Tilapäinen orpo etsii vanhempiaan puhelimella sieltä ja täältä

Kuva Sonkajärven seurakunta: Sonkajärven kirkko

Tarvitsin todistuksen siitä, että olen olemassa ja vielä elossa.

Puhelinsoitto Helsingin maistraattiin riitti ja kohta kolmantena päivänä tipahti iso kirjekuori postilaatikkoon. Mukana oli englanninkielinen monilla leimoilla ja jopa maistraatin isolla ja tummanpunaisella sinetillä varustettu todistus olemassaolosta. Koko henkilöhistoria oli yksissä kansissa, oli syntynyt ja sitten nainut, avioliittoja useampia ja tiedettyjen henkilöiden kanssa, eronnut oikeilla päivämäärillä ja nainut uudestaan vasta eropäivien jälkeen, kaikki puolisot elossa. Lapsiakin oli merkitty syntyneeksi oikea määrä ja oikean nimisinä.

Hetken todistusta ihailtuani ja kiiteltyäni suomalaista tehokkuutta huomasin viimeisellä sivulla säikähdyttävät sanat: vanhemmista ei ole tietoa väestörekisterissä (tosin tämä oli sanottu englenninkielellä, mutta olkoon vaan).

- Mitvit...!

Vaikka äiti onkin tuhkattuna haudassaan, niin hautakivessä on sentään jäljellä tämän tiedot ja isä elää ja hengittää Kuopiossa yrittäen muistella, mitä oli sanonut tai ajatellut viisi minuuttia sitten (lapsena ajatellut asiat kun tuppaavat vaikeuttamaan uusien asioiden muistamista). Joka tapauksessa vanhemmista on tietoa.

Ei auttanut kuin soittaa maistraattiin iloääniselle naisvirkailijalle, vähän anteeksipyydellen tietysti, kun ei vanhempia edes ole tiedossa.

- Hanhensulka Brysselistä, hyvää päivää. Minä vaan sitä, kun ei ole todistuksessa vanhempia, sanotaan vain, että ei ole tietoa???

Ja virkailija, että:

- Niin, hanhensulkako on nimi ja henkilötunnusko on tällainen. Minä soitin Kankaanpäähän ja Jämijärvelle sekä Lempäälään, kirkkoherranvirastoihin. Mutta tietoja ei löytynyt. Itse asiassa ei löytynyt tietoja sinustakaan.

(En ole vieläkään tottunut sinutteluun ventovieraiden henkilöiden kanssa, enkä varsinkaan helposti itse sinuttelemaan edes iloäänisiä ja nuorehkonoloisia naisia puhelimessa, ensimmäistä anoppinianikin teitittelin siihen saakka, kun pappi oli sanonut aamenensa. Ja kesällä, kun olin tupakalla Saaran kanssa yhden kirjakaupan nurkan takana, en sanonut yhtään mitään, ja jos olisin sanonut, olisin varmasti tätäkin teititellyt, tuttua ihmistä. Mutta se ei ole nyt asian ydin.)

Asian ydin on siinä, että Kankaanpäästä tai Jämijärveltä olisi tietoja pitänyt löytyä.

- Kiitos, kun on nähnyt vaivaa ja minkäpä sille jos ei kerran löytynyt. No, minäpä soitan itse. Voisinko ehkä takaisin vähän myöhemmin. Kiitos, soitan ja palataan asiaan.

Kankaanpäässä ei tietoja tosiaan ollut, mutta selitettyäni, että

- Kankaanpään sairaalassa oli äiti minut synnyttänyt, vaikka asuikin silloin itse oman äitinsä luona Jämijärvellä, kotitalossaan, kun isä oli vielä soda...

Niin kanslisti, että Helsingin maistraatistakin oli jo soiteltu, ja tässä on Jämijärven seurakunnan numero, jos sieltä sitten löytyisi. Mutta ei löytynyt sieltäkään, vaikka virkailija katsoi oikein oikeasta kirjasta eikä tietokoneen päätteeltä ja sitä paitsi virkailija oli lähdössä ruokakauppaan, kun kellokin oli jo noin paljon. - Jälkeen kolmen.

Isähän oli kotoisin Sonkajärveltä, muistelin, ja jämijärvinen virkailija, että saattaa olla siellä sitten, kun laki saattoi silloin ennen olla erilainen kuin nykyisin,

- Sotakin oli silloin vielä ollut käynnissä vähän aikaa, tiesi jo virkansakin puolesta historia-asioita tunteva virkailija, ja että:

- Nyt ensimmäinen lapsen rekisteröinti tehrään nimittäin lain mukaan niihin kirjoihin, joissa äite on merkittynä syntymähetkellä.

Ja sitten soitto Sonkajärvelle, jossa täytyi savolaisenystävällisen virkailijan katsoa asioita oikein modernisti mikrofilmeiltä. Ja virkailija, että:

- Teältäpä löytyypi, käsinkirjoitettuna tiijot, että on hanhensulan niminen vaava syntynyt Kankaangpiällä ja sen lisäksi syntynyt myös Sonkajärvellä 17.2., ja oli tiällä ristittykkii 12.3. Äet ol hanhensulan äet ja isä ol isä. Ristijänä ol olluna joku kirkkoherra Häärynen ja kummeja kaksi.

Satuin muistamaan ja sanoinkin, että

- Häyrynen oli Jämijärven kirkkoherra niihin aikoihin, ja vihki äidin ja isän edellisenä juhannuksena Jämijärven kirkossa, ja ristimiskuvakin on otettu Jämijärven Kiviperän Koskelassa, salin puolella, siinä rokokoota jäljittelevällä salin pöydällä, johon myöhemmin oli katettu ristiväelle äidin tekemät pitoruoat. Ja kummit olivat Kontinkylästä yhdestä Kivimäen talosta, emäntä ja isäntä. Molemmat jo kyllä kuolleet.

Tosin myönsin, että omat muistikuvat tapauksesta olivat sen yhden valkoisen kastemekkokuvan kokoiset ja muuten olivat muistot kovin hämäriä.

- Minä lähetän tämän todistuksen vaikka sinne Helsingin maestraattiin, nijn suavat korjata tiijot oekeiks, vae pittääkö sinne Rysseliin...

- Ei tarvihe, (savon kieli on kovin tarttuvaa, vaikka en ole sitä koskaan oikein osannutkaan), maestraattiin riittää.

- Minäpä lähetän, ja sen maksun, kolome eurroo viiskytä senttijä, voet käävä jättämässä tänne, jos milloin piäset Sonkajärvellä käämään. Vieläkös se isä kääpi siellä Lammaspurolla?

Ei enää käy, paitsi jos on käyttäjiä.

- Elokuussakin käytiin syömässä viinimarjoja pensaista, etteivät kaikki menisi räkäteille. Ja käännettiin patjat, että pysyvät vähän kuivempina. Ja kiitos vaan ja näkemiin. Minä tuon sen rahan kunhan...

- Näkemijn, eipä sillä mittää kiirettä.

Maistraatista piti vielä puhelimella pyytää uusi englanninkielinen todistus, joka luvattiin lähettää, vaikka ei ollutkaan sama virkailija.

Siitä on nyt kaksi viikkoa, eikä todistusta ole vielä tullut. Tämä yllättäen syntynyt orpous on alkanut vaivata päivä päivältä enemmän.

Pitäisi vissiin taas sinne soittaa. Mutta kun ei oikein kehtaisi vaivata. Mutta toisaalta se todistuskin pitäisi kyllä saada.

Onneksi on puoliso omasta takaa, ja tämä muistaa kyllä joka päivä siitä sentään muistuttaa, niin ettei sen puoleen...

Maailmankansalaisen etikkaa: Suomalainen, Suomi ja sen sellaiset seikat, jopa fennoeurooppalaisuus

Kymmenvuotiaana naperona uskaltaa metsäsuomalaisten penikka tehdä metsissä mitä vaan mieleen tulee.

Kesäisenä päivänä kauan sitten polkaisin parhaan ystäväni, yhden Salosen Eskon, kanssa polkupyörillä ja äitien varoituksilla, eväillä, pienellä kirveellä, parilla vedenpitävällä kankaanpalalla, polviin saakka ulottuvilla lonksuttavilla kumisaappailla ja muulla asiaankuuluvalla varustettuna ja molskihousuissa Suolahdesta Mutapohjan ympäri ensin Sumiaisen tietä, sitten vasemmalle jotakin korpitietä ja lopulta kinttupolkua pitkin jollekin eteensattuneelle pienelle, yksinäiselle lammelle, huonosti hoidetun mänty- ja kuusiryteikön suojaamassa korvessa, joka naperosta tuntui suunnattomalta ja jopa koskemattomalta salolta, erämaalta.

Pyörien perässä töpötti itselleen ominaisen vinosti suomenpystykorva, Rekku, jota ainoana pentueestaan ei oltu myyty pois värivikojensa vuoksi vaan annettu minulle ikiomaksi koiraksi. Tosin omistuksen ikiaika loppuisi jo tulevan joulun alusviikoilla penikkatautiin ja äänekoskelaisen poliisin pyssynpaukkuun, mutta siitä ei onneksi surisevassa ja tuoksuvassa keskikesän helteessä ollut mitään tietoa, eikä tulevaisuus muutenkaan erityisesti poltellut naperonmieliä.

Rannasta löytyi omistajaton vene, vesikirppu, ja sillä pääsi koko mukana olleen omaisuuden kanssa – pyöriä lukuun ottamatta – ehkä viidenkymmenen metrin päässä lammen keskellä olevaan pieneen, pyöreähköön pensassaareen. Tehtiin leiriytyjien kokoon sopivan suuruinen laavu, syötiin eväitä, pantiin pikkukirves töihin ja hakkailun tuloksena poltettiin pientä rakovalkeaa – tilapäistä kotiliettä pimeänä huhuilevassa korvessa.

***

Suomalaiset ovat metsäkansaa, metsäläisiä, impivaaralaisia, Juutas Käkriäisiä ja Ryysyrannan Jooseppeja, eikä Havukka-ahon ajattelijakaan varmaan tavallisesta suomalaisesta paljoa eroa.

Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Mynämäen rovastin Anders Lizeliuksen Suomenkieliset Tieto-Sanomat sanoo lukijoilleen suomalaisuudesta varovaisesti tähän tapaan ”Syys-Kuusa, Wuonna 1775”:

…Mutta koska ja kusta Maanpaikasta ihmiset tänne siirryit, siitä ei ole wahwistettua tietoa.

Muutamat owat siinä luulosa, että koska kielen sekoitus tapahtui Babelin Tornin rakennuxesa, ja Jumala hajotti ihmiset sieltä kaikkiin maihin, 1 Mos. 11. Luk. niin yxi kielikunta kulki tänne Suomehen, ja nimitti tämän Suoma ; että he Jumalan suomasta tänne siirttyxi tulit ; jonka luulon jälkeen Suomen kieli olis yxi niistä mainitusa kielten sekoituxesa syntyneistä pää-kielistä ; ja näkyy heillä olewan luulohonsa toden muotoinen tuki siinä Oppeneilta näytetysä Suomen Kielen erinomaisesa heimolaisudesa Hebrean eli Alku-kielen kanssa.

Toiset taas arwoittelewat ja luulewat toisin yxi sinne, toinen tänne, waikka järkkywäisillä perustuxilla.

Mutta ei se ole meijän tarkoituxemme anta itziämme ratkaisiaxi näisä
luuloisa. Meijän pää-tarkoituxemme on, tutkia ja koetella, mainittuin
asian-haarain johdolla, minkäkaltainen Suomen Maan alku-huonen hallitus on
mahtanut olla, kuinka se polwipolwelta on paratuxi tullut, ja kuinka se wieläkin
toimellisten tietoin ja koetusten kautta tapahtua taitaa…

Ja ”paratuxi tulemine” jatkuu vieläkin, ei enää Ruotsin eikä Venäjän, vaan oikein sivistyneen Euroopan alaisuudessa.

Itsestään selvää on se, että ”suomalaisuus” kansallisuutena on syntynyt juuri siellä missä se kansallisuutena esiintyy, eli Suomenniemellä. Suomalaiset eivät ”suomalaisina” ole tulleet tänne yhtenäisenä joukkona ja valloittaneet esihistoriallisina imperialisteina Suomenniemen alueita joltakin täällä aikaisemmin olleelta ihmisryhmältä. Esi-isämme tulivat jään ja lumen maahansa heti, kun jääkauden jälkeinen maan noususta johtuva kuivuminen oli tehnyt maata asumiskelpoiseksi. Tämä lienee tapahtunut joskus 10,000 vuotta sitten, jollakin +/- 2,000 vuoden tarkkuudella.

Ensimmäisten tulijoiden ajoituksesta ei ehkä tutkijoidenkaan keskuudessa ole kovin suurta erimielisyyttä. Sen sijaan siitä, keitä nämä olivat, on kovin suurta erimielisyyttä. Toiset arvelevat, että suomalaisten kielellisiä esi-isiähän nämä tietysti olivat, toisten mielestä suomalaisten kieli-esi-isät olivat vielä tässä vaiheessa Uralin takana puremassa porojaan munattomiksi.

Kansakoulussa ja vielä vissiin oppikoulussakin yritettiin oppilaille opettaa, että olemme jotakin itäistä rotua – ja lisäksi selvästi alempaa kuin esimerkiksi ruotsalaiset germaanit, muista eurooppalaisista puhumattakaan. Ja samalla opetettiin pakko-ruotsia alemmuudentuntoisille ja siksi haluttomille jukuripäille. Ruotsinkieltä tarvittiin, että osattaisiin käyttäytyä ihmisiksi. Oma, suomalainen kulttuuri oli metsäläisenä riittämätöntä tulevaa pitkää ikää varten, ruotsinkielellä vahvistettuna kyllä pärjättäisiin.

Ja tämä tapahtui siis vielä sotien jälkeen. Jolloin ruotsalaisuuden aika Suomessa oli yhtäkkiä päättynyt, oltiinhan selvitty omilla suomenkielisillä jaloilla päällehyökännyttä ryssää vastaan, kun emme – kai kovin tyhminä ja hitaine ajatuksinemme – olleet osanneet edes pelätä ylivoimaista vihulaista. Ja selvittäisiin vastakin.

Impivaaralaisuus on eurooppalainen villin metsäläisen myytti suomalaisiin olosuhteisiin sovitettuna.

Seitsemästä veljeksestä muistetaan erityisesti veljesten Impivaara-seikkailu ja unohdetaan usein kivuttomasti kirjan lopussa kuvattu veljesten kesytys sisäkelpoisiksi ja seurannut sosiaalinen integroituminen eurooppalaisuuteen.

Erityisesti Eerolla oli samoja piirteitä kuin Väinö Linnan Pohjantähden alla eläneellä Kivivuorten suvulla, josta oli lähtöisin myös tyypillisen suomalaismetsäläisen, Koskelan Akselin, vaimo, Elina. Kivivuoret ja Veljesten Eero ja Aapo olivat Suomen kansan eurooppalaisia apolloja. Koskelat ja Kiven muut veljekset, erityisesti Lauri, taas suomalaisia dionysoksia, vaikka Juhani, väliinputoaja, ei ehkä oikein oppinut mihin väliin olisi pitänyt pudota.

Kokonaisena kansana suomalaiset puolestaan ovat "aina" olleet – indoeurooppalaisella katsannolla arvosteltuina – hillittömän dionyysisiä juoppoja vastakohtana ruotsalaisille, jotka tietysti olivat apollonisen sivistyneitä, ja osasivat näin ollen ryypätäkin kohtuullisesti – vähän kuin vielä ruotsalaisiakin sivistyneemmät eurooppalaiset.

Suomalainen, indoeurooppalaisittain indoktrinoitunut kielentutkijoiden älymystö on ”aina” pitänyt itsestään selvänä, että suomalaiset tulevat idästä – mahdollisimman kaukaa idästä ja jatkavat tässä ruotsalaisten tiedemiesten käsitystä, että suomalaiset ovat mongolien jälkeläisiä Euroopassa. Tueksi näille väitteille on esitetty kielitieteen ugrilaista tai uralilaista alkukotia vähintään Volgan mutkassa tai todennäköisemmin vielä kauempana idässä, jopa Luoteis-Siperiassa saakka, jossa on vielä tänäänkin paimentolaisryhmiä puhumassa ugrilaista tai uralilaista kieltä.

Suomalaisten kantakodin lisäksi kielitieteilijöiden suomalainen älymystö on kehittänyt käsitteen uralilainen kantakieli, jonka he ajoittavat noin vuoden 4000 e.a.a paikkeille.

Toiset tutkijat ovat radikaalisti ja suomalaisia indoeuroopikkoja suunnattomasti ärsyttävästi epäilleet jopa tällaisen uralilaisen alkukielen olemassaoloa ja väittäneet vaihtoehtona, että itäiset ”suomensukuiset kielet” ovat syntyneet jonkun suomensukuisen kielen naapurivaikutuksesta, ns. (kielten) kontaktiteoria, mieluummin kuin siitä, että ovat olleet osallisina hypoteettisessa Kanta-Uralissa.

Kontaktiteoriasta on helppo tehdä ajatusrakennelma kielistä maisemana, jossa joku tyyppi, sanotaan vaikka vaivaiskoivuinen Lapin kaira näyttää samanlaiselta metatasolla vaikka paikallisesti siinä on merkittäviäkin eroja. Kairamaisema muuttuu vähitellen, pienin muutoksin, etelämpänä toisentyyppiseksi omine typografioineen ja päätyy lopulta merenrannaksi, jossa on selvä ja äkkinäinen raja kokonaan uuteen elementtiin, tai kielimaisemassa toiseen kieliperheeseen.

Tällainen kielimaisema viittaisi siihen, että mitään yhtenäistä kantakieltä ei välttämättä tarvittaisi. Vaan ihmiset puhuisivat mitä puhuisivat äitiensä kielenä ja riittävän kaukana toisistaan asuvat puhuisivat lopulta selvästi erilaisia kieliä, vaikka omaisivatkin naapureidensa kanssa samanlaisia kielipiirteitä.

Emeritusprofessori Kalevi Wiik, joka on julkaissut suomalaisten juuriin kaivautuva perusteellinen kirjan Eurooppalaisten juuret (Atena, Jyväskylä, 2002), on kysynyt julkisuudessa useaan otteeseen tällaisen viattomalta vaikuttavan kysymyksen:

Kuinka on syntynyt sellainen tilanne, että jotkin suomalaisten läheiset kielisukulaiset eivät olekaan heidän läheisiä geneettisiä sukulaisiaan? Kuinka on syntynyt sellainen tilanne, että jotkin suomalaisten läheiset geneettiset sukulaiset puhuvat kieltä, joka ei ole suomen sukukieli? (Eurooppalaisten juuret).

Vastaukseksi suomalaisilta kielentutkijoilta Wiik, ja hänen tavallaan ajattelevat muut tutkijat, ovat saanut intohimoisen ryöpyn potaskaa tai tulta ja tulikiveä niin kuin entisen Somorran ja Gomorran toisinajattelevat asukkaat.

Ulkopuolista uteliasta tarkkailijaa kiinnostaa tietysti tietää, miksi Wiikiin kohdistunut hyökkäys oli niin rajua. Ehkä Wiikin teoriat osuivat johonkin hyvin arkaan paikkaan kieliälymystön sielussa? Kielitiedehän ei ole eksaktia tiedettä ”matemaattisten tieteiden” tavalla ja hypoteesit saattavat olla kiinteydeltään kaljavaahdon tapaisia. Ja hekin saattavat sanoa ylen huolestuneina toisilleen tai ainakin itselleen Mynämäen rovastin tavalla "Mutta koska ja kusta Maanpaikasta ihmiset tänne siirryit, siitä ei ole wahwistettua tietoa..."

Toimittaja-kirjailija Maarit Niiniluoto sanoo artikkelissaan Virallinen Suomi ei tunnusta Venäjän demokraattisia voimia: " Paavo Rintalan mielestä kansan sydän on terve mutta intellektuellit ovat tolvanoita." (Uusi Suomi, 10.3.1991).

En osaa sanoa luettaisiinko Rintala itse intellektuellien joukkoon. Mutta ehkä tämä arvostelma sopisi ainakin jossakin määrin kielitieteellisiin tiedeympyröihin, tai ehkä ei? Sen sijaan suomalaiset on ryhmänä sidottu perimältään kiinteästi Länsi-Eurooppalaisten kanssa samaan ihmisnivaskaan. Lähimpiä geenisukulaisia ovat ruotsalaisten lisäksi saksalaiset ja alankomaalaiset. Englantilaiset tutkijat ovat hiljan todenneet, että Brittein saarten asukkaiden vanhin ryhmä kuluu samaan "perheeseen" suomalaisten, virolaisten ja muiden pohjoiseurooppalaisten kanssa. (kts. Tracing the phylogeography of human populations in Britain...)

Ehkä olisi aihetta kehittää uusi käsite indoeurooppalaisuuden vastapainoksi. Sitähän voisi paremman puutteessa kutsua vaikka fennoeurooppalaisuudeksi.

***

Sen sijaan kauan sitten Sumiaisen korvessa satunnaiset naperometsäläiset nukkuivat laavussaan minkä peloltaan ehtivät Rekun haukahdellessa silloin tällöin varottavasti möröille, menninkäisille, maahisille ja muille näkymättömille korvenkulkijoille ja mahdollisesti lammen rannassa käyneille jäniksille tai ketuille. Tulta viriteltiin tarvittaessa uudestaan, jos kylmä alkoi kolotella nuoruudennotkeita luita. Ja aamulla soudettiin vesikirppu takaisin tulopolun päähän ja poljettiin helpottuneina mutta voitonriemuisina sankareina takaisin äitien yhtä helpottuneisiin syliin.

Todennäköisesti oltiin tehty juuri sitä, mitä sadat ja tuhannet naperosukupolvet olivat suomalaisilla saloilla tehneet menneinä aikoina, ja vielä aikaisemminkin jopa alkuperäisten eurooppalaisten jääkauden aikaisissa turvapaikoissa: Doggerlandissa, Lounais-Euroopan baskialueella tai Mustanmeren pohjoispuolisissa jääkauden metsissä.

Ja ehkä joillakin paikoin sitä tehdään vieläkin, mikäli äitien peloilta on saatavissa tarvittavia kulkulupia.

Maailmankansalaisen etikkaa

Kuva Wikipedia: Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti

Pariisin matkalla, samalla, kun kuuntelin viisaita ajatuksia ilmaliikenteen tulevaisuudesta, lueskelin venäläissyntyisen Mikhail Epstein’in pamflettia Culture – Culturology – Transculture ja uusinta niin&näin –lehteä, jossa, muun filosofisen pilkunnu****nan lisäksi, Martti Koskenniemi oli lukenut Juha Sihvolan Maailmankansalaisen etiikkaa, ihailun pilke silmäkulmassa. Siis ihailun pilke oli minun silmäkulmassani, Epsteinin ja Koskenniemen akateemisen kylmät tekstit eivät sallineet ihailun pilkkeen näkyä silmäkulmissaan edes vilaukselta.

Ja tietysti auttamattomana narsistina kysyin: Olenko maailman kansalainen? Ja Koskenniemen kehotuksesta: Kenen lippua kannan?

Tätä olikin helppo ajatella kuivakiskoisen konferenssin sivutuotteena. Siellä nimittäin raiskattiin nykyajan lingua francaa, englantia, oikein olan takaa.

Kaikki puheet ja paperit olivat tietysti englanninkielisiä (sort of). Tauoilla tosin kielet läpättivät ranskaksi, hollanniksi, ruotsiksi, tanskaksi, saksaksi, italiaksi ja espanjaksi. Voi olla, että muitakin kieliä siellä olisi kuullut, jos olisi viitsinyt kuunnella. Itsekin ajattelin joskus suomenkielellä, varsinkin lukiessani niin&näin’iä – syvempi ajattelu on nimittäin ylen määrin helpompaa syvemmälle menevällä kielellä, omalla äidinkielellä. Tunnetusti isänkielestä ei ole hyötyä oikein missään, ehkä makuuhuoneen valotonta peitonaluspuuhaa lukuun ottamatta.

Puheiden aikana noin puolet kuulijoista – sen lisäksi, että kuuntelivat puheita varsin kiinnostuneen näköisinä – hoitivat kirjeenvaihtoaan kannettavan tietokoneen ja kokoussalin muuhun maailmankaikkeuteen yhdistävän langattoman verkon välityksellä. Lisätietoja puhutuista asioista oli helppo etsiä puheiden aikana, ja löydetyt tiedot terävöittivät mukavasti muutenkin terävinä lenteleviä kysymyksiä.

Puheenpitäjien työ on selvästi vaikeutunut, nyt ei voi enää valehdella asioista vapaasti, joku kuulija pystyy varmuudella iskemään pöytään internetiltä juuri löytämänsä oikean tiedon jo ennen kuin valehdellun lauseen kaiku on hävinnyt kuulijoiden korvista. Tämä on tietysti valitettavaa puhujan osalta.

Toisaalta kuulijat saavat täydellisemmän kuvan todellisuudesta. Maailmamme rajat ovat nimittäin aistiemme rajoja. Internet laajentaa näitä rajoja reaaliajassa moninkertaisiksi; lisää tietoisuutta, antaa uusia työkaluja ajatuksille ja uutta avaruutta mielikuvitukselle. Marshall McLuhanin maailmankylä toteutuu todella nykyajassa internetin tarjoaman virtuaalimaailman kautta. Ilman sitä maailmankylästä puhuminen olisikin turhaa.

Kokouksessa puhuttiin ”oikeaa” englantia irlantilaisella, skotlantilaisella ja englantilaisella estuaarienglannin korostuksella. Viimemainitusta on tullut Lontoon vaikutuspiirissä eläjien standardienglanti ja brittien entinen yläluokkainen kuningattaren englanti on hävinnyt kansainvälisistä kokouksista lähes kokonaan. Eikä tästä ole mitään pahaa sanottavaa. Sen lisäksi englantia väännettiin ruotsalaisittain, saksalaisittain, italialaisittain, suomalaisittain jne.

Vaikka varsinkin Euroopan komission piirissä työskentelevät teeskentelevät vielä ranskankielen merkittävällä asemalla, se on häviävää ylvästelyä. Ranskankieli ei edes huippuaikanaan 1700- ja 1800-luvuilla saavuttanut sitä asemaa, joka latinalla oli vuosisatoja, jopa kansankielenä, valistusaikaan saakka (ja tiedepiireissä vielä sen jälkeenkin), ja jonka englanninkieli on saavuttanut erityisesti 1900-luvun loppuvuosikymmeninä.

Ja hyvä, että on saavuttanut. Maailma tarvitsee joustavan ja helpon tavan kommunikoida ja englanti on siihen juuri sopiva kieli. Muunkielisille, erityisesti ranskalaisille, tämä on helposti vähän kuin etikan juontia: hapanta ja helposti pahaa närästystä aiheuttavaa. Mutta välttämätöntä (tosin etikan juonti ei ehkä ole aivan välttämätöntä).

Monikulttuurisuus (multiculturalism) ei ole Euroopassa mitenkään uusi asia. Vaikka Euroopan sisällä omanlaisten (osa)kulttuurien perimä onkin tiukasti indoeurooppalaisten kulttuurivalloittajien hellenistisellä ja juutalais-kristillisellä pohjalla, niin tietysti me olemme kaikki myös erilaisia. Ja ulkopuolisia, erityisesti juutalaisia, on ollut Euroopan kakkua jakamassa kai ainakin 2000 vuotta.

Juutalaisten kohtalo onkin oivallinen esimerkki siitä, miksi monikulttuurisuus on tullut hyödyllisen historiansa päähän.

Se nimittäin poikii yhteiskunnallista eriytymistä, kyräilyä ja vihamielisyyttä eikä hedelmällistä kulttuurien rikastuttamista tai (riittävää) integroitumista. Ja juutalaisille ominainen kulttuurisovinismi esiintyy myös myöhemmin tulleiden vähemmistöryhmien keskuudessa. Ehkä vaarallisimmin aasialaisilla ja arabimaailman muslimeilla, jotka kaikissa Euroopan maissa ovat selvästi eriytyneet muusta yhteiskunnasta (ja jopa toisistaan: persialaiset, pakistanit ja arabit eivät tule erityisen hyvin toimeen keskenään).

Ja me ”tavalliset” eurooppalaiset, humanistisen liberalismin ja vesisilmäisen internationalismin tai kosmopolitismin huumassa, olemme yksinkertaisesti hyväksyneet tilanteen ajan poliittiseen korrektiuteen kuuluvilla monikulttuurisilla perusteilla.

Oswald Spengler todisti, että sivilisaatio (civilisation) on kulttuurien kehityksen päätepysäkki: iltahämy ja kulttuurin rappeutuminen. Amerikkalainen Francis Fukuyama kai innoissaan väitti jopa koko historian loppuneen saavutettuaan päämääränsä: kapitalistisen liberalismin tultua ”kaikkien hyväksymäksi” yhteiskuntajärjestykseksi. (Maailman binladinit tai Saudi Arabian wahhabilaiset mullahit eivät voine pidättää nauruaan, jos tällaisia puheita kuulevat.)

Monikulttuurisuuden hyväksyminen johtaa helposti kulttuurien keskeiseen välinpitämättömyyteen ja kyyniseen relativismiin. On paljon helpompi välinpitämättömästi hyväksyä esimerkiksi muslimityttöjen sukupuolielinten silpominen kuin nostaa äänensä sitä vastaan ja tulla leimatuksi (kulttuuri)rasistiksi.

Eurooppalaiseksi normiksi on tulossa ajatus, että eristäytyneet ryhmät voivat ghetoissaan tehdä mitä mielivät, kunhan eivät häiritse ongelmillaan ”sivistynyttä” enemmistöä esimerkiksi pommittamalla muita ihmisiä riekaleiksi. Ja jos näin tekevät, heidät täytyy sivistää pois omasta kulttuuristaan ja käännyttää mammonaa palveleviksi kuluttajaorjiksi, joilla ei ole henkisyyden häivääkään.

Mikhail Epstein ehdottaa ylitsepursuavan idealistisesti monikulttuurisuuden tilalle transkulttuurisuutta (transculturalism), jossa kaikki hyväksyvät toistensa erilaisuuden, mutta pyrkivät muuttamaan omaa kulttuuri-identiteettiään muilta saamillaan vaikutteilla. Voi olla, että näin on pakko lopulta käydäkin ja aikaa myöden voidaan puhua oikeista maailmankansalaisista, joille joku nykyistä YK:ta muistuttava yhden lipun alla purjehtiva maailmanhallitus olisi välttämättömän kehityksen päätepiste.

Hyvät maailmankansalaiset tietysti pakottaisivat suuressa hyvyydessään kaikki muutkin tavoittelemaan juuri sitä samaa yhteistä hyvää: Maailmankansalaisen oman ”koivun ja tähden” alla sijaitsevaa pientä, suloista ja kaikenväristä maailmantupaa.

Päivän moraliteetti

Ihastuneena on humanistin katseltava ympäröivää maailmaa. Jokainen päivä tuo esille oman, ongelmallisen moraliteettinsa. Eilen ihmeteltiin epäilyttävän suomalaispoliitikon moraalisen mudan oksennusta, tänään voi ihailla madonnamaisen naisen madonnamaisuutta.

Madonna on nimittäin taas saanut lapsen.

Hän meni Afrikkaan ja toi mukanaan valmiin poikalapsen jopa ilman arkkienkelien apua – maailma on mennyt sillä tavalla eteenpäin 2000 vuodessa. Tämäkin poika oli syntynyt köyhään perheeseen, mutta menettänyt äitinsä heti syntymänsä jälkeen ja isä, Yohame Banda, elintaso-ongelmaisena, antoi poikansa orpokotiin nopeammin kuin ehti sanoa HIV/AIDS, pienen Malawin tasavallan suurimman tappajataudin nimen. Pojan, jonka nimi on David Banda, vanhempi veli oli kuollut alle kolmevuotiaana. Davidilla itsellään on malawilaiseen tapaan keskimäärin nelisenkymmentä vuotta nälkäistä elinikää edessään.

Malawin, entiseltä nimeltään Njassamaan, pääkaupunki on nykyisin nimeltään Lilongwe, joka rakennettiin nuoruutensa idealismista pois-rikastuneen, pitkäaikaisen diktaattorin, Hastings Kamuzu Banda’n (tiettävästi ei sukua Davidille), käskystä varta vasten pääkaupungiksi entisen pääkaupungin, Malawi-järveen (entinen Njassa) laskevan Shire-joen rannalla sijaitsevan epäterveen Blantyren, kannettua liian paljon brittiläiskolonialistista painolastia.

Lilongwe onkin oikein kaunis kaupunki, jota ei edes oikein tunnista kaupungiksi väljän rakentamisen vuoksi, varsinkin jos pysyy hallinnon ja talouden keskuksessa. Kuten Meridien Capital hotellissa, jossa olen itsekin asunut jonkin aikaa, eikä eksy laitaosiin, jossa ihmiset asuvat savimajoissa, puhuvat paikallista bantu-kieltä nimeltä njanja (tai chichewa) ja syövät pääasiassa valkoista maissia tai kassavaa, joista keittävät omituisen läpinäkyvältä näyttävää puuroa nimeltä nsima.

Tai söisivät valkoista maissia ja kassavaa, jos niitä olisi tarjolla.

Maassa on nimittäin nälänhätä. Ihmiset kuolevat nälkään ja nälän seurauksiin, tauteihin, jotka voitaisiin helposti parantaa, jos maassa olisi lääkkeitä, tai edes rahaa niiden ostamiseen. Tässä suhteessa Malawi on samanlainen kuin kaikki naapurimaansa, lännen Zambia, pohjoisen Tansania ja etelän Mosambik. Kaikki epäonnistuneen sosialismin näyteikkunoita.

Sen sijaan, että näkisi edessään lyhyehkön jonon nälkävuosia, David näkikin edessään Madonnan, joka tarjosi pelastusta. Ei ole tietoa siitä, kuinka paljon rahaa Madonna on kuluttanut lapsen ostoon, maksamalla tämän isälle, oikeuslaitokselle ja viranomaisille lahjuksia. Se on toki tiedossa, että Madonna perusti Malawiin uuden orpolasten kodin, jota varten lahjoitti rahaa 1.3 miljoonaa dollaria, joka on melko paljon rahaa maassa, jossa ihmiset tulevat toimeen alle yhdellä dollarilla päivässä.

Julkisuudessa on väitelty kiivaasti Madonnan oikeudesta adoptoida lapsia. Malawilaisen orpokodin johtaja, Miriam Njirongo on sanonut (englantilaisen Independent-lehden tämänpäiväisen artikkelin mukaan):

Meidän on oltava totuudenmukaisia. Meillä ei ole varaa pitää huolta tuhansista vauvoista, jotka joutuvat orvoiksi joka päivä. Jos rikkaat ihmiset kuten Madonna adoptoivat edes yhden lapsen, se on merkittävä etu köyhälle Malawille.

Malawin kansalaisoikeuksista huolehtivan vapaaehtoisryhmän johtaja Emmie Chanika on puolestaan sanonut:

Rikkaita ei pitäisi kohdella erilailla kuin muita. Onko meillä (Malawilla) tarvittavat varmistukset, että rikkaat eivät tule tänne ja varasta lapsiamme? Minulla ei ole mitään adoptioita vastaan, mutta haluan, että ihmisten tekevän sen laillisen järjestelmän puitteissa.

Malawin lain mukaan adoptiovanhemman on asuttava maassa vähintään 18 kuukautta ennen adoptiota. Kuinka moni eurooppalainen on valmis tekemään sen, kun adoptiolapsia on saatavissa Romaniasta ja Kiinasta pelkällä rahalla? En tiedä.

Madonnan käynti lapsenhakumatkalla Malawissa on tuonut maan suuret ongelmat länsimaisten ihmisten tietoisuuteen Darfurin, Somalian ja muiden, ehkä akuutimpien nälkäongelmien peitosta. Se ei liene pelkästään negatiivinen asia. Superjulkkisten, kuten Brad Pittin, Bonon ja Madonnan tai jopa Bob Geldofin käyttäminen nälkäairueina on pinnallisesti katsottuna sairasta puuhaa. Mutta vielä sairaampaa on lasten kuoleminen nälkään maailmassa, jossa hyvinvoiva vähemmistö kuolee ylensyönnin tuomiin lihavuusongelmiin.

Siinäpä taas pieni ja sievä moraalinen ongelma itse kunkin pähkäiltäväksi omasta humanismistaan juopuneena.

Muuten, Malawin nimi tarkoittanee ”nousevan auringon kiloa (Malawi) Järven takana”, joka on kuvattu maan runolliseen lippuunkin. Ja njanjaksi sanottuna ”abwenzi” tarkoittaa suomalaisittain ystävää.

Ministerien puhtaat omattunnot

Kuva unohtuneesta lähteestä: Yhdysvaltain entinen presidentti Bill "I have not had sex with that woman, Monica Lewinsky" Clinton runoratsunsa selässä

Pääministeri Matti Tatunpoika Vanhanen on tämän päivän Iltalehden mukaan vaatinut, että ministereihin pitää luottaa ilman kiusallisia kyselyjä. Lisäksi pääministerin mukaan kyselyt lainkuuliaisuudesta ovat ministereitä loukkaavia. Hän on omalla esimerkillään ja puheillaan tehokkasti estänyt muiden, avoimuuteen halukkaampien ministerien, vastaamisen kiusallisiin kysymyksiin.

Voi olla, että kyseltävästä itsestään tuntuukin kovin kiusalliselta, että häneltä kysytään kiusallisia kysymyksiä. Valtakunnanoikeuteen aikanaan joutunut keskustan entinen voimamies Pohjois-Satakunnasta ehkä tunsi lehdistön kysymykset omista teoistaan samalla tavalla kiusallisiksi. Jopa loukkaaviksi. Tosin keskustapuoleen kannattajat osoittivat myöhemmin, että lainkuuliaisuus ei välttämättä ole edellytys keskustapuolueen kansanedustajaksi pääsylle. Mutta se ei välttämättä liity Vanhasen tämänkertaiseen moraaliseen närkästymiseen.

Iltalehti (ja STT jo päivää ennen) teki kyselynsä ansaitsemismielessä. ”Keltaisella lehdistöllä” ei tietysti ole mitään moraalista primus moottoria tällaisten tietojen tinkimiseen. Syyksi riittää se, että irtomyyntiä pitäisi lisätä, että rahojaan lehtiin sijoittaneet mainostajat olisivat tyytyväisiä. Ja, viime kädessä, että lehti pysyisi pystyssä ja voittaisi myyntitilastoissa kilpailijansa, joita Suomessa on vain yksi, Iltasanomat.

Tämä on Suomen lain mukaan täysin laillista, vaikka ehkä moraalisesti kyseenalaista taloudellista toimintaa. Iltalehti ei siis kysellessään riko Suomen lakeja, jotka toisaalta ovat poliitikkojen säätämiä ja presidentin vahvistamia.

Pääministeri Vanhanen sanoo omassa blogissaan perjantaina 13.10 näin:

…ministerin tehtävän vastaanottaessaan uusi ministeri vannoo vaativan tuomarinvalan. Tämän rinnalla inhimillisiä heikkouksiakin saa olla...

Lausunto heijastaa ehkä enemmän pääministerin katkeruutta omien heikkouksiensa syynäämiseen kuin närkästymistä tästä kyselystä. Kyselijät eivät kyselleet inhimillisistä heikkouksista vaan siitä, ovatko ministerit maksaneet televisiolupamaksunsa tai teettäneet pimeitä töitä.

Iltasanomissa eduskunnan lakivaliokunnan puheenjohtaja Tuija Brax (vihr), yrittäen ehkä poimia ajassa kiivaana liikkuvia poliittisia irtopisteitä, pitää käsittämättömänä pääministeri Matti Vanhasen (kesk) purkausta ja sanoo:

Se on vaarallinen tie, jos pelkkää kysymistä pidetään loukkaavana. Mennään ihan toisenlaisiin maihin, jos lähdetään siitä, että ministereiltä kysyminen on loukkaavaa

Vanhasen entinen kollega, Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi, tulee tässä hakematta mieleen. Tällainen tavallinen bloggari ei sen sijaan uskalla sanoa mitään Putinin Venäjästä tai sen kriittisestä mutta hiljalleen vähenevästä toimittajakunnasta. Vanhanen saattaisi pitää näitäkin ajatuksia loukkaavina.

Mielenkiinnolla luin Iltasanomista myös uutisen entisestä pääministeristä, joka ei enää halua eduskuntaehdokkaaksi. Anneli Jäätteenmäki on niin tottunut europarlamentin työhön, että ei halua enää kurata käsiään suomalaisten omilla asioilla. Tästä ei ole mitään pahaa sanottavaa – päivastoin, päätös otettaneen hänen entisessä vaalipiirissäänkin ilolla vastaan.

Sen sijaan nykyisen pääministeri Vanhasen toivoisi osaavan yhdistellä uutisia omista sensuurisanomisistaan ja muistikuviaan Jäätteenmäen kohtalosta. Entisen pääministerin salaiset teot tulivat kai esille salaisia teitä pitkin. Hallituksen avoimuus ja ministerien korkea moraali eivät tietoja paljastaneet. Jos lehdistö ei olisi ollut valppaana, meillä saattaisi vieläkin olla ensimmäinen naispääministeri vallan kahvassa.

Mikä ei ehkä olisi pelkästään negatiivinen asia.

Orhan Pamuk sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2006

Istanbulissa 1952 syntynyt Orhan Pamuk on nimetty vuoden 2006 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajaksi.

Vaikka valintaa täytyy olla täysin tyytyväinen, itse olisin suonut palkinnon Philip Roth’ille tai Paul Auster’ille. Mutta en ole onnistunut ennustamaan edes Finlandia-voittajia oikein (Bo Carpelania lukuun ottamatta tietysti). Toisaalta amerikkalaisa Nobel-voittajia on jo olemassa tarpeeksi saakka.

Pamuk’in tarinat kertovat usein turkkilaisen yhteiskunnan siirtymistuskista Ottomaanien Turkista nykyaikaan ja siitä seuranneista poliittisista ja uskonnollisista ongelmista. Olen lukenut vain kaksi Pamuk’in teosta, molemmat englanniksi, viimeisimmän romaanin (Snow vuodelta 2002) ja vuonna 1995 julkaistun The Black Book’in, joka aiheutti kirjailijalle ongelmia Turkissa, jossa sufismia ei aina katsota hyväksyvin silmin.

Pamuk on joutunut vaikeuksiin Turkin viranomaisten kanssa mm. kurdeja tukevista kannanotoista. Hän on puolustanut lausunnoillaan myös kuolemantuomion islamilaisilta mullaheilta saanutta Salman Rushdie’a.

Tässä(kin) Nobel-päätöksessä on näkyvillä poliittista kannanottoa. Se ehkä tukee ajatusta Turkin liittymisestä Eurooppaan ja jopa ottaa salavihkaisesti kantaa Turkin sisäiseen poliittiseen ja ihmisoikeustilanteeseen.

Saksalainen europarlamentaarikko ja entinen vasemmistoradikaali Daniel Cohn-Bendit, vuoden 1968 Pariisin mellakoiden Punainen Danny, on sanonut Pamuk'ista näin:

...was one of the intellectuals who made me understand the importance of Turkey joining the European Union. It is so important for democrats in that country. Orhan is not only one of the most important modern writers in Europe, he is one of the examples of the possible modernity of Turkey...

Lisäys 1515 SA: Työkaverini Ibrahim Lipunkantaja, joka on turkkilaiselta peruskoulutukseltaan arkeologi, kommentoi uutista näin:

Aina, kun joku turkkilainen arvostelee kirjoituksissaan turkkilaista yhteiskuntaa, te eurooppalaiset palkitsette tämän jollakin tavalla, joten en ole yllättynyt tästäkään palkinnosta.

Kukaan ei taida olla profeetta omalla maallaan, ei edes turkkilainen kirjailija.

Kalentereista ja muista vanhoista asioista

Olen ottanut osaa herneet uskottomien puheista nenäänsä vetäneen Blogisiskon aloittamaan keskusteluun ajanlaskujärjestelmämme nimestä kirjoittamalla vihaisen ja tulikivenkatkuisen kommentin, jossa väitin, aivan oikein, että länsimaisissa akateemisissa piireissä on kovaa vauhtia yleistymässä BC ja AD –käytäntöjen tilalle CE ja BCE –lyhenteet, jotka tarkoittavat ”Common Era” (yleinen (tai yhteinen ehkä) aikakausi) ja Before Common Era (ennen yleistä aikakautta).

Tämä on yhteneväinen Suomessa käyttettyjen e.a.a ja j.a.a –lyhenteiden kanssa, vaikka suomalaiset lyhenteet ovat jotenkin paremmin mieltä tyydyttäviä. Nehän tarkoittavat ”ennen ajanlaskun alkua” ja ”jälkeen ajanlaskun alun”.

Minusta lyhenteen muutos on aivan oikein, erityisesti ylikulttuurisessa ja globalisoituvassa (transcultural) ajassamme. Sehän ottaa huomioon maailman väestön enemmistön taustan, eikä tyrkytä vähemmistön, kristikansan, kulttuuriperintöä väkisin muun maailman kurkusta alas.

Ajanlaskun pitäisi olla niin paljon kuin mahdollista neutraali kulttuurisidoksista.

Kalenteriin on valittu ikuisesta ajasta joku satunnainen, mutta riittävän täsmällinen hetki, joka voidaan jotenkin historian avulla määrittää ja nimetty se vuodeksi yksi (vaikka olisi tietysti pitänyt aloittaa vuodesta nolla). Valinnan tehnyt (?) Nikean kirkolliskokous vuodelta 325 käytti kristillisen kalenterin pohjana Julius Caesarin vuonna 46 BC, e.a.a tai BCE, miten vain, koko Rooman valtakuntaa varten määräämän juliaanisen kalenterin.

Paavi Gregorius XIII tarkensi sitä gregoriaaniseksi kalenteriksi, joka tuli yleiseen käyttöön 1500-luvun lopulla. Suomessa (ja Ruotsissa) gregoriaaninen kalenteri otettiin käyttöön minun syntymäpäivänäni 17 helmikuuta vuonna 1753 (huom. syntymävuoteni on merkittävästi tätä myöhäisempi), jota seurasi 1. maaliskuuta.

Olen kirjoittanut kalentereista lastun viime vuonna otsikolla Horoskoopeista tai kalentereista, paremmin sanottuna.

Väittelyn tiimellyksessä löysin Blogisiskon saitilta silmäähivelevän blogin nimeltä Kaikenlaista, jossa nimimerkki Viivi kertoo mm. museoista. Eilen hän kirjoitti Helinä Rautavaaran museon aukaisemisesta otsikolla Valkoviiniä, afrikkalaista musiikkia ja pikkuprinsessoja WeeGee:ssä.

Ja täytyy vielä mainostaa vanhoja kirjoituksiaan, kun tämän päivänen lastun teko näyttää muuten olevan patologisen laiskuuden synkässä suonsilmässä. Olen nimittäin kirjoittanut Helinä Rautavaaran satunnaisesta kohtaamisesta Dakarin koneessa kauan sitten otsikolla Helinä Rautavaarasta ja ihan vähän Bob Marley’sta.

Ja ehdin juuri ennen tämän lastunpoikasen julkaisemista huomata Ripsan kommentin edellisessä lastussa, jossa hän kehottaa kaikkia kirjallisuuden ystäviä lukemaan kirjailija Olli Jalonen kesällä julkaistua väitöskirjaa Hitaasti kudotut nopeat hetket, joka Ripsan sanoin ”käsittelee suomalaisen proosan sisältöä 1900-luvulla. Vuosisadan romaaneja käsitellään 100 eikä yhdeltäkään kirjailijalta ole kahta teosta.”

Tarina: Tarinoiden synty

Aleksis Kiven päivänä on hyvä ajatella, miksi ihmiset ylipäätään vaivautuvat kirjoittamaan fiktiota. Sanan arkipäiväinen tarkoitus on selvä, fiktio on ei-totuutta eli valhetta ja länsimainen kulttuuri edellyttää Katekismuksesta lähtien sitä, että yhteisön jäsen puhuu totta, eikä ainakaan yritä harhauttaa kuulijaa/lukijaa tahallisilla harhatiedoilla tai – Herra hyvästi varjelkoon – harhaopeilla.

Kuitenkin, kuitenkin. Raamattu sanoo jopa näin (käytän vielä vanhanaikaista Raamattua):

Habakuk 2:2: Ja Herra vastasi minulle ja sanoi: ”Kirjoita näky ja piirrä selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessa lukea".
Jesaja 30:8: Mene siis nyt ja kirjoita se tauluun heidän läsnäollessaan ja piirrä se kirjaan, että se säilyisi tuleviin aikoihin, ainiaan, iankaikkisesti.

Margaret Atwood kirjoittaa kirjassaan Curious Pursuits (2006, Virago) sivulla 144 näin (oma suomennokseni):

Miksi minä kirjoitan?
Vihaan kirjoittaa omasta kirjoittamisestani, koska minulla ei ole siitä mitään sanottavaa. Minulla ei ole siitä mitään sanottavaa, koska en voi muistaa mitä päässäni liikkuu, kun teen sitä. Kirjoitusaika on kuin aivostani siivutettuja, pieniä palasia. Se ei ole aikaa, jota olisin itse elänyt… Kirjoittamisestaan kirjoittaminen vaatii itsetietoisuutta, itse kirjoittaminen vaatii siitä luopumista.

Viime viikon New Scientist –lehdessä oli artikkeli juuri tästä. Siinä tutkittiin meidän todellisuuden tajua ja sen suhdetta kertomiimme tarinoihin. (New Scientist, 7.10.2006, Everyday fairytales). New Scientist aloittaa juttunsa n'[in>

Once upon a time, if you believed your own fantastical stories it was a sure sign you were away with the fairies, but turns out we all like to create happy-ever-afters...

Kauan sitten, jos uskoit omia satujasi, sitä pidettiin merkkinä "poissaolostasi" tonttujen kanssa, mutta onkin niin, että me kaikki haluamme luoda satuja onnellisella lopulla...

Artikkelin mukaan meillä ihmisillä on taipumusta kertoa satuja kaiken aikaa. Eikä vain kaiken aikaa vaan ihan aina ja joka asiassa. Koko totuuden käsite on laitettava uusiksi.

Tämä johtuu siitä, että tietoisuutemme on rakennettu fabuloimaan (englanniksi confabulate). Ja tämä johtuu todellisuuden ja mielen välisestä tietojen suodatuksesta.

Apparently, aistien välityksellä vastaanotetaan johonkin päin hermojärjestelmää 11 miljoonaa tiedonjyvästä joka sekunti ja ne nielaistaan johonkin tiedostamattomaan osaan ajattelutoimintoja. Näistä miljoonista tiedonsiruista vain noin 40 siirtyy tietoiselle tasolle, jossa voimme niitä ihailla, kuulostaa, mässyttää, haistella ja maistella. Loput 10,999,960 tietoa sensuroidaan emmekä edes tiedä, että ne on sensuroitu.

Mielemme näyttää toimivan vähän kuin mikä tahansa valtio kansalaistensa suhteen. Jossakin on joku virkamies tai poliitikko, joka päättää, että jotkut tiedot on salattava, arkistoitava ja koodattava, eikä niistä sen koommin kuulla enää mitään paitsi ehkä sattumalta.

Ihmisyhteisössä tämä johtaa monenmoisten mielenkiintoisten konspiraatioteorioiden syntymiseen, joista parhaimmat palkitaan siirtämällä ne urbaaneiden legendojen kaanoniin.

Ja oma päämme toimii samaan tapaan.

Tiedonnälässämme alamme fabuloida. Jostakin käkkärämännystä tulee seita, peloista tehdään menninkäisiä ja toiveista jumalia. Ja kaikki puetaan symbolisiin kaapuihin. Tiedeyhteisö kutsuu kaapuja matemaattisiksi malleiksi tai kosmologisiksi konstantteiksi. Me tavalliset ihmiset kutsumme niitä tarinoiksi, runoiksi, faabeleiksi, vitseiksi, saarnoiksi ja joskus jopa silkaksi valheeksi. Jopa poliittisiksi tai kirkollisiksi lupauksiksi.

Ja siitä syntyy se soppa, jota kutsumme kai kulttuuriksi.

Jotkut pitävät tarinoitaan niin mainioina, että niille pitää saada suurempaakin kuulija/lukija/katsojakuntaa. Ja niin syntyvät taiteilijat: kirjailijat, runoilijat, maalarit, filosofit ja muut ammatikseen valehtelijat alinta kesätoimittajanplanttua myöten. Jollakin salaperäisellä ja arvatenkin sattumanvaraisella mekanismilla alitajuntaan varastoituja tietoja synnytetään tietoiselle tasolle kuin alkuhiukkasia avaruuden tyhjyydestä.

Mitä merkillisempiä ja salaperäisempiä yhdistelmiä näistä ja tiedetyistä asioista syntyy sitä suuremmaksi katsotaan taiteilija, joka käyttää niitä taiteessaan hyväksi.

Nähtävästi Atwood oli oikeassa arvellessaan menettävänsä hallinnan kirjoittamansa tekstin syntyvaiheessa. Kirjailijan ammatti näyttääkin siis olevan vain herkempi, viihdyttävämpi ja taitavampi muoto arkipäiväisestä fabuloinnista. Ja kirjailijan kohdalla fabulointia ei sovi kutsua valehteluksi vaan taiteeksi - fiktioksi tai runoksi.

Lento-onnettomuus Stordissa

Daidaloksen lennossa on lyhyt juttu ja joitakin taustatietoja Stord'issa Norjassa tänä aamuna tapahtuneesta, färsaarelaisen Atlantic Airwaysin BAe-146 matkustajakoneen lento-onnettomuudesta.

Non sequitur, modus tollens ja jokapäiväistä tasa-arvoa

Kuva Iltalehti: Maria Guzenina ei hyväksy väkivaltaan vihjaavaa kommentointia.

Motto:
Jos nainen ja mies ovat tasa-arvoisia, he ovat samoja.
Jos nainen ja mies ovat samoja, he ovat tasa-arvoisia.

Elokuussa kirjoitin taiteen eliitin vallasta otsikolla Tieto on valtaa; taiteen eliitti, onko sillä valtaa? (siellä muuten Stockholm Slender eli bloginpitäjä Botanist on Alps on vielä jatkanut keskustelua runoudesta ja eliitin vallasta). Lastussa puhuin myös kulttuuriministerin keittiön uudesta harmaasta eminenssistä, joka istuu lähellä taide-eliitin huippua omillakin ansioillaan.

Ja mitä näenkään YLE:n videoarkistossa eilen illalla ja Iltalehden lööpissä tänä aamuna.

Kulttuuriministeri Tanja Saarelan keittiökabinetin harmaa eminenssi on iskenyt ensimmäisen – eikä, toivottavasti, viimeisen kerran. Elokuvaguru Saarela on puolustanut naistansa kunnon miehelle sopivin, lujin ottein. Ja Iltalehti on tietysti kääntynyt juuri oikeiden mielipidesampojen puoleen ja saanut täsmälleen odotettavissa olevia vastauksia.

Pöyristyneet (toivottavasti kirjoitin tuon oikein) Maria Guzenina ja Leena Harkimo (joka ratsasti politiikkaan miehensä nimellä) ovat kovin sanoin tuominneet taideritari Saarelan puheet naisten tasa-arvoa loukkaaviksi, paluuksi 1800-luvulle. How very predictable!

Joku Heinäluoma on naama katkeruudesta pitkänä antanut myös asiassa lausuntonsa, joka on tyypillinen demaripoliitikon tyhjän pyöreä syylliset-on-muualla räkäisy, josta ei tarvitse piitata sen enempää kuin hänen muistakaan politrukin puheistaan.

Sen sijaan näiden suloisten valokuvamallipoliitikkojen puheet kiinnostavat tietysti enemmän kuin elähtäneen näköisen pullamössösossun.

Eniten olen pettynyt Tanja Saarelan antamaan vähättelevän alentuvaan ja ”patronising” puheeseen YLE:llä. Hän näytti sanovan siellä, että joku ilta Saareloilla vietetään ”sanan äärellä”. Voi olla, että Tanjan sana ei ole se, joka kuuluu siinä keskustelussa kovimpana. Mutta mitä kaksi aikuista ihmistä tekevät suljettujen oviensa takana (en viittaa tässä pääministeri Vanhaseen millään tavalla, vaikka hänkin on tämän päivän Iltalehdessä päässyt piirakan jaolle), on näiden oma asia, eikä kuulu meille muille.

Kun aloitin tämän lastujen julkaisun tammikuussa 2005, niin – sen lisäksi, että omasin naurettavan halun sanoa maailmalle mielipiteeni jokaisesta mahdollisesta asiasta ja erityisesti kirjallisuudesta – halusin peitellä sukupuoleni. Sama pätee edelleen, lähes jokaisen lastun yhteydessä uskottelen itselleni, että sukupuoli ei näkyisi tekstissä. Pitkän aikaa, niin olen kommenteista lukenut, monet Arvoisat Lukijat kuvittelivat haarojeni väliin rakenteita, joita siellä ei ollut. Tai ehkä tämä kuvitelma ei ollut aivan niin aktiivista kuin tuosta voisi luulla, mutta näinhän asia tietysti viimekädessä on.

Siksi en ole kirjoittanut paljoakaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja olen jopa ehkä freudilaisen lipsahtelun vuoksi arvostellut omaa sukupuoltani enemmän kuin sitä toista.

Itsestään selvää näyttäisi olevan, että nainen ja mies elävät eri kulttuureissa.

Tietysti he elävät osaksi samoissakin kulttuureissa sanotaan vaikka jossakin opettajainhuoneessa, kunnanvaltuuston kokoussalissa tai lehden toimituksessa, mutta on olemassa (osa)kulttuureita (meritokraattisia kulttuurisfäärejä), joihin miehellä tai naisella ei sukupuolensa vuoksi ole mahdollisuutta osallistua muuten kuin ulkopuolisena ihmettelijänä. Esimerkkeinä vaikkapa naisten kuukautiskiertoon kuuluvat menot tai miehen kivesten (balls) fyysiseen olomuotoon liittyvät onnet ja onnettomuudet, tai seksuaalisten mieltymysten ja aktiivisuuden osa-alueet.

Eli kulttuuri sinällään jakautuu voittamattoman spesifisesti alaosiinsa luonnon tai kulttuuriperinnön sanelemilla ehdoilla.

Tästä seuraa helposti tahmaisen teleologisena suonsilmäkkeenä se, että naiset ja miehet joutuvat jonkinlaisen orgaanisen kollektivismin koukkuun. Tai ehkä koukkua olisi parempi sanoa genotyyppikollektivismiksi, vaikka tyypillistä nais- tai miesgenotyyppiä ei ehkä ole olemassakaan edes poliitikkojen keskuudessa. Muut naiset ja muut miehet pitävät ”ruoskillaan” huolen, että yksilö ajautuu kollektiivin jäseneksi niin aikaisessa vaiheessa kollektiivielämäänsä, että siihen ei voi valikoitua yksilön vapaan tahdon ansiosta.

Tuloksena on pitäytyminen automaattisissa toimintamalleissa, jotka väistävät yksilön oman vapauden ja harkinnan, jopa pääsemisen ulos kollektiivin jäsenyydestä. Feminismi on parhaimmillaan tai pahimmillaan, miten sen haluaa sanoakin, juuri tällainen vankila. He, linnoissaan taistelevat feministit, ovat genotyyppinsä kollektiivin ajattelemattomia lausunto automaatteja, jos tietää mistä kohdasta löytää heidän laukaisunappinsa.

Guzeninalta erityisesti olisi odottanut, ja Harkimoltakin toivonut (tietysti turhaan) hieman modernimpaa otetta kommenteissaan. Molempien olisi syytä ottaa oppia Olli Saarelan virkistävän suorista ja rohkeista puheista.

Guzenina muuten kirjoitti (vakava-aiheisessa) Iltalehden kolumnissaan 29.9.2006 (jonka sisältämään sanomaan täysin yhdyn) tähänkin tarinaan sopivasti näin:

Mitä hemmettiä?
Englantilaisen sanonnan mukaan lapset oppivat sitä mitä elävät. "Children learn what they live."

Sama sopinee hyvin meihin kaikkiin.

Ai niin, ja PS, olenkin kirjoittanut tähän jollakin tasolla liittyvän Runotorstain 19. haasteen innoittaman runon Hymni kapinalliselle runosivuillani Runon arjessa .

Don’t you just hate those f***ing programmers

Kuva: Microsoft-ohjelman käyttäjä tuijottamassa viikon miljoonatta virhesanomaa 404

Otsikko kuuluisi ehkä suomennettuna näin: Etkö rakastakin todella noita ihmisystävällisiä ohjelmoijia. Tai jotakin sen suuntaista.

Microsoft Corp on tullut kuuluisaksi siitä, että on tullut äärettömän kuuluisaksi, kaikkivoivaksi, ylimieliseksi ja tietysti rikkaaksi. Nähtyäsi ziljoonannen kerran virhesanoman 404 olet ehkä valmis hyväksymään sharia-lain kivityksiä ja päänkatkaisuja sisältävät säädökset koskemaan kaikkia maailman ohjelmoijia, Microsoftin ohjelmoijia erityisesti ja tietysti ennen kaikkea Bill Gates’iä, vaikka hän antaisi 96 % omaisuudestaan Afrikan AIDS’in ja nälänhädän poistamiseksi ja jättäisi itselleen vain vaivaiset 5 tai 6 miljardia pahan päivän varalle.

Näin juuri videon, joka muuttaa kaikki käsitykseni Microsoftin huonosta ohjelmointietiikasta. Videon nimi on Microsoft shares your pain…, ja jokaisen ohjelmien käyttäjän ja ohjelmoijan tulisi ottaa se tosissaan, vaikka toisaalta epäilenkin, että Microsoft teki videon vastaiskuna käyttäjien ainaiselle valitukselle.

Video on nähtävillä täältä: Microsoft shares your pain: programmers tortured whenever your MS product crashes.

Ja jos Arvoisalla Lukijalla on inklinaatiota marssimusiikkiin, sellaiseen kuin rintoja röyhistävä ja sielua kiristävä Die Fahne Hoch, die Reihen fest geschlossen..., niin täältä löytyy Microsoftin propagandafilmi päivän ratoksi, opastukseksi tai epätoivoksi, riippuen kunkin henkisestä rakenteesta.

Huom, disclaimer: Dionysoksen kevät ei tietenkään ota minkäänlaista vastuuta näiden videoiden mahdollisesti tuottamasta mielihyvästä tai mielipahasta tai mistään muista seurauksista. Epäilen lisäksi, että videoita ei ole tehty täysin vakavalla mielellä ja saattavat olla eskapistista viihdettä.

Globalisaatiokapitalismi hyväilee maailman herkänpehmeää alavatsaa

Kuva New York Times: Golobalisation kukkivat kasvot

Norsunluurannikko on entinen Ranskan siirtomaa, jonka köyhyys on syventynyt kolonialismin ajan "päätyttyä", eikä köyhyyden ja kurjuuden loppua ole helposti nähtävissä. Abidjan on puolestaan köyhän Norsunluurannikon köyhä pääkaupunki. Maan ainoalle kansainväliselle lentokentälle laskeutuessaan näkee laajoja hyvinhoidettuja palmulehtoja ja vihertävänä siintävän meren, jossa uiskentelee lelulaivoja. Maanpäällinen paratiisi, siis lentokoneesta nähtynä. Mutta nyt on jotakin mätää Norsunluurannikon maalla, ja se haisee yli-ikäisille kananmunille, eltaantuneelle valkosipulille ja tietysti öljylle – rahalle siis.

Nimittäin viime kuussa paikallinen yhtiö nimeltä Tommy, otti ja sopi monikansallisen Trafigura –yhtymän, joka teki viime vuonna voittoa 28 miljardia dollaria, kanssa puhdistustyöstä, jonka kohteena oli laivanlastillinen myrkyllistä jätettä jostakin päin Eurooppaa ehkä Välimereltä, jossa laivaa on käytetty mm. liikkuvana öljynpuhdistuslaitoksena. Tommy ei ehkä tiennyt, että jätettä oli jo yritetty puhdistaa Amsterdamissa, mutta kalliin hinnan vuoksi työtä ei tehtykään siellä ja jäte tuotiin halvemman työn maahan, ja Abidjaniin.

Kunnon kapitalistien tavoin Tommyn omistajat päättivät hoitaa homman mahdollisimman vähin kustannuksin ja äänin. Samettisen Afrikan yön suojassa jäte lastattiin tankkiautoihin, jotka jakelivat sen ainakin 18 eri kohteeseen Abidjanin liepeillä olevien hökkelikylien asukkaiden iloksi. Yön aikana levinneen löyhkän varottamana paikalliset asukkaat estivät joidenkin tankkiautojen työn ja pahoinpitelivät yhtä autoilijaa suutuspäissään. Osaa autoista ei tyhjennetty vaan jätettiin lasteineen kaduille.

Seuraavien päivien aikana abidjanilaisten sairaaloiden vastaanotoille alkoi ilmestyä oksentelemaan ja vaivojaan valittamaan sairaita ihmisiä, joista osalla oli pahannäköistä kuplivaa ihottumaa kehossaan. Muutama kuoli, muille saatiin jotakin apua aikaiseksi. Ja syynä oli Tommy-yhtiön Abidjaniin levittämä jäte.


Kuva New York Times: rikkaiden jätteiden tiet

Aikaisemmin, heinäkuussa, Amsterdamin satamayhtiö, Amsterdam Port Services, oli saanut sopimuksen sveitsiläishollantilaiselta liikeyritykseltä, Trafiguralta, sopimuksen arvo oli 15,000 dollaria. Tarkoituksena oli käsitellä ympäristöystävälliseksi laivanlastillinen jätettä, jota tuotiin satamaan kreikkalaisella, Panaman lipun alla uiskentelevalla tankkerilla luonnonsuojelulliselta nimeltään Probo Koala matkalla Viroon lastaamaan uutta jätettä. Amsterdamilaiset huomasivat, että jäte oli myrkyllistä ja sitä ole paljon enemmän kuin oli alun perin ilmoitettu. Työstä tehtiin uusi arvio, kaksikymmentä kertaa aikaisempaa suurempi, ja puhdistuksen hinta oli nyt 300,000 dollaria.

Trafigura päätti, että hinta oli liian suuri ja teki sen sijaan sopimuksen norsunluurannikkolaisen Tommyn kanssa. Jo laivasta pumpattu jäte lykättiin Amsterdamissa takaisin laivaan, joka hävisi kahdeksi viikoksi muun maailman näkyvistä ja seilasi lopulta Abidjaniin korjaamaan maan terveystilastoja eurooppalaisilla lieteterveisillä.

Trafiguran mukaan Abidjanissa kuolemaa kylvänyt myrkky ei tule heidän myrkkylastistaan. Todisteena on heidän omat laboratoriotuloksensa, jotka osoittavat, että liete sisältää vain haitallisia mutta ei kuolettavia ympäristömyrkkyjä. Huhuina liikkuvien tietojen mukaan Hollannissa otetussa näytteessä olisi mm. vetysulffidia, eli koululaiskielellä rikkivetyä, jonka mädän kananmunanhajun monet suomalaisetkin koululaiset muistanevat kemiantunneilta rikkiraudan ja rikkihapon yhteisenä tuotteena. Trafiguran mukaan näin ei ole. He ovat tutkituttaneet jätteen Saybolt – nimisellä rotterdamilaisfirmalla, joka ei löytänyt hengenvaarallisia myrkkyjä.

Hollannin rikospoliisi on aloittanut tutkimukset Amsterdamin satamayhtiön antaman näytteen perusteella. Poliisin käytössä olevia tutkimustuloksia ei ole julkistettu.

Vuosikausia kolmannen maailman maita on käytetty halvan raaka-aineen lähteenä ja palkaksi sinne on lähetetty teollistuneiden maiden jätettä. Greenpeacen mukaan tämä jatkuu edelleen mm. vanhojen laivojen lähettämisellä kehitysmaihin hajotettaviksi. Varsinaisen myrkyllisen jätteen vienti on kielletty nk. Basel Ban’in perusteella, mutta niin kuin monen muunkin kansainvälisen sopimuksen osalta, kieltoa ei noudateta.

Greenpeace on nyt blokeerannut Probo Koala-laivan virolaisessa Paldiskin satamassa.

Borat on Kazakstanista

Kuva: toimittaja Borat Sagdiyev ilotyttöjen ympäröimänä

Marraskuussa tulee levitykseen elokuva, joka yrittää analysoida amerikkalaista kulttuuria kazakstanilaisin silmin. Päähenkilönä on kazakstanilainen toimittaja Borat Sagdiyev, jota näyttelee brittiläinen koomikko Sacha Baron Cohen, paremmin tunnettu – ehkä vielä mutta mahdollisesti ei kovin kauan enää – Ali G’nä (kuva lastun lopussa). Borat on hauskantyhmä, kompasteleva, yksinkertainen, tietämätön, juutalaisvihamielinen homojen ja naisten vihaaja, joka on suosittu jopa kazakstanilaisten omassa keskuudessa.

Boratin suosio ei kuitenkaan yllä aivan Kazakstanin korkeimpaan johtoon saakka. Presidentti Nursultan A. Nazarbayev on tällä viikolla julkisesti tuominnut filmin ja tehnyt tilanteen mikäli mahdollista, vielä entistäkin huonommaksi maan kannalta uhaten ottaa asian esille keskusteluissa presidentii George W. Bushin kanssa. Tämä tieto on kuitenkin Kazakstanin hallituksen toimesta ehdottomasti kumottu valheeksi.
Filmin nimi on “Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan”, joka kuuluu suomeksi ehkä jotenkin, että ”Borat: Kulttuurioppia Amerikasta tehty Loistavan Kazakstanin Kansakunnan hyödyttämiseksi”. Trailerin voi katsella täällä.

Filmi, joka näytettiin viikko sitten (syyskuussa 2006) julkisuudessa ensimmäisen kerran Toronton kansainvälisillä filmijuhlilla, kuvaa Kazakstanin köyhyyden, prostituution ja erilaisuuden vihaajien takapajulaksi.

Eli vähän, tai paremminkin paljon, niin kuin Suomi kuvataan Kaurismäkien elokuvissa, jotka nostavat aina ärtymyksen hien minun otsalleni, vaikka niitä tietysti katselen aina kun tilaisuus ilmaantuu mielenkiinnolla, kansallisen myötähäpeän pakottamana tai suomalaisen miehen sielunmaisemaa somalla haikeudella sivelevän musiikin vuoksi. Niin kuin elokuvia Kauas pilvet karkaavat (mielestäni paras, sana on tässä liian positiivinen, Kaurismäki-filmi) ja Mies vailla menneisyyttä, joka muuten näkyi täällä yhtenä yönä pari viikkoa sitten jollakin hollanninkielisellä kanavalla. Markku Soikkeli sanoo arvostelussaan Miehestä vailla menneisyyttä tähän tapaan:

Mies vailla menneisyyttä" (2002) edustaa leikkielokuvaa, jossa näyttelijät ovat lausuvinaan repliikkejä ja ohjaaja laativinaan yhteiskunnallista protestia alleviivaten vahvimmat vitsinsä kansalaisyhteiskunnan alasajosta. Katsojan tehtäväksi jää kuvitella, että kyseessä olisi enemmänkin kuin värikylläinen albumi aikuisten mikämikämaasta...

Voi olla, että jotakin samanlaista voitaisiin sanoa Boratistakin. Vaikka Borat-showssa on aina yltäkyllin sitä, mitä Kaurismäkien elokuvista puolestaan aina puuttuu – huumoria. Kaurismäellähän huumori on aina tahatonta, mikä panee ehkä katsojan nauramaan – tai vaihtoehtoisesti itkemään – elokuvalle eikä vitsille.

Propagandasota Boratin ja tämän "maanmiesten", Kazakstanin hallituksen edustajien kanssa on jatkunut jo pitkään. Sodassa on ammuttu mm. tällaisilla massatuhoaseilla:

Kazakstanin ulkoministeriön puhetorvi, Yerzhan N. Ashykbayev, pääkaupungissa Astana’ssa (New York Times’in mukaan):

what we are concerned about is that Kazakhstan — terra incognita for many in the West — is depicted in this way…[Government] reserved the right to any legal action to prevent new pranks of this kind...

Borat yhtyi lausuntoon omalla saitillaan julkaistussa videossa näin (muistetaan, että Sacha Baron Cohen on juutalainen):

[I] fully supported my government’s decision to sue this Jew. Since the 2003 Tulyakov reforms, Kazakhstan is as civilized as any other country in the world women can now travel inside of bus. Homosexuals no longer have to wear blue hats. And age of consent has been raised to 8 years old.

Ilmeisesti Kazakstanin hallitus ei ole vielä oppinut, että sanasotaa koomikoiden kanssa on mahdotonta voittaa. Paitsi tietysti totalitäärisissä valtioissa, joissa koomikot voidaan joko panna linnaan tai häviävät muuten vähin äänin. En tosin osaa sanoa, onko Kazakstanissa tällainen tilanne, sehän vaikuttaa vakaalta demokratialta, jossa presidentti Nursultan A. Nazarbayev on hallinnut neukuilta saadusta itsenäistymisestä saakka, vuodesta 1991 (eli paljon lyhyemmän ajan kuin Kekkonen Suomessa).

Kazakstanin lehdistö on tiukan sananvapauslainsäädännön (eikö olekin mukavan orwellilainen eufemismi) rajoittamaa. Ulkoministeriön virallinen lausunto antoi lehdille tilaisuuden kommentoida epäsuorasti maan poliittista tilannetta. Toimittaja Baryz Bayen on New York Timesin mukaan näyttänyt kanavallaan kuuden minuutin pätkän Boratin esiintymisestä MTV Europe Music Awards – tilaisuudesta Lissabonissa (marraskuussa 2005). Pätkässä mm. naureskeltiin presidentti Nazarbayevin totaaliselle poliittiselle vallalle. Toimittaja Bayen oli ujuttanut omaan ohjelmaansa myös vanhan Radio Jerevanin ”vitsin”:

I have never read Solzhenitsyn, but I condemn him absolutely.

Hei, tuohan kuulostaa ihan omilta “kirja-arvosteluiltani”.


Kuva: Sacha Baron Cohen Ali G:nä

Ranskalainen totuus ja televisio

Usein sodista ja muista mellakoista jää ihmisten mieleen vain epämääräisiä mielikuvia, jotka muuttuvat ajan myötä ja muuttuneina tulevat totuuksiksi.

Itselläni on muistikuvia suomalaisten poliisien ratsuväkihyökkäyksistä Vietnam-mielenosoittajia vastaan Helsingissä joskus iloisella 60-luvulla. Vaikka ne olivat vain pieni ja vähäpätöinen osa mielenosoitusten kokonaisuudessa, ne omassa mielessä jotenkin määrittävät niitä tapahtumia, ja varmasti joskus vanhainkodin keinutuolissa lastenlapset saavat kuulla tapahtumista värikkään tarinan, joissa isovanhemmalla on suuri ja merkittävältä kuulostava rooli (olemattoman sijasta) ja poliisit ovat näytelmän konnia. Niin kävi hiljattain myös Kiasman edustalla tapahtuneelle taistelulle ja siitä tulee paikallaolijoille ja muillekin ehkä jonkinlainen urbaani myytti, tosi tai epätosi, kukapa siitä niin kovasti joskus tulevaisuudessa välittää. Ja osallistuneet "opiskelijapojat" ovat sankareita ja poliisit konnia.

Tapahtumia määrittäviä julkisia kuvia on tietysti paljon, jotkut niistä aitoja monet lavastettuja. Iwo Jiman valtauksen lipunnosto oli lavastettu, mutta siitä ei kukaan nyt enää niin välitä.

Lavastamatta vietnamilaisella tiellä alasti ja napalmin polttamana juoksevan alle kymmenvuotiaan tytön kuva määritti sitä sotaa paremmin kuin tuhannet metrit viisaita analyyseja sen ajan lehdissä.

Suomen talvisotaa määrittävät kai kuvat valkokaapuisista suomalaissotureista suksineen (suomalaisille ja ulkomaalaisille samalla tavalla). Jatkosodan määritykseksi sopii ehkä parhaiten ylimyksellisen Mannerheimin ja vähemmän ylimyksellisen Hitlerin tapaaminen radan varrella jossakin Utin lentokentän tienoilla. Tai ehkä kuva Helsinkiä vartioivasta ilmavalvontalotasta. Onhan näitä.

Ja yksi sellainen määrittävä kuva on palestiinalaisisästä suojelemassa 12-vuotiasta poikaansa Mohammed al-Durra’a israelilaisten kivääritulelta jollakin Gazan kadulla. Kuva oli otettu ranskalaisen televisioyhtiön, France-2:n kuvaajan, palestiinalaisen Talal Abu Rahma’n ottamasta pitkästä filminpätkästä, jota France-2 levitti tapahtuman jälkeen ilmaiseksi kaikille halukkaille. Kukapa ei olisi ollut liikuttunut, ja tapahtuman aiheuttama kiukku palestiinalaisten keskuudessa johti vieläkin jatkuvaan intifadaan.

France-2 on haastanut kolme bloginpitäjää oikeuteen näiden väitettyä lastuissaan, että tilanne oli lavastettu ja koko filmi, sanomalehdissä levitettyine kuvineen väärennös. Toissapäivänä oikeuden syyttäjä suositteli, että France-2:n syyte hylättäisiin ja ensimmäisenä oikeuteen joutunut ranskalainen, kansanedustajaehdokas ja internetmoguli (Media Ratings), Philippe Karsenty vapautettaisiin. Kolmen asiassa istuvan tuomarin päätös on odotettavissa 19 lokakuuta.

Oikeudessa kävi ilmi, että France-2:n toimittaja, Charles Enderlin, ei ollut itse paikalla, kun kuvat otettiin. Silti hän, tietenkin luottaen tuttuun kuvaajaansa, sanoi maailmalle levitetyssä editoidussa filmissä, että israelilaiset ampuivat Mohammedin tämän jouduttua vahingossa palestiinalaisten ja israelilaisten tulitaistelun keskelle.

Alkuperäisen otoksen nähneet ”puolueettomat tarkkailijat” (heh, heh) ovat todistaneet, että luodit eivät voineet tulla israelilaisista aseista. Tällaisia ”puolueettomia” ovat mm. l’Express-lehden päätoimittaja Denis Jeambar ja asiaa tutkinut elokuvaohjaaja ja tuottaja Daniel Leconte. Myös joku saksalainen televisioyhtiö on omissa tutkimuksissaan tullut samanlaiseen johtopäätökseen.Näin ollen luodit, mikäli tilanne oli Muhammedin kuoleman osalta totuuden mukainen, tulivat palestiinalaisten itsensä aseista. Taistelupaikalla oli kuvaajia myös muista televisioyhtiöistä, mutta tätä tapausta ei ole muiden filmeillä (tämä ei tietysti todista sitä eikä tätä).

Me voimme tietysti totuudenmukaisesti sanoa, että tällä ei ole kokonaisuuden kannalta suurempaa merkitystä suuntaa tai toiseen. Israelilaiset ja palestiinalaiset ammuskelevat toisiaan kuoliaiksi kuukausi kuukauden perään ja varmasti jatkavat vielä vuosikaudet.

Muistan itse selvästi, kun näin tämän filminpätkän BBC:n uutisissa ja myöhemmin säälittävänä kuvana lehdissä. Ja se vaikutti minun mielipiteeseeni. Ennen näkemistä ja näkemisen jälkeen asenteeni israelilaisiin ja palestiinalaisiin oli selkeästi erilainen. Monista syistä johtuen, joista jotkut (kaikki?) ovat selkeästi subjektiivisia, suhtauduin israelilaisiin myönteisemmin ennen kuvien näkemistä.

Siksi tällä on minulle itselleni suuri merkitys.

En tietysti ole enää siinä määrin sinisilmäinen, että uskoisin kaiken mitä televisiossa näytetään tai lehdissä kirjoitetaan. Mutta siitä huolimatta tämä tapaus on mielessäni suunnaton pettymys. France-2:n toimittajan lisäksi uutistoimituksessa on ollut myös muita päätökseen osallistujia. Viime kädessä tietysti uutisista vastaava päätoimittaja on vastuussa, jos kanava lankeaa lavastettuun ansaan.

Bloggari Karsentyn suurin rikos onkin ilmeisesti ollut se, että hän vaati sekä toimittaja Enderlinin että France-2:n uutispäällikön, Arlette Chabot’n, eroa.

Toimittaja Enderlin on sanonut tilanteesta mm. näin:

…the image corresponded to the reality of the situation, not only in Gaza but also in the West Bank…

Eli suomeksi: ...kuva vastasi todellisuutta ei vain Gazan vaan myös Länsirannan tilanteesta…

Propaganda, vaikka olisi tarkoitettu puhumaan oikean asian puolesta, ei liene journalismia. Ainakaan yleiseurooppalaisessa mielessä, vaikka ehkä vastaisikin ranskalaista käsitystä toimittajan työstä.

Lisälukemista Cybercast News Service:ltä .

Lue niin kuin kirjailija

Merimieskirkon Brysselin pappilassa oli viikonvaihteessa kirjamarkkinat. Kaikki saivat tuoda vanhoja kirjojaan myytäväksi, itse veimme vain yhden kirjan, Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies, joita jostakin käsittämättömästä syystä oli siunaantunut kahtena kappaleena Brysseliin muuton jälkeen säälittävän pienenä pysyneeseen kirjastomme ”suomenkieliseen osastoon”.

Kirkon pöydät sen sijaan notkuivat toinen toistaan paremmista, kahvin- ja voin-tahraisista kirja-anneista. Toiveikkaina yritin etsiä Anita Konkan kirjoja, mutta ei löytynyt. Voi olla, että Anitan kirjat ovat sellaisia, joita ei laiteta aivan helposti kierrätykseen. Niiden ostajilla on ollut vakaa aikomus omistaa kirja lopuksi elämäänsä, siksi niitä ei löydy myöskään kirjadivareista.

Tosin se ei ole mikään suuri ihme. Monet divarit ovat sellaisia sotkuisia pölypesiä, että niistä on mahdotonta löytää juuri hakemaansa kirjaa. Kirjanmetsästäjä on divarissa paremminkin kuin kullankaivaja, joka kauhaisee hyllyjen hämärästä kirjavirrasta kätensä vaskooliin kourallisen toivehiekkaa, heiluttelee sitä hetken silmiensä edessä ja yleensä joutuu pettyneenä heittämään saaliinsa takaisin sinne, mistä oli tullut. Aarteita on vaikea löytää edes pölyisistä kirjahyllyistä.

Luin viikonvaihteessa New York Times’ista Emily Barton’in artikkelin Brush Up Your Chekhov (linkki saattaa vaatia ilmaisen kirjautumisen), jossa arvosteltiin Francine Prose’n kirjaa Reading Like a Writer: A Guide for People Who Love Books and for Those Who Want to Write Them. Kirja ilmeisesti kertoo juuri siitä, mitä otsikko lupaa, ja ehdottanee, että lukiessa tulisi jokaista sivua, kappaletta ja lausetta lähestyä maistellen ja oppimismielessä, nähdäkseen, miten kirjailija on valaissut ja peittänyt, sanonut ja jättänyt sanomatta; arvioida kirjailijan työkalupakin jälkiä tekstin sokkeloissa.

Kirjojen ahmimisvaiheessa, joskus mesoliittisella kaudella, nauttiessaan kuumeisesti tarinoista ei ehtinyt kirjoista lukea juuri muuta kuin sanat; pilkut ja pisteetkin jäivät joskus näkemättä. Jokainen kirja, oli se sitten hyvä tai huono, ilahdutti mieltä niin kuin äänet, värit ja liikkeet vauvaiässä. Seuraavassa lukijavaiheessa oli kirja kahlattava nopeasti läpi. Siitä oli oltava sujuva mielipide Tyrvään yhteislyseon viereisen baarin, Bändiksen, tupakkaa posket lommollaan ja punaisin poskin kokeilevia, kaikentietäviä mielipideautomaatteja varten. (Huom. Olin itse yksi näistä, joten asiasta ei voi tämän enempää valittaa.)

Se vaihe loppui vasta opiskelijana, kun oli muutakin tähdellistä luettavaa kuin fiktio ja runous. Silloin oppi valikoimaan lukemaansa; ja pysähtymään siihen, mitä kirjoissa todella sanottiin, maistelemaan pilkkuja ja pisteitä, tuijottamaan hämmästyneenä rivien välejä, ihmettelemään kappaleiden muodostumista ja yrittämään kaivautumista kirjailijan ihon alle.

Aina se ei tietysti onnistunut. Joyce on vieläkin ymmärtämättä ja ainoa Odysseuksen tekstistä pysyvästi mieleen painunut yksityiskohta on Leopold Bloomin kuivien vetäisy räiskyvän ilotulituksen säestämänä. Joycen Odysseusta ei tietysti voi edes yrittää ymmärtää, jos ei kunnolla osaa edes Homeroksen Odysseusta tai Danten Jumalaista näytelmää. Tai ehkä sentään voisi yrittää, muutakin turhaa työtä on toki tähän ikään tullut tehdyksi.

Emily Barton kertoo kirjailija Prose’n suosittelevan lukijan aivojen uudelleen järjestämistä niin, että unohtaa tarvitsevansa mielipiteen kirjasta ja sen sijaan katsoo kirjaa ”as something that might move or delight you”.

Ainakin oman lukijanurani evoluutio on tuonut juuri siihen pisteeseen. Kirjoista pystyy nykyisin nauttimaan ilman syyllisyyttä hiljaa ja hitaasti.

Tosin haittana hitaalla lukemisella on se, että kokonaisuus tahtoo hukkua yksityiskohtien pusikkoon. Ja toisaalta se, että kirjoja on aina useita luvun alla, ja aukijätettyinä työpöydällä, olohuoneen lasipöydällä valkoisen Aaltovaasin vieressä (tämä on erityisen suuri synti!), yöpöydällä, tv-pöydällä ja jopa joskus lattialla, joka menee täysin puolison sietokyvyn ulkopuolelle ja aiheuttaa helposti tarpeetonta suukopua ja jopa kulmien kiukkuista rypistelyä, usein puolin ja toisin.

Reading like a writer sanoo aluksi mm. näin:

Can creative writing be taught?

It's a reasonable question, but no matter how often I've been asked, I never know quite what to say. Because if what people mean is: Can the love of language be taught? Can a gift for storytelling be taught? then the answer is no. Which may be why the question is so often asked in a skeptical tone implying that, unlike the multiplication tables or the principles of auto mechanics, creativity can't be transmitted from teacher to student. Imagine Milton enrolling in a graduate program for help with Paradise Lost, or Kafka enduring the seminar in which his classmates inform him that, frankly, they just don't believe the part about the guy waking up one morning to find he's a giant bug.

Eli kirjoittamisen lahja – ja lukemisenkin – on ehkä sittenkin sisäsyntyistä. Näin olen itsekin usein peloissani ajatellut, vaikka en ehkä ole käyttänyt juuri noita sanoja.

Joskus olen jopa tavannut kirjailijoiksi aikovia, kirjoittajakurssin oppilainakin, jotka torjuvat kirjojen lukemisen kirjailija-aspirantille tarpeettomana ja jopa vahingollisena. Se menee tietysti liian pitkälle, eiväthän kirjailijat elä tai tuota tyhjiössä vaan osana dynaamista perinnettä (kuten Arvoisa Lukija ehkä huomaa, yritän tässä parhaani mukaan olla sanomatta, että emme ole saaria). Sitä paitsi valtava määrä tyydyttävää lukijan iloa jäisi nauttimatta, jos ei olisi kirjoja ja tietysti viisaita kirjailijoita niitä tuottamassa.

Muuten Gabriel Garcia Márquez kertoo lukeneensa Kafkan Muodonmuutoksia tällaisin seurauksin:

I didn’t know anyone was allowed to write things like that. If I had known, I would have started writing a long time ago. So immediately I started writing.

Ai niin. Kirkon kirjamyyjäisistä jäi melko laiha saalis kotiin vietäväksi. Puolisolle pari dekkaria (kun itse en sitäkään genreä kunnolla ymmärrä), yksi Pentti Kirstilän Hanhivaara-kirja, joka löytyi myös kotoa tarkemmin katsottuna, joten ei ilmeisesti ollut ollut ikimuistoinen lukukokemus; ja Outi Pakkasen Macbeth on kuollut, josta kuulemma tullaan vielä nauttimaan lisää yhteisessä ruokapöydässä. Itselleni sain haalittua kolme opusta: Antti Tuurin Suuri, pieni maa, kertomuksia Islannista (1993), Raija Siekkisen Pieni valhe-kokoelma (1986) ja jo edellisessä lastussa mainittu Vilho Vikstenin Runo ja tulkinta –vihkonen (1971).

P.S: Täällä on ote Prose’n kirjasta ja lisäksi mielenkiintoinen luettelo sadasta ”pakollisesta” romaanista, tietysti amerikkalaisittain tai oikeammin sanottuna anglosaksisesti painotettuna, vaikka on siellä muutakin kirjallisuutta.

Haamupäivitystä ja runonlukua

Korjailin vähän sivupalkin osoitteita samalla, kun lueskelin Edith Södergranin Kultaiset linnut -runokokoelmaa (Karisto, 2005, suom. Uuno Kailas), josta löytyi tällainen runo Tantalos, täytä maljasi:

Ovatko nämä runoja? Ei, vaan repaleita, muruja,
arkipäivän paperinpalasia.
Tantalos, täytä maljasi.
Mahdottomuus, mahdottomuus.
Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani
ikuiseen tyhjyyteesi.

Lueskelin myös Vilho Vikstenin Runo ja tulkinta -vihkosta (WSOY, 1971), josta löytyi ohjeeksi runojen lueskelulle (s. 13):

...Eräät opettajat ja kriitikot näyttävät ajattelevan, että runous on puhdasta tunteen välittämistä, maailman ja elämän yläpuolella olevaa...Tämä on äärimmäisin muoto tulkintaa: runosta irrotaan puhtaasti persoonalliseen ja yksilölliseen elämykseen, ei ole mitään mahdollisuutta verrata omaa elämystä toisen elämykseen...Runo on tulkitsematta paras, puhumatta paras...

Näin luin ja kirjoitin, kun Brysselin kellot lähenivät kahta pilvisessä ja tuulisessa yössä, jossa ei tähdistä näkynyt vilahdustakaan. Ja alhaalta pumpuliksi valaistut pilvet kiirehtivät itäänpäin, kohti aamua.

J.R.R. Tolkien, The Children of Hurin ja vähän Kalevalastakin

Viime viikon The Times’in Literary Supplement’issa (TLS) kerrottiin (X-rated Tolkien: it’s not for the kiddies) Tolkienin pojasta Christopherista, joka on kirjoittanut valmiiksi J.R.R:n vuonna 1918 aloittaman The Children of Hurin –teoksen, joka tulee myyntiin ensi vuoden alussa.

Monet Arvoisista Lukijoista ovat ehkä käyttäneet Tolkienin tarinoita sormusten herrasta ja hobbit’eista unilääkkeen korvikkeena ja saattavat ajatella, että uusilla Tolkien-kirjoilla ei oikeastaan pitäisi olla akuuttia julkaisutarvetta, varsinkin, kun kirjailija itse on ollut kuolleena jo yli 30 vuotta. Mutta ei unohdeta Tolkienin fanaattisia fanejakaan, heitä on maailmalla kymmeniä miljoonia ja lisää on tulossa uusista lukijasukupolvista.

The Children of Hurin on uudelleen kirjoitettua Kalevalaa.

Tarina kertoo tonttusoturin (olen kääntänyt sanan ”elf” tontuksi, vaikka se ei suomalaiselle ole oikein tyydyttävä käännös), Hurin’in, perheestä.

Morgoth, ensimmäinen Pimeyden Ruhtinas, on ottanut Hurinin vangikseen. Morgoth antaa Hurinille kyvyn nähdä perheensä tulevaisuuteen, eikä se näytä järin kauniilta. Yksi pojista, Turin (Turin Turambar), on sukupuoliyhteydessä (muuten me tarvitsisimme suomenkieleen englannin ”having sex with” –ilmaisua vastaavan näpäkän sanonnan, tuo sukupuoliyhteys on aivan liian kliininen ilmaisu, eikä n-alkuista sanaa kehtaa tällaisessa kulttuurijulkaisussa käyttää) sisarensa Nienor’in kanssa ja aiheuttaa kaikkien läheistensä kuoleman. Nienor (Kyynelten Neito) tulee raskaaksi ja tappaa itsensä. Jopa Turin tappaa itsensä puhuvalla miekallaan (Gurthang), joka sanoo verenhimoisesti (ja ilmeisesti nauramatta): ”I will drink thy blood gladly”.

Tästä Arvoisa Lukija näkee, että Kalevala ei näy järin selvästi tarinan lähteenä, ja toisaalta, että juttua – kuten monia muitakaan satuja – ei ole tarkoitettu herkkähermoisille. Yksi Tolkien-tuntija, William Ferguson, on TLS:n mukaan sanonut: ”Turin makes folks like Othello and Hamlet and Oedipus look like lucky devils”.

Tolkienin tarinoiden pohjautuminen (hyvin väljästi tulkittuna) Kalevalaan on tietysti ollut tiedossa jo aikaisemmin. The Children of Hurin saattaa perustua enemmän suomalaisten kansantarinoihin kuin aikaisemmat Tolkien -eepokset. Kirjan ilmeinen synkkyys onkin hyvin Kullervon, Ainon ja kumppaneiden kohtaloihin rinnastuva pohjavire.

Arvoisa Lukija muistanee myös Philip Pullman’in His Dark Materials-sarjan (suomeksi kai Universumin hiekkaa) suomalaiset, ihanat soturinoidat (asuivat ilmeisesti jossakin Vienan meren ympäristössä), jotka ratsastivat yön ja jääsateiden läpi luudillaan pahan pauloihin joutuneen Lyra-tytön pelastajiksi.

Suomalaisten kirjailijoiden olisi myös syytä käyttää omaa rikasta kertomusperinnettämme hyväkseen. Missä viipyvät suomalaiset kalevalatarinat nykysuomeksi kerrottuina? Nelipolvinen trokee ei taida viehättää internetsukupolvia niin, että Kalevala otettaisiin varta vasten käteen ja luettavaksi. (No, Johanna Sinisalon toinen kirja on kai Kalevala-vaikutteinen).

Vaikka tietysti omaan napaansa tuijottavat ja kirjaksi väkisin venytetyt pienet tarinatkin ovat kovin lukijoita kiinnostavia. Myydäänhän niistä monia jopa satoja kappaleita.

Kolme toivomusta

Tulin viime yönä kotiin Pariisista muutaman päivän kokousmatkalta, sekoitin Iittalan korkeahkoon Ultima Thule-lasiin puolet 15 vuotta vanhaa, pehmeän turpeen makuista mallasviskiä (en tosin muista koskaan syöneeni turvetta joten tästä makujutusta en ole aivan varma) ja puolet vesijohtovettä, sitten astuin terassille tupakille ja etsimään rauhaa tähdistä.

Viikko ei ole ollut hyvä hengelle eikä ruumiskaan ole viikosta sanottavammin nauttinut, vaikka Pariisissa sai ensimmäisenä iltana syödäkseen algerialaista tai oikeastaan berberi-couscous’ia Pariisin uuden oopperan vieressä Bastillen aukion laidalla ravintolassa nimeltä Kabylia ja toisena iltana thaimaalaisia kevätrullia ja tulisia katkarapuja Kok Ping-ravintolassa Balzac-kadulla lähellä Riemukaarta.

Kävin myös suurilla antiikkimarkkinoilla uudelleen korjattuna avatussa Grande Palace’ssa, jonne oli kerääntynyt ”koko maailman” antiikkikauppiaitten kerma biennaleensa (XXIII Biennale Des Antiquaires). Myynnissä olisi ollut suuria ja pieniä mestareita, yhtä Paul Gaugainia (kellertäväsävyinen tahitilaismaisema) katselin sillä silmällä, ja olisin ehkä ostanutkin, jos olisi rahaa kuin Kroisoksella tai edes sillä Jorma Ollilalla, joka on kuulemma valittanut kuinka epäterveen näköisiä suomalaiset miehet ovat keskimäärin. Ja voi olla siinä oikeassakin, asuntokustannuskierteessä kiemurtelevan suomalaisen elintasolla ei ehkä kunnosta ehdi pitää riittävän hyvää huolta verrattuna satoja miljoonia ansainneeseen Nokian globalisaatioguruun.

Yhden aikaan yöllä eteläinen taivas oli vaaleanutuisen valosaasteen vallassa. Linnunradasta ei näkynyt häivähdystäkään, Joutsenen tähdistö oli jo talon räystään takana piilossa, Lyyra oli kaulaa kurkottamalla juuri näkyvissä ja pieni Sisilisko luikerteli perässä. Sitten välähti. Huikaisevan kirkas tähdenlento, joka syttyi Perseuksen paikkeilla, kolisteli alas Andromedan vasenta jalkaa, halkaisi Pegasuksen neliön ja suli pois johonkin Vesimiehen ja Kauriin rajalle.

Olisi pitänyt nopeasti keksiä joku perusteltu ja humanistisen hyväksyttävä toive, mutta mitään ei tullut nautintamyrkkyjen turruttamaan mieleen, jossa vielä velloivat ajamisen nostattamat adrenaliiniaallot, ja tähdenlento kuoli pois ilman toiveita. Mitä sitten olisi pitänyt haluta? Entä, jos olisi saanut kokonaista kolme toivomusta niin kuin vanhoissa saduissa?

Terveys ja pitkä ikä tulee ensimmäisenä mieleen, mutta häviää yhtä nopeasti pois. Rikkautta tai rakkautta, tai oikeastaan rikkautta, sitten olisi helppo kai saada rakkauttakin, mutta sekään ei tunnu kunnolliselta toiveelta. Ikuista onnea, ehkä? Jälkeläisille menestystä ja tyydyttävää elämää (rakkaus ja itsekkäät geenit tietysti vaativat omaa osuuttaan tarjolla olevasta onnesta)? Maailman rauhaa? Köyhyyden tai edes nälänhädän poistumista? Sotien loppumista? Huh, huh, yhdellä tähdenlennolla ei näitä taida saada kerralla korjatuksi.

Kolme toivetta, paitsi jos pitää ne todella konkreettisen triviaalilla tasolla kuten J-Lo’n hyvin täytettyihin alushousuihin pääsemisessä (mikä ei ehkä olisi toteutuessaan mitenkään triviaalia), on todella vaikea muotoilla mielessään ajankin kanssa.

Aamulla ennen kuutta olin taas terassilla yrittäen toiveikkaana nähdä vilahduksen Venuksesta, joka on taas aamutähtenä, mutta se oli vielä alhaalla komission rakennusten takana ylös ryömivän teräksenharmaan ja lilanpunaisen päivänvalon seassa ja jäi taas näkemättä. Talvi-iltojen ja öiden hallitsevan tähtisikermän, Orionin tähdet näkyivät huikean terävinä kirkkaassa aamussa: terävänvalkoinen Rigel (beta orionis), punainen jättiläinen Betelgeuse (alfa orionis), ja sen vieressä Bellatrix (gamma orionis). Orionia, metsästäjää seurailevan Canis Majorin Sirius, taivaan kirkkain tähti, vilkutti hampaitaan himmeässä aamuvalossa. Ja ylhäällä luoteessa Härän tähdistön punainen Aldebaran, seuraaja, vain aavistuksena näkyvien Seulasten, Plejadien eli seitsemän sisaruksen, hämärästi aamussa häämöttäneen tähtisikermän vieressä.

Orionia on suomalaisessa tarustossa kutsuttu nimillä Kalevan viikate ja Väinämöisen viikate, ja Seulasia myös nimellä Väinämöisen virsu. Todellisuus on tietysti oman kielen rajoittamaa.

Ennen aamuauringon nousua tuli lopulta, vähän häpeillen, mieleen, mitä haluaisi toivoa.

Tämänviikkoisen mielen kurassa kulkemisen vastapainoksi täytyy toivoa luovuutta. Kuolemaa ei toivoisi äkkinäiseksi vaan hitaaksi, ja niin että äly pysyisi kirkkaana loppuun saakka. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän ymmärtää kristittyjen rukousta, jossa pyydetään varjelua pahaa äkkikuolemaa vastaan. Tosin silloin, alle kymmenvuotiaana ja vielä myöhemminkin, kun ensimmäisen kerran tajusi aikansa määrällisyyden, toivoi peloissaan juuri päinvastaista, salamaa kirkkaalta taivaalta. Ja eniten ehkä toivoisi sitä, että ennen hidasta kuolemaansa saisi astella Kuun pinnalla.

Mutta niin kuin kaikki toiveet, sekin taitaa olla vain toivetta.

Katso myös Kun kirjoitan -blogin tähtijuttuja ja erityisesti niiden kirjoittajan, Risto Niemi-Pynttärin verbaalista avaruusimpressionismia.

Uskomatonta, mutta totta. Tai siltä väliltä

Tätä ei todeksi uskoisi, ellei saisi lukea siitä hesarista, joka on viimeiset sata vuotta sanonut suomalaisille, mikä on totta ja mikä toisaalta valhetta.

Ruotsin vaalit on voittanut oranssinvärinen, tukaton ja karismaa tihkuva porvari, joka näyttää äkkiä katsoen aivan tavalliselta ruotsalaiselta sosialistilta, mutta onkin siis porvari. Uskomatonta, mutta totta. Kunnon porvarijohtajan pitäisi tietysti näyttää samalla lailla karisma-vapaalta kuin se nykyinen kokoomusjohtaja Suomesta, mikäs sen nimi taas onkaan. Tosin Suomen demareilla on samanlainen karisma-ongelma, olisiko siis suomalainen sairaus eikä vain porvaristolle kuuluva hillitty charmi.

Tai YUP:n sanoin:

siis nyt pulinat pois!
mars rasvaimuun jo,
iloinen, charmikas porvaristo!
kun siirrytty on taivaan iloon,
luojan laajaan lammaslaumaan
aiempaakin autuaampia on autuaat,
eikä valoisaa mieltä voi mustata huoli, ei harmi...
juuri tätä on ''porvariston hillitty charmi”

Samanaikaisesti, ja juuri kun Arvoisa Lukija ehkä ajatteli, että surrealismia ei esiinny kuin Bunuelin elokuvissa tai Big Surissa luemmekin toisaalla: Annie Lennox ja George Clooney ovat päättäneet pelastaa Darfurin alueen mustat muslimit hallitsevien arabimuslimien uskonnolliselta vainolta. Tätä varten eilen osoitettiin mieltä sekä New Yorkin Keskuspuistossa että Lontoossa. Ja allekirjoitettiin vetoomuksia.

Surrealistisen merkittävää on, että merkittävät muslimijärjestöt eivät ole katsoneet aiheelliseksi vedota mustien uskonveljiensä puolesta. Mutta tämä on toisaalta lähes ymmärrettävää: heillä on ollut muita kiireitä. Paavin varomattomat puheenkirjoittajat ovat antaneet rauhaarakastaville muslimeille mahdollisuuden yrittää saada paavi polvilleen puheistaan, anomaan anteeksiantoa viisisataa vuotta sitten ajasta ikuisuuteen siirtyneen Bysantin keisarin islamia koskevista ajatuksista.

Dafurissa, jonne ei uskalla mennä kai edes meidän entinen presidenttimme, vaikka onkin tunnettu mustan Afrikan pelastamisesta YK-virkamiesajallaan, siis Dafurissa on tähän mennessä islamin nimissä ja Sudanin hallituksen toimesta tapettu, raiskattu ja ryöstetty niin, että kaikkiaan 400,000 ihmistä on kuollut muslimivainoissa. Tämä on tapahtunut samanaikaisesti, kun länsimainen lehdistö, meidän aina-ajantasalla-oleva hesari mukaan lukien, on etusivuillaan vainonnut israelilaisia näiden pahoista teoista Libanonissa ja Palestiinassa. Uskomatonta, mutta totta.

Niin kuin sekin, että katolilaista 70-vuotiasta nunnaa ammuttiin kolme kertaa selkään niin, että hän kuoli.

Syyksi muslimiviranomaiset Somaliassa arvelevat paavi Benediktus XVI:n pahoja ajatuksia syvästi rauhaarakastavasta islamista ja erityisesti profeetta Muhammedista, joka nousi Jerusalemissa, Al Quds arabiaksi, hevosen selässä taivaaseen vuonna 622 käväistyään kuuluisalla ”yömatkallaan” muutamassa tunnissa Mekasta sekä Jerusalemissa että myös taivaassa tavaten siellä joitakin aikaisempia profeettoja (Koraanin suura 17:1). Tämä oli uutta abrahimilaisen uskonnon piirissä. Aikaisemmin, niin kuin omista pyhistä kirjoituksista tiedämme, taivaaseen oli Jerusalemista astuttu pysyvästi vain kultaisella pilvellä tai tulisilla vaunuilla.

Näihin juttuihin en uskalla varmuudella sanoa, että uskomatonta, mutta totta. Sehän voi olla myös uskomatonta, eikä totta, uskottavaa eikä totta tai uskottavaa ja totta. Kunkin oman harkinnan ja ajatuksen lujuuden mukaan. Mistäpä oikeaa vastausta tähänkään tavallinen lastunikkari varmuudella tietäisi.

Paavi, Islam ja Euroopan union

Paavi Benediktus XVI on joutunut islamiradikaalien kanssa vaikeuksiin luettuaan pätkän 1300- ja 1400-lukujen vaihteessa kirjoitetusta tekstistä, joka arvelee, että islam on taisteleva uskonto ja lisäksi paavi tekee puheessaan täysin uskomattoman väitteen, että islam muka olisi väkivaltainen uskonto tai ainakin yrittäisi käännyttää kristikuntaa väkivallan, tai siis islamilaisten oman kielenkäytön mukaa, pyhän sodan, jihad'in, avulla omalle kannalleen.

Kirjoituksen aikoihin Bysantti oli jo kutistunut pieneksi ja merkityksettömäksi valtioksi, joka oli Ottomaanien sulttaanien jatkuvan uhan alainen. Silloinen historiallinen tilanne ehkä tekee kirjoituksen sisällön paremmin ymmärrettäväksi.

Kipuja aiheuttanut kommentti oli kirjasta, jossa Bysantin toiseksi viimeinen keisari Manuel II Palaiologos keskustelee jonkun "oppineen persialaisen" kanssa islamin ja kristinuskon eroista. Paavin puheen ao. kohta menee näin (käännetty saksasta englanniksi):

...Without descending to details, such as the difference in treatment accorded to those who have the "Book" and the "infidels", he addresses his interlocutor with a startling brusqueness on the central question about the relationship between religion and violence in general, saying: "Show me just what Mohammed brought that was new, and there you will find things only evil and inhuman, such as his command to spread by the sword the faith he preached". The emperor, after having expressed himself so forcefully, goes on to explain in detail the reasons why spreading the faith through violence is something unreasonable...

Eli suomeksi jotenkin, että:

...Menemättä yksityiskohtiin kuten eroon niiden välillä, jotka ovat hyväksyneet "Kirjan" (tarkoittanee Koraania tässä) ja "uskottomien" hän (keisari siis) keskustelee hämmästyttävällä suoruudella puhuessaan keskusajatuksesta, uskonnon ja väkivällan suhteesta yleisesti, ja sanoo: "Näytä minulle mitä uutta Mohammed sai aikaan ja löydät vain asioita, jotka ovat ilkeämielisiä ja epäinhimillisiä, kuten hänen käskynsä levittää miekalla julistamaansa uskoa". Keisari, ilmaistuaan ensin itsensä näin voimakkaasti, jatkaa selittämällä yksityiskohtaisesti niitä syitä, joiden vuoksi uskon väkivaltainen levittäminen on kohtuutonta...

Puheen jälkeiset tapahtumat islamilaisessa maailmassa puhuvat omasta puolestaan ja islamin puolesta yleisemminkin, eikä niistä tässä sen enempää. Enkä halua myöskään mitenkään ryhtyä paavin puolestapuhujaksi, hän tullee olmalla Ramattu-uskollaan autuaaksi, eikä siitäkään sen enempää. Itse olen taipuvainen uskomaan tieteellisempiä maailmanselityksiä, jotka nekään eivät ole kaikin puolin tyydyttäviä.

Oppineen puheen ja "kansankielen" välillä on aina suuri ero. Tämän puheen jälkeiset tapahtumat osoittavat sen varsin selvästi. Mikä menee hyvin yliopiston juhlasalissa joukolle professoreita ja muita intellektuelleja, ei välttämättä mene yhtä hyvin "kansan syvissä riveissä".

Paavi ei ole poliitikko ja ilmeisesti haluaa sanoa asian niin kuin se hänen mielestään on. Islam, niinkuin kristinuskokin, ovat molemmat laajentumishaluisia uskontoja, niin kuin historia ja nykyaikakin osoittavat. Jos jollekulle islamilaiselle tämä ei ole selvänä omasta uskonnostaan, niin ilmeisesti sellainen henkilö ei tunne sitä riittävän hyvin, mikä on sinälläään valitettavaa, mutta ei mitenkään länsimaiden tai edes kristinuskon korjattavissa oleva asia.

Turkissa paikallisen islamin "johtaja" (vaikka näitä ei tarkasti ottaen islamilaisessa maailmassa ole), sanoi suuttuneensa "paavin mielipiteistä islamin pyhästä sodasta" (jihad siis). Eli islamilaiset oppineet eivät mitenkään kiistä pyhän sodan olemassaoloa, ainoastaan oikeuden sen arvosteluun länsimaissa.

Ennustukseni on, että tämä juttu painuu hetkessä uutisten taka-alalle ja pomppaa uudestaan esille paavin Turkin matkan yhteydessä muutaman viikon kuluttua ja sen turvin Turkissa tullaan järjestämään laajoja mielenosoituksia, jotka muuttuvat väkivaltaisiksi. Mutta voin tietysti olla väärässä.

Euroopan kansalaisten on hyvä muistaa tämäkin pieni episodi päättäessään Turkin hyväksymisestä Euroopan unionin jäseneksi. Turkin tulevan aseman vuoksi Euroopassa olisi asianomaisen komissaarin, Olli Rehnin siis, taattava selvä vakuutus siitä, että Turkki hyväksyy lansimaiseen kulttuurin tiukasti kuuluvan vapaan sanan periaatteen ja lupautuu noudattamaan sitä myös omassa yhteiskunnassaan. Ilman tällaisia vakuuksia Turkin jäsenyyttä ei pidä hyväksyä.