1.3.2007

Sadan vuoden yksinäisyys Kansainvälisenä kirjanpäivänä

Kuva: Gabriel García Márquez

"Monia vuosia myöhemmin, seisoessaan teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendía tulisi muistamaan sen kaukaisen iltapäivän jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän…" (Gabriel García Márquez, Sadan vuoden yksinäisyys, kirjan ensimmäinen lause).

Saarikoski on jossakin kai sanonut, että ”yhteiskunnan pienin yksikkö ei ole perhe vaan yksinäinen ihminen”, tai jotakin sen suuntaista.

Yksinäisistä ihmisistä muodostuu yhtenäinen yhteiskunta kulttuurin kautta, yhteiskunta ei pidä sisällään kulttuuria, kulttuuri sisäistää yhteiskunnan. Yhteiskunnan kokonaisuutta ei ole olemassa kuin kielessä, kielipeleissä, kulttuurissa.

Kieli on käsityön kieltä, arkkitehtuurin kieltä, musiikin kieltä, taiteen kieltä, myyttien ja kirjallisuuden kieltä – kulttuurin kielten sotkua, kielipelejä ja kulttuurin sokkeli.

Kirjallisuus on vahvin ja mystisin kaikista kielipeleistä.

Ensimmäisen ikiomakseni tuntemani kirjan sain kuusivuotiaana junassa jossakin Jyväskylään ja Jämijärven vällillä – noihin aikoihin Haapamäeltä meni vielä poikittainen rautatie Poriin ja Jämijärven mummulaan pääsi kahdelta asemalta, tai pysäkeiksikö niitä pitäisi kutsua, me käytimme Sydänmaan pysäkkiä – joltakin tuntemattomalta tädiltä, joka kuunteli viereisellä penkillä, kun tavasin innokkaasti jotakin tekstiä. Kirja oli Unto Kunnaksen Orjatyttö Israelin maalta, ja mainitsin sen lastussani elokuun 2. päivänä 2005 otsikon Lastenkirja muokkaa alla, kun kuvailin oman kirjanrakastajanurani alkuaskelia. Viimeisin kirjahankinta on pojalta lahjaksi saatu Ian McEwanin Lauantai.

Lukijan, kirjanrakastajan, elämä on yksinäistä puurtamista.
En oikein koskaan ole ymmärtänyt lukupiirien tarkoitusta, siis yhdessä istuvana ryhmänä, jossa luetaan samanaikaisesti jotakin tiettyä kirjaa. Mutta itselleni Rihmaston löytäminen (ja Kiiltomadon, vaikka se on osoittautunut joiltakin osin pettymykseksi) noin kolme vuotta sitten avasi uuden oven, opiskeluvuosien jälkeen ensimmäisen, jossa voi keskustella kirjallisuudesta vapaasti virtuaaliystävien kanssa, näkee omaksi opikseen toisten kirjallisia raakileita, ja ”tapaa” myös oikeita kirjailijoita ja jopa aforistikoita, joita ei tiennyt aikaisemmin edes olevan olemassa.
Kirjanrakastajan osani parantamiseksi olin jopa hädissäni ottanut osaa Palmenian kirjoittajakoulutukseen verkossa (Kertomukset kirjaksi-kurssi, kalliinpuoleinen), jossa oli miellyttävä ryhmä intensiivisesti kirjoja rakastavia ja kirjailijaksi ”ryhtymisestä” haaveilevia ihmisiä. Toistaiseksi kuuluisin Palmenian kurssilainen (nykyinen kurssin vetäjä) on kirjailija Ranya Paasonen (Auringon asema). En ole huomannut kenenkään oman kurssikaverini julkaisseen vielä mitään kaunokirjallista, toivottavasti kirjoitustyöt kuitenkin jatkuvat, mutta se oli silti hyvä, hyväntuulinen ja miellyttävä kurssi, jonka opettajina toimi oikeita kirjailijoita, vetäjänä kirjailija Timo Montonen, ja vierailevana opettajana mm. tämä meidän punatukkainen virtuaalinoitamme, Sanojen Anita Konkka, joka on pannut Kalevalankin oikeaan järjestykseen.

Tuossa alapuolella siteeraan Montagnen Esseistä tarinan voimiltaan vahvistuvasta maalaisnaisesta, joka lopulta pystyy kantamaan kokonaista aikuista elukkaa. Siinähän on kirjanrakastajan kirjallinen elämä somana allegoriana. Kirjallinen lihaskin kai kasvaa, kun sitä tarpeeksi käyttelee. (Kateellisena luin eilen Parnasson päätoimittajalta (Sata viisikymmentä kirjaa), että Ihmisen paikan kirjailija Tuula-Liina Varis lukee 150 kirjaa vuodessa, kirjallinen bodari siis, huh, huh, mahdotonta olisi itselleni nykyisellä lukuvauhdilla).

Lukijan rooli on kapseloitu Montagnen pikkutarinan sisään juuri sellaisena kuin se oikeasti on. Satu- ja lastenkirjoista siirrytään tyttö- ja poikakirjoihin, sitten muuhun kirjallisuuteen omien mieltymysten mukaan, ahmitaan klassikkoja, romanttisia romaaneja, sotakirjoja, dekkareita ja todellista kaunokirjallisuutta, joka yrittää – paremmalla tai huonommalla menestyksellä – sanoa jotain yleisestä totuudesta, siitä mitä on olla ihminen kussakin ajassa.
Lisätään asteittain lukemisen intensiteettiä ja sitten syvemmällä laatulukemisella ylläpidetään määrällä saavutettu lukulihasmassa notkeana hamaan hautaan saakka.

Klassikot eivät ole klassikoita vahingossa. Ne roikkuvat jossakin yleisten totuuksien reunoilla tai valaisevat niiden pimeän ytimen. Ja näyttävät kielipeileinä ja omaan aikaansa sidottunakin jotakin kaikkien aikojen ihmisille näistä itsestään.

Klassikko on ajattoman ymmärryksen aikakone.

Viime yönä ajattelin, mikä kirjaklassikko kaikista häthätään muistetuista luetuista kirjoista, olisi suosikkini tai ehkä parempi sanoa kirja, jota voisin suositella henkilölle, joka ei koskaan lukisi kuin yhden kirjan.

Raamattu varsinkin Vanha testamentti, suuri eeppinen kertomus, tuli mieleen, ja Odysseia, Decamerone (ei ehkä enää toimisi ajatustenkin seisottajana niin kuin silloin puberteetti-iässä), Steinbeckin Vihan hedelmät, Tolstoin Sota ja rauha ”tietysti”, Puckin Päivien kimallus, Hemingwayn Ja aurinko nousee, Waltarin Sinuhe tai Mikael Karvajalka, Sillanpään Hurskas kurjuus, Linnan Täällä Pohjantähden alla, Greenen Voima ja kunnia, Isaac Bashevis Singerin Moskatin suku tai Thomas Mannin Buddenbrookit, Hessen Lasihelmipeli tai jos haluaa päästä helpommalla Matka aamun maahan, onhan näitä. Vielä Woolfin Orlando, Voltairen Candide ja lähempää löytyvät Kiven eksistentiaalifarssi Olviretki Schleusingenissa, Kiannon Punainen viiva, Jotunin Arkielämää tai näytelmä Kultainen vasikka, Haanpään Taivalvaaran näyttelijä tai jopa Lehtosen Putkinotko tai Viidan Moreeni vaikka ovatkin vähän pienenpuoleisia noihin muihin verrattuna. Puoliso sen sijaan sanoo haluavansa luettavakseen Graham Greenen Tädin kanssa maailmalla, jos ei muuta saa lukea.

Minä olen kai ennen kaikkea ”suuren” epiikan ystävä. Ja niinpä itselleni jämähti lopulta päällimmäiseksi Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys, jonka haluaisin jokaisen kirjanystävän luettavaksi, ei vain kertaalleen vaan monta kertaa kunnes kaikki kirjan tasot ovat tiukasti mielessä ja oikeassa järjestyksessä.

Täällä Pohjantähden alla on suomalainen Sadan vuoden yksinäisyys. Ja Päätalon tuotanto suomalainen Kadonnutta aikaa etsimässä.
Linna kuitenkin kirjoitti häiritsevän avoimen poliittisen kirjan suomalaisen yhteiskunnan synnystä. García Márquez ehkä teki saman kolumbialaisesta yhteiskunnasta, mutta suomalaisena lukijana, ja historian amtöörinä, epätasapaino häiritsee Linnan kirjassa mutta García Márquezin kirjassa se ei häiritse. Ehkä siksi, että García Márquez puhuttelee jotenkin yleisemmällä tasolla – ehkä omien historiatietojeni vaillinaisuuden vuoksi – kun taas Linna on enemmän suomalaisuuteen ja aikaansa sidottu. Linna ei olisi voinut puhutella ihmisiä kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Häneltä puuttuu kaikkia puhutteleva mystisyys.

García Márquezilta sitä ei puutu. Sadan vuoden yksinäisyys, joka metatasolla kertoo tarinan Macondon yhteisön noususta ja tuhosta ja sen vaikutusvaltaisesta Buendian perheestä, sisältää kaikken mitä kirjoissa pitääkin olla: se on eeppinen tarina, ironinen tragedia ihmisten viisaudesta ja hulluudesta, täynnä mystisyyttä ja maagista realismia, hienovaraisen osoittelematonta ohjelmallisuutta, raakaa ja herkkää seksuaalisuutta, vähäosaisten ja syrjäytettyjen kamppailua, imperialismin vääryyttä, korruptiota, alistettujen pessimismiä, kaiken läpileikkaavaa alakuloa ja kaiken turhuutta. Kirjan voi lukea myös, jos niin haluaa, eskapistisesti, viihteenä, tarinan eeppisyyden vuoksi, ja ehkä useimmat lukevat sen ensin juuri niin, vasta uusilla lukukerroilla voi siihen kaivautua kuin toukka kypsään juustoon. Ihmettelevän akuutiksi kysymykseksi jää se, miten ihmeessä koko roska kymmenine henkilöineen pysyi kirjoittajalta kasassa.

Sadan vuoden yksinäisyys on jokaisen kirjatoukan ravitseva mannamöykky.

Joten tänä Kansainvälisenä kirjan päivänä suosittelen sitä luettavaksi, vaikka ainoana kirjana tänä vuonna, ja vaikka se onkin klassikko ja olisi pitänyt lukea jo kauan sitten. Koskaanhan ei ole liian myöhäistä.

21 kommenttia:

ill. kirjoitti...

kiitoksia suosituksesta, ehkäpä otan siitä vaarin. lisäksi tämä postauksesi kirvotti aivoistani luultavasti vuoden ainoan "viisaan" ajatuksen.. (viisas siis sen sanan synonyyminä joka osoittaa henkilön päässä olevan edes hitusen järkeä, se sana kun ei tule mieleen.)

marjatta.ripsaluoma kirjoitti...

Minusta kaksi viime vuosisadan hienointa proosateosta ovat Sadan vuoden yksinäisyys ja Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, alkuperäiseltä nimeltään Mestari ja Margarita.

Jos mennään vuosisadassa kauemmaksi, niin ehkä ylemmäksi nousee vielä 20-luvulla suomennettu venäläinen Mereshkovski kvartetillaan Kristus ja Antikristus.

Luin sen ja James Joycen (Saarikosken) Odysseuksen ylioppilaskeväänä ja kirjoitukset menivät niin huonosti kuin saattoi odottaakin. Oikeastaan huonomminkin.

Latinastakin tuli improbatur... Samoin ruotsista, mutta se nousi onneksi approbaturiin. Saksasta suoraan approbatur, joka pysyi. Äidinkielestä vain laudatur, piti tulla myös reaalista.

En muista siitä keväästä muuta kuin nuo kaksi kirjaa. Ynnä tietysti Porin Otavan jamit maanantai-iltaisin.

Sami F kirjoitti...

Kansainvälinen kirjanpäiväkö 1.3.?

Jos olen oikein informoitu, niin kansainvälistä kirjan päivää (World Book Day) vietetettiin 1.3.07 ainoastaan Iso-Britanniassa ja Irlannissa.

Jos olen väärässä, korjannet.

Kansainvälisesti Maailman kirjan päivää vietetään vuosittain 23.4.

Päivämäärä (23.4.) on vallittu, koska kyseisenä päivänä vuonna 1616 kuolivat kirjailijat Miguel Cervantes, William Shakespeare ja Inca Garcilaso de la Vega. Uskomuksen mukaan Shakespeare on myös syntynyt kyseisenä päivänä vuonna 1564. Sama päivä on myös kirjailijoiden Ngaio Marsh (1899), Vladimir Nabokov (1899) ja Halldór Kiljan Laxness (1902) syntymäpäivä.

Kirjallisuuteen liittyvät teemapäivät löytyvät Kirjallisuuskalenterista osoitteesta www.feiring.blogspot.com

A-K.H kirjoitti...

Bulgakovin suomenkielinen versio on nimellä pilattu. Venäjää en osaa. Viimeiset kirjahankintani ovat Kuopion Talouskoulu 1992 100 vuotta ja Huovisen Havukka-ahon ajattelija Urpo Huhtasen kuvin. Eivät ole varsinaisesti kirjakauppatavaraa.

Täällä on synkkää ja kosteaa, mutta koittaa se kevät muillekin kuin Dionysokselle.

Hanhensulka kirjoitti...

Ooups.

Kiitos korjauksesta Sami. Kirjoitin otsikon ja viimeisen kappaleen kahden kokouksen välillä kiireissäni, enkä tarkistanut asioita internetiltä. Aamulla olin lueskellut Independenttiä, Timesia ja Daily Mailiä ja harhaudui ajattelemaan liian suuria.

Minulla on vain englanninkielinen Bulgakov, joka on nimeltään The Master and Margarita. Samaa mieltä Hotasen kanssa, että suomenkielinen nimi ei ole oikein osuva.

Tuotan Ripsan mainitsevaa Mereshkovskia en ole lukenut. Täytyy panna luettavien kirjojen luetteloon, jos vaikka jostakin löytyisi.

Havukka-aho on lähellä omaa sydäntä, vaikka se onkin sellainen kirja, joka luetettiin koulussa.

Nyt täytyy mennä Kanossaan, Anitan Sanoihin lakki kourassa ja silmät maassa.

Pinneberg kirjoitti...

Tästä nyt tietysti jokaisella on mielipiteensä, mutta ollen muuten samaa mieltä Marjatan kanssa, lisäisin vielä näihin maagisiin realisteihin Salman Rushdien Yön lapset.

Timbuktun Dee kirjoitti...

" -- -- Ei minä vain halusin jättää runollisen todisteen lapsuuteni maailmasta, jonka elin -- kuten tiedät -- valtavassa ja hyvin surullisessa talossa, jossa lisäksi oli multaa syövä sisko ja tulevaisuuden näkevä isoäiti ja lukuisia samannimisiä sukulaisia, jotka eivät koskaan osanneet erottaa selvästi onnea hulluudesta." Näin kertoo Márquez Sadan vuoden yksinäisyydestä Ihmisen äänessä, WSOY 1982
Timbuktulaiset kyllä pitävät enemmän Márquezin Rakkaudesta koleran aikaan...
Dee

Ripsa kirjoitti...

Ah. Muistuu mieleeni Etappisika joka uhkasi ampua minut Kalashnikovilla koska olen opettanut kirjoittajia.

Apropos. Sanot että kirjailija Timo Montonen. Yritän kovasti tarkkaan katsoa kustantajien luetteloita, mutta en muista sellaista kirjailijaa kuin Timo Montonen.

Voi tietysti olla että yksinkertaisesti olen missannut nimen.

Mitä tulee Mereshkovskiin, niin jos satut todella jossain Brysselin pappilassa löytämään kyseisen kvartetin (Kristus ja Antikristus: 1-2 Pietari Suuri ja hänen poikansa Aleksei, 3-4 Leonardo ja Michelangelo), niin taistele sen kirjan omistuksesta, vaikka olisi muuri lihavia kirjallisuutta rakastavia naisia edessä!

Unohda kohteliaisuus! Mereshkovski joutui Neuvostoliiton aikaan jostain syystä paitsioon. Muistaakseni hän kuoli joko 1930 tai -40-luvulla.

Minun kappaleeni, koko kvartetti, hävisi Tukholmassa ja suren sitä edelleen. Epäilen kyllä varkautta. Ne olivat niitä aikoja jolloin kirjojen rakastajat saattoivat asettua asumaan yhdessä.

A-K.H kirjoitti...

Rakastui kirjoihin tai naisiin...

Ripsa kirjoitti...

Hrmpfh. Enpä muista rakastuneeni naisiin...

Hanhensulka kirjoitti...

Rushdie on hieno, Yön lapset on parempi kuin se synnilliset säkeet, jonka lukeminen oli vähän vaikeaa ajoittain. Joku oli maininnut jonkin Rushdien kirjan keskenjääneiden joukossa, ja sen kyllä tavallaan hyvin ymmärtää.

Rakkaudesta koleran aikaan on myös hieno, vaikka omalta osaltani pidän Sadan vuoden yksinäisyydestä enemmän sen jotenkin suurempaa maailmankaikkeutta syleilevän kokonaisuuden vuoksi. "...multaa syövä sisko ja tulevaisuuden näkevä isoäiti ja lukuisia samannimisiä sukulaisia, jotka eivät koskaan osanneet erottaa selvästi onnea hulluudesta.:.", ah mitä kieltä ja Matti Rossi kääntää hienosti, vaikkei hänestä muuten pitäisikään, ja vaikka käänsi kirjan ensimmäisen lauseen aikamuodon liian suoraviivaisesti kirjan aikavyyhden vastaisesti.

Joo, niin uhkasi ampua. Eikä ole senjälkeen enää paljoa uskaltanut täällä käyvä:)

Timo Montonen on julkaissut kaksi romaania, ensimmäinen joskus kai jo opiskeluaikana tai niillä main ja on kai hävinnyt historian hämärään (mahtaako Timokaan sitä enää muistella), toisen julkaistiin Palmenia-sarjassa ja nimi on KAKSITOISTA AAMUA - Kahdenkymmenen vuoden yö.

Täällä näkyy siitä vähän lisätietoa.

Hanhensulka kirjoitti...

Yritän taistella isokokoisia kirjajanrakastajia vastaan, jos sellaisia näkyy ja kirjakin löytyy. Tosin se kirjatori ei aina ole ollut oikein hyvä, kukapa hyvistä kirjoistaan haluaisi luopua ilman merkittävää syytä. Mutta paikalla käydään, sovimme jo että heti ovien auetessa kello 12 lauantaina, että ehtii pöytien ääreen ensimmäisten joukossa.

Etappisika kirjoitti...

Riipsa hei! Miiitä? Miiinäkö muka? Uuuhkaillut muka?

Itte Ripsa tungit ampumasektorille kuin Spartacus kun vedin Kalashnikovin jotta lataa ja varmista, ja muistan kyllä sinun uhkailevat vihjailusi siitä että aviosiippasi se vasta tarvittaessa Makarovin kanssa onkin fast and handy, jos tarvitaan...

Ja Hanhensulka: ei käyty muka? Käyty on, mutta luen näitä sivistyneiden ihmisten juttuja täällä kunnioittavasti lakki kourassa ja häivyn sitten keittiön ovesta vähin äänin.

Mutta sana nyt sitten tästä Gabosta, joka tietysti on kiinnostava herrasmies ja kirjailija:

"Monia vuosia myöhemmin, seisoessaan teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendía tulisi muistamaan sen kaukaisen iltapäivän jolloin ..."
- Hanhensulka

"Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendía muisti kaukaisen illan jolloin..."
- Rossi

"Muchos años después, frente al pelotón de fusilamiento, el coronel Aureliano Buendía había de recordar aquella tarde remota en que ..."
- Gabo itse

Tämän lauseen löytäminen oli, kuten legenda kertoo, Gabolle lähtölaukaus koko juttuun, hän oli miettinyt kauan, mikä olisi se hyvä "ensimmäinen lause" tähän kirjaan. No hyvän kyllä löysikin. Ja nämä ovat tietysti sinne makuasiadepartementtiin kuuluvia kysymyksiä, mutta minusta tuo Rossin käännös on aika luistava, sanoisinko _lähtevä_ - kieliopillisesti tuo H:n käännös on varmaan "oikeampi", "había de recordar" ei kai ole välttämättä ole "muisti" (imperfekti); ja samoin "vuosia myöhemmin" vähän oikaisee ("muchos años" kuulostaa espanjaksi ehkä luontevalta, vaikka tuo "muchos" sitten suomessa tippuisikin pois? tai mistäs minä tiedän perkele). Tai jos vaan on tottunut jo tuohon Rossin käännökseen, se on jo sentään iäkäs ja "vakiintunut"?

Mutta todellista kielellistä pyöritystä on Patriarkan syksy, käänsikö sen sitten se toinen joka espanjasta pystyy kääntämään (Saaritsa), mutta se on ollut varmaan hankalampi kuin nämä muut. Käännös on ainakin minun mielestäni hyvä, kun ottaa vaikeusasteen huomioon (kolme volttia kerien); itse sisältökin on minusta jopa läheisempi, rauhallisempi, keskustelevampi, puhuttelevampi, intiimimpi kuin muut Gabon kirjat - no makuasia tietysti taas.

Älkää ampuko.

Hanhensulka kirjoitti...

Kiitos analyysistä. Luotettavalta taholta (espanjalainen tietokoneinsinööri joka sai kenkää Ariane-ohjelmasta sen V-raketin lennon 501 näyttävän rähähtämisen jälkeen 1996, onnettomuus oli tietokoneohjelman syytä), siis luotettavalta taholta tullut tieto, että tuo "había de recordar" verbikonstruktio on ns. amerikanismi espanjankielessä. Amerikanismi Espanjassa tarkoittaa latinalaisen Amerikan kielen muutoksia (ja vuotamista äiti-espanjaan). Hänen mukaansa tosiespanjalainen käyttäisi haber-verbin tilalla tässä tenir-konstruktiota. Tosin hän on Kataloniasta, joten tähän on syytä suhtautua lievästi epäillen.

Muuten minunkaan käännökseni ei ollut aivan kohdallaan (;). Englanninkielinen versio käyttää muotoa "was to remember", joka on lähinnä sananmukaista käännöstä. Mitä kirjailija itse ajatteli on tietysti toinen asia, hän leikkii kielellä. haber de -rakenne tarkoittaa kai jonkinlaista pakkoa, eli suomeksi voisi sanoa "hän oli muistava" tai "hänen oli muistettava", mutta se rikkoisi lauseen kokonaan. Oman käännökseni konditionaali on tietysti lauseen tulkinnan eikä lauseen itsensä tähän tuomaa:)

Rossin käännökset ovat iloista luettavaa.

Muuten alla olevassa osoitteessa tästä käydään aivan muussa yhteydessä espanjankielistä keskustelua:

http://masterrussian.net/mforum/viewtopic.php?p=120129

Ripsa kirjoitti...

Onko täällä keittiö?

Minäkin useimmissa blogeissa yritän käydä nuuhkimassa että mitä on ollut lounaaksi tai päivälliseksi.

No kirjallista soppaa tuli hieno lisä!

Meillähän on täällä lähimain sitten vaikka kuinka paljon kielitaitoista porukkaa. Isäntämme Dionysios Hanhensulka osaa nähtävästi ainakin englantia, ranskaa ja espanjaa, Rita Dahl kääntää pontevasti runoja portugalista, Etappisika taitaa osata jopa puhua espanjaa.

Kelpaa olla mukana! Vaikka en itse juuri saa edes latinasta enää selvää. Mikä on iso vika, koululaitos ja isäni epäonnistuivat surkeasti.

Aijjoo se Makarov. Enkös minä sitä kattellut että ihan kuin joku olisi viilaillut numeroita poies?

Eikä sitä ole nyt enää aikoihin sitten näkynytkään.

Hanhensulka kirjoitti...

Kyllä se niin on Ripsa, että täällä meidän organisaatiossa englanti voittaa kaikki muut kielet, jotka väkisin jäävät kuin orvoiksi piruiksi porstuaan.

Näin meidän kesken sanottuna, minä en voi sanoa juurikaan osaavani espanjaa, ranskaa osaan jonkinverran ja luen melko sujuvasti ilman sanakirjaa, mutta älykäs keskustelu sillä on osaltani utopiaa (puoliso väittää osaltani samaa kaikkien kielten suhteen), saksaa solkkaan niin, että kerrankin tilasin Budapestissä viisi pulloa viiniä ja lautasen, kun piti tilata pullo viiniä ja viisi lasia, tosin olin kyllä ilmankin juovuksissa, rutsia en kehtaa ruotsalaisten kanssa puhua, luulevat vielä suomalaiseksi:), ja taskalaisten kanssa en voi, kun en ymmärrä mitä he sanovat, flaamia eli hollantia on väkisin osattava muutama sana, että osaa lukea TV lehteä ja tietää mitä ohjelmia on tarjolla, arabiaa yritin opetella professori Jussi Aron kirjan "Arabiaa ilman kyyneleitä" avulla, mutta opin pääasiassa niitä kyyneleitä ja muutaman hävyttömyyden - nekin arabityökavereilta (oma syy, miksi professori nyt osaisi kunnollista oppikirjaa tehdä), swahiliksi osaan sanoa sujuvasti "jambo" ja "bwana", kadehdin kaikkia, jotka osaavat ryssänkieltä, omalta osaltani kyrilliset kirjaimet ovat toistaiseksi olleet korkea kynnys, latinaa en koskaan oppinut puhumaan, kukapa koulussa olisi oppinut, vaikka sen verran vielä muistaa sanoja, että voi yrittää Roomassa ymmärtää mitä Forumin kivienkylkiin on kaiverrettu. Ja suomenkielessä en enää osaa arvioida akkusatiivin eri muutojen oikeaa käyttöä vaikeammissa yhteyksissä.

Että siihen malliin on kielitaito ruostunut ulkomailla.

Ripsa kirjoitti...

Unohdin korjauksen tuohon Pinnebergin Rushdie-lisäykseen. Kirjan nimi on mielestäni Keskiyön lapset, koska siirtomaaisännät luovuttivat Intian alkuperäisasukkailleen tasan keskiyöllä vuonna 1948 jonain päivänä.

Kumpikin lapsi oli syntynyt keskiyöllä Kashmirissa. Ja pian alkoivat sitten jo pommit lennellä.

Ehkä kirjan nimi sekoittui yhteen toiseen kirjaan, nimittäin Norman Mailerin hienoon opukseen vuoden 1968 Chigagon demokraattisen puolueen kokouksesta ja niistä suurista mielenosoituksista nimeltä Yön armeijat.

Kirjassa esiintyy yksi suosikkiyhtyeistäni, nimittäin The Fugs, joka Allen Ginsbergin ym. kumppaneiden kanssa yrittää Exorcise Evil Spirits out of Pentagon!, miten tuo nyt sanotaan suomeksi, mitä on exorcise?

Uudessa testamentissa sitä Jeesus harrasti kun käski demonit jostain hullusta ihmisestä sikalaumaan.

Etappisika kirjoitti...

Vai the Fugs - yritin joskus etsiä niitten levyjä mutta en löytänyt mistään (Suomessa).

Eiköhän tuo mitä Jeesus harrasti ollut suomeksi eksorsismia tai manausta - samaa muuten teki Max von Sydow William Friedkinin leffassa "Manaaja" (The Exorcist) mutta heikosti Maxille muistaakseni kävi kun heikkopumppuisena pastorina alkoi itse Päämestarin kanssa koittamaan, ei siinä pumppu kestänyt...

Etappisika kirjoitti...

Tuosta espanjasta vielä:

Tuo "había de recordar" olkoon amerikanismi - sen verran kovat referenssit on pelissä (insinööri, joka on jo pudottanut yhden raketin, ja vielä catalán... - sivumennen: luonnontieteet eivät ilmeisesti ole Iberian asukkien parhaita alueita, sieltähän lähti aikoinaan matkaan tämä kapteeni Colón [vaikka olikin kai Genovan poikia alkujaan] jolla oli tähtäimessä Intia mutta rojahtikin rantaan toiselle puolelle maapalloa, Länsi-Intiaan!). Siis tener-verbillä? Enpä sitten uskalla väittää vastaan.

Kielitaito olisi varmaan nähtävä työkaluna lähinnä - niinkuin Hanhensulka on asiaa lähestynyt ymmärtääkseni: siellä missä on ja toimii, täytyy osata sen verran kieltä, että voi lokaalien kanssa asioida. Ja tällaisen kielitaidon oppii parhaiten paikan päällä, kun on puolittainen pakko. Ns. "hyvä" vieraan kielen taito on tarpeen sekin vaan ammatin apuvälineenä, ts. kääntäjät ja vastaavat. Kirjallisuuden lukeminen muulla kun omalla kielellä on jo hieman luksusta. Äidinkielen hallinta on hyvä lähtökohta ja edellytys, muitten kielien päähän hakkaamista koulussa pakolla en oikein ole ymmärtänyt. Jos osaa omaa kieltään, saa sivutuotteena ehkä jonkinlaisen kielentajun, joka autttaa sitten tarvittaessa uusienkin kielien opiskelussa.

Ripsa kirjoitti...

Itse olen ihmetellyt kyllä ihan samaa, ettei siis The Fugs-yhtyettä ole julkaistu uudelleen CD-formaatissa. Toinen bändi samoilta ajoilta Ameriikasta, The Velvet Underground, on sentäs saanut armon, joka ehkä johtuu ennemminkin The Factoryn isännästä Andy Warholista joka teki banaani-älppäriin kannen.

Sen levyn ostin Tukholmasta tuoreeltaan vuonna 1967.

The Fugsin biiseistä tykkään eniten siitä Pyramidi-laulusta eli Gates of Heaven are Open, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja on kaunis kuin mikä. Väittävät että se on oikeasti jostain faaraon haudasta.

Fugseja mulla ei ole jäljellä kuin yksi C-kasetti. Levyjä oli useampikin, mutta jäivät anoppilaan kun lähdin, ja rosvot tyhjensivät sen talon yhtenä kirkkaana lauantai-iltapäivänä, kun väki oli kaupassa.

Olivat ajaneet talon pihaan isolla autolla ja lastasivat sinisiin haalareihin pukeutuneena kaiken irtoavan sisään.

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, tener tietysti. kuten sanoin espanja ei ole parhaita puoliani:)

Nuorena opitusta, äidinkielestä täysin äänteellisesti eroavasta kielestä on se etu, että oppii ääntämään meille suomalaisille vaikeat soinnilliset äänteet ja muutkin vaikeat jutut oikein. Vaikka olen kai täysin kaksikielinen (englanti), niin pohjavireenä kielessä on selvästi suomalainen sointi. Joskus ihailen Alex Stubbin englantia, idealistina en ymmärrä tunteista vapaata politiikkaa mutta sillä ei ole tekemistä kielen kanssa, hän on ainoa tuntemani suomalainen poliitikko, jonka englanninkieli ei paljasta alkuperää aikä aiheuta jonkinlaista myötähäpeän tuntua (aivan tarpeetonta tietysti). Sellaista mongerrusta kuin meidän komissaarimme puhuu ei kestä kuunnella, vaikka hän puhuisikin viksuja.

Eli tämän vuoksi nuorena opittu kielitaito on hyväksi. Nuoret sukupolvet Suomessa puhuvat kieliä paremmin kuin me vanhemmat. Osoittaa ehkä opetusmenetelmien kehittymistä. Toisaalta osaan vielä englannin, ranskan ja saksan (ja ruotsikin) kieliopin melko hyvin (joskus paremmin kuin äidinkielenään niitä puhuvat, he puhuvat tietämättään automaattisesti oikein, vieraana kielenä opitusta pystyy sanomaan miksi jokin asia on niin kuin on, siitä ei tietysti ole juurikaan käytännön hyötyä, tirviaalitietoutta siis), että ei se meidänkään opetuksemme kaikilta osin ollut huonoa, vain ääntäminen jäi äidinmaidon makuiseksi.

Muuten se katalaani-insinööri vakuuttaa olleensa työssä self destruct -ohjelmiston parissa, ja muistaa sanoa, että se osa ohjelmistosta toimi moitteettomasti, rakettihan räjäytettiin, kun se oli joutunut pois lähtötrajektoriltaan:)