettemme helposti sotkeudu maailmaa katsellessa sukkiimme.

”Tiedän” näkeväni todellista vastaavan maailman, vaikka tiede, johon uskon kyllä vakaasti, kuinka yrittäisi selittää, että sellaista maailmaa, jonka näen, ei ole edes olemassa.

Ei ainakaan, jos menee tarpeeksi syvälle aineen rakenteisiin. Hiukkasmaailmassa on vain valtavia aukkoja ja joitakin harvoja, sen maailman mittakaavassa suurten etäisyyksien päässä toisistaan olevia alkuhiukkasia tai ehkä vain energiasolmuja. Emmehän edes oikein tiedä, mistä maailman mikrotaso on rakennettu. Eikä tarvitse tietääkään. Jalat pysyvät silti usein tukevasti tukevalla maalla, taivas paikallaan ja silmät täyttyvät näkymistä, joista jotkut ovat ihmeellisen kauniita, toiset omituisen rumia, tai pelottavia, tai lohduttavia. Tai kovin tylsiä, niin kuin Mannerheimintie sunnuntaiaamuna.

Kirjojen maailma tuntuu samanlaiselta kuin aistien mieleen rakentama maailma.

Luemme kirjainmerkkejä kirjan sivuilta yksi toisensa jälkeen. Muodostamme niistä tavuja, sanoja, lauseita, virkkeitä, kappaleita ja lukuja. Ja lopulta kokonaisia kirjoja. Jos luemme oikein huolellisesti, kirjan kokonaisuus rakentuu johonkin mielen sopukkaan ja saatamme jopa ymmärtää: siinä onkin kokonainen maailma, jonka kirjailija rakensi, ja joka ei ole vain kirjainmerkkejä, vaan idea-aihioiden yhdistelmiä, rihmastoa, jolla on yläkertaa ja alakertaa ja välikerroksia, taivasta ja maata. Ja portaikkoja, ovia, ikkunoita. Ja sokkeloisia käytäviä, joihin voi eksyä.

Mieli rakentaa irrallisina merkityksettömistä osista ihmettelyä, nautintoa ja ymmärrystä. Tekstistä kasvaa ylös vihreä verso, joka haarautuu oksiksi ja kasvaa lehdiksi ja kukiksi. Lukijan ”kirjoittamana” kirjailijan antamista aihioista.

Syy sille, että aloin ihmetellä tätä lastua kokoon, on Lukupiirissä vellova keskustelu huonosta kirjasta. Se näyttää jotenkin jatkuneen Juha Itkosen Kohti-romaanin arvostelulausunnoista Lukupiirin aikaisemmassa keskustelussa, jossa jotkut sanoivat romaania hyväksi, toiset sanoivat sitä huonoksi. Tosin hyvin varovaisin sanankääntein, olihan kirjailija itse lupautunut ottamaan keskusteluun osaa, niin kuin ottikin.

Parnasson viimeisimmässä numerossa käy kaksi kovanyrkkistä kriitikkoa kiivassanaista keskustelua tanskalaisen Peter Höegin romaanista Hiljainen tyttö, jota toinen väitti vihaisesti sudukoksi ja toinen Rubikin kuutioksi, mikäli ymmärsin oikein näitä kirjanoppineita ja kovin korkealentoisia kritiikin mielipiteitä. Olin aistivinani myös, että toisen asiantuntijakriitikon mielestä kirja oli taiteellinen ja loistava, ja toisen, turkulaisen, taas teennäisen taiteellinen ja huono.

Ja siitä tuli mieleen Tuusulan läskipäinen Bukowski, kirjailija Juha Vuorinen, jota ei näyttöjen puutteessa ole hyväksytty Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi, vaikka on tunnettu kirjailijana ja julkaissut ja myynyt enemmän, kymmeniä tuhansia kappaleita, kuin monet pitkään Liiton jäsenenä olleista kirjailijoista. Hänen Juoppohullun päiväkirjaansa voi alustavasti maistella täältä, ennen kuin ehtii sen ostaa kirjakaupasta, jos kehtaa, tai jos kehtaavat myydä.

Vuorisen kirjojen lisäksi on hyvä lukea muutakin kirjallisuutta. Ei liene pelkkä sattuma, että niin monet ihmiset väittävät suuria kirjailijoita suuriksi kirjailijoiksi. Tarkoitan ”monilla” muitakin kuin kirjallisuuden tutkijoita.

Omalta osaltani minun täytyy tunnustaa, että en osaa selittää, mikä on hyvää kirjallisuutta.

Kuitenkin minusta tuntuu siltä kuin ajattelisin, että kirjan pitäisi pystyä jotenkin liikauttamaan, inspiroimaan ehkä, jopa pyyhkäisemään jalat alta pois, itkettämään tai naurattamaan, mutta että sen ei pitäisi jättää koskettamatta. Monet kirjat eivät tähän pysty, toiset taas jostakin syystä pystyvät.

Varsinkin kaunokirjallisen päävirran kritiikin ansiosta lukijoita painostetaan lukemaan tietyn tyyppisiä kirjoja. Ei scifi’ä (pitäisikö tuo termi lopulta suomentaa lyhennyksenäkin, voisi olla vaikka ”tieski”), ei dekkareita, ei sotakirjoja. Vain vakavaa ja mieluimmin mahdollisimman vaikeasti ymmärrettävää kaunokirjallisuutta. Doris Lessing kuului sanovan jossakin Nobel-haastattelussaan, että kirjapalkinnon ruotsalaiset myöntäjät olivat joskus pari vuosikymmentä sitten lähestyneet kirjailijaa ja kertoneet tälle, että hän ei saisi koskaan Nobeliaan, koska oli erehtynyt julkaisemaan tieski-kirjoja.

J.K. Rowling käyttää kirjoissaan termiä ”muggle”, en tiedä miten kääntäjä Jaana Kapari käsitteen suomensi, mutta se tarkoittanee ihmisiä, joilla ei ole taikuuden ymmärtämisen lahjaa eikä mielikuvitusta. Usein näkee sanottavan, että kirjojen pitäisi olla suunnattu tv-ajan lukijoille, mieluummin sellaisille, jotka liikuttavat huulia lukiessaan tai jopa katsoessaan tv-ruudun liikkuvia kuvia. No, Rowling todisti tämän väitteen vääräksi. Potterit ovat monitasoisia kirjoja. Hän esitteli lukijalleen moraalisen maailman tiukkoine eettisine arvoineen, jossa lisäksi osattiin tehdä cool’eja taikatemppuja.

Täytyy tässä mainita myös Patrick O’Brien, nimestään huolimatta englantilainen, jonka purjelaiva-aikaan sijoittuvat sotakirjat ovat monitasoista kirjallisuutta. Niitä tekisi mieli kutsua jopa kaunokirjallisuudeksi genrestään huolimatta. Päähenkilö, Jack Aubray, sotalaivan kapteeni, ja tämän ”counterpoint”, laivalääkäri Stephen Maturin, naturalisti ja kielitieteilijä, ovat kirjallisuuden kiinnostavimpia ”pareja”, joista lukiessaan todella välittää ja joiden kohtalosta on aidosti lukijana kiinnostunut. Kirjailija ei kirjoita lukijoidensa ehdoilla, vaan vaativasti niin kuin kuka tahansa ”oikea” kirjailija, ei helppoa tekstiä, ei armoa lukijalle. Lukija aistii tekstistä ajan ja kirjan maailman, kuin lukisi Jane Austenia, joka olikin O’Brienin tärkeimpiä esikuvia. Kirjat eivät ole juoneen pakotettuja, vaan kuvaavat moraalia ja ihmissuhteita erikoisessa ja klaustrofobisen suljetussa ympäristössä. Tietysti, genrestä johtuen, O’Brienin kirjat eivät ole kirjallisten piirien hyväksymää kaunokirjallisuutta.

Monet mieltäkiehtovat kirjailijat eivät kai ajattele lukijoita kirjoittaessaan. Kirjoittavat ehkä itselleen, sellaisia kirjoja, joita haluaisivat itse lukea. Niin kuin kirjailija Vuorinenkin, joka sanoo Aviisin (5/2003) haastattelussa lukijaystävällisesti:

”Ei mulla ole semmoista painetta, että pitäisi olla hieno kirjailija, joka kirjoittaa hienoja kirjoja. Kirjoitan sellaisia kirjoja, joita itse voisin lukea. En kirjoita muille, kysyn että ketkä vitun muut.”

En siis osaa määrittää, mikä on huonoa tai hyvää kirjallisuutta.

Sen sijaan minäkin kyllä tunnen jollakin todennäköisyydellä tietäväni, jos käteen sattuu hyvä kirja tai huono. Ehkä niiden tunnistaminen tapahtuu jollakin tuntemattomalla mielen tasolla, salaisessa zombi-maailmassa, siellä, missä ylläpidetään maailman muutakin kuvaa, ja johon ei ole olemassa tiedostettua sisäänpääsyä ja josta joskus lähetetään armopaloina kultahippujen heijastumia.

Man Booker –kirjallisuuspalkinto irlantilaiselle Anne Enright’ille

Kuva Man Booker Prize: vuoden 2007 lyhytlistalaiset

Eilen BBC:n kakkoskanavan myöhäisuutisissa paljastettiin suorassa lähetyksessä tämän vuoden Man Booker Prize –kirjallisuuspalkinnon voittaja, jota myös haastateltiin. Hän on irlantilainen Anne Enright kirjallaan The Gathering, joka kertoo suvun sisäisistä traumoista. Tuomaristo kutsui kirjaa vihaiseksi ja väkeväksi sukutarinaksi. Haastattelussa Enright sanoi sijoittavansa voittosumman, 50,000 puntaa, keittiönsä uudistamiseen.

Enright voitti palkinnon suursuosikki Ian McEwanin nenän edestä.

McEwanin kirja On Chesil Beach kertoo luokkajaon hämärästä vaikutuksesta ihmissuhteissa, ja elämän sattumista ja valinnoista ja on jo ehditty suomentaakin nimellä Rannalla (Otava 2007, suom. Juhani Lindholm).

Man Booker Prize’n lyhyt lista sai aikaan jonkin verran julkista kohua tänäkin vuonna, niin kuin kai lähes joka vuosi, lähinnä listan kirjailijoiden tunnettuuden tai ehkä paremminkin tuntemattomuuden vuoksi. Listatuista kirjailijoista vain Ian McEwania voitaneen pitää lukijoiden suosikkina. Journalisti (mm. BBC) ja kirjailija Robert Harris, joka on julkaissut mm. Hitlerin päiväkirjafiaskoa kuvailevan kirjan Selling Hitler (1986), sanoi vuoden 2007 Booker-listaa ”…tylsäksi ja kuivaksi…kuolettavaksi luettavaksi…”.

Shortlistatuista McEwan oli sekä vedonlyöjien että lukijoiden suosikki. Bookerin lyhyen listan julkaiseminen lisää yleensä sillä olevien kirjojen menekkiä. Tämän vuoden ennakkomyynnissä On Chesil Beach oli ylivoimainen ykkönen vastaten noin 90 prosentista lyhyenlistan yhteismyynnistä. Toiseksi suosituin kirja lukijoiden keskuudessa oli uusiseelantilaisen Lloyd Jonesin Mister Pip.

Amazon.com:n kirjamyynnin päällikkö sanoo The Independent-lehden paperiversion tämänaamuisen jutun (Happy ending for saga of suicide and grief as Booker judges choose surprise winner) mukaan kirjojen suosiosta tähän tapaan:

”Out of the six shortlisted books, it is this one that seems not to have caught the imagination of the public in any real way.”

Eli: ”Kuudesta lyhyen listan kirjasta tämä ei näytä vedonneen yleisöön millään merkittävällä tavalla.”

Booker -palkinto on tarjolla vain brittiläisen kansainyhteisön ja Irlannin tasavallan kirjailijoille.

Edellinen irlantilainen voittaja on vuodelta 2005, John Banville kirjallaan The Sea. Viime vuoden voittaja oli intialaissyntyinen Kiran Desai kirjallaan The Inheritance of Loss (Menetyksen perintö ilmestyy suomeksi Otavan kirjaston kirjana tässä kuussa Kristiina Drewsin käännöksenä).

Wild geese: villihanhet tulevat ja menevät

Kuva Wikipedia: Frederick Forsythin Dogs of War kansikuva

Motto (Doris Lessing, The Cleft, 2007):

(The Squirts) were always tormented by the demands of their maleness, but did not know what it was they yearned for.

Suomeksi se voisi olla, että: "Ruiskauttelijoita kaivelivat aina heidän miehisyytensä vaatimukset, vaikka eivät itse tienneet mitä himoitsivat."

Tähän lastuun kuulumattomasti voisi tässä ensin sanoa, että on mielenkiintoista nähdä miten kaunokirjallinen suomentaja kääntää tuon Lessingin viimeisimmän kirjan nimen (”cleft” kirjassa tarkoittaa naista ja voisi olla vaikkapa ”rako” tai ”vako”) ja kirjan miehistä käytetyn nimityksen, ”squirts” (suomeksi ehkä ”ruiskauttelija”).

On kovin sopivaa, että lähes samana päivänä kuin tämä entinen rhodesialainen, 88-vuotias ”pirteä vanhus”, Doris Lessing, saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon lähes elämänmittaisesta työstä, pariisilaisessa sairaalassa kuolee vain 78-vuotias Alzheimerille aivonsa luovuttanut mies nimeltä Bob Denard, jonka oikea nimi oli Gilbert Bourgeaud.

Ennen kun sanon tästä asiasta enempää, muistelen hieman jännityskirjallisuutta ja elokuvataidettakin.

Frederick Forsyth on julkaissut kirjan Dogs of War (vuodelta 1974), jossa brittiläinen teollisuusmies palkkaa urheita eurooppalaisia palkkasotureita kukistamaan afrikkalaisen Zangaron valtion presidentin. Kirjan ”Zangaron” mallina on entinen espanjan alusmaa Päiväntasaajan Guinea, joka onkin espanjalaisten kolonialistien jäljiltä yksi surkeimmista Afrikan maista.

Richard Burton, tunnettu sekä loistavana näyttelijänä että Elisabeth Taylorin kaksinkertaisena aviomiehenä, taisteli rahasta ”onnensoturina” elokuvassa Wild Geese rinnallaan Richard Harris ja Roger Moore. Elokuva perustui rhodesialaisen kirjailijan, Daniel Carney’n, romaaniin, jossa globalisoituneen rahan voimalla, elokuvassa tätä moraalitonta kaupallista intressiä edusti Steward Granger, yritettiin muuttaa nimeämättömän afrikkalaisen valtion historiaa. Eli tavallinen post-kolonialistinen tarina, tosin tarinalla oli näennäisesti moraalinen piikki hännässään.

Elokuvista muistetaan muitakin palkkasoturitarinoita. Kuten japanikaisen Akira Kurosawan leffa Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai; vuodelta 1954). Siinä isännistään vapautuneet samurait, joita kai japaniksi kutustaan nimellä ronin, palkkautuvat auttamaan rosvojoukon uhkaamaa kylää. Sama teema toistuu monissa lännenkuvissakin. Seitsemän samurain hollywoodilainen versio on Sam Peckinpah'n Hurja joukko (Wild bunch vuodelta 1969). Viime vuodelta muistamme myös Edward Zwick’n elokuvan Veritimantti (Blood Diamond), jossa Leonardo DiCaprio näytteli omantunnonarkaa palkkasoturia.

Brysselissä, lähellä Schumanin liikenneympyrää ja Berlemontin uljasta rakennusta, on meluinen ja kuluneen näköinen irkkupubi, jonka nimi on Wild Geese.

Wild Geese, villihanhi, tarkoittaa nykyisin ketä tahansa onnetonta irlantilaista, joka on lähtenyt leveämmän leivän toivossa emeraldisaareltaan ulkomaille. Alun perin se tarkoitti erityisesti niitä irkkusotilaita, joita ranskalaislaivat salakuljettivat sadan vuoden ajan länsi-irlantilaisesta Limerickin satamasta sotilaiksi Irlantilaiskaartiin Ranskaan irlantilaisten jakobiinien hävittyä Limerickin taistelun vuonna 1691. Kuuluisin näistä onnensotureista oli irkkuaatelinen Patrick Sarsfield, jota muistetaan mm. Wild Geese-pubin lautasenalustoissa. Englantilaisten hämäämiseksi pakenijat merkittiin laivojen rahtikirjoihin villihanhina, wild geese.

Wild Geese-elokuvan (ja kirjan) tarina perustui (osaksi) tositapahtumiin Kongon Stanleyvillessä vuonna 1964. Kongon kapinalliset, joita kutsuttiin nimellä simba, olivat vanginneet 1600 eurooppalaista yrittäessään kaapata vallan Kongon presidentiltä Moise Tshombe’lta. Bob Denard oli mukana Kongossa niin kuin monessa muussakin afrikkalaisessa poliittisessa riidassa, jota yritettiin ratkaista aseilla – lähinnä kai venäläisellä ”kalasnikovilla”.

Itse kuulin ensimmäisen kerran Denardista Biafran sodan aikaan Punaisen Ristin toimistovirkailijalta nimeltä Ludovig, joka oli kovasti samannäköinen kuin kovaonninen kongolaispoliitikko Lumumba, jonka mukaan suomalaiset nimesivät jonkun cocktailinkin, olisiko siinä ollut rommia ja kolajuomaa? En nyt ole ihan varma. Ludovig kertoi, että Denard tappeli silloin biafralaisten puolella näiden taistellessa nigerialaisia vastaan.

Biafran sodan molemmilla puolilla oli palkattuja sotilaita. Biafran ilmavoimien ”perustaja” oli ruotsalainen kreivi Carl von Rosen, jonka koneina olivat kevyet, ruotsalaiset MFI-koulukoneet aseinaan siipien alle kiinnitetyt raketit. Nigerialaisten ilmavoimissa lensi itäsaksalaisia Iljushin IL-28-lentäjiä, jotka kävivät lähes joka yö pommittamassa Biafran ainoaa henkireikää, Ulin lentokenttää, raketeillaan. Varsinaisen sodan lihamyllyn läpi kulkivat kuitenkin paikalliset sotilaat molemmilla puolilla. Ja suurimmat kärsimykset kohdistuivat siviiliväestöön, jota yritettiin ruokkia Punaisen Ristin ja Kirkkojen maailmanneuvoston avustuslennoilla. Nälänhätä oli siviileillä kuitenkin kovin suuri.

Denard hipaisi toisenkin kerran omaa elämääni. Komorien pääsaarella, pääkaupungissa Moronissa isäntänä toiminut ilmailuhallinnon virkailija osoitti ohiajaessa puiden ja kiviaidan suojaamaa taloa ja kertoi hymyillen leveästi harvennetulla hammastarhallaan, että siellä asui Komorien senhetkinen vahva mies, ”eversti Bob”. Muslimiksi kääntyneen Denardin ja Komorien kohtalot olivat siihen aikaan kovasti toisiinsa kietoutuneita. Denard järjesti komorilaisilla yhteensä neljä vallankaappausta, joiden aikana mm. murhattiin Komorien istuva presidentti, Ali Soilih. Denard oli murhasta syytettynä Pariisissa, mutta vapautettiin syytteistä näyttöjen puutteessa.

Vapauttavalla päätöksellä on symbolistakin arvoa. Nimittäin Denardin oman ”tunnustuksen” mukaan, kaikilla hänen Afrikan seikkailuillaan oli ranskalaisten hyväksyntä. Ei tietenkään julkisesti vaan salaisesti niin kuin salaisille agenteille on tapana elokuvissakin.

Toinen kuuluisa Afrikan sotilaiden auttaja oli irlantilaissyntyinen ”Mad Mike” Hoare. Hän toimi lisäksi Wild Geese-elokuvan sotateknisenä neuvonantajana. Sattumoisin tämä Hoaren sukunimen englanninkielinen ääntäminen auttaa ymmärtämään onnensotureiden motiiveja.

Palkkasoturit ovat sodan huoria, jotka palvelevat niitä, jotka tarvitsevat apua vallanhimonsa tyydyttämiseksi.

Palkkasoturi-instituutio ei ole uusi ilmiö. Jo muinaiset egyptiläiset käyttivät nubialaisia joukkoja, joita kutsuttiin sanalla ”medjai”. Itse asiassa lähes kaikki sotajoukot ovat palkkajoukkoja.

Nykyajassa ehkä tunnetuin ulkomaalainen palkkasoturiarmeija on Vatikaanin sveitsiläinen kaarti, joka on vahtinut paavien turvallisuutta hassuissa puvuissaan vuodesta 1506 lähtien. Waltarin Mikael Karvajalasta/Hakimista muistamme päähenkilön ja tämän ”sidekickin”, Antin, sotakokemukset keisari Kaarle V:n armeijassa Roomaa ryöstämässä ja Konstantinopolin sulttaanin, Suleiman I Suuren, sotajoukoissa Wienissä. Myös suomalaiset hakkapeliitat 30-vuotisessa sodassa olivat palkkasotureita, vaikka ehkä suomalaisina mielellämme yritämme antaa heille palkkasoturia arvokkaamman arvon. Ranskan muukalaislegioonalla on vieläkin romanttista hohtoa ja vetoa seikkailunhaluisille, vaikka legioona on nykyisin kiinteä osa muuta armeijaa ja sitä paitsi hajasijoitettu Ranskan maaseudulle.

Yleiseen asevelvollisuuteen perustuvat armeijat ovat vasta satavuotiaita. Mekaaniseksi muuttunut sota vaati ylettömästi muuhunkin kuin pyssyn käyttöön koulutettuja sotilaita ja niin valtaapitävät keksivät kansalaisvelvollisuuden, jonka perusteella saadaan rintamille tarvittaessa nopeasti halpaa tykinruokaa ja upseereille kengänkiillottajia.

Genevan sotakonventti antaa palkkasotilaille oman, tavallisesta armeijasta erottuvan laillisen määritelmänsä.

Palkkasotilas on vapaaehtoisesti tehtäväänsä palkkautunut henkilö, joka lupautuu sotimaan saadakseen henkilökohtaista materiaalista etua, yleensä kai rahaa (Geneven sopimuksen lisäpöytäkirjan 47. artikla tarkentaa). Palkkasoturille ei taata samaa ”turvallisuutta” kuin tavallisille sotilaille, itse asiassa heillä ei ole oikein muuta turvaa kuin vihollisen hyväntahtoisuus.

Presidentti Bushin perustama Guantánamon vankila salaisine vankeineen ja kidutuksineen perustuu juuri tavallisen sotajoukon ja palkkasotureiden eroon. Bushin hallinto perustelee Guantánamon vankien erityiskohtelua Geneven sopimuksella, jonka englanninkielinen versio sanookin selvästi, että: A mercenary shall not have the right to be a combatant or a prisoner of war. Viimemainituilla on sopimuksessa tarkasti määritetyt oikeudet.

Nykyisessä globaalin korporaatiokapitalismin ajassa Denardin tapaiset ”romanttiset yksityisyrittäjät” eivät enää menesty palkkasoturiyritysten kilpailijoina.

Lehdistä saa usein lukea esimerkiksi amerikkalaisesta Blackwater-yhtiöstä, jolla on Irakin sodassa tuhansia vahvasti aseistettuja sotilaita. Lehdissä on myös vilahdellut muita kaupallisten sotajoukkojen nimiä. Kuten eteläafrikkalais-englantilainen Executive Outcomes (perustaja englantilainen Simon Mann, jolla on ystäviä korkeissa asemissa, mätänee nykyisin zimbabwelaisessa vankilassa epäonnistuneesta Päiväntasaajan Guinean vallankaappausyrityksestä tuomittuna), myöhempi Sandline International (tunnetaan erityisesti Sierra Leonen sodan osapuolena Englannin hallituksen laskuun) ja vielä myöhempi Aegis Defence Services (toimii mm. Irakissa, omistajiin lukeutuu kirjailija Frederick Forsyth); ja amerikkalaiset AirScan, DynCorp International ja Vinnell Corporation (viimemainitun omistaa asekauppias Northrop Grumman Corporation).

Ehkä tuo lastun motoksi Lessingiltä lainattu lause kuvaa miehisiä miehiä muutenkin kuin vain The Cleft-kirjan tarkoittamassa sukupuolisessa mielessä. Kirjassa eristetyt ja harjaantumattomat miehenpuolet eivät oikein tiedä mitä pystyssä jököttävällä kalullaan tekisivät. Sama saattaa päteä myös miehisiin testosteroni-hormoneihin noin yleisemminkin.

Doris Lessing palkittiin vuoden 2007 Nobelilla

Harvoin on mieli ollut niin hyvä kuin juuri nyt, luettuani New York Timesin WEB-saitilta, että Persiassa syntynyt, Etelä-Afrikassa kasvanut englantilainen (vasemmistolainen) ajattelija Doris Lessing on juuri nimetty Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Jo oli aikakin, voisi sanoa, kun katselee joidenkin vuosien palkinnonsaajien nimiä. Toisaalta itse olin valmistautunut siihen, että palkinnon olisi vienyt oma suosikkini Margaret Atwood, joten tämä tuli vähän yllättäen, mutta sanotaan nyt kuitenkin muutama sana.

Lessing on voittanut paljon muitakin kirjallisuuspalkintoja. Englantilaisten häpeäksi hän ei ole voittanut Booker –palkintoa, vaikka on ollut shortlistalla useamman kerran.

1971 Booker-palkinnon voitti V.S. Naipaul kirjalla In a free state. Lessingin shortlistattu kirja oli Briefing in the descent to hell. Luin Naipaulin novellikokoelman, jossa kirjailijan terävä kieli on parhaimmillaan, sen sijaan Lessingin kuvailua hulluutensa kanssa kamppailevasta ihmisestä en ole lukenut. Naipaulin novellit kuvavat ihmisiä itselleen oudoissa kulttuureissa ja on näin ollen lähellä omaa kokemusmaailmaani. Niminovelli on itse asiassa pienoisromaani, "road story", ja kuvaa englantilaista virkamiestä kokousmatkalla itsenäistyneessä Afrikan maassa (luultavasti Uganda), jossa riehuu heimosota. Sivuajatuksena sanottakoon, että juuri lukemani Mankellin kirja Son of the Wind muistuttaa jotenkin hämärästi Naipaulin In a free state -novellaa, vaikka tapahtumapaikka on ehkä Mosambik, mutta viimemainitun lukemisesta on niin pitkä aika, etten pysty tätä ajatusta paremmin perustelemaan.

1981 Booker shortlistalta tuli valituksi Salman Rushdie kirjalla Midnight's Children. Valinta vasemmistolaisen Lessingin ja intialaissyntyisen Rushdien välillä ei ehkä valitsijoille ollut vaikea, kuvailihan Midnight's Children Intian itsenäistymisen aikaa ja Lessingin The Sirian Experiments (kuului sarjaan ’Canopus in Argos: Archives’) oli puolestaan omalaatuisen poikkeuksellinen ja kantaa ottava tieteiskirja, fantasia-moralismia ehkä. Rushdie ja Lessing käsittelivät kirjoissaan imperialismia ja sen seurauksia. Rushdie ehkä istui englantilaisille valinta-aikaan paremmin kuin syvällisempi Lessing.

1985 shortlistalta valittiin uusiseelantilainen Keri Hulme, jonka suonissa virtaa maorien, englantilaisten ja skotlantilaisten verta. Hulmen kirja oli nimeltään The Bone People, josta en pitänyt ollenkaan. Lessingin shortlistattu kirja oli The Good Terrorist, joka kuvaa yksityisen henkilön vasemmistolaista maailmankatsomusta ulkoisen vaikutuksen alla taustanaan aikaan sopivan muodikkaasti kommuuniasuminen. Kirja on kovin poliittinen ja on ehkä ymmärrettävää, että Hulmen maori-maailmankatsomusta puolustava kirja käänsi valitsijat puolelleen. Itse olisin valinnut Lessingin voittajaksi.

Blogistanissa Huhutaan, että Lessing on ollut voittaimaisillaan International Booker –palkinnon kahdesti, eli molempina valintavuosina 2005 ja 2007. Palkinto jaetaan koko kirjallisesta tuotannosta. Vuoden 2005 voittajaksi valittiin albanialainen Ismail Kadare ja vuoden 2007 nigerialainen (ibo-heimoa), ja englanniksi kirjoittava Chinua Achebe. Kadaren voitto oli vähintäänkin yllätys. Alla oleva International Booker palkinnon shortlista on epävirallinen, mutta viimeksi sillä on sanottu Lessingin lisäksi olleen mm. Margaret Atwood, Don DeLillo, Carlos Fuentes, Ian McEwan, Alice Munro, Michael Ondaatje, Amos Oz, Philip Roth ja Salman Rushdie, joten häviäjien joukko oli yhteiseltä kirjalliselta maineeltaan melkomoinen. Koska palkinto on uusi, näitä "suuria häviäjiä" tulee olemaan monta vielä monena tulevanakin vuonna.

Lessingin kirjoista oma mielikirjani on ollut The Memoirs of a Survivor, (Eloonjääneen muistelmat, suom. Kyllikki Villa). Hänen ehkä tunnetuinta kirjaansa, naisasiaraamattua The Golden Notebook en sen sijaan ole uskaltanut lukea.

Pietarilaista ylellisyyttä ja muuta munakasta

Kuva Daily Mail: "Yllättäen" löytynyt Fabergén "Rothschildin kellomuna" on myynnissä Lontoon Christie'n huutokauppakamarilla

Motoksi tähän lastuun sopii hyvin vaikkapa Sokrateen suuhun pantu lause:

Ylellisyys on keinotekoista köyhyyttä.

No, tuota lausetta jos alkaa analysoida, se liukenee helposti sisällöttömäksi. Joten ehkä sen sijaan voisi motota elokuvaohjaaja John Boormanin lauseella

Elokuva muuttaa rahaa valoksi.

Muistattehan, Arvoisat Lukijat, käsikirjoittaja-ohjaaja Boormanin erinomaisen neo-noir-elokuvan Point Blank (suomeksi Tappajan jäljet, on se nyt yhtä pirua, että suomeksi ei keksitä osuvia nimiä elokuville!) vuodelta 1967? Elokuvan noir-hohto sen kun kirkastuu ajan kanssa, niin kuin pääosan esittäjä Lee Marvininkin, mitä ei kovin monista kuvista tai näyttelijöistä voi sanoa; edes Brian Helgelandin myöhemmin ohjaama uusintaversio Payback (suomeksi Payback – tilinteko) ei yltänyt parempaan, vaikka pääosassa oli taskukokoinen seksipommi Mel Gibson.

Boormanin lauseesta voi muotoilla paraphrasiksen tämän lastun käyttöön esimerkiksi, että:

Ylellisyysesine muuttaa rahaa valohoidoksi.

Australialainen kulttuuriesseisti Clive James sanoi hiljan Times Literary Supplement:issa, esseessä brittiläisestä elokuvasta, jotenkin, että ” In cinema, money might not be everything, but it is always the first thing”. Eli suomeksi, että ”Elokuvanteolle raha ei ehkä ole tärkein mutta aina ensimmäinen tekijä”. Vähän niin kuin oikeassakin elämässä. Vanhan kliseen mukaa raha ei teekään onnelliseksi, vaikka köyhänä helposti niin ajattelisi, vaan rauhalliseksi.

Toisaalta ra(u)hattomuus tekee kokijansa usein onnettomaksi.

Ja à propos TLS, jonka tämän viikon numerossa kirjailija, esseisti ja konservatiivinen poliitikko Ferdinand Mount (joka onkin tähän juttuun sopivasti perinnöllinen aatelismies, baronet, eli Sir William Robert Ferdinand Mount, 3rd Baronet) sanoo historiasta ja antiikkitavaroista otsikolla The thinginess of history, että:

We are no longer so confident of being able to identify a dominant historical narrative and relegate the rubbish to the dustbin of history.

Eli suomeksi jotenkin, että: "Emme ole enää kovin varmoja kyvystämme tunnistaa historian tärkeintä narratiivia ja hylätä sen kuonaa roskakoppaan".

Ja siitä rohkaistuna voinkin sujuvasti kävellä huojuvaa aasinsiltaa nykyisinkin harvainrahassa kylpevään Pietariin ja puhua sen historian "thinginess'ista".

Pietarissa käynti ei taida olla erityinen ylellisyyden multihuipentuma, ei ole ollut sitä enää pitkään aikaan. Itse asiassa ei sitten tsaarien ja heidän aikansa yhteisen kansan dostojevskilaisen kurjuuden päivien, vaikka ajat ovat varmasti kovasti muuttumassa Pietarissakin, Pohjolan Venetsiassa, jonka Pietari Suuri perusti suomalaisten asuttamalle ja epäterveen soiselle alueelle, Nevan suulle, koska oli niin innostunut laivoista ja laivastoista.

Pietari ei olekaan mikä tahansa tavallista elämää viettävä kaupunkipahanen vaan historian pystyynkuollut kulissi. Niin kuin Wien, jossa haisee kuolema, tai Rooma tai Firenze; kaikki kulttuurikäärinliinoja rakennettu kivettyneen ajan viipaleista.

Pietarin raunioilla on tarjottavana kaksikin sielua. Siellä näkee samoissa kulisseissa sekä harvojen ylettömän ylellisyyden että yhä uudelleen petetyn kansan tasa-arvounelman epäonnistumisen rauniot, dostojevskilaisen kurjuuden tasajaon muistomerkit.

Kaksisieluisesta ihmisestä voi tulla joko skitsofreeninen tai luova (tai "juova", kun monet taiteilijaksi aikovat eivät ole ymmärtäneet "luomisen" ja "juomisen" hienonhienoa eroa).

Sama saattaa päteä kaupunkeihinkin. Historian sattumien summana ne voivat kitua tai kukoistaa: ikuista syksyä junnaavan skitso-kaupunki Moskovan tavoin tai häilähtävän luovuudenhullun Dionysos-kevätpäivän eläneen Firenzen.

Nevanlinnan vanhan linnakaupungin paikalle pystytetyn Pietarin nimihistoria heijastaa sen asukkaidenkin kohtaloita: perustajansa hollantilaista laivastokoulutusta kuvastellut ensimmäinen nimi Sinkt Pieterburg, sitten utilitaarinen Pedrograd, pääkaupungista kurjistuvaksi maakuntakaupungiksi muuttunut vallankumouksen toiveikas kehto Leningrad ja lopulta takaisin Pyhän Pietarin nimikkokaupungiksi, uudelleen kristinuskon ja sen rakkaan ottopojan, rahanvallan, alamaiseksi, neo-edistyksen keskukseksi.

Pietarilaisesta ylellisyydestä puhuttaessa tulevat tavalliselle, sekä naisia että kulttuuria hämmentyneenä rakastavalle suomalaiselle ehkä ensimmäiseksi mieleen ihanat pietarilaishuorat ja toiseksi ”venäläiset klassikot”, sitten Talvipalatsi, joka on kai nyt restauroitu lähes alkuperäiseen loistoonsa. Ja Aurora, jonka maine on jopa huikeasti suurempi kuin laiva itse tai edes sen vaikutus venäläisten historiassa.

Mieleen saattaa tulla myös jalokiviseppä Peter Carl Fabergé (oikeasti Carl Gustavovich Fabergé), tsaarin kultamunainen jalokivimestari.

Hän sattui elämään taitojensa kanssa juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa (kuoli maanpaossa 1920), Pietarissa kulta-aikaan, jolloin ylellisyysesineillä oli arvonsa, jonka voi sekä mitata laadussa ja kauneudessa että mittauttaa selvässä rahassa. Peterin isä oli ranskalainen hugenotti Gustave Fabergé, joka oli muuttanut Pohjois-Ranskan Picardien maakunnasta ensin Liivinmaalle ja sittemmin Pietariin pakoon uskonnollisia vainoja Ranskassa. Samaan hugenottikansainvaellukseen otti osaa myös Suomen ilmailuhallinnon entisen pääjohtajan Carl Erik Calas’in esi-isät, mutta he asettuivat ruotsinkieliseen Helsinkiin sivistyneen ranskankielisen Pietarin sijasta.

Fabergén munajumputuksen näyttää aloittaneen vuonna 1885 tsaari Aleksanteri III, joka tilasi koristellun pääsiäismunan tsarinnalleen, tanskalaissyntyiselle Maria Fjodorovnalle, joka oli kastettu kovin poroporvarilliselta kuulostavalla nimellä Dagmar.

Munanhankintaa jatkoi tsaarin poika, Nikolai (myöh. II) ja muu äveriäs Ryssänmaa yritti matkia tsaariperheensä ylellisyyttä ja osti Fabergén munia minkä varoiltaan pystyi, siihen saakka, kun I maailmansota lopetti synnynnäisten aatelisten herruuden Venäjällä ja köyhyydessä kurjistuvat venäläiset tappoivat vuonna 1917 koko roskajoukon tai säikyttivät muuten ulos maasta. Monet ilman muniaan, joista onkin nykyisin kymmenen näytillä Kremlin museossa (puoliso on niitä siellä ihaillutkin sillä aikaa, kun itse istuin hautomassa omia muniani jossakin kansainvälisessä kokouksessa Sheremetjevon lentokentän virallisenkylmissä kokoustiloissa). Jotkut emigrantit pakenivat maasta pesämuniensa kanssa, joiden avulla oli hyvä aloittaa uutta elämää sodanköyhyttämässä Euroopassa.

Fabergén munia tehtiin vähintään 68, mahdollisesti jopa 77, joista Aleksanteri III ja huono-onninen Nikolai II tilasivat yhteensä yli viisikymmentä (10 tehtiin Aleksanterille ja loput Nikolaille). Nikolai tilasi munia sekä äidilleen Maria Fjodorovnalle että kunnon aviomiehen tapaan vaimolleen, hesseniläissyntyiselle tsarinna Alexandra Fjodorovnalle. Tsaarien munista on vielä varmuudella jäljellä 44, tosin niitä epäillään olevan enemmänkin salaisissa kokoelmissa, yhteensä jopa 50.

Munia tehtiin myös ”tavallisille” venäläisille ja jopa ulkomaalaisille. Juuri viime viikolla julkaistiin uutinen, että Lontoon Christie'n huutokauppakamarilla on marraskuun 28. päivänä huudettavana ranskalaisen paronin, Edouard de Rothschildin ja Germaine Alice Halphen'in kihlajaisiin vuonna 1902 valmistunut muna, joka on ollut "kateissa" Rothschildien kaapissa vuosikymmenet (samainen pankkiirisuku on tunnettu myös jumalattoman ylihintaisista Château Lafite Rothschild -viineistä). Jos joku Arvoisista Lukijoista on munista kiinnostunut, niin vaivaisella parillakymmenellä miljoonalla eurolla olisi Lontoosta saatavilla pinkkiä munaa.

Siperialaisten kultakaivosten johtaja, aatelissyntyinen Aleksandr Ferdinandovitš Kelch (sukua on nykyisin mm. Hollannissa ja Belgiassa timanttikauppiaina), tilasi seitsemän munaa rikkaan moskovalaisvaimonsa Varvara Petrovna Bazanovan varoilla (Kelchit asuivat Pietarissa Tshaikovskogo kadun numeron 28 ns. Kelchin talossa, jossa majaillee nykyisin UNESCO, Suomen Pietarin konsulaatti taitaa sattumoisin olla samalla kadulla numerossa 71). Aleksandr Kelch erosi vaimostaan ennen vallankumouksia ja hävisi 1930-luvulla Siperiaan köyhtyneenä ja ajan tapaan tuomittuna Stalinin vainoharhoissa virallisesti irtolaiseksi.

Varvara-vaimo puolestaan muutti omaisuuksineen Pariisiin pakoon vallankumousta ja myi muniaan eniten tarjoaville. Keräilijöitä löytyi hyvin jopa sodan runtelemassa maailmassa. Sodilla ja muilla murrosajoilla taitaakin olla sellainen merkillinen ominaisuus, että ne rikastuttavat rikkaita uskomattomiin mittasuhteisiin ja köyhdyttävät jo muutenkin köyhiä, jotka lisäksi joutuvat toimimaan rikkaiden sodissa tykinruokana. Ei liene ihme, että köyhät vastustavat muutoksia kynsin hampain ja rikkaat keinottelijat taas ottavat ne avosylin vastaan.

Venäjän lähihistoria on murrosaikojen omaisuusihmeestä hyvänä esimerkkinä. Samoin oma kieltolakiaikamme.

Myöhempien aikojen Fabergé-munien keräilijät ovat äveriästä porukkaa.

Keräilijäjoukkoon kuuluu mm. Malcolm Forbes (y’know, rikkaitten pää-äänenkannattaja, The Forbes Magazine). Hänen perikuntansa myi vuonna 2004 koko munakokoelman, yhteensä yhdeksän munaa, entiselle neukkuaikaiselle rautatieinsinöörille, ja nykyisen, Jeltsinin ja Putinin yhteisvoimin luoman liberaalin kauppa-ajan öljy- ja alumiinimiljardöörille nimeltä Viktor Vekselberg. Hänen munansa ovat kierrelleet ympäri maailmaa näytillä, mm. Suomessa, jossa niitä saattoi ihastella ainakin Museokeskus Vapriikissa, Tampereella nääs.

Egyptin ja Sudanin viimeinen varsinainen kuningas ja kansainvälinen playboy Faruk I, arabiaksi Fārūq al-Awwal oli myös munien keräilijä. Hänen perhensä oli siirtynyt 1800-luvun alussa Albaniasta Egyptiin, jossa pääsivät lopulta maan hallitsijoiksi. Playboy-Faruk pakotettiin luopumaan munineen vallasta 1952 Nasserin kapinan kynnyksellä.

Monacon ruhtinasprinssi Rainier Louis Henri Maxence Bertrand Grimaldi keräsi yhden Fabergé-munan lukuisien munasarjojen lisäksi, hänhän oli tunnetusti myös naistenmies. Ranierin muna oli tsarinna Aleksandralle vuonna 1887 tehty Sinisen käärmeen kellomuna.

USA:n kommunistipuolueen perustajan Julius J. Hammerin poika, Armand Hammer oli tarmokas munienkaupustelija. Hän oli Neuvostoliiton julki-salainen agentti ja myi Kremlin ylijäämämunat (yhteensä 14) 1930-luvulla Neuvostoliiton valtionkassan puolesta pääasiassa Amerikan äkkirikkaille. Kremlin uudet, marxilaista Prometheas-uskoa tunnustavat valtijat eivät ymmärtäneet utilitaristisessa kiihkossaan ylellisyysesineiden todellista arvoa vaan näkivät ne vain vanhan vallan dekadenssin hyödyttöminä pölynhiukkasina, historian kuonana.

Hammer oli myös mm. Leninin, Stalinin ja Suomen aurinkopresidentti Kekkosen henkilökohtainen ystävä. Munien myynnin lisäksi Hammer ylösrakensi venäläiseen öljyyn erikoistuneen Occidental Petroleum-yhtiön.

Hammer, amerikkalainen filantrooppi, ynnä hänen öljymiljoonansa ja erityisesti yksityissuihkukoneensa muistetaan Suomessa erityisesti siksi, että demokraattinen ja lahjomaton presidenttimyyrämme Kekkonen matkusteli niillä silloin tällöin ilmaiseksi, mm. Islantiin kalastamaan lohia.

(Suluissa mainittakoon, että entinen varapresidentti Al Gore Jr saa myös kiittää varakkuudestaan tätä samaa öljy-filantrooppia. Nykyisinhän Gore on paremmin tunnettu öljyn vastustajana ja elokuvaksi ylennetystä PowerPoint -esitelmästään Epämiellyttävä totuus, tekijänsä rahasampo, josta saattaa tällä viikolla helistä kassaan jopa Nobelin rauhanpalkinto.)

Minkähänlainen yleinen ja yhtäläinen melu nousisi nykyisin, jos Tarja-presidenttimme harrastaisi Kekkosen tapaista kalastusmatkailua.

”Tempora mutantur, nos et mutamur in illis”!

Ajat muuttuvat ja me ajelehdimme illuusioissa. Tai: ”aikansa kutakin, sanoi koira, kun järsi salvettuja muniaan”.

Kuva: Viimeinen Fabergén muna, Karjalankoivu-muna vuodelta 1917

Viimeisin valmistunut Fabergén muna, 51. tsaarien tilaama (saattoi olla 54. myös, tsaarimunasarjan tarkka luku on eri lähteissä erilainen), on huhtikuulta 1917, muutama viikko helmikuun vallankumouksen jälkeen.

Viimeisin muna liittyy sikäli suomalaisiin, että sen valmistusaineena on karjalainen koivu ja kultaa on käytetty vain koristeena. Muna oli kateissa 1920-luvulta vuoteen 2002, jolloin tuntematon omistaja möi sen (yksityiselle) Venäjän kansallismuseolle. 52. muna ei koskaan valmistunut, kun historialliset tapahtumat pääsivät livahtamaan munasarjan edelle.

Niin katoaa Glooria maailmalle. Tosin Fabergén glooria taitaa vieläkin kasvaa.

On kai mahdoton kuvitella toista ylellisyysesine-sarjaa, joka olisi häikäisevämpi luovuudeltaan, maineeltaan tai nimettömien venäläisten kultaseppätekijöidensä taidoilta.

Kyllä sellaista ”keinotekoista köyhyyttä” pitäisi mielellään omanaan, himmeiksi pureskeltujen Fiskarssin teräsveitsien ja -haarukoiden ja naarmuuntuneiksi juotujen Iittalan Ultima Thule-lasien lisänä!

Lisälukemista:

Munien nykyiset omistajat ja paljon muutakin tietoa näkyy saitilta, jonka nimi on Mieks Fabergé Eggs.

Fabergén tarinaan voi tutustua mm. tällä saitilla, jossa puhutaan muutenkin maailman aarteista, ja tamperelaisen Museokeskus Vapriikin saitilla, jossa esitellään viimevuotista näyttelyä, johon tutustuin itse täällä Brysselissä, nimeltä Fabergén aika.

Ferdinand Mount: The thinginess of history, The Times Literary Supplement, Times online, 10.10.2007.