Saapumisen enigma 1: Saunaa, isänmaallisuutta ja kotia

Kuva Hanhensulka: Australialais-naapureita, äiti ja teini-ikäinen tytär, joulun alla 2008 (kuuluvat pussikiipeilijöiden heimoon, laji on Brushtail possum, Trichosurus vulpecula, suomeksi kai Kettukusu, jos näin voi nauramatta ajatella)

Mikä outo ajatus isänmaallisuus onkaan, jos sitä oikein istuu ajattelemaan.

Kaikista maailman lähes seitsemästä miljardista asukkaasta ihmismieli, automaattisesti pelkän kasvatuksensa avulla, rajoittaa epämääräisen kasan jossakin määrin samannäköisiä yksilöitä, jotka asuvat pyhinä varjeltujen rajojensa sisällä ja puhuvat äidinkieltä, ja päättelee, että tämä on hänen maansa ja nämä ovat hänen kansansa – mitä todennäköisimmin se ’luvattu kansa’, ja että näiden kanssa voi yhdessä ja yhteisellä luvalla ainakin kerran vuodessa olla häpeämättömän isänmaallinen, värjötellä kylmissään räntä-, vesi- tai lumisateessa, tuntea lämpimän hehkun rinnassaan ja heräyttää kuuman kyyneleen silmäkulmaansa kiilumaan, samalla kun katselee tykkien ja panssarivaunujen kolisevaa ohimarssia jollakin alakuloisen pikkukaupungin alakuloisella pääkadulla, sellaisen kaupungin kuin Helsingin, Hämeenlinnan tai jopa Kemin tai Tampereen, vaikka nämä itseään vieläkin kai kuvittelevat punaisiksi kaupungeiksi. Näin outoa on isänmaallisuus.

Vielä oudommaksi isänmaallisuusajatus tulee, kun miettii emigrantteja.

Niitä ihmisiä, jotka jättävät taakseen koko juurakkonsa, kontunsa ja koivunsa vilkkuvine tähtineen ja muuttavat Hultineen muuhun maahan, monissa tapauksissa aivan toiseen maailmaan. Vieraaseen kulttuuriin, vieraisiin tapoihin, outojen ihmisten keskelle, ja alkavat ajatella uudesta ihmisjoukostaan patrioottisia ajatuksia, ehkä ei aivan välittömästi, mutta muutaman ajan kuluttua totutettuaan ajatuksensa uusille urille ja korvansa uusille kielille.

Ja muuttavat vaikkapa Australiaan, johon asettuvat asumaan pää alaspäin sojottaen ja jalkapohjat kohti entistä kotia peläten vain veren pakkautumista päähänsä.

Joitakin suomalaisia on Australiaan saakka eksynyt: nyt on kymmenisen tuhatta varsinaista suomalaista, 17,000 toisenpolven suomalaista ja 30,000 tunnustaa kyselyissä suomalaisia juuriaan mikäli Turun yliopiston tutkimuksiin on uskomista. Monille Australia ei ollut kullanvuolupaikka, vaikka useimmat ovat saaneet hyvän elämän itselleen aikaiseksi ja puhuvat parempaa englantiakin kuin Volvon tehtaiden pitkäaikaiset suomalaiset työntekijät ruotsiaan. Monilta suomenkieli käy jo kovin kankeasti, niin kuin hiljalleen luutuvat niveletkin. Joillakin suomalaisilla on talossaan uima-altaan lisäksi oikea sauna kiukaineen; ei sellainen ruotsalainen, haaleanmakuinen, kiuastamatkiva, hiljaaruostuva ja vedellä heitettynä ilkeästi ruotsiksi sihisevä raudankappale vaan oikeauskoinen suomalainen, joka urahtaa tyytyväisen isänmaallisesti, kun sitä heittää kipallisella kylmähköä vettä.

(Virtuaaliystävä Ruu (Rumdum, Iris Orb) on julkaissut australiansuomalaisista kuvakirjan nimellä Finns Down Under/Kielisten maassa ja hänen artikkeleitaan suomalaisista on luettavissa samannimisestä blogista.)

Kaikkihan sen suomalaisina tietysti tiedämme, että sauna saunottuna aiheuttaa ahdistusta ja muita terveysongelmia.

Tällaisiakin itsenäisyysajatuksia tuli mieleen, kun joulukuun kuudetta alustavalla parilla viikolla katselin televisiosta suomalaisia elokuvia, joissa käytiin myös saunassa. Ensin näytettiin Talvisota ja sitten tuli joku Vares.

Molemmista elokuvista tihkui ansaitsematonta nostalgiauutetta, melkein yhtä tahmeaa kuin kirjailija Lasse Lehtisen mainostama ’kiimaliima’. Ja sitä mässäili mielellään (siis sitä nostalgiauutetta, eikä Lehtisen kiimaliimaa) samalla, kun suojautui visusti sisätiloihin puutarhassa vinkuvalta kevätviimalta. Tosin lämpötila ulkona oli sopivan nostalginen – 15 astetta niin kuin lämpimänä kesäpäivänä suomalaissuvessa, joten kyllä neitseellisen juuriluotu, suomalais-australialainen, vielä uus-patrioottiseksi parkkiintumaton nahka sitä milelellään olisi varmaan maistellut, jos sitä olisi viiman sekaan uskaltautunut tosissaan tunkea.

Kansallisuushuimauksessa tuskin aluksi edes huomasi suomalaisten elokuvien perusominaisuutta – henkilöohjauksen laiminlyöntiä.

Henkilöt olivat yksioikoisia kuvia, joista ei pitänyt tai ollut pitämättä. Tarinat oli jätetty kesken, oli tapahtumia ilman motiiveja, ja motiiveja ilman tapahtumia, henkilöitä tuli ja henkilöitä meni ilman näkyvää syytä ja monet kuolivat pois. Jostakin syystä joitakin henkilöitä jätettiin henkiin katselijan kiusaksi. Vaikutti siltä, että näin kävi ohjaajan, tai ehkä käsikirjoittajan (oikea kirjailija) satunnaisen jumalaisesta mielijohteesta.

Oli kuin olisi katsellut pitkää riviä valokuvia, joiden näyttämistä säestettiin töksivällä repliikillä kuin suoraan ensikertaa kirjasta luettuna ja jännitystä simuloivalla musiikilla. Mutta taiteellisen täyttymyksen sijasta katsojalle jäi elokuvista keskeneräisyyden karvas maku suuhun, ja kansallisylpeys, jopa isänmaallisuus itse, saivat kipeäätekevän kolahduksen.

Sitten itsenäisyyspäivän aikoihin aina-ajankohtainen, kissamaiseksi muuttunut Kirjailijan häiriöklinikka näytti ihmetelleen uutukaisessa viidenkympin villityksessään sitä, miksi hänestä ei tullut isänmaallista.

Jos tämä kirjailijan isänmaallisuuden puute on totista totta, eikä vain muodikkaan kirjallis-salonkikelpoista chick lit-pörinää, niin erään hyvin vapaan kirjailijan tarjoama vaatimaton vastaus ihmettelylle saattaisi löytyä Häiriöklinikan pitäjän juuri hiljan aikuisen ihmisen vuosiin yltäneestä iästä.

Juuri kukaan siinä 60-luvun paikkeilla henkisen kasvunsa aloittanut ei voinut tulla oikein todella isänmaalliseksi yksinkertaisesti siksi, että kasvatus – koulussa tai kotona ja usein molemmissa –syyllisti nupuille heräävät isänmaalliset ajatukset hedelmättömiksi – varsinaisesta kansallispaatoksesta puhumattakaan.

Isänmaallisuudesta tehtiin tarkoituksen mukaisesti huonon omantunnon rakennusainetta, Suomen sisällissodasta (kapinasta, kansalaissodasta, kansannoususta, vallankumouksen yrityksestä?) tehtiin väkisin saksalaisten hyökkäyssotaa, jossa kätyreinä toimi joukko hyvinkoulutettuja lahtarijääkäreitä, Mainilan laukaukset todettiin joko suomalaislahtareiden itse ampumiksi tai vähintään suomalaisten omaksi syyksi, Rytin (vai pitäisikö sanoa Rydin?) aseiden ostajan sotasyyllisyys olisi pitänyt rangaista kuolemalla (niin kuin se itse asiassa taidettiin käytännössä rangaistakin) ja Mannerheimiä ei olisi saanut päästää pakenemaan Sveitsiin kuolemaan vaan hänet olisi pitänyt ampua kotikonnuilla.

Mikä on kaikki tietysti oikein, aikaan sopivaa ja kohtuullista; arvot muuttuvat aikakausien mukana vaikka ihmiset itse pysyvät pääosin samanlaisina sukupolvesta toiseen.

Ulkosuomalaisena ei onneksi tarvitse huonoa omaatuntoa isänmaallisuuden suhteen arkailla. Se saa ulkomailla uudenlaisen auran ympärilleen ja äidinkieli ylleen uuden suloisemman soinnun. Tunne on vähän samanlainen kuin saunan ajatteleminen.

Kun on hyvissä nousulöylyissä päässyt kiipeämään lauteiden huimaan korkeuteen, niin eikö jo parin tunnin saunomisen jälkeen – rangaistuaan itsensä vihdalla vastomalla perinpohjaisesti piintyneimmistäkin synneistään vapaaksi ja viattoman ahdistuksenpunaiseksi – ala heti haluta pois sieltä Pirun pätsistä, että henki saisi kulkea vapaasti tai löytäisi edes jonkilaista kulkutietä tervan ja nikotiinin mustanlipeviksi parkkitsemissa torvissa.

Sauna ei ole ihmisen, edes perinjuurin suomalaisugrilaisen, ominta elinympäristöä.

Päin vastoin. Se aiheuttaa sydänoireita ja enneaikaista kuolemaa. Voi hyvin väittää, että kaikki jo kuolleet suomalaiset eläisivät vielä tai olisivat ainakin eläneet paljon kauemmin ja terveempinä, jos eivät olisi saunoneet niin julmetusti että kuolivat ennen aikojaan.

Mutta saunasta voi kuitenkin suurella kaipauksella sanoa sen, että jos suomalainen, varsinkin ulkosuomalainen, ei ole saunassa, sen löylyt muistelee kovin ihaniksi, ylentäviksi ja erityisen nautinnollisiksi. Mitä kauemmin on ollut pois saunan lauteilta, sitä ihanemmilta muistilöylyt maistuvat.

Isänmaallisuuskin tuntuu sitä tärkeämmltä mitä kauempana sekä ajassa että paikassa on omien isiensä mailta.

Tykkyluminen metsä lumikinoksineen on 17,000 kilometrin päästä muisteltuna aina keväisessä aurinkokylvyssä huikean valkoinen huikean sinisen taivaankaaren suojassa, ja muistisuksien alla on kirsi, iloisesti luistava hankiainen, eikä koskaan laduton nietosto, josta ei tahdo päästä irti edes ryömimällä, niin kuin unissakin usein käy.

Jotenkin samalla tavalla ’isänmaallisuus’ sanana ei tunnu siellä, tai pitäisi ehkä sanoa täällä, tuhansien kilometrien päässä läheskään niin pahalta kuin kuusikymmenlukulaiset ovat halunneet vaikkapa kirjailijoiksi saakka häiriöklinikoituneiden lapsiensa ajattelevan.

Mitä enemmän elää isanmaallisuusajatusten ympäröimänä, sitä moniulokkeisemman ahdistavammalta loukulta se tuntuu.

Sitä ehkä sytyttää sinivalkoisen kynttilän huolellisesti kaikille ikkunalaudoilleen pimeyden laskeutuessa itsenäisyyspäivän iltana, mutta mielen pohjalla kiertää ahdistavana ajatus, että miksi. Että onko rationaalis-liberaalinen mieli vinksahtanut jotenkin sijoiltaan. Että onko taikausko saamassa valtaa tiukasti järjen ohjaamassa mielessä. Ja mitä asiasta sanoo vinosti vastapäätä asuva Virtanen, joka tiedetään entiseksi kommunistiksi, vaikka ajeleekin nykyisin mustalla Mersulla.

Ulkomailla asuvalla isänmaallisuus muuttuu kaksiulotteiseksi kuvaksi, jota katsellessa ei suinkaan ahdistu tai edes pety vaan ajatus elevoituu. Sitä saattaa jopa ylevyydessään häpeämättä laulaa lirkauttaa Maamme laulua tai Porilaisten marssia, tai oikein ylentyessään kiekaista Finlandiaa, niin, että tippa on herahtaa karhealle poskelle ja kurkkuunsa täytyy kiireesti kaataa kulaus pehmeänmakuista mallasviskiä että sen kuristus laantuisi.

Isänmaallisuus ei siis lopulta osottaudu kaukaa katseltuna yhtään sen oudommaksi ilmiöksi kuin saunakaan – ja kodin ehkä voi panna samaan kasaan – ja joulunkin.

Myöhäiset itsenäisyyspäiväterveiset Caulfieldistä

Maaranpaita

Nyt on passissa kaikki leimat ja olemme perilla Melbournessa, terveisia vaan. Joten kiiretta on pitanyt. Ja tietokonekin on viela rikki, Sony korjaa takuulla. Kohta kerron lisaa.

Kulttuuri - Sivilisaatio

Kuva imdb:ltä: Photos from Civilisation , (käsikirjoittaja Kenneth Clark)

Kulttuuria ja sivilisaatiota käytetään usein toistensa synonymeinä. Englannin sanan 'civilisation' (latinasta, tietysti, alkujaan) voi kai suomeksi kääntää yhteydestä riippuen joko sanalla 'kulttuuri' tai 'sivilisaatio'.

'Sivistysyhteiskunta' sopisi korvaukseksi myös, varsinkin, jos haluttaisiin verrata tätä eurooppalaista sivistysyhteiskuntaamme barbaareihin, joka tarkoittaa kai kaikkia muita kuin meitä eurooppalaisperäisen (tai ehkä kreikkalais-juutalais-kristityn) sivistyksen kyllästämiä.

(Tässä voisi muistaa hymyillen Risto Jarvan ohjaamaa, varovasti kansalliskiihkoista kansankynttilää, Jukka Keskistä (näyttelijänä Jukka Sipilä), Loma-elokuvassa pitämässä kiitospuhetta kreikkalaisten raunioiden äärellä helleeniselle (vai puhuikohan hän hellenistisestä?) sivistykselle.)

Tämä tuli mieleen tänään, kun istuin luurit korvilla ja yritin keskittyä Nigel Kennedy'n täydellisesti musiikin sisään tunkeutuneeseen viulunvitkutukseen.

Tuuteista kuului Edward Elgar'in Viulukonsertto (Promsit jatkuivat taas telkkarissa, BBC 2:lla, tosin jälkilähetyksenä). Viulukonsertto on omistettu tuntemattomalle naiselle, mahdollisesti henkilölle nimeltä Alice Stuart-Wortley, tai 'Tuulikukka' kuten Elgar tätä kutsui. Mikäli suhde oli enemmän kuin platoninen, niin siitä ei jälkimaailma mitään tiedä. Eikä kai tarvitse tietääkään. Omistuskirjoitus on espanjaksi ja kuuluu: "Aqui está encerrada el alma de ....." , eli suomeksi jotenkin, että: "Tässä on pyhitettynä ...:n sielu..."

Kulttuuria voisi kai ihan hyvin kuvata kuin ikuisesti porisevaksi saippuasopaksi, jonka pinnalle putkahtelee kuplia toinen toistensa perässä. Ne pullistelevat aikansa ja poksahtavat lopulta puhki häviten porisevaan sekamelskaan kuin eivät koskaan olisi olleetkaan olemassa. Jotkut kuplista nousevat sattumalta lentoon, suurenevat ja muuttuvat auringossa monivärisiksi kangastuksiksi ja poksahtavat lopulta fantastiseksi saippuapisarasateeksi, lankeavat takaisin kaaoksen keskelle rakennusaineeksi uudemmille kuplille.

Kuplat ovat tietysti sivilisaatioita, pieniä ja suuria, iloisia ja surullisia, värikkäitä ja yksitoikkoisia, muhevia ja nuivia. Niin kuin sivilisaatiot ovat.

Sivilisaatio on kulttuurin transientti kuplalapsi.

Kulttuuri sen sijaan ei synny eikä kuole, se on siinä niin, kuplii ja kuohuu, aivan yhtä kauan kuin ihmiskunta, sen omana elävien ideoiden kaottisena performanssina. Sivilisaatio on toivorikkaana kulttuurista erottautuva kupla, sitä arvokkaampaa, oikeaa 'korkeakulttuuria'.

Sivilisaatiolla on kaoottinen alkunsa, järjestystä tavoitteleva elinikänsä ja omaan napaansa tuijottava, näivettyvä ja nivelvammainen kuolemansa.

Kulttuuri on kaaosta, sivilisaatio järjestystä, organisaatiota ja vääjäämätöntä jähmettymistä. Kulttuuri synnyttää sivilisaation, ja sivilisaatio yrittää parhaansa mukaan jähmettää kulttuurikaaoksen itsensä näköiseksi, muottituotteeksi. Mutta poksahtaa rikki ja ruokkii tuhollaan uutta, kaikkeen muuhun sekoittuvaa kulttuurikamaa, uusien sivilisaatioden hiukkasiksi.

Kulttuuri on Dionysokselta, sivilisaatio Apollonilta. Kulttuuri on kaoottista hengenviljelyö, sivilisaatio on järjestäytynyttä sadonkorjuuta.

Kulttuuri on alkuvoimaa, sivilisaatio hiljalleen kuolevaa finessiä. Kulttuuri on rajusti toisiinsa törmäileviä alkuaineita, sivilisaatio toisiinsa liimautuneita molekyylejä.

Kulttuuri on ihmiskunnan ikuisuutta, sivilisaatio on häviävä hetki.

Kulttuuri on yhtäaikaa karjuvien äänten sekamelskaa, sivilisaatio on orkesterin ja viulistin tarkastiohjattua interaktiota; ja viulun vingutusta Nigel Kennedyn käsissä innokkaasti vastaanottavien korvien hivelyksi.

P.S. Kuten Sedis tuon edellisen lastun osalta kommenteissa huomautti, Skrjabin kirjoitetaan suomeksi tietysti k:lla eikä anglosaksistisesti c:llä, mikä tässä korjattakoon kiitoksen kanssa.

P.P.S. Moderni on vielä sivilisaation itseensätyytyväisen korkeaa lentoa, postmodernin varpaat ovat jo kaaoksen keskellä valmiina kehittämään uutta sivilisaatiota? Vai miten postmodernia relativismia ja hämärää runoutta voisi kuvailla?

BBC:n Promsit alkavat

Kuva Iltalehdestä

Valitettavasti iki-ihana, komea jopa, Karita Mattila ei laula tämän vuoden ensimmäisessä konsertissa terveyshuolien (kurkkutulehdus) vuoksi. Hänen tilallaan laulaa Richard Straussin Vier letzte Lieder (Neljä viimeistä laulua) amerikkalainen, vähintään kaksikertaa Mattilaa kookkaampi, mahtavaääninen Christine Brewer. Pettymys, pettymys, mutta eiköhän siitä selviä hengissä. Mattilan piti olla myös haastateltavana tauon aikana, mutta nyt sielläkin kuullaan Breweria.

Illan ohjelmassa, BBC:n sinfoniaorkesteri kapellimestarina tšekkiläinen Jiří Bělohlávek, soitetaan Straussin lisäksi Mozartia (Oboekonsertto C-duuri ), Olivier Messiaen'ä Royal Albert Hallin 9999-torvisilla uruilla (Dieu parmi nous eli suomeksi Jumala keskuudessamme), Beethovenia (joka on siis hollantilaista syntyperää niin kuin Arvoisa Lukija ehkä jo nimestäkin on päätellyt, vaikka onkin tiukasti saksalainen säveltäjä koko maailman silmissä) pianolla (Rondoa lykkää h mollissa), ja Aleksandr Scrjabin'ia (Hurmion runoelma) ynnä muuta sellaista. Aluksi kuuluu kuuluvan pönäkkänä Straussin Juhla-alkusoitto, joka kuulostaa samalta kuin nimensäkin, eli vähän niinkuin ääneenluettua Shakespere'a suomeksi käännettynä. (En muuten voi oikein sietää uruilla soitettua musiikkia, mutta se on ns. henkilökohtainen ongelma).

Konsertti kuulunee YLE:llä, mutta jos ei kuulu niin kello 2200 alkaen sitä voi kuunnella suorana lähetyksenä BBC radio 3:lla vaikkapa tietokoneensa kautta.

P.S. YLE:n taukojutustelua kuuluu vetävän kulttuurinkyllästämä Erkki Toivanen, hänhän on nykyisin bloggaajana uusisuomi.fi:llä, jonne on kerätty maailman joka kulmalta entisiä huipputoimittajia, muiden optiouskovaisten lisäksi, kertomaan suomalaisille, miten kurjasti meille tulee vielä käymään, jos emme usko kapitalismin ja globalisaation kaikenvoittavaan epistolaan.

P.P.S. Elliot Carter'in Caténaires'in nuotit näyttävät tiheään rakennetulta risuaidalta ja musiikki kuulostaa soittohetkellä syntyneeltä.

P.P.P.S Ei muuten ole ollenkaan hämmästyttävää, että kirkkomusiikkia sävelletään uruille. Niiden kaikkivoimainen, kaikkialletunkeutuva ja uhkaauhkuva ääni on ainoa aidolta tuntuva allegoria kirkkojen saarnaaman Jumalan kaikenkattavasta olemuksesta.

Naipaul vs. Walcott: tasapeli, toistaiseksi

Kuva: Naipaul ja Walcott, imuroitu New Statesman -lehdestä

Tasapeli monellakin tavalla. Molemmat ovat voittaneet Nobel-palkinnon, ja molemmat ovat hiljattain ilkkuneet toisiaan.

V.S. Naipaul arvosteli (ja arvosti myös) Derek Walcottia viime vuoden elokuussa lontoolaisessa The Guardian -sanomalehdessä otsikolla "Caribbean Odyssey" (kirjoitus on valitettavasti muutamaa riviä lukuunottamatta poistettu lehden saitilta).

Toukokuun lopussa 2008 pidetyssä ’Calabash Literary Festival’issa’ Jamaikalla Karibian Saint Lucialta (afrikkalaista syntyperää) kotoisin oleva Nobel-runoilija (1992) Derek Walcott (78) luki ”ylistysrunon” elämänikäisestä kilpailijastaan, toisesta Nobel-laureatesta (2001) ja karibialaisesta (Trinidad intialaista syntyperää), V.S Naipaulista (75). Walcottin myrkkykieli kulki Jamaikalla tähän tapaan (The Guardian’in mukaan):

'The Mongoose'

“I have been bitten, I must avoid infection
Or else I'll be as dead as Naipaul's fiction
Read his last novels, you'll see just what I mean
A lethargy, approaching the obscene
The model is more ho-hum than Dickens
The essays have more bite they scatter chickens
like critics, but each stabbing phrase is poison
Since he has made that snaring style a prison
The plots are forced, the prose sedate and silly
The antihero is a brick called Willie...”

Ja New Statesman’issa sama kirjoittaja (Daniel Trilling) muistaa toisia sanoja (New Statesman, 29 May 2008):

“…So the old mongoose, still making good money
Is a burnt out comic, predictable, unfunny.
The joy of supplements, his minstrel act
Delighting editors, endorsing facts
Over fiction, tearing colleagues and betters
To pieces in the name of English letters.
The feathers fly, the snow comes drifting down,
The mongoose keeps its class act as a clown.
It can do cartwheels of exaggeration;
Mostly it snivels, proud of being Asian;
Of being attached to nothing, race or nation.
It would be just as if a corpse took pride in its decay
After its gift had died and off the page
Its biles exude the stench
Of envy, “la pourriture” in French.
Cursed its first breath for being Trinidadian,
then wrote the same piece for the English Guardian.
Once he liked humans, how long ago this was
The mongoose wrote “A House for Mr Biswas…”

Pitkä runo jatkuu ja sen voi kuunnella kokonaisuudessaan täällä Walcottin itsensä lukemana. Pätkä on vähän yli 40 minuutin pituinen ja runo on aivan äänityksen lopussa.

Ennen aloittamista runoilija varoittaa yleisöä ja sanoo aikovansa olla ilkeä (nasty) ja niin onkin. Hän haukkuu Naipaulin olemuksen, kirjoitukset ja ennenkaikkea luonteen lyttyyn, humoristina tietysti humoristin otteella ja saakin monet naurut aikaiseksi, oletettavasti, pääosin mustalta yleisöltään. Runosta löytyy mm. tällainen pikku värssy: ”He doesn’t like black men, but he likes black cunt”. En viitsi edes yrittää kääntää tätä enkä noita aikaisempiakaan pätkiä, olkoot siis englanninkielisiä.

Walcottin runon nimikin on merkityksellinen. Mangustit (nimi tulee suomenkieleen länsi-intialaisen marathin kielen sanasta mangus) tulivat Karibialle Britannian siirtomaaherrojen laivoissa niin kuin tulivat intialaiset maatyöläisetkin vuoden 1850 paikkeilla. Naipaul on näiden jälkeläisiä, tosin hän väittää oman perheensä olevan bramiini-kastia (englanniksi brahmin), eli opettajia, kirjoittajia, pappeja ja sen sellaisia, paikallista intelligentsiaa, eikä, niin kuin suurin osa Trinidadiin muuttaneista intialaisista, kastittomia, "koskemattomia". Sekä mangustit että intialaiset jäivät saarelle piikiksi paikallisen mustan väestön kylkeen ja ovat siellä vieläkin.

Naipaulia on syytetty karibialaisuutensa halveksimisesta, mikä ei hänen kirjojensa perusteella voi olla sananmukaisesti totta. Tosin Nobel-puheessaan hän kiitti Intiaa ja Britanniaa, mutta ei syntymämaataan Trinidadia, joka tosin vielä 1930-luvun aikoihin olikin osa brittiläistä imperiumia eikä itsenäinen maa. Naipaul arvostelee kirjoituksissaan karibialaisia ankarasti, väittäen mm. koko alueen olevan (korkea)kulttuuria vailla. Lukemani perusteella en voi kuitenkaan sanoa, että arvostelu olisi tarkoituksetonta, tai edes aiheetonta, ilkeilyä. Niin kuin Walcottin runon voi helposti tulkita olevan.

Tuossa yllä mainitussa Guardianin jutussa Naipaul kirjoitti mm. näin:

"...that idea of the beauty of the islands (beach and sun and coconut trees) was not as easy as the poet thought. It wasn't always there, a constant. The idea of beach and sun and sunbathing came in the 1920s, with the cruise ships. (Consciously old-fashioned people, like the writer Evelyn Waugh, born in 1903, refused to sunbathe.) So the idea of island beauty, which now seems so natural and correct, was in fact imposed from outside, by things like postage stamps and travel posters, cruise ships and a hundred travel books. It was an overturning of old sensibility, old associations. Until then the islands were thought of as ancient plantations, places of the lash; and that was how, even until the 1950s and 1960s, island politicians, stirring up old pain and racial rage, sought to characterise them...."

Eli sanoo, vähän tiivistäen, että karibialaisten saarten kauneus ei ole niin itsestään selvää kuin Walcott runoissaan haluaa sanoa. Itsenäistyvien saarten omat poliitikotkin halusivat ylläpitää alueesta kuvaa ruoskittuna ja riistettynä alueena mieluummin kuin maanpäällisenä paratiisina. Se ominaisuus huomattiin vasta sitten, kun eurooppalaiset auringonpalvojat "löysivät" sen joskus 1920-luvulla, eli tulkiten, on myös kolonialismin sivutuote.

Olen tästä runosta huolimatta edelleen sitä mieltä, että V.S Naipaul on yksi merkittävimpiä englanniksi kirjoittavia kirjailijoita, oman ikäluokkansa ehdotonta huippua, aikansa ihmisiä, oloja ja tapahtumia taustoineen terävästi ja rohkeasti kuvaava tulkitsija, jonka kirjoituksissa on historiallista syvyyttä paljon enemmän kuin nykykirjallisuudessa yleisemmin.

On ehkä hyvä panna tässä yhteydessä merkille myös se, että englanniksi kirjoittavien etujoukossa on nykyisin monia intialaissyntyisiä kirjailijoita, niin kuin tietysti monista muistakin entisistä koloneista aikanaan tulleita tai näiden jälkeläisiä.

Naipaul on sanonut aikaisemmin tänä vuonna julkaistun elämäkertansa kirjoittajalle (Patrick French), että ”I settle all my accounts”, eli, että ”Maksan kaiken takaisin”. French sanoo Walcottin tapaukseen viitaten intialaisen Daily News and Analysis -saitin mukaan myös: "Knowing Naipaul, he will say nothing and then at some point he will lash out”.

Joten tämänkin kirjallisen myrskyn osalta voinee sanoa, että perästä kuuluu.

Suosittelun vaikeus ja Clarice Lispector

Kuva: Clarice Lispector viralliselta saittilta (portugaliksi)

Minun ei pitäisi suositella mitään kirjoja kenellekään Arvoisista Lukijoista, eikä muillekaan sen puoleen.

Ensinnäkin, todennäköisesti maailman parhaat kirjat, joita vain pitäisi Lukijalle suositella, ovat vielä, ja ehkä jopa ikuisesti, minulta lukematta, osaksi siksi, että olen laiskuuteen tyytyväinen elämännauttija ja osaksi, että en osaa riittävän monia kieliä.

Ja toiseksi, aikaisemmat suositteluni, kuten Marcel Aymé’n Vihreä tamma (lastu 27.6.2007), ovat päätyneet onnettomaan lopputulokseen. Vain kaksi Lukijoista suostui edes ajattelemaan suositustani. Toinen, joku koiru Timbuktusta tai Dee, ei muistaakseni kirjasta pitänyt ollenkaan (ovat kaikki ehkä liian nuoria vielä, ja paljon myöhemmästä ja (post)modernimmasta ikäkaudesta, joille romanttinen maalaisrilluttelu ei oikein sovi) ja toinen, espanjalaisista potkupalloilijoista pitävä Tuima, ei kommentoinut sitä mitenkään (ehkä nukahti lukiessa niin, ettei edes huomannut sitä lukeneensa tai ei sitä lopulta edes löytänyt).

Mutta. Pidän suurena vahinkona, jos Arvoisa Lukija ei avaa brasilialaisen Clarice Lispectorin kirjoja (hän on syntyjään Ukrainan juutalaisia nimeltä Tchetchelnik). En niinkään tarkoita hänen viimeiseksi jäänyttä teostaan Tähden hetki, vaan ehkä paremminkin hänen essee/kolumnejaan, joita tosin ei ehkä ole suomenettu. Amerikan englanniksi ne löytyvät nimellä Selected Cronicas (New Directions, New York, 1996). Suomeksi taitaa löytyä tuon Tähden hetken lisäksi ainakin Água viva ajatuksen takana, jonka kritiikkiin Timbuktun Koirut ja Dee neuvoiVAT eilisessä kommentissaan (Helena Sinervo Hesarissa 16.3.2001), vaikka eivät olleet olleet mitenkään sykähdyttävällä tavalla liikuttuneita Lispectorin tekstistä.

Hollantilaisen, nykyisin Lissabonin ulkopuolella maatilallaan eläkeläisenä ja portugalilaisen vaimonsa kotimiehenä elelevän ystäväni Willemin (joka lukee portugalinkieltä yhtä huonosti kuin minä ranskaa) suosituksesta olen lukenut sen englanniksi, niinkuin tuon mainitun kolumnikokoelmankin, josta on jäänyt mieleen tarina tytöstä ja tämän lemmikkikanoista, jotka eivät vastanneet hänen rakkauteensa millään tavalla. Vuosia myhemmin syödessään kanapataa tyttö sai epifanian ja ymmärsi, miksi kanat eivät vastaa rakkateen:

"…the inevitable destiny of any creature born a hen. The hen appears to have some premonition of its own destiny and therefore learns not to love its owners or the cockerel. A hen is alone in this world."

Suomeksi ehkä, että:

”...jokaisen kanaksi syntyneen väistämätön kohtalo. Kanalla näyttää olevan ennakkoaavistus omasta kohtalostaan ja oppii siksi olemaan rakastumatta omistajaansa tai kukkoon. Tässä maailmassa kana on yksin.”

Että sellaisia kanoja, jopa feministeillä.

Kirjallisesta blogista

Kuva: Diogenes murjottaa savisessa viinisammiossaa Kybelen papitarten naapurina

Mitä on 'kirjallinen? Ja mitä on 'kirjallinen blogi'?

Lueskelin Kaltiossa viime vuoden puolella julkaistua juttua kirjallisista blogeista. Olen vieläkin niin suivaantunut Kaltion sananvapausajatuksista, etten mielelläni edes mainitsisi koko läpyskää, mutta sitä ei juuri nyt voi välttää. Syynä välttämättömyyteen on kirjailija, kääntäjä, kriitikko ja esseisti Ville-Juhani Sutinen, joka on yksi kirjallisen eliittimme vallankahvaa hipelöiviä etuvartioita, jonka oma muodikkaasti nimetty kirjallinen blogi, Susi rajoilla 2.0, on ollut muutaman viikon kesälomalla, tai työlomalla, tai jollakin, ja palaa ehkä joskus elokuun alussa kirjallisuudesta kiinnostuneiden kahlattavaksi.

Sutinen nimittäin kirjoitti esseen 'Kirjallisten blogien estetiikka ja tietoverkon topokset eli progressiivinen universaaliutopia fragmentaarisena digitaaliteoksen päämääränä', joka on kovin paljon nimeään mielenkiintoisempi, ja julkaisi sen Kaltiossa.

V-J sanoo kirjoituksensa aiheesta mm. näin:

“...'Kirjallinen´ ilmenee kahdessa merkityksessä: 1) blogi käsittelee tai sivuaa kirjallisuutta, joko tuottamalla, kääntämällä tai tutkimalla sitä, ja 2) sen olemus on kirjallinen, so. se kyetään näkemään geneerisesti ja tyylillisesti kirjallisuutena; tutkivana, esseistisenä, esteettisenä tai poeettisena – yhtä kaikki, kunhan kirjallinen taso on määriteltävissä kompetentiksi. Tämän suorittaa yhteisö. Kumpikin ehto on riittävä määritelmän täyttämiseksi. Vaikka jako on yleinen, se onneksi karsii tarkastelusta pois valtaosan verkkopäiväkirjoista..."

Jokin aika sitten, tai, blogimaailman häilyvän katoavaista ajankohtaisuutta ajatellen, oikeastaan pirun kauan sitten, ensin Sanojen Anita sitten Ripsa ja jopa ihmistä etsivä Diogenes, tosin mutkan kautta, antoivat kunnian sataa tällekin lastumaalle, ja nimesivät Dionysoksen kevään yhdeksi niistä blogeista, jotka kuuluvat luokkaan Blogging with Purpose.

Säikähtäneenä ajattelin, että, Piru vieköön. Näinkö tosiaan on käynyt, että lastuilleni näyttää löytyneen 'purpose', eli 'tarkoitus' ja lopetin hädissäni lastujen nikkaroinnin siihen paikkaan (tosin avun ulottumattomissa peilailevana narsistina tulin hetken vieroitusoireissa kiemurreltuani helpohkosti toisiin ajatuksiin).

Äkkiä kääntäen englanninkielen sanan 'purpose' voi nähdäkseni suomentaa 'tarkoitukseksi'.

Sitten tulin kauhuissani ajatelleeksi, että sen voi myös kääntää sanalla 'merkitys'.

Merkitys-ajatus oli vielä edellistä kammottavampi.

'Merkityksen' (laitoin sanan tuossakin heittomerkkien sisään, koska ajattelen siihen salaperäisesti sisältyvää korkealentoa, vähän niin kuin monet meistä kirjallisuuden rakastajista ajattelevat 'kirjallisuuden' suhteen, jotakin elämää tai ainakin omaa sieluaan suurempaa), siis 'merkityksen' löytyminen omasta blogilastusta, tuntuu kuin olisi karauttanut hampaansa helmeen syödessään tuikitavallisia, ja aina koskenkorvanmakuisia, simpukoita. Nämä 'helmethän' osoittautuvat poikkeuksellisesti kuorenkappaleiksi, vaikka ahneessa sielussa ehtisi kuinka läikähtää muukin kuin Koskenkorva.

Mutta lastuille, kokonaisena monen vuoden mittaisena sarjana, ei oikein tahtonut löytää merkitystäkään.

Olin nimittäin ajatellut alunperin, että kirjoittelen omaksi ilokseni, niin kuin kirjoittelen muutenkin, pöytälaatikkoon, ja jos jotkut virtuaaliystävät Rihmastolta sattuvat lukemaan juttujani (panin sinne blogistani tammikuussa 2005 toiveikkaan punanaamaisen mainoksen), niin toivottavasti eivät liiaksi niistä, ainakaan päin naamaa, vittuile.

Mutta sitten huomasin tässä ajatuksessa loogisen vian. Nimittäin itselle kirjoitettu tekstihän omaa tietysti juuri sen 'tarkoituksen' – kirjoittaa itselleen, niin kuin ikioman päytälaatikon ja päiväkirjan tarkoitus.

(Tästä ajatussolmusta pullahti mieleen vanha, ikivanha itseasiassa, kirjallinen klisee, jossa puhtaan Diogeneesta ja Platonista, mutta tunnen siitä syntyvän oikein novellinoloisen tuotteen, joten jätän sen tässä pelkälle maininnalle sulkumerkkien väliin.)

Sitten Timbuktun koirulauma kävi kommentoimassa tällä omalla blogillani (lastua Blogihenkilön virtuaalinen kuolema, 30.5.2008), jossa hän referoi pätkän kirjasta Tähden hetki (kirjoittanut maailmankirjallisuuden naispuolinen Kafka (toivottavasti tuota ei tulkita seksistiseksi loukkaukseksi), brasialainen Clarice Lispector, Ai-ai kustantamon sarjassa 'Lue vähemmän', 1996).

Tähden hetki on ahtaan ja surkean elämän poeettinen narratiivi, kuvaus naisesta, joka ei tiedä eikä osaa mitään, joka on elänyt koko elämänsä tyhmyyden suojaavassa kuplassa. Itseasiassa vähän samaan tapaan kuin Helen Fieldingin Bridget Jones ja tämän oma surkea, tyhmyydentäyttämä elämä. (tuossa edellä sanalla 'tyhmyys' yritän etsiä vastinetta ajatusteni englanninkielen sanalle 'ignorance', mutta en nyt juuri löydä siihen sopivampaa)

Erona (suurena) on se, että Tähden hetken Pohjois-Brasiliasta kotoisin olevan päähenkilön, jonka nimi on viitteellisesti Macabea, ja lontoolaisen, kolmekymppisen tv-toimittajanplantun elämisen ehdoilla on tietysti valtava ero.

Macabea ei osaa kunnolla kirjoittaa, ja yrittää pärjätä toimistotyössä, hän on siivoton, toivoton ja tulevaisuudeton. Bridget Jones on puolestaan siisti, tietysti huolettoman pikantilla tavalla, toiveikas, mediaseksikkäästi niin kuin Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulojen Elizabeth Bennet, eikä hänen koko elämänsä ole välittömästi uhanalainen tapahtui mitä tahansa. Vaikka menettäisi työnsä, hänen päänsä pysyisi pinnalla. Niin kuin meidän länsimaisten ihmisten päät yleensä pysyvät. Makabean syntymäosa ei ole tässä suhteessa samanlainen.

Mutta tämän päivän aiheen suhteen molemmat kirjat ovat jotenkin merkittäviä. Voisi ajatella, että oikean julkaistun kirjailijan ja 'kirjallisen' bloginpitäjän ero on jotenkin raa'an täsmällisesti määritetty Bridgetin ja Macabean välisellä erolla.

Ajatus tuntuu niin kohtuuttomalta, että se pitäisi heti pudistaa päästään pihalle, mutta niin kuin usein käy, ajatukset joita ei saisi ajatella tarttuvat päähän kuin 'julkkis' yleiseen tajuntaan, ja sellainen ajatus, joka pitäisi ehdottomasti säilyttää, tipahtaa julkisuudesta kuin alusvaatemannekiinin entinen mies.

Bridget Jonesin päiväkirja on nimenomaan tietyntyyppistä kirjallisuutta, päiväkirjaromaani. Uskaltaako tähän edes sanoa, että monen monet blogit ovat juuri samanlaisia päiväkirjoja, julkaistu bittimaailmassa paperimaailman sijasta. Mutta yhtäkaikki saman genren sisään liukenevia, toiset huonompia ja toiset parempia kuin Bridget Jones.

Kirjeromaani on myös kirjallisuuden laji. Risto Niemi-Pynttäri ( kirjoittaa omaa blogia, Kun kirjoitan, joka on niin kirjallinen, että kateuden naskali ulottuu lukiessa jopa parkkiintuneen paksunahkaisen ja parantumattoman narsistin kirjoittajansieluun saakka) julkaisi hiljan väitöskirjansa, jonka nimi on Verkkoproosa. Siinä hän puhuu mm. Panuseni-nimisestä, helsinkiläisen Mesin julkaisemasta sarjasta kirjeitä rakastetulleen, joka on hylännyt Mesin. RN-P sanoo Mesin päiväkirjasta mm. näin (s. 111):

“...Puhuttelumuoto ja muutamat yksityiskohdat välittävät sen yhteisen emotionaalisen maailman, johon kirjoittaja vetoaa. Kirjallinen suhde aiheeseen on itse asiassa ainoa tapa, jolla kirjoittaja voi pitää julkista blogia aiheesta. Voidaan jopa sanoa, että blogin kirjallinen laatu johtuu tästä rajoituksesta – hän ei voi kirjoittaa raportoiden. Kirjoittajan on valittava yksityiskohdat sillä tavalla, että niiden perusteella ei voi tunnistaa henkilöitä. Näin hänen kirjeisiinsä tulee yleinen taso, jonka puitteissa hän puhuu kaipauksensa kohteelle. Samalla käy niin, että vaikka blogista puuttuu kaikki lukijaa huomioivat pyrkimykset, juuri tuon yleisyyden vuoksi blogi puhuttelee lukijoita. Fiktioon liittyvä ja asiakirjoittamisesta poikkeava tapa käsitellä aihetta on siis Panuseni-blogin kirjallinen piirre...”

Panuseni-blogin kirjoittaja, Mesi, puhuu 'kirjeissään' rakastetulleen. Monet blogit puhuvat samalla tavalla yleistäen kenelle puhuvat, ja tuottavat samalla kirjallisuutta. RN-P sanoo myös (s. 112):

“...Lähtökohdiltaan myös kirjallinen genre on diskursiivinen koodi samoin kuin mikä tahansa puheakti. (Todorov 1976, 164.) Puheen ja kirjallisen genren välinen ero on vain siinä, että kirjalliset genret ovat monimutkaisempia kuin puheen genret...”

Kaltion jutussa V-J Sutinen sanoo myös:

“...Verkon demokraattisuudessa on se vika, että se sallii julkisen idiotismin, mutta myös se etu, että julkiso toimii siellä voimakkaamminkin yhteisöjä luoden kuin byrokratian pylväskäytävillä...”

Ja vähän myöhemmin:

“...Aluksi on vielä kerran todettava, että vain marginaalinen osa verkossa julkaistavasta kaunokirjallisesta aineksesta on millään tavalla kiinnostavaa, ja että suurin osa on itse asiassa silkkaa omaan syöttökaukaloon ulostamista ja tämän jäteliemen nieleskelyä hymisevän seurakunnan kompatessa suorituksen ällöttävyyttä ylisanoin.

Kirjoittaessani verkossa julkaistusta tekstistä olenkin tarkoittanut uskottavaa, tiettyä tehtävää toteuttavaa omaperäistä ja kulttuuritietoista kirjallisuutta, joka aiemmin määritellyn julkison toiminnan prosessien myötä on syntynyt ja vakiintunut...”

Palataan sitten tuonne alkuun. Mitä on kirjallinen? Sama kysymys esitetään vähän väliä taiteen osalta. Ja vastaus on saatavissa tulkitsemalla Kaltion monologia: kirjallisuutta on se, minkä 'julkiso' kirjallisuudeksi korottaa. 'Julkiso' tarkoittaa V-J Sutisen kielenkäytössä sellaista yhteisön osaa, joka “ei siis ole vastaanottava yleisö, vaan aktiivisesti julkisuudessa keskusteleva ja ajatteluaan esittävä, sekä sen kautta vaikuttavasti toimiva kansanosa, julkiso”. Ja mitä on kirjallinen blogi? No, siihen tuli V-J:n toimesta perusteellinen ja jopa narsistin sieluun viiltävä vastaus.


Lainataan loppuun vielä itse Susi rajalla-blogia, josta löytyy 6.9.2007 tälläista (lastussa Paikannäyttäjän talon kukistuminen ja muita loogisen tahallisia virheitä):

“
- Joku voi ajatella, ettei koko kirjassa ole mitään järkeä.
- Mutta nimenomaan sitä siinä on
- Senhän takia se on niin sekava, että se on täysin looginen. “
(Keskustelu yhteisteos “Neuhickyrista” Hannu Helinin kanssa Oulussa)

Ja ihan viimeiseksi viimeiseksi V-J:n Kaltioon lainamaa Novaliksen fragmenttia:

´Vastakohdat ovat käänteisiä samanlaisuuksia.´ (Novalis: Fragmentteja, nro 89, suom. Vesa Oittinen, Otava 1984).

P.S: Olenkin taiteen eliiteistä ulostanut kaukalooni joskus aikaisemminkin, otsikoilla: Taide, tekijä ja kokija (26.7.2006) ja Tieto on valtaa; taiteen eliitti, onko sillä valtaa? (21.8.2006).

Kääntämisestä ja vähän apologiasta

Kuva Wikipedia: Pyhä Hieronymus saksalaisen Albrecht Dürer'in kuparikaiverruksen mukaan, tehty vuonna 1514, eli 1100 vuotta P. Hieronymuksen kuoleman jälkeen

Viimeisin Narnia-elokuva on juuri tullut/tulossa elokuvateattereihin lähellä sinuakin, Arvoisa Lukija. Saattaa olla, että olet jo nähnytkin sen.

Alkuperäisen Narnia-sarjan kirjoittaja on englantilainen C.S Lewis, jonka sanotaan sanoneen, että

”aut Deus aut homo malus”,

eli suomeksi jotenkin, että ”joko Jumala tai paha ihminen”. Se ja Narnia-sarja enemmän tai vähemmän piilotettuine sanomineen, subliminaalisina suggestioina, käyvätkin hyvänä todistuksena siitä, että Lewis kuuluu suureen joukkoon ns. kristillisiä apologeettoja (vai pitäisikö sanoa apologistejä)

Kristityt itse myönsivät itselleen nimen apologeetta, kopioiden Platonin ajatuksia, tämähän julkaisi Sokrateen apologian jo ennenkuin kristityistä tiedettiin yhtään mitään.

Apologeettoihin kuuluvat monet kristillisen maailman etuvartijat kuten kirkkoisä P. Augustinus. Ensimmäisenä on tietysti kiukkuisesti rähisevä myllykirjeiden kirjoittaja A. Paavali, joka oikeasti on kristinuskon opillinen perustaja. Jeesus itse oli lakiatotteleva juutalainen, mutta samalla romanttis-vallankumouksellinen haaveilija, toisinajattelija, proto-kommunistiksi epäiltävä, ja samalla aikaansa sopivan liberaali idealisti, eikä niinkään oppirakennelmien pystyttäjä. Niitähän eivät idealistit pystytä, vaikka saattavat levittämiensä ajatuksen sirujen, meemien, kautta antaa idea-apua huonommin ajatteleville, eli realisteille käytännönmiehille (ja -naisille), jotka tekevät toisten unelmista totista totta.

Silmät polttavilla kyynelillä onkin idealistin tunnustettava, ainakin salaa itselleen, että ilman realistista insinööriä ei maailma olisi tullut edes niin puolivalmiiksi, kun se on nyt ympäristömme kulttuurirakenteiden ylenpalttisessa multi-runsaudessa.

Tuomas Akvinolainen on apologeetta ja oli myös myöhempien aikojen platonisti ja jopa yksilönvapauksien puolestapuhuja ennen valistusajan suuria ajattelijoita. Tämän me ateismiin lievästi taipuvaiset agnostiset skeptikot hyvin herkästi haluamme unohtaa, mikä on sinänsä ihan inhimillistä, eikä ehkä lueta meille kovinkaan suureksi synniksi ajan täyttyessä ja parveillessamme valtavan, haudastanousseen ihmispaljouden keskellä P. Pietarin edessä Taivaan kultaisilla porteilla.

Ja apologeettojen joukossa oli myös 4. vuosisadan dalmatialainen (lähtöisin jostakin nykyisen Bosnian alueelta) P. Hieronymus (koko nimi oli Eusebius Sophronius Hieronymus), joka on kuuluisa – kristillisen apologiansa ohella – siitä, että käänsi ensimmäisenä Raamatun latinaksi hebreasta ja yleisestä eli ”koinee-kreikankielestä”, joka oli niihin aikoihin hellenistinen yleiskieli, lingua franca, varsinkin Välimeren itäosissa – ja hienommalla väellä muuallakin, vaikka olikin alunperin vain Ateenan ”stadin slangia”. Lisäksi se oli alkuperäinen Uuden Testamentin kreikankieli. Hieronymus kutsui teostaan Vulgataksi, eli ”versio vulgata”, vulgaari-versio, eli se oli erityisesti tarkoitettu tavallisille, latinaakin huonosti puhuville ja lukeville, vulgaareille jästipäille, joille koinee-kreikka oli samanlaista hepreaa kuin itse hebreakin; arameasta, Jeesuksen ja Mel Gibsonin yhteisestä kielestä, edes puhumatta.

Ei kuitenkaan pitänyt nyt kirjoittaa apologiasta, ei uskomisesta, vulgaareista jästipäistä, Sokrateesta, Raamatusta tai edes kristinuskosta, vaan kirjojen maailmanlaajuisista kääntämistilastoista, tosin vain vähän niitä raapaisemalla.

Ja sattumalta apologeetta P. Hieronymus on myös kirjankääntäjien suojelupyhimys.

Ja on aivan oikein, että edes joku suojelee kääntäjiä; näiden käännöspalkkiot taitavat olla jopa kirjailijoiden palkkioita pienempiä, joten suojelua tarvitaan olan takaa.

Kääntäminen on mielessä ajankohtaisena siksi, että eilen selailin UNESCOn saittia ja vierailin myös heidän sivuillaan nimeltä Index Translationum, jonka perustamisesta, siis tämän indeksin eikä sen nettisivun, oli viime vuonna kulunut 75 vuotta. Index-tietokanta pitää sisällään kaikkiaan 1,8 miljoonaa vuoden 1979 jälkeen käännettyä nimikettä ja sitä päivitetään neljän kuukauden välein.

Indexin nopea selailu antoi mielenkiintoista purtavaa.

Lukijalle ei ehkä tule kovin suurena yllätyksenä se, että maailman eniten käännetty ’kirjailija’ on amerikkalainen, kulttuurisankari Aku Ankan keksijä Walt Disney ja eniten kirjoja käännetään englanninkielestä (suomenkieli on siinä tilastossa sijalla 23).

Toiseksi eniten kännöksiä maailmalla on tehty Agatha Christien kirjoista ja kolmanneksi Jules Verneltä. Neljäntenä komeilee kommunismin P. Paavali eli V. Lenin (kommunismin jeesuksia oli kaksi, Marx ja Engels). Viidentenä on Shakespeare. Sitten Enid Blyton, Barbara Cartland (chick litin pullea ja vaaleanpunainen kuningatar, tosin nyttemmin jo kuollut), Danielle Steel ja H.C. Andersen. Sitten on kauhukirjailijoiden kuuluisa joukko, Stephen King sekä Jacob ja Wilhelm Grimm juuri ennen maailman kuluisinta kauhukirjaa, Raamattua (UT), jonka Ilmestyskirja-osaa ei vähemmän rohkea uskalla edes avata.

Suomen osalta lista on aika tavalla erilainen, Disney on myös ykkösenä, toiseksi kipuaa viisikkojen Enid Blyton, jota Lea Karvonen on Hieronymoksen suojelussa kääntänyt oikein olan takaa. Kolmantena on Nalle Puhista tarinoiva A.A. Milne. Seuraavna on yllättävä nimi: mormoonien kirkon tuotteita on suomennettu enemmän kuin esimerkiksi seuraavana olevaa Agatha Christietä. Sitten Neiti Etsivä-kirjailija Carolyn Keene, jota Lea Karvonen – muiden muassa – on myös käännellyt, ja vasta hänen peräänsä läntystävät Muumit ja meidän ikioma Tove Janson. Richard Scarry lastenkirjoillaan on seuraavana, sitten Rene Koskinen, sorry, siis Goscinny, Asterix-kirjailija ja kymmenentenä amerikkalainen kirjatehdas nimeltä Nora Roberts, jonka suomennettu Valkea silkkiliina on alkukielellään ollut hemaisevan chick lit-makuinen Sacred sins. Roberts kirjoittaa myös tulevaisuuteen sijoitettuja fantasiajännäreitä kirjailijanimellä J.D. Robb. Yhteensä Roberts on kirjoittanut 175 teosta (300 miljoonaa levitettyä kopiota), siinäpä kaikille meille Kirjailijoiden Taivaista haaveileville märkäkorvaisille kirjailijanplantuille mallia ja ajattelemisen aihetta.

Ainakin itselleni yllättävä oli tieto, että eniten käännöksiä tehdään Saksassa.

Tosin tämäkin enemmän ajateltuna on loogista, englantilaiset ja amerikkalaiset eivät juurikaan ole kiinnostuneita siitä, mitä mieltä muunkieliset asioiden tilasta ovat, kiinalaiset eivät ole vielä päässeet lukuvauhtiin ja intialaiset lukevat englantia ilman kääntäjien välikäsiä. Suomi on siinä tilastossa sijalla 13. Saksankieli on myös suosituin kännöskieli, suomenkieli on 14.

Suomalaisista käännetyin kirjailija on Mika Waltari (tietysti). Toiseksi eniten on käännetty Arto Paasilinnaa. Sen sijaan kolmannen sijan koirakirjailija Mauri Kunnas on taas itselleni yllätys. Neljäntenä on Kalevala, pitäisi kai sanoa Lönnrot, mutta tuskin monikaan kääntäjä viitsii Lönnrotin alkuperäistä tekstiä lähteenään käyttää. Viidentenä on Matti Klinge. Kuudes on Anna-sarjastaan tunnettu Kristiina Louhi ja seitsemäs koira-Kunnas parin kauniimpi osapuoli, Tarja. Kahdeksantena kirjailija, jota kutsutaan tilastossa nimimerkillä Ammattikasvatushallitus, jonka puolesta mm. Berit Korpilo on kirjoittanut Lammastalouden opintovihkon ja sen on ruotsintanut Agneta Brasch nimellä Studieplan till får. Heti perässä matelee Antti Tuuri, juuri ennen kymmenettä sijaa, jolla komeilee nimimerkki Kouluhallitus.

Tästä kaikesta pitäisi vetää joitakin älykkäitä ja pitkälletähtääviä kirjallisia johtopäätöksiä, mutta ramasee niin vietävästi, joten jääköön vetämättä.

Vaikka mieli tekisi kyllä sanoa jotakin suomalaisten lukemisesta, kun suurin osa kymmenestä eniten suomeksi käännetystä kirjailijasta tuottaa lasten ja nuorten kirjoja sekä chick litiä. Jaa niin, onhan siellä sarjakuviakin. Toisaalta tilastoa katsoessa voi ehkä ainakin sanoa, että tulevaisuuden lukijakunta on suomessakin taattu, jos nuo lapset ja nuoret jaksavat jatkaa vanhempanakin.

Muistetaan myös, että naiset ovat suurin kirjoja ostava ryhmä, ahkerimmillaan noin nelikymppisinä. Ostajanaisten osuus selittää hyvin lastenkirjoja, ja ehkä tuota kevyempääkin kamaa käännöstilastoissa.

Sarjakuvakirjoja saattavat pojat ostaa ihan itse – ja näiden isätkin itselleen salavihkaa luettaviksi, jos telkkarista ei satu tulemaan muuta tähdellistä, kuten potkupalloa.

Tosin taidamme olla näissä kirjallisissakin asioissa tukevasti samassa maailmanlaajuisessa kulttuurivenhossa, joka kelluu ja keinahtelee siellä, missä mahtava ihmisyyden kulttuurivirta on kaivanut uomansa helpoimpien kulkuteiden kautta, niin kuin mahtavat virrat, ja pienet purotkin, tapaavat tehdä myös 'oikeassa luonnossa'.

Kirjoittamisen salaisuuksia

Kuva: Aristoteles

Ihmistä, erotuksesti eläimistä, on kutsuttu jos milläkin nimellä, kuten yhteiskunnallinen eläin ja sen sellaista. Miehiä on kutsuttu myös nimellä elukka viitaten kai näiden elämäntapoihin ja seksuaalisiin päiväuniin, erotukseksi naisista, joita samalla logiikalla voisi ehkä kutsua nimellä enkeli.

Oli miesten ja naisten suhteen asia miten oli, niin ihmistä voisi kai kutsua myös valehtelevaksi eläimeksi viitaten lajimme täysin järjen- ja logiikanvastaiseen himoon ja kykyyn kertoa ilmasta vedeltyjä tarinoita, joissa ei ole päätä eikä häntää, eikä edes sanottavaa totuuden siementä.

Joku tutkija on jopa sanonut, että ihminen päästelee valeita lähiympäristölleen 40 % tavallisesta puheestaan ja tuntemattomille jopa 60 % tai ehkä enemmänkin.

Muutama vuosi sitten Suomessa oli kohua yhdestä vitsitohtorista, jonka nimeä en juuri nyt saa päähäni. Hän oli muistaakseni jonkin korkeakulttuurilehden toimittaja; taisi olla Hymy tai vastaava. Joka tapauksessa tämä tohtori oli tutkinut vitsejä, jotka ovat vankka osa valehtelevan tarinankerrontaperinteemme repertuaaria, väitöskirjaansa varten, ja tullut siihen tulokseen, että vitsirunkoja on olemassa vain kahdeksan ja kaikki vitsit voidaan ryhmitellä näiden ympärille. Tietysti en muista mitä nämä rungot olivat, mutta se ei ole niin kovin tärkeä juttu.

Tärkeämpää on tietää, onko fiktion (näytelmien, runojen, novellien, novellojen ja romaanien) kirjoittamisessa samanlaisia lainalaisuuksia.

Ensimmäiseksi muistamme kaunokirjallista kliseetä siitä, mitä Somerset Maugham sanoi kaunokirjoittamisen säännöistä. Hän nimittäin lienee sanonut, että kirjoittamisessa on kolme sääntöä, mutta valitettavasti kukaan ei tiedä mitä nämä säännöt ovat.

Sääntöjen tuntemattomuus ei ole koskaan estänyt kaunokirjoittamisen opetusta tai opiskelua.

Luovat kirjoittajaopettajat kertovat mielellään oppilailleen, että luovassa kirjoittamisessa (eli siis kaunokirjoittamisessa) ei ole olemassa sääntöjä, ja jatkavat siitä ja kertovat oppilailleen, mitä nämä olemattomat säännöt ovat. Toiset opettajat ovat tiukasti erimieltä, ja sanovat, että todelliset olemattomat säännöt ovat joitakin aivan muita, ja kertovat ne oppilailleen. Näistä tulee puolestaan aikanaan joko kirjoittajia ja/tai luovan kirjoittamisen opettajia, ja olemattomien juttujen kertomuskierre jatkuu.

Olikohan se Kant vai Göthe, joka sanoi opettamisen ja osaamisen suhteesta jotakin ilkeän terävää, mutta, kun en muista selkeästi että mitä, niin olkoon sanomatta. Tosin tällä perusteella minun pitäisi loogisesti olla sanomatta koskaan mitään, mutta katsotaan logiikkaa tälläkin kerralla ylen.

Tarinat voidaan myös luokitella muutenkin kuin kirjallisten genrejen perusteella. On huhuttu, että luokkia olisi yhteensä seitsemän. Tällä lastunikkarilla ei ole tietoa, miksi luokkia ei voisi olla samat kahdeksan kuin vitseilläkin, mutta tämä ei haittaa, koska ilmeisesti näitäkään ei kukaan elossa oleva tiedä, tai ole tietänyt. Paitsi tietysti, että kriitikot, jotka tietävät muutenkin kaiken kirjallisuudesta ja kirjailijuudesta, tietänevät tarkasti näiden luokkien olemassa olon ja sisällön.

Englantilainen kulttuuriaktivisti, kriitikko (ja, pakko tunnustaa, menestyvä kirjailija) Christopher John Penrice Booker, joka oli perustamassa satiirista lontoolais-aikakauslehteä nimeltä Private Eye (1961), julkaisi vuonna 2005 kirjoittajan oppaan nimeltä The Seven Basic Plots: Why We Tell Stories (ei suomennettu, mutta jos olisi sen nimi saattaisi olla vaikkapa Seitsemän perusjuonta: Miksi kerromme tarinoita).

Booker käytti 34 vuotta kirjan kirjoittamiseen (700 sivua). Sekin osoittaa, että kyseessä on vähintäänkin vaikea, ellei jopa lähes mahdoton kirjoittamistehtävä.

Joka tapauksessa Bookerin seitsemän juoniluokkaa (jotka eivät ole samat kuin tuossa yllä mainitut, tuntemattomat ja huhujen mukaiset luokat) ovat: hirviöstä selviytyminen (Overcoming the Monster), resuista rikkaaksi (Rags to Riches), etsintä (The Quest), meno ja tulo (Voyage and Return), komedia (Comedy), tragedia (Tragedy) ja uudistuminen (Rebirth). Kirjoittamisen aikana Booker päätteli, että listaa täytyisi lisätä ainakin kahdella muulla juoniluokalla ja lisäsikin mysteerin ja kapinan muiden jatkeeksi, eli kirjan nimenä pitäisikin olla 'The Nine Basic Plots', mutta luvulla yhdeksän ei ehkä kirjoittajan mielestä ole samaa taianomaista kaikua kuin luvulla seitsemän (tai kolme tai kolmetoista) ja näin ollen antoi nimen puhua kirjan oman totuuden vastaisesti.

Amerikkalainen Ronald B.Tobias on listannut vielä suuremman määrän juoniluokkia (koko lista on nähtävissä täällä) eli yhteensä 20. Erityisen milenkiintoiselta näyttäisi numero 18, Wretched Excess, jota en edes osaa kunnolla kääntää suomeksi. Ehkä ’järjetön liioittelu’ olisi sopiva, tosin sehän viittaa kaikkeen kirjallisuuteen. Olisikin paikallaan löytää sille joku muu käännös, mutta olkoon nyt löytämättä.

Järjettömästä liioittelusta voisi kuitenkin syyttää tähän samaan asiaan paneutunutta Georges Polti’a, jonka kaikkiaan 36 juonijuttua ovat nähtävissä täällä.

Aristoteles, joka piti kai kaikkia tarinoita runoina, toisia parempina ja toisia huonompina, opetti asiat huomattavasti yksinkertaisemmin Runousopissaan. Hän puhuu satiireista, komedioista, tragediosta ja epiikkasta, joissa on neljä erilaista juonirakennetta: yksinkertainen, monimutkainen, eettinen ja pateettinen (nykyajassa ehkä chick lit olisi tällaista rakennetta). Erityisiksi juoniluokiksi Aristoteles mainitsee hämmennyksen, yksinkertaisuuden, monimutkaisuuden, käänteisyyden (peripetia), heräämisen (tai tunnistaminen eli anagnorisis) ja kärsimyksen. Englanniksi Runousoppiin voi tutustua vaikkapa täällä ja suomenkielellä vaikkapa täällä.

Vielä yksinkertaisemmin asioita lähestyy William Foster-Harris, jonka mukaan juonet jakautuvat tarinoiden lopun perusteella onnellisiin, onnettomiin ja sellaisiin, joita voisi ehkä suomeksi kutsua sanalla epämääräinen. Tämä viimemainittu pitää ilmiselvästi sisällään suurimman osan ns. Kaunokirjallisia tarinoita.

Itse olen taipuvainen hyväksymään jopa sen, että on olemassa vain yksi juoni, jota kaikki kirjoittavat, eli jotenkin, että "joku haluaa jotakin ja siitä tulee monenmoista sotkua".

Kirjoittamisen harrastajilla on siis suuri määrä erilaisia tapoja luokitella tarinoitaan. Mikä on niin kuin sen pitääkin olla, onhan ihmistä kutsuttu myös ’määritteleväksi eläimeksi’ ja sen seurauksena meillä on käytössä Linneuksen eläin ja kasvikunnan luokitus, joka on myös ns. kulttuurinen konstruktio samaan tapaan kuin ihmisrodut ja ilmeisesti myös kirjallisuuden juoniluokat.

Kulttuurista konstruktiota voitaisiin myös kutsua sanoilla 'huitaisu pimeään' tai 'hurja arvaus', mutta jääköön nyt kutsumatta.

Jos Arvoisalla Lukijalla on tullut tarinansa kanssa vaikeuksia jutunaiheen suhteen tai kirjoittaminen on muuten yhtä mautonta kuin joisi ruotsalaista olutta, niin saitilta nimeltä Hatch's Plot Bank voi saada ainakin tilapäistä apua. Siellä nimittäin tarjotaan jutunjuurta parille tuhannelle erilaiselle jutulle.

Mutta muistetaan kuitenkin vielä, mitä Aristoteles sanoi runoilijoista (voitanee soveltaa kaikkeen tarinaniskentään), eli että:

’runous edellyttää harjoittajaltaan joko lahjakkuutta tai hulluutta’.

Ja mitäpä siihen voisi lisätä muuta kuin toivoa Lukijalle sopivan kokoista "lahjakasta hulluutta" ja pikaista toipumista Juhannuksenjälkeisistä fyysisistä ja moraalisistakin vaivoista.

Oman navan nöyhtää

Kuva: kovanahkainen eetikko

Kyynelkanavan lastunikkarin nimeltä Itkupilli saitilata, jonka sattumalta löysin Runotorstain 94. haasteen kautta, löytyi filosofia-, tai oikeastaan etiikka-testi, jonka tarjoaa veronmaksajien varoilla YLE.

Koska kerran en ole saanut vielä, luontaisen laiskuuteni vuoksi, kirjoitetuksi syväluotaavaa lastua Euroopan tilasta ja sen tulevaisuudesta, Tzingiz Aitmatovista, Arthur C. Clarkista, V.S Naipaulista tai edes Jyrki Hämäläisestä, niin päätin testata etiikkani.

Testissä omia vankkoja mielipiteitään voi vertailla filosofien ja kirjailijoiden paljon omia vähäisempiin mielipiteisiin. Tulokset olivat tällaisia:

"Mielipiteitäsi lähimpänä oleva filosofi on Anthony Giddens (1938- ).
[ Lisätietoja filosofista ]

Alla 3 lähintä filosofia ja osumisprosentit:

1. Anthony Giddens 77.0%
2. Charles Darwin 73.0%
3. Jürgen Habermas 70.0%
Ajatuksiasi eniten vieroksuu Hannah Arendt 45.0%

Myös seuraavat 3 mielipidevaikuttajaa olivat lähinnä omaa vastaustasi:

1. Kirjailija Matti Mäkelä 73.0%
2. Ministeri Osmo Soininvaara 70.0%
3. Kansantaiteilija, yht.maist. Simo Frangen 68.0%"

Tämä ei ole erityisen mairitteleva lopputulos ykkösfilosofin suhteen, joka lisäksi ei ole filosofi tai edes eetikko vaan sosiologi, eli ei ole edes todellinen tiedemies, kuten filosofit tietenkin ovat, vaan poliittis-sosiaalinen mielipidekone. Mutta hei, minkäpä kohtalolleen mahtaa.

Se, etä Hannah Arendt vieroksuu mielipiteitäni, tuntuu erityisen pahalta. Sen sijaan ilahtuneena huomaan, että olen lukenut joskus lähes neljännesvuosisata sitten Matti Mäkelän esseitä kokoelmasta ’Hanhet’, näin ainakin luulen muistavani, en tosin muista kokoelmasta juuri mitään muuta kuin nimen. Mutta se ei tietysti ole kirjailijan vaan lukijan vika.

Darwinista ei ole pahaa sanaa sanottavana. Tosin tällaisessa ajan yli kurottavassa mielipidetestissä on se ongelma, että testattavalla ei vertauskohteen ajassa todennäköisesti olisi samoja mielipiteitä kuin nykyisin, eikä vertailukohteellakaan, jos eläisi testattavan ajassa. Darwin saattaisi nykyajassa olla geenejä omassa kopissaan hartaana ja hiljaa tutkiva kyhjöttäjä, jonka mielipiteistä ei tietäisi edes Eerokaan.

Habermas on parhaiten tunnettu vuoden 1968 saksalaisen-joviaalina 'kiiltokuvapoikana', mutta mitäpä siitä. Osmo Soininvaara on (kai) vihreä, jolla tosin on vihreäksi aivan liian edistyksellisiä mielipiteitä, eikä näin ollen erityisen sopivasti istu vihreän liikkeen tiukkapipoisesti kutimiaan heristelevään joukkoon.

Tosin mihinkä muuallekaan Soininvaaran kaltainen ajattelija nyky-yhteiskunnassa istuisi – ei ainakaan lopunkin idea-rappauksensa iki-murjottavan johtaja-Paavon (Lipponen) aikana lopullisesti poispesseeseen, tylyn markkinatietoiseen demaripuolueeseen. Kommunisteistakin (vai onko se nyt vasemmistoliitto) ovat kauniit naiset ja aatteet vähentyneet niin, että ei sinne mies varmaan mielellään enää eksy. Ai jaa kokoomukseen, heheh!

Kansataiteilija Simo Frangenia en tietenkään tunne!

Että sellainen vilosoohvi on Hanhensulka, entinen Hanhien lukija.

Toimiva demokratia vai Eurooppa

Kuva Independent.ie:ltä, irlantilaiset ääntenlaskijat sekoittamassa eurooppalaista edistystä

Kumpaakin näistä ei voi saada samanaikaisesti, on joko unohdettava toimiva demokratia tai erottava Euroopasta.

Miten demokratian voisi parhaiten määrittää. Ehkä se sisältäisi jotenkin tällaista:

Demokratia on asioita ymmärtämättömän vähemmistön tekemiä päätöksiä välinpitämättömän enemmistön asioista.

Mitä vieraampi vallan keskus, sitä suurempi välinpitämättömyys.

Irlanti on puhunut.

Äänestettyään ensin Euroviisuedustajakseen kalkkunan, irlalantilaiset päättivät äänestää koko Euroopan kohtalosta, joka Unionin merkillisten vanhojen sääntöjen perusteella oli pudonnut irlantilaisten käsiin. Heistä äänestyskoppiin vaivaitui alle 50 %, joista karvan verran yli puolet äänesti Lissabonin sopimuksen kumoon (näin ainakin näyttää tätä naputellessani).

Tämä tapahtui maassa, joka vähän yli kolmessa vuosikymmenessä on muiden eurooppalaisten veronmaksajien rahoilla raahattu väkisin samalle vuosisadalle meidän muiden kanssa ja kustannettu perunoita kaluavasta maatalousyhteiskunnasta teollisuuden ja kaupankäynnin mestariluokkaan. Ja lisäksi Eurooppa on lähettänyt heidän joukkoonsa rauhankyyhkyjä, kuten Harri Holkerin, houkuttelemaan irlantilaisia olemaan tappamatta toisiaan enempää kuin on eurooppalaisen tavoitetason mukaan suotavaa ja kohtuullista.

Puolet Irlannissa äänestäneistä on jotakin 0.5 % eurooppalaisten äänestäjien yhteismäärästä. Eli 0.25 % eurooppalaisäänestäjistä päätti loppujen puolesta, että Lissabonin sopimus ei ole Euroopan asukkaiden kannalta riittävän hyvä asia. Heistä ehkä viisi tai kuusi oli lukenut sopimuksen, kukapa viitsisi tosissaan kahlata läpi 270-sivuista asiakirjaa, joka on kirjoitettu jollakin oudolla kielellä, joka muistuttaa erehdyttävästi englantia.

Toisaalta, voisin yrittää lyödä vetoa, jos olisi rahaa vedonlyöntiin, että juuri Suomen eduskunnassa sopimuksen puolesta äänestäneiden enemmistö ei ollut vaivautunut lukemaan sopimusta, eikä tule lukemaankaan.

Tämä ei ole luottamattomuutta poliitikkoihin ja demokraattiseen parlamenttiin. Päinvastoin. Se osoittaa, että luotan heihin sokeasti, ja luottavaisesti tiedän, että tämä sopimus, niin kuin monet muutkin äänestetyt tärkeät paperit, on jäänyt lukematta. Vain todelliset poliittiset geekit kuten ulkoministeri Stubb ja entinen ulkoministeri Tuomioja ja sen sellaiset, joko innokkaat tai muuten idealistiset poliitikot, viitsivät näitä lukea. Ja joka tapauksessa kansanedustajien äänestyssormea käyttävät poliittiset puolueet, joiden päättäjistä suurin osa on myös jättänyt nämä paperit lukematta, mutta puolueella kuin puolueella on asiasta puoluepoliittinen päätös, jota kaikkien on tietenkin noudatettava.

Mitä pirua demokratia oikein on.

Kaikki maat käyvät määrävälein äänestyskopeissa äänestämässä itselleen edustajat parlamentteihin ympäri Eurooppaa ja sitten heihin ei luoteta. Äänestysprosenteista toki tiedämme, että suuri osa kansalaisista ei ole kiinnostunut yhteisten asioiden hoidosta. He ovat kiinnostuneita tärkeämmistä asioista, kuten julkkisten rakkauselämästä, potkupallotuloksista, ja Linda Lampeniuksen rintakupin koosta. Ja tietysti siitä, että saavat ostettua ruokaa, voivat lentää aurinkorannoille silloin tällöin ja pystyvät vaihtamaan ylihintaisen autonsa uuteen kahden tai mahdollisesti kolmen vuoden välein, eikä satasenttinen litteä tv'kään olisi pahitteeksi.

On kai erityisen typerää olettaa, vaikka olen kyllä kieltämättä näin itsekin monet kerrat olettanut, että 'tavallinen kansalainen' ymmärtäisi politiikasta enempää kuin pääministeri Vanhanen ihmissuhteista.

Parlamentit valitaan ajamaan yhteisiä asioita seuraaviin vaaleihin saakka. Poliitikot tehkööt päätökset äänestäjiensä puolesta, eikös tätä eurooppalaista demokratiaa kutsuta myös edustukselliseksi kansanvallaksi. Tuskin poliitikkojen päätökset ovat paljoakaan huonompia, tai parempia, kuin 'tavallisten kansalaisten', joten vaihtoehtoa ei taida demokratian puitteissa olla. Tietysti on suuri joukko 'tavallisia kansalaisia' (heitä tapaa erityisesti blogeilla, häpeäkseni on sanottava, että tälläkin itseasiassa, ja lehtien yleisönosastoilla), jotka usein olettavat pysytyvänsä hoitamaan asioita paremmin kuin julkkispoliitikot, entiset mallit ja urheilijat. Nämä menkööt ehdolle vaaleihin, jos haluavat demokraattisia päätöksiä tehdä, ja, jos tulevat valituiksi, tehkööt sitten päätöksiä omantuntonsa mukaan meidän tyhmempien puolesta.

Tai toisaalta voimme unissamme vaeltaa ruusunpunaiseen Utopiaan, Uuteen Uljaaseen Eurooppaan, jota toimivan demokratian puutteessa vallitsevat 'asiantuntijat'.

Ja Platonin esimerkin mukaan valtaapitävässä joukossa ei saa olla runoilijoita.

Pietarissa kolisee, Intiassa ja muuallakin kuhisee

Onhan itsestään selvää, että vahingonilo on puhtainta iloa. Eikös joku suomalaiskansallinen talonpoikausälyinen valistussananlaskukin sano jotakin tällaista.

Erityisen iloiseksi tulee mieli, jos rakkaalle naapurille sattuu vahinko. Sitä iloisemmaksi mitä enemmän vahinkoa sattuu (tosin vain tiettyyn määrittelemättömään rajaan saakka, emmehän me todellisuudessa ole aivan rajattoman ilkeitä). Tällä ilolla ja ilkeydellä en mitenkään viittaa siihen yllättävään seikkaan, että pääministerin entisten heilojen virtuaalista siveyttä, tai oikeastaan näiden virtuaalis-siveellistä kunniaa ja/tai mainetta, vaalitaan, ja ehkä yritetään kiilloitellakin, yhteiskunnan kovanyrkkisellä oikeudella. No, onhan siitä tietysti se etu, että muuten kovin köyhä asianajaja-kuntamme saa lompsaansa lisää kulutuskelpoista täytettä.

Tässä hymysuonia kutkuttavassa oikeusasiassa on siis (kai) kysymys sekä kunniasta että maineesta.

Kunnia on siitä kurja hyödyke, että, kun sen on kerran menettänyt, sitä ei enää saa hevillä takaisin. Ei, vaikka voittaisi kunnia-riita-asiansa oikeudessa. Parempi kun eläisi aina ilman kunniaa, sehän on pelkkä riippakivi ihmisten siveys-kaulassa. Mutta kumma kyllä, sellaista puhtaan 'kunniatonta' tilaa on kovin vaikea saada aikaiseksi.

Kunnianloukkaus on jotenkin mahdottomalta tuntuva käsite. Eihän kunniaa voi loukata, täysin abstraktia asiaa, sen sijaan kunniaansa menettänyttä ihmistä saattaa kyllä loukata, vaikka se tuntuukin jotenkin maahanlyödyn lyömiseltä. Loukkauksen suorittamiseksi riittää se, että muistuttaa (vähänkin) kunnian menetyksestä tai ainakin merkittävästä pienenemisestä (vai pitäisikö sanoa vähentymisestä).

Maine taas on hyödyke, jolla ei välttämättä ole negatiivista puolta ollenkaan.

Se kasvaa, kun on kasvaakseen, ja sen voi aina vaihtaa rahaksi, esimerkiksi käyttämällä hyväkseen aina innokasta lehdistöämme ja oikeuslaitosta. Mitä huonompi maine, sitä helpommin sillä lyö rahoiksi.

Tietysti sekä kunnian että maineen osalta aika parantaa lopulta armeliaan unohtumisen myötä pahatkin haavat - ja kunnian ja maineen tahratkin. Vaikka kovin täydellistä ei puhdistuminen ehkä ole. Tässä voi viitata vaikkapa virtuaaliystävä Prosperon pähkäilyihin Matti Rossista, neukuista ja Shakespearesta (Loistava puhallus-Lauseita, otsikolla Jokainen astuu harhaan, 12.6.2008).

Tästä tuleekin mieleen kuinka vaikeaa Shakespearen oikealta puheelta kuulostavan tekstin kääntäminen on suomeksi, lopputulos on helposti hyvänäkin käännöksenä kovin pönäkkää. Miten lienee viimeisin käännös esimerkiksi Hamletin yksinpuhelusta (Korjaus 23.6.2008: Claudiuksen monologi siis, eikä se 'tobeornottobe-juttu, täytyi korjata tämä, vaikka aikaa oli kulunut jo kymmenen päivää, sillä tavalla vanhatkin synnit rupeavat painamaan, kun ne huomaa!!! anteeksi virhetieto:(, vaikkapa kohta, jossa puhutaan tahratusta kädestä ja sanotaan muun muassa, että:

'.../ Is there not rain enough in the sweet heavens / To wash it white as snow /...

Hamletin taisikin kääntää viimeksi joku muu kuin Rossi, tosin saatan olla tässä arviossani aivan väärässä.

Ei nyt kuitenkaan pitänyt puhua kunniasta eikä maineesta, eikä virtuaalinaapureista tai heidän siveydestään, vaan Pietarin liikenteestä. Siinä näyttää vielä olevan vähän toivomisen varaa. Kuvaa tai tätä klikkaamalla pääsee YouTubelle todistamaan asiaa henkilökohtaisesti.

Tosin tämä pietarilainen risteys on lasten leikkiä tähän intialaiseen verrattuna. Meitä on kai ennenkin verrattu kusiaisiin, eikä mitenkään syyttä. Tuo edellinen taisikin olla Vietnamista, mutta tämä lienee Intiasta.

Suossa tai oikeastaan maisemassa

Kuva on Metsähallituksen saitilta, johon pääsee kuvaa klikkaamalla.

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Tai tarkemmin sanottuna: alussa ei ollut suota, kuokkaa, eikä Jussia.

Sen sijaan oli jäätä 2-3 kilometrin paksuudelta, sitten se suli pois ja jäi vetenä altapaljastuneen Suomenniemen päälle ja muodosti Pielisen jääjärven. Jään painosta vajonneet maat nousivat ylöspäin ja jääjärvi pieneni pelkäksi Pieliseksi, ja siihen laskivat vesiään kaikki luoteis- ja pohjoispuolella sijainneet järvet, jotka myös pienenivät pienenemistään. Jotkut kutistuivat niin pieniksi, että rupesivat kasvamaan umpeen ja muuttuivat ajan kuluessa soiksi.

Niin kuin tämä alussa olematon suokin, joka muodostui siihen omalle paikalleen ja kasvaa vieläkin turvetta puolen millimetrin vuosivauhdilla ja valtaa lisää alaa synnyttäjältään, jääjärven joltakin pikkulahdelta, josta oli ensin tullut matala pikkujärvi ja nyt suota ja rimpeä.

Suomalainen Jussi syntyi ja kasvoi yhdessä suon kanssa. Ensin ei ollut kuokkaa vaan hän metsästi ja kalasti niissä korvissa, joiden keskelle suo hiljalleen syntyi. Ja keräili järvenrannoilta ja sittemmin siihen syntyneeltä suolta syötävää ja lääkeaineita tarpeen mukaan. Ja kasvoi kiinni suohonsa, niin, että monille hänen jälkeläisilleenkin suo saattaa vielä olla tärkein maisema. Ja lopulta hän kutsui itseää suomalaiseksi niin kuin ihan asiallista onkin.

Sitten, yhtenä elokuun alun sateisena päivänä, suon laitaan sattui eräs nuori ja pellavapäinen Hanhensulka kumiteräsaappaissaan vielä terävine ja uteliaine silmineen. Kädessä keikkuva pieni pärekoppa oli puolillaan mehukkaankeltaisia suomuuraimia, tai hillaksi kai marjaa sielläpäin sanottiin. Hän pysähtyi pitkospuille reunasuon pitkien kanervien, suopursujen ja sarojen seassa niin, että pää ei noussut paljoakaan kasvien latvuksia ylemmäksi. Kaikkilla vaivaiskoivuilla, joita suolla kasvoi enemmän kuin mitään muita puita, oli selvästi Hanhensulkaa parempi näköala suomaisemaan: yli aavaksi rimpinevaksi tuhansien vuosien aikana kasvaneen aukion, entisen järven, ja yli rämemäisen reunasuon, aina ympäröivään korpeen saakka.

Hanhensulka on koko ikänsä tallentanut muistikuvia. Ei tosin tietoisella vaivanäöllä vaan ihan tuosta vaan, ilmaiseksi. Muistikuvia syntyy, kun on syntyäkseen. Muuten niitä ei tule.

Siitä nemenomaisesta päivästä lähtien Hanhensulka on muistanut silloin tällöin, sekä valveilla että myös unissa, tätä nimenomaista suota ja tätä yhtä tiettyä hetkeä suon pitkässä historiassa. Tähän tapaan:

”Edessä on paksuturpeinen rimpinevan pintamosaiikki. Sen halki kulkee lievästi mutkitellen harmaaksi päivettynyt pitkospolku, joka häviää näkyvistä laajaan avosuohon kohonneen saaren taakse. Keskellä suota kiiluu useita vesipeilejä saman harmaan värisinä kuin ylläoleva tihkusateinen taivas. Suon peittona on turvelattia, jossa näkyy kuivia kumpareita, kermejä, ja lettoisia painanteita, kuljuja. Turvekerros saattaa paikoitellen olla parin metrin paksuinen, mutta rimpien rannoilla se on niin ohut, että edes pieni lintu ei pysyisi sen päällä kuivin jaloin. Joka puolella näkyy erilaisia saraheiniä, variksenmarjaa, suopursuja, kanervaa, mustikanvarpuja. Ja tupasvillaa, joka on korkeampi kuin monet muut heinät. Sekä vaivaiskoivuja ja kitukasvuisia männynkäkkäröitä. Reunasuolla, rämeikössä, näkyy hieskoivuja ja pajukkoa ja niiden takana suo muuttuu korveksi korkeine kuusineen ja mäntyineen.

Maisema ei ole liikkumaton. Koilliskulmassa on suolta noussut pienikokoisen karhu, naaras ehkä, vaikka poikasta ei näy. Se mulkaisee taakseen juuri tällä nimenomaisella hetkellä, jotenkin hajamielisen oloisesena. Katsoo hentovartaloista pitkospuilla seisojaa suoraan silmiin – tai siltä tästä ainakin tuntuu. Suon länsilaidalla repii isokokoinen uroshirvi kiukkuisilla päänliikkeillä syötäväkseen matalaa pajukkoa. Keskellä suota jonkin rimmen lettoisella reunalla kurottelee kaulojaan kurkipariskunta. Mäntyjä ja kuusia kasvavassa suosaaressa pyllistelee Äiti Hanhensulka ahkerasti muurainmättäillä, eikä ole tietävinään mitään ympäristön eläinkunnasta. Pikku-Sisko Hanhensulan valkoinen pää vilahtelee mättään toisella puolella. Isä Hanhensulan piipunhaju kiemurtelee rauhoittavasti muistikuvan luojan sieraimiin saakka suon omien hajujen seuraksi.”

Muistikuva suomaisemasta on tietysti rakenneltu vuosikausien aikana semmoiseksi kuin se on nyt mielessä. Siinä on uusia tasoja, ja lisää syvyyttä, niin, että se ensimmäinen kumiteräsaappainen kokija ei muistikuvaa omakseen enää ehkä edes tuntisi.

Pohjana muistikuvalla on alkuperäinen nähty maisema, jonka näkijä ei tiennyt olevansa sen oleellinen osa. Nyt, ajan yli nähtynä, kokija on osana maisemaa, sekä näkijänä että kohteena. Alkuperäistä nähtyä kohdetta on myöhemmin mielessä täydennetty paikan ja ajan määrityksellä, kasvien ja eläimien nimillä, suon historialla ja sen sellaisilla seikoilla.

Maisemalla on myös uusia tai ainakin ensimmäistä näkemistä turpeampia kokemuskehiä.

On esteettinen kehä, joka on määrittänyt tästä nimenomaisesta suosta omakohtaisen ja paradigmaattinen suomaiseman. Kauneuden mallin. Jos muistelija osaisi maalata, hänen suomaalauksensa muistuttaisivat kai tästä suosta. Maiseman kokijaksi tullaan tällä kokemuskehällä.

Sitten on eettinen kehä, jolla surraan suomalaisten soiden tuhoutumista. Soiden vähenemisen vaikutusta ekologiaan ja laajemmin koko maailman ilmastoon. Kehitysahneudessa ojittamalla viljelyskelpoiseksi muokatut suot eivät enää kasvamalla sido itseensä hiiltä vaan vapauttavat sen hetkessä taivaan tuuliin. Aiemmin kolmannes Suomen pinta-alasta on ollut suota, nyt alkuperäisistä soista on vain kolmannes luonnontilassa. Tällä kehällä myös surraan sitä, että monet suomalaiset eivät enää tunnista 'suon luonnonmukaisia ekologisia vaihtelusuuntia: korpisuus, rämeisyys, nevaisuus, lettoisuus, lähteisyys ja luhtaisuus'. Ja hämmästellään ihmisen valtaa luonnon yli. ’Luonnonmukaisuuskin’ on vain ihmisen maisemalleen antama lisäarvo, joka voidaan joissakin oloissa muuttaa vaikka rahaksi.

Ulompana on myyttinen kokemuskehä, jossa sijaitsee ihmisille ominainen intuitiivinen kokemusmystiikka. Sillä kehällä me kaikki olemme šamaaneja, joiden alkuperäisen kulttuurin rippeissä elää vieläkin henkeä siitä jääkautisesta Jussista, jolla ei vielä ollut kuokkaa eikä suota.

Kun ajattelen suota, ajattelen tätä muistikuvaa. Kun katselen suota, yritän, pelokkaasti ehkä, etsiä sen rannoilta karhua tai, toiveikkaana, kurkia tai hirveä. Joitakin näistä on jälkeenpäinkin nähty, mutta pysyvää muistikuvaa paikasta ja ajasta ei ole muilta soilta, vain hämäriä muistirippeitä, joita ei voi jäsentää tai tulkita.

Siinä se, muistikuva maisemasta; näkijänä, kokijana ja šamaanina.

Fly like a bird! Well, almost...

Klikkaa kuvaa videon aloittamiseksi YouTubella.

Jos arvoisien lukijoiden joukossa on vielä miehiä, joilta elämä ei ole kolhuillaan kutistanut kiveksiä herneen kokoiseksi, niin tällä videolla on tilaisuus korjata asia kerta heitolla. Jos taas on naisia, jotka eivät enää välitä laskuvarjohyppelystä sen pitkäveteisyyden vuoksi, niin videolla esitellään harrastus, joka saattaisi olla naisillekin oikein sopiva.

Blogihenkilön virtuaalinen kuolema

Kuva: Memento mori

Mikä on pahinta, mikä voi tapahtua?

Jokainen positiivisesti elämäänsä suhtautuva lapsekas optimisti saattaisi ilman epäilyksen häivää sanoa, että kuolema. Ja luulija saattaa olla oikeassa, pintapuolisesti katsottuna.

Mutta ajateltuaan asiaa vähän syvemmin samainen yltiöoptimisti voi hyvässä lykyssä tulla siihen tulokseen, että kuolemanjälkeiseen olotilaansa voi itseasiassa suhtautua suurella rauhallisuudella.

Kuolemansa jälkeen ihmisellä on kai kaksi mahdollisuutta: että oli eläessään Jumalaansa kovasti uskova ihminen, tai että olikin tämän vastakohta, jumalaton ateisti. (Ohitan tässä pelkällä olankohautuksella sen yksityiskohdan, että "ateismi" tarkoittaa teistin antiteesiä, jumalattomuutta siis, eikä sano mitään "ateistin" muusta uskomusmaailmasta.)

Ja kuoleman jälkeen voi sattua niin, että joko uskova tai ei-uskova oli uskossaan oikeassa.

Jos käy niin, että ateisti on jumalauskossaan oikeassa, molemmat pysyvät rauhallisena omissa koloissaan, koska rauhattomuuden edellytyksenä on tietoisuus, jota ei siis ateistin oikeassa ollen enää kummallakaan ole.

Jos taas käy niin, että uskova on uskossaan oikeassa, hänellä itsellään on tietysti Raamatun takaama oikeaus rauhalliseen elämään virvoittavien vetten äärellä. Äkkiä ajatellen ateisti saattaisi tässä tapauksessa olla toisenlaisessa nesteessä. Mutta näin ei välttämättä ole. Muistutan Arvoisaa Lukijaa siitä, että uskova on nyt siis oikeassa, ja meillä kaikilla on tietysti Raamatun lupaama oikeus armoon ja lunastukseen, muistamme kaikki katsomossa olleet oikein hyvin (jos uskalsimme pitää silmiämme auki), että Mel Gibson joutui ristiinnaulituksi juuri tässä nimenomaisessa merkityksessä. Jos asiassa on jotain väärinkäsityksiä Taivaan porteilla, ateisti voi ystävälliseen tapaansa muistuttaa P. Pietaria tästä lunastuksen lupauksesta ja olenkin lähes varma siitä, että P. Pietari päästää muistutettuna pahankin syntisäkin Taivaan iloiseen rauhaan, jos tämä sinne haluaa.

Joka tapauksessa rauhalliset ajat ovat tässäkin tapauksessa edessä sekä uskovalla että ei-uskovalla. Etenkin, kun koko Helvetti-idea on Raamatun koko ikään nähden suhteellisen uusi ja täysin tarpeeton lisäys muutenkin kovin monimutkaiseen, Lähi-idän paimentolaisilta patriarkkaaliyhteiskunnilta perittyyn jumaloppirakennelmaan. (Tässä ei nyt puututa sen enempää siihen ikävään yksityiskohtaan, että ateisti ei voi koskaan tietää olleensa oikeassa. Uskova on tässä suhteessa paremmassa asemassa, koska hän ei koskaan voi tietää olleensa väärässä.)

Olenkin sitä mieltä, että pahinta, mitä voi tapahtua (rauhallisuus-asteikolla mitattuna), on Blogihenkilön virtuaalinen kuolema.

Nimittäin olen nyt sitä kokeiltuani huomannut,että virtuaalista kuolemaa ei seuraa ikuinen, tiedostamaton yö eikä ikuisen iloinen virtuaalitaivaan päivä, vaan virtuaalihelvetti tai vähintäänkin virtuaalinen kiirastuli.

Kuollut virtuaalihenkilö nimittäin käy edelleen vanhoilla paikoillaan, niin kuin Arto Paasilinnan autuas romaanihenkilö, vilkuilee entisten virtuaaliystäviensä päivittäisiä kiistakirjoituksia blogeissa ja kommenttiloorissa ja käy huolestuneena katsomassa virtuaaliruumiinsa lämpötilan laskemista kapitalismille uhratun Blogilistan sivuilla. Ja tulee päivä päivältä rauhattomammaksi.

Kunnes tulee päivä, että rauhattomuuttaan ei voi enää kestää, alkaa hyväillä tietokoneensa näppäimistöä, kääräisee hihansa ylös, pullistaa kirjoitussuontaa sopivasti ja livauttaa elimistönsä rauhoittamiseksi runosuoniinsa virtuaalista sana-kamaa, joka tuntuu oikein ihanalta, vaikka huono omatunto jossakin huonoille omille tunnoille varatussa ekokolossa kolkuttaakin syyttävästi ja arvelee, että virtuaalinen luonne ei näytä olevan yhtään todellista luonnetta voimakkaampi. Ja on siinä täysi oikeassa.

Minkäs luonnolleen mahtaa.

Parnasson siivellä

Kuva Wikipedia: Fjodor Dostojevski

Parnasso (2/2008) tulla tupsahti postilatikkoon viime viikolla. Ja jo oli aikakin.

Jotenkin sitä ajattelee, että sen pitäisi tulla vähintään pari kertaa kuukaudessa, jopa viikottainkin, eikä niin, että vuoden toinen numero tulee vasta huhtikuun puolivälissä. Mutta kaikkeahan ei elämässään voi saada niin kuin haluaa. Ei edes Dostojevskiä.

Parnasso nimittäin kertoi nuoren Dostojevskin kirjeistä Martti Anhavan sujuvina suomennoksina. Sujuvuudesta huolimatta, tai ehkä osaksi jopa sen vuoksi, tunsin tulleeni petetyksi.

Oma Dostojevskini ei olisi kuusitoistavuotiaana kirjoittanut hämmästyttävän kypsiä, kosmopoliittisia kirjeitä veljelleen, eikä kai kenellekään muullekaan. Hän olisi kirjoittanut tapaamistaan anarkisteista tai vallankumouksellisista; kellariloukkojen eläjistä ja muista hulluista, partaisista ja epäsiisteistä miehistä, ja romanttisen pelottavista, hurjasilmäisistä naisista, jotka rakensivat pommeja heitettäviksi kansanvihollisten vaunujen alle tai niitä vetävien korskeitten hevosten jalkoihin. (Tosin Dostojevski ei tainnut oikein osata kirjoittaa naisista, mutta kukapa mies sen osaisi oiken tehdä, eikä se nyt kuulu tähän muutenkaan.)

Minun Dostojevskini ei kai olisi kirjoittanut tähän tapaan:

”...Kas näin minä sanon: Homeros (tarumainen olento, kenties Kristuksen tapaan jumalasta lihaksi tullut ja meille lähetetty) voidaan rinnastaa vain Kristukseen, ei Goetheen. Käy kiinni häneen, ymmärrä Ilias, lue se kunnolla (sinähän et ole lukenut, tunnusta pois)...”

Eikä, että:

”...Victor Hugolla on lyyrisenä runoilijana kerta kaikkiaan enkelin luonto, hänen runoudessaan ilmenee lapsenomainen kristillinen suuntaus eikä siinä suhteessa kukaan ole hänen vertaisensa, ei Schiller (niin kristillinen runoilija kuin Schiller olisikin), ei Shakespeare lyyrikkona; olen lukenut hänen sonettinsa ranskaksi, ei Byron eikä Puškin...”

Olen tietysti lukenut kertomuksia Dostojevskin elämästä, joten tämänlaisen tekstin ei pitäisi olla yllätys. Mutta yllätys se kuitenkin on.

Sitä muka ”tuntee” tutun kirjailijansa niin hyvin, että voi pelkkien tekstien valossa luoda hänelle luonteen ja elämänhistorian, joka ei perustu millekään tosiasioille, pelkälle mielikuvitukselle, fiktiolle. Ehkä näin on hyväkin.

Jos kirjailijan todella tuntisi siksi, mikä tämä mahdollisesti raadollisen luonteensa kaltereiden sisällä todellisuudessa on, hänen tekstiään ei ehkä lukisikaan yhtä halukkaasti, vaan ennakkoluulojensa vuoksi hyljeksisi jo etukäteen ja jättäisi ehkä kokonaan lukematta.

Kuinka moni kirjailija olisi todellisuuden peilissä omien ”tekstiensä näköinen” sisintä olemustaan myöten? Ei ehkä kukaan.

Täytyy lisäksi kommentoida saman Parnasson Arvostelut –osassa ihaillen luettua Putte Wilhelmssonin kritiikkiä Tommy Wieringan kirjasta Joe Speedboat. Teksinsä lopussa kriitikko arvostelee hollantilaisen kirjailijan opillista sivistystä, ja sanoo puhuessaan Simon Stevinistä ja Galileo Galileista mm:

”...italialaisen renessanssineron kuuluisa väittely peripateetikkojen kanssa perustuu Wieringan oman maanmiehen pioneerityöhön. Flaamilainen insinööri Simon Stevin (1548-1620) pudotteli aivan oikeasti lyijypainoja kymmenen metrin korkeudelta ja kumosi näin vanhentuneen aristotelisen käsityksen massan ja liikkeen suhteesta...”

Väite siitä, kenen työhön Galileon keskustelut kappaleiden kiihtyvyydestä perustuvat, on vähintäänkin kiistanalainen. Ehkä perustavan työn tähän keskusteluun teki jo Johannes Filoponos Aleksandrialainen joskus 500-luvulla, ja hänen perustyötään paikkailtiin sitten vuosisatojen mittaan eri tiedemiesten toimesta, kunnes Galileo Pisa-vuosinaan puuttui saman ongelman ratkaisuun ainakin teoreettisesti (vaikka ei ehkä pudotellut lyijymurikoita Pisan kaltevasta tornista niin kuin yleisesti uskotellaan) ja sai siitäkin lisää kultaa historiallisille harteilleen.

Simon Stevinin ja Tommy Wieringan ”maanmiehisyydestä” (tarkoittaen Wilhelmssonin tekstissä hollantilaisuutta) voisi myös olla eri mieltä.

Stevin oli taustallaan flaami, syntynyt Bruggen kaupungissa nykyisessä Belgiassa. Vaikka flaamit puhuvatkin flaamia, joka on hollankielestä hieman erottuva oma kielensä (belgialaisten kansallisuuskunnian värittämän ajattelun mukaan), niin tämän flaamin kutsuminen nykyhollantilaisen maanmieheksi on kuin Kustaa Mauri Armfeltiä kutsuisi Håkan Syrénin maanmieheksi.