Afrikka ja Kongo erityisesti

Olivat illalla mielessä television ääressä ja hampaita täytyi taas narskutaa perusteellisesti. Tuli nimittäin katsottua Bob Geldof’in ohjelmaa Afrikasta, joka tänään käsitteli Kongon Demokraattista Tasavaltaa.

Monen muuan asian lisäksi Afrikassa on myös merkillistä se, että mitä rikkaammasta maasta on kysymys, sitä köyhempiä sen asukkaat ovat. Kongo on tästä hyvä esimerkki. Maassa on suuria luonnonrikkauksia, ongelmana on rikkauksien jakaminen eikä niiden puute. Tätä vakuutti blogihenkilölle afrikkalainen ystävä nimeltään, Ludovic, jo Biafran sodan aikaan Dahomeyssä (nyk. Benin). Ludovic oli opiskellut Prahassa nuorempana ja blogihenkilön tuttavuuden aikaan kävi joskus poliittisissa kokouksissa Kongossa, mikä hyvin nuorelle blogihenkilölle oli kiihottavan romanttisen vallankumouksellista. Erityisesti koska Ludovic oli kovasti murhatun kongolaisen terroristin ja poliitikon Patrice Lumumban näköinen ja piti tätä muutenkin suuressa arvossa.

Kongoa ei voi edes ajatella tavallisesti valtioista puhuttaessa käytettävällä kielellä. Pimeyden sydän kuvaa sitä yhtä hyvin nyt kuin silloin, kun Joseph Conrad kirjoitti Kongoa käsittelevän kirjansa. Kongon kohtalo belgialaisten käsissä näyttää kuinka mielentön koko alusmaa-ajattelu oli. Kongohan ei aluksi ollut Belgian omaisuutta, se kuului Belgian kuninkaalle, Leopod II:lle, henkilökohtaisina tiluksina, ja siitä tuli Belgian valtion omaisuutta vasta, kun kumiviljelysten tuotto ei enää riittänyt maan ylläpitokustannusten peittämiseksi ja Leopold olisi joutunut käyttämään ryöväämiään rahoja Kongon hyväksi. Belgialaisten toimesta Kongossa murhattiin joidenkin arvioiden mukaan jopa 10 miljoonaa ihmistä. (Katso myös aikaisempi lastu, jossa käsiteltiin Kongoa ja Belgian osuutta sen historiassa.)

Blogihenkilö on pitänyt Bob Geldofi’ia, joka on irlantilainen, jotenkin traagisena hahmona. Jotenkin Don Quijoten haarniskan kantajana omassa ajassamme. Ja niin hän tietysti onkin. Hän jopa näyttää osaan sopivalta ryppyisine naamoineen ja kuulostaa oikealta yksinkertaisin iskulausein kuten: Give your fucking money. Geldof on suuriääninen suunpieksijä, wind bag, joka tuli tunnetuksi muusikkona yhtyeellään Boomtown Rats.

Vuonna 1984 Geldof sai levyidean, jonka nimeksi tuli Band Aid, ja keräsi miljoonia erityisesti silloin esillä olleen Etiopian nälänhädän lievittämiseksi. Vuonna 1985 Geldof’in ideoima Live Aid keräsi 70 miljoonaa puntaa Afrikan avuksi. Ja tänä vuonna hän ideoi Live8-konserttisarjan, joka alkaa 2 heinäkuuta.

Geldof kuuluu niihin ihmisiin, josta vaistomaisesti ei pidä. Hän on suulas, pahansisuinen, liioitteleva, dublinilaisen juopon näköinen itsekeskeinen ääliö, josta pitäisi tehdä pyhimys. Aika tarvitsee oman näköisensä idolit ja pyhimykset . Ja tähän aikaan sopii Bob Geldof hyvin, kuten myös U2:n Bono, jolla on oma kampanja nimeltään DATA. Geldof on kerännyt muusikkoystäviensä kanssa suuren kasan rahaa Afrikan auttamiseksi, mutta tämä on vain häviävän pieni, jopa merkityksetön, prosentti siitä, mitä valtiot ja poliitikot, joita Geldof ystävineen moittii toimettomuudesta, ja vapaaehtoisjärjestöt ovat keränneet ja lahjoittaneet Afrikalle.

Blogihenkilön mielestä tämä vertaus on kuitenkin jotenkin merkityksetön. Geldof on rahan sijasta nostanut Afrikan hädän erityisesti nuorison tietoisuuteen (nämähän pitävät valtioiden, poliitikkojen ja vapaaehtoisjärjestöjen tiedotuksoa tyhjänpäiväisenä horinana) ja tällä on pitkällä tähtäyksellä suurempi vaikutus kuin rahalähetyksillä, jotka usein päätyvät afrikkalaisten omien korruptoituneiden poliitikkoja ja virkamiesten taskuihin, niin kuin kai kävi osalle Band Aidinkin varoja.

Geldof on yllyttänyt kannattajiaan kokontumaan Edinburgiin 5-6 heinäkuuta, samanaikaisesti G8-kokouksen kanssa. Paikalle odotetaan jopa miljoonaa mielenosoittajaa. Blogihenkilökin on jo pölyttänyt vanhoja samettihousujaan. Jos sitä tästä vielä... Tosin silloin on kyllä vielä romantikkojen taidetta näytillä Brysselin kaunotaiteiden museossa ja puolisolla taitaa olla jotakin muuta mielessä...

Nenetsit tulivat juhannusuniin,

Ja syystäkin. Nimittäin kirjailija Anita Konkka kirjoitti 25.6. otsikolla Juhannusaatto Siperiassa jostakin menneestä juhannuksestaan nenetsien kanssa tulilla Uralin juurella Štšutšje-joen rannassa.

Ja tästä kateuksissaan blogihenkilö näki kostoksi unta, joka tarvittiin kateuden poistamiseksi. Uni oli muuten niin sekava, että siitä ei voi tehdä kuin epämääräisiä muistiinpanoja. Mutta porontaljainen kota siinä esiintyi moneen kertaan – karhu myös ja hirvenhiihtoa Otavan tähtien valossa. Karhu saattaa olla suomalaistenkin esi-isä, niin merkittävässä asemassa hän on meidän tarustossamme. Ja unessa oli myös toteemipaalu, jolla oli ihmisen kasvot, jotka henkilö on nahnyt vain – tuota – unissaan.

Unilla on ilmeisesti mieltä rakentava merkitys enemmän kuin ennustava. Vaikka kyllä unetkin ennustavat, koska niissä esiintyvät toiveemme ja pelkomme ohjaavat ”oikean elämän” päätöksiä, jotka toteutettuina tapahtuvat niin kuin unessa ”näimme”. Syntyy itse itseään toteuttava ennuste, jossa näkyvät omien unien varjot. Unessa puramme sielumme ja rakennamme sen uudestaan samoista aineksista toisessa järjestyksessä.

Niin kuin kirjoittaessakin. Jokaiseen tekstiin kirjoittaja purkaa paloja sielustaan ja panee ne kokoon uuteen järjestykseen, uudeksi tarinaksi. Luettuna teksti repii kirjoittajansa uudestaan rikki ja kokoaa uudeksi lukijan mielessä. Sekä Kirjailijan häiriöklinikka että Kirjailijaelämää ovat suorittaneet omissa aurinkolaivoissaan uudelleenrakentamista Anthony De Mellon kirjan Havahtuminen pohjalla, ja siihen tarkoitukseen tämä on tietysti luentokirjansa kirjoittanutkin. Itse blogihenkilö on aina suhtautunut suurella epäluulolla kirjoittajiin, jotka julistavat ja kirjoittavat paljastaakseen ”totuuden”, jonka voi nähdä vain, jos uskoo kuten totuuden julistaja uskoo. Tietysti voisi sanoa, että liiallinen kyynisyys estää totuuden löytämisen, mutta henkilö näyttää ajattelevan, että paljon arvoa ei tuntuisi olevan sellaisella totuudella, joka pystyy piiiloutumaan pienen ja viattoman kyynisyyden taakse. Tällaisen ajatuksen ei tietenkään pitäisi estää minkään kirjan lukemista.

Todellisessa elämässäkin esiinnymme jokaisessa tilanteessa valitsemasamme roolissa: äitinä, isänä, teini-ikäisenä, isovanhempana, jne. ”Kokonaisena” emme ehkä esiinny kuin omassa mielessämme ja vain ”valaistuneimpina” hetkinä. Virtuaalielämässä "minä" välittyy sellaisena kuin sen kirjoittaa näyttölaitteelle. Virtuaalikirjoittaja purkaa mielensä pieniksi palasiksi ja rakentaa identiteettiä, jonka haluaa muiden näkevän. Näin tehdään kaikissa aurinkolaivoissa, kirjoittajan oikeasta identiteetistä riippumatta. Kirjoittajan uskalluksen mukaan toiset käyvät kirjoittaessaan syvemmällä sielussaan kuin toiset, ja se on bogeissa näkyvän erilaisuuden salaisuus.

Blogihenkilö on saattanut nähdä liikaa juhannusunia, on aika mennä nukkkumaan ja herätä arkiaamun raskaana vaaruvaan aurinkolaivaan.

Juhannus ja kuu

pitäisi myös muistaa tämän juhannuksen aikana. Eilen oli täyden kuun aika, mutta tänäänkin se on lähes täynnä. Ja parasta on, että sen kiertorata on eteläisimmällään samanaikaisesti, kun auringon rata on pohjoisimmillaan. Kuu nousee vähän jälkeen 10.45 kaakosta, eli sieltä mistä aurinko nousee talvipäivänseusauksen tienoilla. Tilaisuus taikojen tekoon on parhaimmillaan.

Ja vielä parempaa on, että kuu on noustessaan suuri. Sen suuremmalta se ei näytä juuri koskaan. Kukaan, edes insinööri, ei osaa tyhjentävästi selittään, miksi kuu näyttää suuremmalta ollessaan lähellä taivaanrantaa. Selitysehdokkaita on kaikkiaan satakunta, ja kaikki yhtä todennäköisiä. Juhannusta ajatellen paras selitys on nimeltään oculomotor micropsia, jos nimittäin saat sen vielä sanotuksi, et ole oikeassa junannuskunnossa.

Jos haluat nähdä miltä kuu näyttäisi, jos se ei näyttäisi isolta, taivuta selkäsi takakenoon ja katso kuuta nurinpäin.

Huomenna 24.6. se nousee vähän jälkeen 23.45 ja on lähes yhtä vaikuttavan suuri. Ja silloinhan sitä ollaan sen verran kännissäkin, että kuun katsominen nurinpäin on pikku juttu.

Hauskaa kuuntuijotusta molemmiksi öiksi ja taiaksi voi ottaa täyden suullisen koskenkorvaa, pitää sitä suussaan kuusikymmentä sekuntia ennen nielaisua. Jos pystyy vielä nielaisemaan sen ilman vaikeuksia, voi toivoa ja juhannustonttu täyttää toiveesi, ellei makaa jo sammuneena vieressäsi.

Muuten täten huomautetaan, tämä lastu/päre/aurinkolaiva ei suosittele ryyppäämistä edes juhannuksen vuoksi. Parhaan juhannuksen saa tietysti vietettyä juomalla lähdevettä. Mutta älä ota sitä kaikenmaailman juhannustontuilta.

Euroopan Parlamentti tai hienommin European Parlament tai vielä hienommin Le Parlement européen

Ja muut poliittiset asiat askarruttavat blogihenkilön mieltä näin perinteisenä juhannusaattona ja muutenkin. Henkilö on myös osallistunut kirjailija Kirsti Ellilän häiriöklinikalla laiskahkosti keskusteluun päreen, lastun ja aurinkolaivan eduista blogientryn nimenä. Henkilön mielestä ainoa oikea nimitys on tietysti lastu, mutta noiden muiden puolesta on tehty väkeviä puolustuspuheita, jotka ovat kääntämäisillään blogihenkilönkin pään johonkin uuteen, toistaiseksi tuntemattomaan suuntaan. Myös juuri Mukkulassa käynyt kirjailija Anita Konkka on ottanut keskusteluun kantaan, ainakin implisiittisesti, 10.6. otsikolla ” Aurinkolaivan enkeli kutsuu”. Tämä blogientrien asia on tietysti paljon tärkeämpi kuin kysymys Euroopan Parlamentin todellisesta vallasta, mutta anteeksipyydellen henkilö haluaisi kuitenkin vaivata Arvoisan Lukijan kiireistä mieltä tälläkin seikalla.

Nimittäin blogihenkilön kesäkuun 18. päivän lastuun, päreeseen tai aurinkolaivaan tuli ilahduttavasti muutamia kommentteja Arvoisilta Lukijoilta, joissa mm syytettiin henkilöä kansallismielisestä populismista ja Amsterdamin sopimuksen aliarvostuksesta. Kaikki totta. Euroopan Parlamentin valtaoikeudet ja sen sellaiset ovat sekavana puurona henkilön päässä.

Tämä ei ole mikään ihme tällaiselle taviskansalaiselle, jonka ainoa poliittinen ansio on äänestäminen joissakin vaaleissa käyttäen tiukkoja, sukupuolen suhteen tasa-arvoisia ja hyvin perusteltuja valintakriteereitä. Henkilö nimittäin yleensä valitsee puolueen katsomalla mitä Lasse Lehtinen, Ben Zyskowicz tai Esko Seppänen ja joskus se Laatikainen ovat sanoneet vaalien alla (puolueiden varsinaisten johtajien puheet yleensä vain ärsyttävät henkilön herkkää mieltä). Äänen varsinaiseksi kohteeksi tulee sitten valitun puolueen listalta kuvien perusteella houkuttelevimman näköinen nainen.

Blogihenkilö on yllätyksekseen huomannut, että tällä menetelmällä henkilön ääni menee hukkaan vain hyvin harvoin ja toisaalta valiutunut edustaja on usein ollut muutenkin valveutunut ja jopa mielenkiintoinen poliittinen henkilö. Häpeäkseen henkilön on tunnustettava, että ensimmäisissä vaaleissa tuli viaton ääni annettua miehelle, jonka todelliset mielipiteet paremmin tutustettuina osoittautuivat kehon väärän pään tuotteiksi. Sen jälkeen tiukka valintaprosessi on estänyt tällaiset virheet.

Mutta Euroopan Parlamentin asema ja tarkoitus ovat yhtä hämäriä kuin housujen kesällä. Kaikki ”tietävät”, että niitä tarvitaan, mutta kukaan ei oikein tiedä miksi (paitsi polkupyöräilijät, jos ovat viisaita). Varsinkin, kun ottaa huomioon, että Eurooppa ei ole maa, valtio eikä kansakunta vaan taloudellinen yhteenliittymä, joka on perustettu takaamaan Euroopan maille tasa-arvoinen taloudellinen kohtelu erityisesti hiili- ja teräsasioissa.

Silläkin uhalla, että Arvoisa Lukija nukahtaa tähän alle on kopioituna kansallisia parlamentteja koskeva lause jostakin päin Amsterdamin sopimusta, jolla yritettiin nostaa Unionin elimien arvostusta (blogihenkilön näkemyksen mukaan ilman tulosta, mutta mitäpä henkilö tästä tietäisi):
“The High Contracting Parties confirm, on the one hand, the Declaration on the implementation of Community law annexed to the Final Act of the Treaty on European Union and, on the other, the conclusions of the Essen European Council stating that the administrative implementation of Community law shall in principle be the responsibility of the Member States in accordance with their constitutional arrangements. This shall not affect the supervisory, monitoring and implementing powers of the Community Institutions as provided under Articles 145 and 155 of the Treaty establishing the European Community.”

Tästä Arvoisa Lukija voi päätellä, että suomalaiset lainlaatijat eivät ole maailman ainoita sumuaivoisia saivartelijoita, näitä näyttää löytyvän myös ainakin Unionin komissiosta. Lukiessa ei kuitenkaan voi välttyä siltä ajatukselta, että poliittinen eliitti halusi turvata kansallisten parlamenttien päätösvallan Euroopan Parlamentin yli. Ja näinhän on käytännössä käynytkin. Ranskan tai Ison Britannian parlamentit tuskin tuntevat olevansa Euroopan Parlamentille alistettuja. Ranskan ja Hollannin perustuslakiäänestykset osoittavat, että myös kansalaiset ovat vapaita Eurohuumasta.

Tässä yhteydessä me suomalaiset muistamme ylpeyttä tuntien, että Suomen eduskunta on vanhin moderni kansanedustuslaitos (ensi vuonna 100 vuotias), johon sekä miehillä että naisilla omaisuudesta riippumatta on aina ollut mahdollisuus päästä jäseneksi ja jonka valinnassa jokainen Suomen kansalainen on äänioikeutettu. Lisäksi eduskunnan vähäisilläkin virkamiehillä on näkemystä vaikka muille jakaa.

Amsterdamin sopimuksella lisättiin Euroopan parlamentin vaatimattomia valtaoikeuksia painottamalla Unionin eri elimien yhteistä päätöstä kaikissa asioissa. Parlamentin yksimielistä hyväksymistä edellytetään, jos Euroopan neuvosto esittää seuraamuksia jäsenvaltiolle, joka syyllistyy perusoikeuksien toistuvaan rikkomiseen vakavalla tavalla, liittymishakemuksissa, merkittävissä kansainvälisissä sopimuksissa ja parlamentin jäsenten yhdenmukaistetun valitsemismenettelyn käyttöönotossa. Lainsäädäntötyö tehdään niin kuin ennenkin kansallisissa parlamenteissa, jotka päättävät laeista ja joissa lakien valmistelutyö on ehkä helpompaa komission virkamiesten, Euroopan Unionin Neuvoston ja Euroopan Parlamentin valmistelutyön ansiosta.

Esimerkkinä Parlamentin istuntojen ulkopuolisesta toiminnasta blogihenkilö haluaa esitellä Parlamentin Kulttuurikomitean vierailun Suomessa aikaisemmin tänä vuonna. Vierailuun otti osaa kuusi Parlamentin jäsentä, mukaan luettuna ilmeisesti suomalainen Hannu Takkula. Sen lisäksi seurueeseen kuului 4 avustajaa/sihteeriä ja kymmenen (10) tulkkia, joista kaksi suomalaisia nimestä päätellen. Ohjelma oli mielenkiintoinen ja sisälsi mm joikuesityksiä ja kulttuuriministeri Tanja Karpelan puheen. Matkasta tehtiin raportti, jossa mm kerrottiin, että saamelaiset lasketaan maailman alkuperäiskansaksi, koska he ovat asuneet nykyisillä alueillaan jo ennen nykyisten maanrajojen vetämistä. Suomalaisia, jotka ovat myös asuneet nykyisillä alueilla ennen rajoja, ei raportissa mainita.

Blogihenkilön on kiireesti tunnustettava olevansa jossakin mielessä jäävi kirjoittamaan mitä yllä kirjoitti. Nauttiihan henkilö kohtuutonta palkkaa eurooppalaiselta organisaatiolta ja tekee virkamatkoja, jotka useimmiten ovat huonosti perusteltuja. Mutta puolustukseksi on sanottava, että tämä johtuu pelkästään henkilön halusta nauttia elämästään, kuvaannollisesti sanoen, täysin rinnoin. Toinen jääväävä seikka saattaa olla se, että henkilö on tiettävästi suomalainen, jos puoliverisiä savolaisia voidaan tämmöisiksi laskea, eikä näin kuulu alkuperäiskansoihin, vaikka henkilö ei siis ymmärrä miksi.

Lopuksi vielä muutama sana Ison Britannian pääministerin Tony Blair’in tämänpäiväisestä puheesta Euroopan Parlamentille:

“…What type of social model is it that has allowed 20 million unemployed in Europe, productivity rates falling being those of the USA, allowing more science graduates to be produced by India than by Europe and that on any relative index of a modern economy is going down not up..."
“…as Prime Minister, I have found that the hard part is not taking the decision, it is spotting when it has to be taken. It is understanding the difference between the challenges that have to be managed and those that have to be confronted and overcome. This is such a moment of decision in Europe. The people of Europe are speaking to us. They are posting the questions. They are wanting our leadership. It is time we gave it to them..."

Sillä tavalla siis puhui tänään englantilainen, mutta Skotlannissa yksityiskoulun käynyt pääministeri. Ihanhan hän puhui kuin olisi oikea demokraatti, mutta onkin demari ajatusmaailmaltaan, vaikka Labour-puolueeseen kuuluukin. Eli oikean laidan miehiä niin kuin meidän puheenjohtaja Lipponen. Blair taisi jo pitää vaalipuhetta tulevaan Euroopan presidenttikilpailuun, pitäkääpä Herra Puheenjohtaja Lipponen varanne ettette jää junasta.

Hyvää ja pakanallista juhannusta ja varokaa yhteentörmäystä Saaran kanssa, jos satutte möyryämään ojien pojilla.

Hyviä uutisia

tarjoaa hiljainen bloggari, tohtori Bölke, lastu-turinoissaan 13.6. Elämähän ei ole reilua joten tämä hyvä uutinen täytyy kertoa elämästä huolimatta.

Onko elämä elämisen arvoinen? Blogihenkilö on optimisti perusluonteeltaan. Elämän lasi näyttää aina olevan puolitäysi, eikä se ole toistaiseksi näyttänyt oireita tyhjentymisestä. Samasta syystä henkilö ajattelee, että jokainen elämä on säilyttämisen arvoinen, tosin tässä asiassa henkilö saattaa jäädä vähemmistöön ainakin läheisimmässä virtuaalipiirissään.

Ylläpitääkseen elämänsä arvoa henkilön oli viikonvaihteessa katseltava Beethovenin elämäkerran viimeistä osaa BBC:llä ja kuunneltava virtuaalihenkilöiden Käymälä ja Mikael kommenttien yllyttämänä saksalaissyntyisen, mutta flaamilaisesta suvusta siinneen, Beethovenin viimeisimpiin kuuluvia sävellyksiä, Hammerklavier’iä ja Mikaelin mukaan kuutiosta betonia syntynyttä jousikvartetto op.131:tä. Molemmista aiheutui ylenpalttisen ihailun tuomia hengitysvaikeuksia yliherkälle blogihenkilölle.

Käymälä käsitteli ihmisenä epämiellyttävää ja lopulta täysin kuuroa (sekä fyysisesti että symbolisesti) Beethovenia erityisen kovin käsin lastussaan. Blogihenkilön mielestä kohtuutonta on pitää ihmistä suurempia asioita, kuten viimevuosisadan eurooppalaista onnettomuutta, kenenkään yksittäisen henkilön syynä. Ne vain osoittavat, että elämä itse on juuri ihmisosiensa kunkinhetkisen summan suuruinen. Natsismi oli koko eurooppalaisen kulttuurin tuote, ei vain saksalaisen. Looginen seuralainen patriarkaalisuudesta kumpuavalle feodaalijärjestelmälle ja lukuisalle joukolle historian suurempia ja pienempiä ryöväreitä, mukaan lukien habsburgit ja muut aateliset ja aatelittomatkin kansanryöstäjät, joita Euroopassa riittää, jopa viatonta näyttelevässä Suomessa.

Beethoven, ihminen, joka siis ei ollut preussilainen, ei vaikuttanut millään tavalla siihen, mitä Saksassa tapahtui sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Beethovenin musiikilla on tietysti moniakin funktioita. Mm. blogihenkilön nautintofunktio, joka on riippumaton kaikista muista funktioista, joita tämän musiikilla saattaa olla. Kuten kaikkea taidetta, Beethovenin musiikkia voidaan käyttää ajamaan asioita, joita hän ei alun perin aikonut itse ajaa, mutta näihin seuraamuksiin taiteilija itse on syytön. Myös taiteilijan aikomuksista eroaviin tulkintoihin taiteesta, joihin taiteen kuluttajalla on tietenkin oikeus.

Tästä esimerkkiksi blogihenkilö esittää tunnetun, suomalaisen taiteilijan, Harro Koskisen Sikamessias-taulun, jota käytettiin ajamaan taiteilijan tuomitsemisasiaa valistuneissa kotimaisissa tuomioistuimissa 60-luvulla. Tätä käyttötarkoitusta hän ei ehkä ollut taululleen itse ajatellut. Taiteilija Koskinen harrasti myös underground-taidetta.

Hän pääsi lisäksi julkisuuteen performanssilla, joka tutki erilaisia asentoja, joihin vielä-notkea taidemaalari, nuori, halukkaanverevä nainen ja viaton flyygeli voidaan saattaa, jos oikein tosissaan yrittää ystävällisiä yllytyksiä huutavien taiteenystävien katsellessa. Performanssissa itsensäpaljastaminen meni selvästi ohi suomalaisille miehille ominaisen rituaalisen ristiinkusemisen, joka on ensi kertaa suoritettuna tulkittava jonkinasteiseksi aikuistumisriitiksi, mikä puhuu paljon sekä miessukupuolesta että suomalaisuudesta. Myös virtuaaliystävä Amnell joutui sian kanssa tekemisiin hyvin nuorena.

Asiasta tietämättömälle nuorisolle tiedoksi, että 1960-luku oli kultainen aikakausi, jolloin nuoriso päätti vihdoinkin olla uskomatta vanhempiensa viisauksiin. Tätä ei ollut tapahtunut koskaan ennen historian aikana, ja tuskin tulee enää koskaan tapahtumaankaan.

Tämän kaiken, ja erään muinaismuistojärjestön Tiedonantaja-lehden suorittaman kirjallisen varkauden kohteeksi joutuneen virtuaaliystävä Prosperon aforismien menestystarinan innoittamana tulikin mieleen tähän loppuun sopiva aforismi:
Huono tieto on luuloa, myös hyvä tieto on luuloa, mutta se pystytään perustelemaan paremmin.

Olipa kerran optimistinen Euroopan Unioni (European Union),

Ja muukin pikku ilkeily on blogihenkilöllä mielessä tämän kesän ensimmäisenä kuumana iltana, kun Euroopan johtajat ovat kokoontuneet kotikaupunkiin ”päättämään”, miten pääsevät ylös kuopasta, jonka ovat itse kaivaneet. Vanha, anglosaksinen kansanviisaushan sanoo, että, jos olet joutunut kuoppaan, lopeta kaivaminen. Tämä on tietysti hyvä neuvo useimmiten, pohjavesihän on hiton kylmää, niin kuin ovat eurooppalaiset äänestäjätkin, ja poliitikot tietävät tämän erityisen hyvin.

Euroopan johtajat eivät tietenkään ole tavallisia ihmisiä vaan poliitikkoja, jotka pelkäävät äänestäjiä, eli siis meitä tavallisia ihmisiä, jotka unohtavat tämän totuuden aina vaalien välisenä aikana. Itseasiassa lähestulkoon aina on jossakin päin 25-jäsenistä Unionia poliitikkojen uhkana jonkinlainen äänestys, ja tämä vaikeuttaa asioiden käsittelyä nykyisenlaisessa Unionissa, jossa päätöksenteon on oltava yksimielistä korkeimmalla tasolla, Euroopan unionin neuvostossa. Tämä ei koske Euroopan Parlamenttia (well, who gives a shit) heillähän ei asioista päättämisen kanssa ole mitään merkittävää tekemistä. Jopa komissiolla, eli ”kollegiolla”, eli komissaareilla ja Unionin virkamihistöllä, on suurempi todellinen valta kuin äänestäjien valitsemilla MEP:llä.

Blogihenkilön naputellessa tätä lastua, kodin ympärillä pörrää yksinäinen helikopteri turvaamassa kuopankaivajien turvallisuutta. Ja avoimen terrassinoven takana on nihkeänlämmin kesäilta, joka on kääntymässä sametinpehmeäksi yöksi. Uutisissa ilmoitettiin juuri, että englantilaiset ovat hylänneet viimeisen tarjouksen, joten helikopteri häipynee pian häiritsemään muita brysseliläisiä, se on ollutkin täällä jo tuntitolkulla.

Ennen kuin tästä asiasta sanotaan mitään enempää, on syytä kertoa eurooppalainen vitsi. Arvoisaa Lukijaa varotettakoon ensin, että tämä on vanha fyysikkovitsi ja fyysikothan… no olkoon sanomatta:

Fyysikko, insinööri ja psykologi kutsuttiin konsulteiksi maitotilalle, jonka tuotanto oli ala-arvoisella tasolla.
Insinööri antoi ensimmäisen neuvon: ”Lehmien pilttuiden on oltava nykyistä pienempiä, tehokkuus kasvaa, kun lehmät ovat pienemmässä tilassa, kutakin varten on varattava kahdeksan kuutiometriä tilaa. Maidon virtauksen nopeuttamiseksi lypsykoneen letkujen halkaisijaa on suurennettava neljällä prosentilla.”
Psykologi neuvoi näin: ”Navetta on maalattava sisältä vihreällä värillä, tämän pitäisi johtaa suurempaan maidon tuotantoon. Laitumelle pitää istuttaa enemmän puita ja lehmät on opetettava halaamaan niitä ainakin kerran päivässä ja mieluimmin auringonlaskun aikaa ja aina täydenkuun öinä. Lisäksi lypsy on tehtävä lehmisavujen lähellä.”
Fyysikko antoi oman neuvonsa viimeisenä, piirsi taululle ympyrän ja aloitti: ”Otetaan likiarvoisesti pyöreä lehmä…”

Euroopan Unionin merkittävin ongelma poliitikkojen itsensä lisäksi on epäsymmetrisyys, joka pahenee jatkuvasti. Symmetriaongelmat koskevat sekä vanhoja että uusia maita, joiden talouksien mittarit kilkattavat eri tahtiin. Ranska ei saa viiniään kaupaksi ja haluaa haluamattomien eurooppalaisten kuluttajien maksavan viinistä, vaikka eivät sitä joisikaan. Portugalilaiset haluavat laulaa fadoja, joita kukaan muu ei halua kuunnella, ja espanjalaiset tappavat sunnuntaisin lehmiä vereltähaisevassa amfiteatterissa verenhimoisten katsojien edessä kaikkien maiden kasvissyöjien kauhuksi. Tsekit haluavat maksaa menolipun kaikille työttömilleen ja lähettää heidät johonkin muualle työttömyyskortistoitavaksi työvoiman liikkuvuuden nimissä.

Saksalaiset haluavat takaisin luotettavan D-markkansa, ja niin haluavat italialaisetkin liiransa, koska he haluavat päästä takaisin entiseen, tuttuun ja turvalliseen inflaatiokierteeseensä ja kuljettamaan tuttuja, arvottomia rahojaan kottikärryillä ohuen eurolompakon sijasta. Kukaan ei välitä hollantilaisista ja ruotsalaisista. Eikä kukaan Wisla-joen länsipuolisista ihmisistä halua Romaniaa, Bulgariaa eikä varsinkaan Turkkia Unionin jäseneksi.

Tämän lisäksi ongelmina ovat presidentti Chirac ja pääministeri Blair. Kummallakin on uhkana kasvojen menettäminen, joten omasta kannastaan ei voi antaa tuumaakaan periksi. Ranska maksaa vanhoista ja rikkaista jäsenmaista vähiten Unionin pohjattomaan rahakirstuun, josta ranskalaiset maanviljelijät käyvät talikoimassa lannoitetta suoraan pelloilleen. Englantilaiset eivät maksa juurikaan enempää, eivätkä halua maksaakaan ennen kuin ranskalaiset ovat oppineet lannoittamaan tuottamattomia peltojaan tavallisella paskalla, eurojen sijasta.

Lisäksi Chirac, Blair ja Schröder ovat epäonnistuneet yrityksissään muodostaa Unionille yhtenäinen ja voimakas sisäpiiri.

Blogihenkilö on aina jotenkin epämääräisillä ajatuksilla ja periaatteesta vastustanut suurempaa poliittista integraatiota. Ehkä se kuitenkin olisi parempi tällaisen poliittisen paskasakin vetämässä Euroopassa, mutta saattaa olla jo liian myöhäistä.

Niin että sen pituinen se.

Sibelius mielessä ja

musiikkiriidan riehuessa valtoimenaan lastumaassa, blogihenkilö luki tämänpäiväistä New York Times’ia ja sydän läikähtikin lämpimästi, kun löytyi arvostelu konsertista, jossa oli soitettu Sibeliustakin, erityisesti viulukonsertto, joka on hyvin lähellä blogihenkilön sydäntä. Tosin henkilön kyynelkanavat aukeavat parhaiten Sydämeni laulua, Näkin laulua tai Finlandiaa kuunnellessa, Arvoisa Lukija arvaa, että se tapahtuu siinä kohdassa, jossa yleisen kakofonian keskeltä alkaa yht’äkkiä kuulua oboen kuulaankirkas ääni, joka soittaa suomalaisten todellista kansallislaulua. Kukapa ajattelisi lämmöllä sitä kylmää ja teennäistä ”saksalaismarssia” (huom. tässä sanaa marssi on käytetty ironisesti), jota virallisesti kutsutaan kansallislauluksi, jopa Porilaisten marssi sotahulluudessaan sopisi siihen tarkoitukseen paremmin, saisivat virolaiset pitää omanaan Paciuksen Eesti Hümn’in, Arvoisa Lukija muistanee: ”Mu isamaa, mu õnn ja rõõm, kui kaunis oled sa!...”

Blogihenkilö muistaa ilokseen, että maailmassa on ollut ainakin yksi kansakunta, jolla oli riittävästi järkeä Finlandian hymniosan käyttämiseksi kansallislaulunaan, nimittäin Biafra, joka tosin ei säilynyt itsenäisenä kuin pienen hetken blogihenkilön ja monien vielä parempien henkilöiden parhaista yrityksistä huolimatta, ja siitäkin ajasta suurimman osan sotatilassa. Mutta henkilö on varma, että se ei ollut Finlandian syytä.

NYT:n arvostelu oli siksikin lämmittävä, että Sibeliusta ei kutsuttu kylmäksi eikä mielikuvituksettomaksi, vaikka tällaisiakin mielipiteitä hänestä kai on esitetty. Onpa eräs kriitikko sanonut Sibeliusta jopa maailman huonoimmaksi säveltäjäksi, jota voisi tietysti pitää jonkinlaisena kohteliaisuutenakin. Nähtävästi kriitikko Rene Liebowitz ei ollut kuullut blogihenkilön sävellyksiä. Näissä lausunnoissa ehkä heijastuu ulkomaalaisten näkemys suomalaisesta kansanluonteesta enemmän kuin Sibeliuksen musiikista. Hegelhän lienee sanonut, että ilman intohimoja ei synny mitään suurta. Blogihenkilö muistaa vanhan Sibeliuksen ja on vaikea ajatella, että hän on joskus ollut intohimoinen nuori säveltäjä, joka rakensi kurkkua-ahdistavan Näkin laulun.

Tietysti Valse Triste’ä voisi sanoa kylmäksikin, vaikka kuunnellessa sen mystisyys pullistaa ja lämmittää mukavasti sydäntä, varsinkin kuulokkeet päässä, ihan hiljaisesti kuunneltunahan ei aina edes huomaa, että musiikki on jo alkanut.

Sibelius-elokuva ei pystynyt selittämään kolmen vuosikymmenen Järvenpään Ainolan hiljaisuutta. Kahdeksas sinfonia jäi valmistumatta vaikka jotakin siitä sanotaan olevan tallella Akseli Gallen-Kallelan hautajaisiin sävelletyssä Surusoitossa uruille (op. 111b).

Muuten eihän Mika Waltarikaan kirjoittanut mitään erityistä 57 vuotiaasta kuolemaansa saakka. Molemmat suomalaiset nerot olivat ehkä vanhoja ennen aikojaan?

Leonard Cohen hyppäsi ajatuksiin ensimmäisenä musiikin toivelistasta, joka

On Karpalolla mielessä lastussaan draamantajun ja meemien lisäksi, kun hän haastaa blogihenkilönkin miettimään mitä musiikkia mielessä liikkuu. Tämä on vaikeampi kysymys kuin se, ovatko mielletyt oliot olemassa materiaalisessa maailmassa – mielen ulkopuolella, johon henkilö pystyisi nopeasti ja tyhjentävästi vastaamaan, että eivät ole.

Sen sijaan toivemusiikiksi blogihenkilö voisi valita Mozart'ia, Beethoven'ia tai Sibeliuksen Valse Triste'n. jumalaisen Eric Clapton'in ja Tears from Heaven, Led Zeppelin’in ja Stairway to Heaven tai George Harrisonin Something (ei siis tämä), joka on tietysti Beatles'ien paras kappale ja kaikkienaikojen ulkomaalainen rokkiballadi, joka vieläkin pusertaa aitoja kyyneleitä henkilön harakanvarpaiden ympäröimiin silmiin.

Mutta ensimmäiseksi blogihenkilölle tarttuu kuitenkin käteen CD, joka on tietysti Leonard Cohen’ia, tässä tapauksessa New Skin for the Old Ceremony, ja siitä laulu nimeltä Chelsea Hotel #2, joka alkaa:
“I remember you
well in the Chelsea Hotel,
you were talking so brave and so sweet,
giving me head on the unmade bed,
while the limousines wait in the street…”

Blogihenkilö ei ole koskaan asunut Chelsea hotellissa New Yorkin Manhattanin West 23. kadulla numerossa 222 aivan Greenwich Village'n reunalla, vaikka on yrittänyt muutaman kerran tehdä sinne varauksen. Pari kertaa henkilö joutui jo tehdyn varauksen perumaan syystä tai toisesta ja muilla kerroilla hotelli on ollut täynnä. Nyt Chelsea’ssä yöpyminen on listalla asioista, jotka täytyy tehdä ennen kuolemaansa. Sen sijaan tämä laulu tuo aina mieleen (tietysti New Yorkin itsensä lisäksi) hotellin nimellä Tudor Hotel 42. kadulla 2. Avenuen kulmassa. Hotelli oli huonossa kunnossa jo vuoden 1977 marraskuussa, kun henkilö nukkui siellä sydänystävän kanssa. Huoneessa oli peilejä sopivilla paikoilla, ja sängyssä karkeat, paperimaiset lakanat ja blogihenkilön polviin ja kylkeen tuli vereslihalle hankautuneita jälkiä, jotka parantuivat hitaasti ja muistuttivat hotellista – ja muistuttavat vieläkin.

Heti, kun blogihenkilö ensimmäisen kerran kuuli Cohen'in vereslihaisen äänen laulaman Chelsea Hotel’in, matka ja ne yöt tulivat mieleen. Entisen sydänystävän, nykyisen puolison, kanssa henkilö niitä usein muisteleekin ja naureskelee haikeana varsikin ajatellessaan, puolison paheksuessa, kyljen hankautumia, jotka valitettavasti ovat jo hävinneet iholta, eivät onneksi muistoista.

Myöhemmin, kun taas oli matka New Yorkiin, blogihenkilö yritti varata huoneen Tudor-hotellista. Se oli kuitenkin lopettanut toimintansa ja ikkunat oli rikottu. Nyt sen tilalla on uusia rakennuksia, uusia hotelleja ja blogihenkilö asuu New Yorkissa käydessään useimmiten Broadwayn Marriott hotellissa Times Square’lla, näin teatterit ovat lähempänä eikä tarvitse iltaisin kävellä 42. kadulla harmittelemassa sen muuttumista nykyiseksi moderniksi kauppakaduksi. Pornoleffatkin ovat sieltä tyystin hävinneet.

Toisena tulee mieleen samalta CD:ltä laulu nimeltä Leaving Green Sleeves
”…I sang my songs, I told my lies,
to lie between your matchless thighs.
And ain't it fine, ain't it wild
to finally end our exercise…”

Ja mieleen tulevat tietysti opiskeluvuodet Tampereella, oliko se kivikaudella, joka tapauksessa kauan – kauan – sitten. Sanat kertovat kaiken oleellisen yrityksestä valmistua hyvillä arvosanoilla toimittajaksi (tai edes jonkinlaisilla arvosanoilla), joten eipä siitä sen enempää.

Kolmantena nousevat mieleen tango yleensä ja erityisesti se, jota laulettiin Evita-ooppera-elokuvassa. Blogihenkilö ei ole koskaan kuullut kappaletta kokonaan, ei edes tiedä onko edes olemassa muuten kuin pieninä sirpaleina elokuvan kuvien seassa. Walesilainen näyttelijä ja rocklaulaja Jimmy Nail lauloi sitä useana pätkänä ja se nousee joskus jopa blogihenkilön uniin niin, että hyväkin uni häiriintyy ja muuttuu kokonaan toiseksi. Tango on nimeltään On this night of a Thousand Stars, ja se on tietysti Tim Rice’n sanoittama ja Andrew Lloyd Webber’in säveltämä.

”… On this night
On this night
On this night of a thousand stars
Let me take you to heaven's door
Where the music of love's guitars
Plays for evermore.”

Tämä tango täyttää blogihenkilön mielen tuhansilla samettisilla, hien ja rakkauden tuoksuisilla öillä, joita ei muista erikseen vaan kipeänä virtana, joka ei koskaan häviä. Samalla laulu edustaa kaikkia niitä tangoja, jotka ovat koskettaneet henkilön kyynelvirtoja kaikkina näinä vuosina alkaen Vauhdin lavalta Jämijärvellä, jonka ensimmäistä kattoa henkilö oli kattamassa päreillä (jotka Kiviojan Heikki repi pärekoneellaan) talkooporukassa pienenä naperona (ryhmäkuvassa blogihenkilön äitinäiti on kolmas vasemmalla kaiteella istumassa ja Terttu-täti neljäs vasemmalla, blogihenkilö istuu pellavatukkansa kanssa ylimmässä rivissä katon harjalla papan (mummun isä) sylissä ja Olavi-eno on harjalla istuvien eturivissä keskellä jalat reppavasti levällään ja lippa tietysti vinossa). Ja jatkuen monilla muilla kesäöisillä tanssilavoilla koivuntuoksuisessa suvessa. Hoh hoijaa.

Ja neljäntenä U2, tietysti kuvankauniin Bono'n ja poikien täytyy olla mukana henkilön listalla, ja single Staring at the Sun:

” Summer stretching on the grass
Summer dresses pass
In the shade of a willow tree
Creeps a-crawling over me
Over me and over you
Stuck together with God's glue”

Ja sitä lauletaan jokaiselle kesäiselle päivälle, jonka blogihenkilö on viettänyt tuijottaen aurinkoa, vihreää metsää ja liplattavia laineita muistellen ja haikaillen ja miettien ja laiskotellen. Henkilön luontaisin olotila itse asiassa, ensimmäinen valinta, jos saisi itse olonsa valita.

Ja lopuksi kaksi uutta kappaletta, Korento-yhtyeeltä, ajattelevan ihmisen rokkareilta, joiden kappaleet Kaksi hylkyä ja Magneettista voimaa edustavat älykästä, lyyrillistä rokkia suomeksi laulettuna. Sanat ja sävel ovat Juha K. Korennon päästä (siilitukkainen pää on etualalla tässä kuvassa) ja jostakin syystä iskevät blogihenkilön aivoissa nystyröihin, jotka ovat tarvinneetkin herättelyä. Tähän tapaan kehottaa Kaksi hylkyä: ”…soita mulle kun et enää halua kertoo kuinka kauniita me yhdessä oltiin, kun et enää halua hehkuttaa maailman suurinta kuollutta rakkautta…”.

Blogihenkilö ei voi mitään sille, että näistä ajatuksista herkistynyt mieli pakottaa tähän loppuun vielä muistelemaan Led Zeppelinin Stairway to Heaven’iä tämän verran:

”… There's a feeling I get when I look to the west,
And my spirit is crying for leaving.
In my thoughts I have seen rings of smoke through the trees,
And the voices of those who stand looking. …”

Siinä blogihenkilön hunajansuolaiset musiikkimietteet kesäisenä aamuna, auringon paistaessa ja luonnon pullistuessa hiljalleen kohti keskikesän täyteläisyyttä, vihjaten, että elämä muka jatkuu ikuisuuteen.

The Beethoven Experience II

Arvoisa Lukija on ehkä jo huomannut pientä epätarkkuutta lastussa, jossa puhuttiin Beethovenista. Loput sinfonioista tulevat BBC Radio 3:n WEB saitille vasta kuun vaihteessa seuraavasti:

Symphony 6
will be broadcast on Monday 27th June, and available to download from Tuesday 28th June to Monday 4th July.
Symphony 7
will be broadcast on Tuesday 28th June, and available to download from Wednesday 29th June to Tuesday 5th July.
Symphony 8
will be broadcast on Wednesday 29th June, and available to download from Thursday 30th June to Wednesday 6th July.
Symphony 9
will be broadcast on Thursday 30th June, and available to download from Friday 1st July to Thursday 7th July.

Nämä tiedot ovat BBC:n omalta saitilta.

Air America

Muistui hiljan syystäkin blogihenkilön mieleen, samanniminen Mel Gibson-filmi on tietysti olemassa, mutta se ei laukaissut muistikuvia. New York Times’in artikkeli ja henkilön ottama kuva, jossa amerikkalainen ystävä Ted istui pehmeässä Arabian yössä uima-altaan äärellä lasi sidiki’ä kädessään, naama punaruskeaksi paahtuneena ja sininen haalistunut paita päällänsä, sen sijaan laukaisivat muistoja.

Arvoisa Lukija saattaa myös muistaa, että sidiki on arabiaa ja tarkoittaa ystävää. Ja AL muistaa ehkä myös, että habibi tarkoittaa kultaista, sydänkäpyä, ja AL voi ehkä sanoa tämän pehmeällä äänellä suloiselle Ranya Paasoselle seuraavan kerran tavatessaan ja lämpimiä terveisiä blogihenkilöltä myös. Mutta sillä ei tämän jutun kanssa ole siis mitään tekemistä.

Sidiki tarkoittaa myös kotitekoista kolmasti kirkastettua, kovaa ainetta, jota sai ostaa Saudi Arabiassa yhden gallonan leileissä, joita alun perin oli käytetty sairaalan tiputusastioina ja joita toi henkilönkin talolle salaperäinen filippiino kolhiutuneella Toyotalla auringonlaskun aikoihin muezzin’ien huutojen kaikuessa, jolloin kaikki kunnon muslimit, poliiseja myöten, olivat tietysti abluutiolla, proosallisesti sanottuna rituaalipesulla, ja pyllistelemässä moskeijoissa. Ja sitä Ted siis hörppi siinä kuvassa.

Juomasekoitusta kutsuttiin myös äS’änTee:ksi, erotuksena G’nT:stä, gin ja tonikista, jota maassa ei saanut ostaa kuin eri maiden suurlähetystöistä, ei kuitenkaan Suomen, jonka moraalisäännöt olivat tietysti luterilaisen tiukkoja. Vaikka suurlähettilään puoliso sitä kyllä hörppi blogihenkilön puolison kanssa, saattoivat hörppiä niin paljon, että muille ei sitten ollut jaettavaksi (blogihenkilö on kylläkin enemmin viskin ystäviä, varsinkin yksimaltaisen). Paitsi kerran, kun Väyrynen tuli käymään kylässä lähetystössä, mutta se on jo ihan toinen juttu, vaikka onkin hyvässä muistissa, blogihenkilön yritettyä katsoa Väyrystä silmiin yhdellä rehdintiukalla katseella, mikä ei tietysti onnistunut millään, koska henkilön silmät kääntyvät vain sisään päin. On se kummallista, että blogihenkilö ei pysty Väyryseen suhtautumaan vakavasti, aina on mielessä se jalasmökin tapaus, jonka äänestäjät lienevät jo unohtaneet sankoin joukoin.

Tästä Tedistä blogihenkilön siis piti, hänhän oli todellisen elämän Mel Gibson elokuvasta Air America, kick-ass son-of-a-bitch. Komea mies, Ted, vaikka oli kuvausaikana jo kasannut ylimääräisiä kiloja luittensa päälle, mutta nuorempana hän oli ollut jopa Gibsonia komeampi, vaikka on aikalailla saman näköinen. Komeampi on tietysti helppo olla, Gibsonhan on australialainen.

Arvoisa Lukija muistanee elokuvan? Ohjaajana Roger Spottiswood, muistanette tämän ainakin vielä huonommasta James Bond-kuvasta Huominen ei koskaan kuole, joka olisi ehkä parantunut ammattitappajakirjailija (bloggeri Kun kirjoitan mukaan, blogihenkilö ei uskalla ottaa kantaa korkeakulttuuriseen kädenvääntöön) Katri Mannisen testosteronin täyteisillä kirjoitusohjeilla. Myös ehkä Air America elokuvana, siitähän oli vahingossa unohtunut järjellinen tarina, vaikka niiden aloituksia oli useampia. Elokuvassa Gibson ja muutamat muut lentelivät koneenromuja Laosissa ja Kambodzhassa ja myivät huumeita lentämisen ohella, tai estivät huumeiden myynnin tai jotakin sen suuntaista.

Elokuvassa ei puhuttu arameaa eikä edes hebreaa, latinasta puhumattakaan. Sehän kuvasi CIA:n lentotoimintaa, joka oli naamioitu epämääräiseksi lentoyhtiöksi nimeltään Air America (toisesta maailmansodasta vuoteen 1959 nimeltään Civil Air Transport, CAT).

Ja sen palkkalistoilla ystäväni Ted siis lensi Vietnamin sodan aikaan. Tämä oli tietysti blogihenkilölle mielenkiintoista, koska henkilön perheessä Vietnamin sodan vastustus kuului henkilön vastuulle (puoliso kantoi puolestaan CND:n merkkejä, tätä blogihenkilö taas piti Neuvostoliiton kommunistipuolueen länsimaisena äänitorvena), joten Tedin kanssa juteltiin tästä ja muistakin sodista usein, hän ei oikein muusta lentämisen ohella halunnut puhuakaan, vaikka oli lukenut paljon ja osasi ulkoa pitkiä pätkiä Hamletista (ent. kirjallisuuden opiskelija tietystiJ) ja tunsi venäläiset klassikot paremmin kuin blogihenkilö (mikä ei ole kovin vaikeaa, toim. ja puolison huom.).

Ja blogihenkilö tietysti mainitsi suomalaisen sotaurhon Larry Thorn’en eli Lauri Törnin, ja Ted sanoi tavanneensa tämän useampaan kertaan Saigonissa, ja oli sitä mieltä, että Larry oli vietnamilaisten vankileirillä. Nythän tämä on osoittautunut vääräksi arvaukseksi. Kateellisena blogihenkilö tietysti näitä juttuja kuunteli, ja pani visusti mieleensä sen minkä sidikin juonnilta pystyi mahdollista ylöskirjaamista varten tulevaisuudessa. Sidikistä muuten tulee selvästi muuta alkoholia pahempi päänsärky, mikä sanottakoon Arvoisalle Lukijalle opiksi ja ojennukseksi.

Syy miksi Tedin kuva tuli kaiveltua esille oli tämä juttu New York Times’issa 31 toukokuuta. Jutussa kerrotaan Aero Contractors-nimisestä lentofirmasta, joka näyttäisi olevan Air America uudella nimellä, eli CIA:n oma lentoyritys. Ja niitä on muitakin tietysti, mm. Tepper Aviation, Floridassa toimiva yleisilmailuyritys, joka hiljattain etsi C130 Hercules (siviilikoneena Lockheed L100, tässä kuvassa Tepper Aviationin kone Prahan Ruzyne’n lentokentällä) pilotteja. Muita CIA:n lentoyhtiöitä ovat (tiettävästi, eihän näistä mitään todisteita kenelläkään tietysti ole) mm: Pegasus Technologies, Premier Executive Transport Services, Crowell Aviation Technologies, ja Stevens Express Leasing.

Ted oli hyvä ystävä ja mukava mies. Blogihenkilö ymmärtää, että amerikkalaiset tarvitsevat terrorismin vastaisessa taistelussaan monenmoisia joukkoja, varsinkin tietysti lentokuljetusosastoja, joita ilman ei nykyaikaisessa sodassa pärjää alkuunkaan. CIA tekee usein asioita vastoin paikallisia lakeja. NYT kertoo artikkelissaan, että Ruotsi tutkii tapausta, jossa CIA:n operatiivit ovat kaapanneet miehen Ruotsista ja lennättäneet tämän Egyptiin kuulusteluja varten. Ja tämä on ilmeisesti tehty vastoin kansainvälistä lakia. Usein ei tietysti tavallisena henkilönä tiedä onko valtio (esimerkiksi juuri Ruotsi) jollakin tasolla ollut tietoinen näistä toimista ja sulkenut silmiään juuri oikealla hetkellä.

Ehkä blogihenkilönkin on parasta pitää suunsa kiinni. Viimeksi tavatessaan synkkäotsaisen diktaattori Lipposen Mannerheimintiellä, nousi karvojanostattava epäilys, että tämä katsoi henkilöä sillä silmällä, ei siis sillä silmällä (vink, vink ;) vaan silmällä, joka pani henkilöä heti kokeilemaan oliko passi ja paluulentolippu tallella omilla paikoillaan. Onneksi kone lähti kolmen tunnin kuluttua, eikä kuulunut Finnairille vaan SN Brussels Airways’ille, joka jatkaa Sabenan jalanjäljillä, ja palvelu on yhtä huonoa. Näin Suopo ei päässyt kaappaamaan henkilöä koneesta viime tingassa.

Onkohan tullut katsottua liikaa vakoilujännäreitä, Le Carre’a ei nyt ainakaan pidä lukea tänä kesänä, vaikka Smiley ei todella sydämessään ollut amerikkalaisten kanssa samalla puolella, ja olihan MI6:ssa paljon muitakin Neuvostoliiton kätyreitä. Smiley olikin ehkä se kuuluisa viides mies.

The Beethoven Experience,

BBC:n Radio 3 esittää parhaillaan, eli 5-12.6. Beethovenin koko tuotannon mukaanlukien hänen yhdeksän sinfoniaansa. Itseasiassa kanavalla ei esitetä tänä aikana mitään muuta kuin Beethovenin musiikkia.

Ohjelmia voi jälkikuunnella kanavan WEB-saitilla. Ja jos haluaa maistella sinfoniamusiikkia kodin rauhassa unelmiensa divaanilla ennen levyjen ostamista, Beethovenin kaikki sinfoniat ovat saitilla vapaasti imuroitavissa (tänään on jo tarjolla 5 ensimmäistä ja muut tulevat sinne esitysten jälkeen, esiintyjinä The BBC Philharmonic, conducted by Gianandrea Noseda). Kunkin alussa on pari minuuttia puhetta, joka ensimmäisen kuuntelun jälkeen on ehkä kiusallistakin, mutta kokemattomalle musiikinkuuntelijalle, kuten tämä blogihenkilö, jolla on vaikeuksia erottaa toisistaan Eino Grönin ja Maija Vilkkumaan esittämiä Satumaa-tangoja, puheet ovat kiinnostavia ja informatiivisia. Tiedostokoot vaihtelevat 30 megan molemmin puolin, joten laajakaistainen yhteys on välttämätön.

Klassisia musiikkiasioita käsittelevä bloggarikin on löytynyt kuten Anita Konkka sivuillaan ilmoitti. Klasarilta saa oivaa opastusta musiikin saloihin. Pysyvä linkki löytyy oikeasta sivupanelista, jossa on myös joitakin muita blogihenkilön sydäntä ja korviakin lähellä olevia, uusia musiikkilinkkejä, kuten lyyristä rokkia esittävä ja suomalaisia radioaaltoja parhaillaan musiikillaan valloittava Korento-yhtye, jolla on koripallon kokoisia sydämiä rinnoissaan ja Magneettista voimaa.

Riippurinnat kuvat-

haulla joku oli tänä aamuna löytänyt site meter'in tietojen mukaan blogihenkilön kallisarvoisen lastukokoelman. Miten se on mahdollista, kun tiettävästi henkilö ei ole riippurinnoista mitään kirjoittanut? Virtuaalimaailma on omituisempi kuin osaa itse edes luulla. Vaikka ei riippurinnoissa mitään vikaa ole, voivat olla hyvinkin seksikkäät oikeassa valaistuksessa. Kirkkaassa päivänvalossa ei kai kukaan, ainakaan yli kaksikymppinen, ole niin järin hyvän näköinen, joitakin kulttuuriministereitä ja ulkoministereitä ja sen sellaisia lukuunottamatta, näiden puseron sisällä pököttää tietysti ylpeän pystypäinen rintapari, joka liikahtelee somasti lämpimän sydämen pehmeiden sykkeiden tahdissa.

Illuusia on hävinnyt taas

Ja muitakin blogeja täytetään vaivalloisesti. Kummallisesti mieli näyttää ärsyyntyvän blogihenkilölläkin, kun tuntemansa lastunikkarit ovat laiskana. No Saara sentään on syönyt mahansa täyteen uusimman lastunsa mukaan, lieneekö syönyt sen sian, josta oli kuva jossakin aikaisemmassa lastussaan. Mutta sitten hänkin painui maan alle. Ja karpalo yrittää piilotella sukulaisiltaan päänsärkyisenä. Prospero köllöttelee kirjansa varjossa. Sedis on Ljublianassa. Ellilältä on kadonnut kissa, joka järkyttäisi itse kunkin kirjoittamattomaksi. Eikä uutisiakaan näköjään ole julkaistavaksi. Ruu maalaa ahkerasti ja parantelee silmiään ja muistaa blogiaankin, niin kuin taas uudeksi herännyt ill.kin, joka pyörii linkkikaaoksen keskellä käkenä. Blogisiskolla oli lyhyt vieteri tai ei ollut tiikeriä tankissa. Virtuaalisen lastunkirjoituksen Grand Old Dame taitaa kirjoittaa kirjaansa, kun eivät lastut näytä lentelevän.

Ja siis Illuusia on hävinnyt taas. Viimeksi hän puhui lastussaan jotakin naisista, jotka perustavat maatiloja vieraille maille. On saattanut siis lähteä viinitilan ostoon Etelä-Ranskaan tai Unkariin tai johonkin muuhun lämpimään maahan jopa ehkä Afrikkaan, kun mainitsi Blixen’inkin (tai Dinesen’in kai pitäisi blogihenkilönkin sanoa). Mutta mistäpä sen tietää, kun illuusia itse ei asiasta mitään kerro. Kutrikirjailijakin, joka tänään kirjoittaa lastussaan tyhmistä, ammaatitaidottomista ja ilahduttavistakin ihmisistä, puhui hiljan joistakin hävinneistä bloggareista otsikolla Viimeiset blogimerkinnät, kuulostaa kuin kirjan, novellin tai näytelmän nimeltä. Kukahan ehtii ensin.

Onneksi käymälä suoltaa tekstiä sen kun kerkiää, sitä jos rupeaa lukemaan niin pari tuntia ja enemmänkin vierähtää huomaamatta, eikä sittenkään voi olla varma onko ymmärtänyt oikein kaikki sanojen nyanssit ja piilomerkitykset. Pornosta siellä tietysti syntyi solipsistinen keskustelunpätkä, mistäpä muusta.

Ja lisäksi blogihenkilö näkee värillisiä unia. Niin kuin nyt viime yönäkin, kun eräs blogihenkilö (ei tämä), joka tiettävästi on nainen, tuli uniin valtavan suuren yksisilmäisen miehen hahmossa, otti blogihenkilön valmiiksi saaman novellikokoelman ja keitti siitä kaurapuuroa, jonka tarjoili henkilön äidiksi muuttuneena ison voisilmän kanssa kouluikäiselle ja kiireiselle blogihenkilölle. Mitähän sekin tarkoittaa. Ja ilmankos henkilö ei ole löytänyt valmista novellikokoelmaa kotoaan, on tietysti syönyt sen kokonaan nälkäänsä. Nimittäin paino on pudonnut pitkän nousun jälkeen, body mass indexi on nyt noin 20.

Toimiston ikkunan takana kesä on niin kaunis, että tekee kipeää katsoa. Edessä on paperi, jonka nimi on OSED Contribution ATC En-Route, eurospeakkiä otsikkoa myöten. Saisikohan siitä kaurapuuroa?

Sin City: sarjakuvaelokuva vai elokuvasarjakuva,

Tästä ei voi olla oikein varmaa selvyyttä. Molemmat määritelmät kuitenkin pyörivät blogihenkilön päässä, kun istui puolison kanssa elokuvissa katsomassa Robert Rodriguez’in ja Frank Miller’in (ja vähän Quentin Tarentino’nkin) Sin City’ä.

Henkilö on huomannut, että usein hyväksi kehutustakin elokuvasta poistuessaan, ei oikein tiedä mitä ajattelisi. Useimmat ärsyttävät väärällä tavalla, joistakin jää mukava hehku rintaan, joka poistuu sieltä vasta tuntien tai jopa päivienkin jälkeen, monien jälkeen jää istumaan paikalleen silmät täynnä kyyneliä, joita yrittää parhaansa mukaan peitellä nuhaksi tai joksikin muuksi (niin kuin esimerkiksi Sideways, joka kosketti liian läheltä omaa sielua), ja joskus kokemus on niin tuskallinen, ettei sitä oikein edes uskalla ajatella katsomisen jälkeen.

Harvasta elokuvasta jää sellainen tunne, että näki jotakin merkittävää ja jopa ainutlaatuista. (Mikäänhän ei tietysti pysy ainutlaatuisena, jäljittelijöitä tulee jokaiselle merkittävälle taideteokselle, ja sehän on imartelun puhtain muoto.)

Blogihenkilön mielestä kaksi parasta koskaan tehtyä elokuvaa ovat Tarentinon Pulp Fiction ja Coen’in veljesten Fargo. Tietysti on muitakin hyviä elokuvia nähty, kuten nyt-mainittuina kliseiset Casablanca ja Citizen Kane ja muutama muukin, mm. Etäisten laaksojen mies tai Seitsemän samuraita, ja suomalaisista tietysti Jarvan elokuvat, varsinkin Jäniksen vuosi.

Fargo pamahti päähän heti ensi näkemällä. Pulp fiction on klönttiaivoiselle blogihenkilölle, jolla ei ole bloggari Sediksen loistavaa elokuvasilmää, sen verran monimutkainen tarina, että sitä piti katsoa moneen kertaan ennen kuin ymmärsi edes sen aikatasoja.

Sin City’stä poistuessaan blogihenkilö ajatteli nähneensä elokuvan, joka on jotakin uutta ja originellia, kulttimaineen arvoista ja jotakin josta pojanpojat (ja ehkä tyttäretkin, mistäpä sen vielä tietää) puhuvat parinkymmenen vuoden kuluttua ja blogihenkilö voi näille ylpeänä mainita nähneensä sen heti ensimmäisellä näyttöviikolla. Ja selittää tietysti monisanaisesti, mistä elokuvassa on kysymys. Se ei selviä helposti, onneksi henkilöllä on pari vuosikymmentä ennen kuin nämä jälkeläiset alkavat asiasta keskustella, henkilön ajatukset ovat vielä varsin sekaisin.

Sin City on elokuva, josta on tehty sarjakuva. Se ei siis ole elokuvaksi tehty sarjakuva, vaikka lähtökohtana onkin (elokuvan toisen ohjaajan) Frank Miller’in kolme sarjakuvakirjaa, joista yksi on nimeltään Sin City. Ehkä Dick Tracy’n piti olla tällainen, mutta sen tekeminen jäi vajaaksi. Sin City’stä voisi helposti sanoa, että se on kuvien voitto tarinasta, ja - koska tämä on jollakin tasolla totta - jättää asia siihen, mutta tämä olisi liian helppoa.

Elokuvassa on sotavuosikymmenen perperi-takkisten dekkarisankarien ja film noir-kliseiden jytyä – ja syvyyttä enemmän kuin ensisilmäilyllä uskoisi. Kuva on pääasiassa mustavalkoinen, värejä on vain siellä täällä (joidenkin huulien punahehku, punainen lemmenpesä, keltaisenoksettava pedofiilli, joidenkin silmien hetkittäinen väri jne) ja niillä on tarkka roolinsa tarinassa. Tapahtuma-aikoina on yö ja kuvissa sataa aina, tietysti sarjakuvamaisesti pitkinä, viistoina viivoina. Verta vuotaa paljon, mutta se on pääasiassa muuta kuin punaista (vaikka sitäkin näkyy välähdyksinä), erityisesti valkoista verta (ei tietysti sekään puhdasta vaan jotakin off-white sävyä). Hyvällä ja pahalla ei ole rajoja. Ja joskus ei elävällä ja kuolleella.

Blogihenkilö luki formatiivisinä vuosinaan paljon, tietysti kunnon kultturellin kirjallisuus-ihmisen tapaan, ja tehdäkseen vaikutuksen tiettyihin henkilöihin, pääasiassa hyviä, venäläisiä ja muitakin klassikoita, mutta, jos ette kerro noille pojanpojille asiasta, täytyy tunnustaa, että tuli luetuksi myös (shit loads of) Raymond Chandler’iä ja sen sellaista ja Carter Brown’ia, jonka kirjoja pystyi helposti lukemaan pari-kolmekin päivässä, ja enemmänkin, jos ei välittänyt mielenterveydestään, tai jos äiti ei vedellyt korville ja käskenyt painua ulos leikkimään intiaania, tupakalle tai vetelehtimään Bändikseen siinä Yhteislyseon vieressä niin kuin muutkin normaalit kunnon lapset/nuoret. Siksi tämä elokuva tuntuu henkilöstä niin tutulta ja jotenkin ”oikealta”.

Sin City’n kolmen näennäisesti erillisen novellin ”sankarit”, Hartigan (Bruce Willis, loistava), Marv (uskomattoman unohtumattomasti Mickey Rourke) ja Dwight (Clive Owen, joka ei näytä saavan otetta osastaan), ovat kuin suoraan Chandler’in ja muiden sellaisten kirjoista ja elokuvagenren perinteestä: kovia, helliä lihasmöykkyjä, joiden leukaperät ovat metrin levyiset ja jotka puhuvat lyhyillä sanoilla ja sanovat ajatuksia kuten (Marv): ”Is that the best you pansies can do.”, istuessaan sähkötuolissa tai kidutettavana tai tultuaan ammutuksi seulaksi Colt’in Magnumilla. Bogart kalpenee haaleaksi pyhäkoulupojaksi näiden sankareiden rinnalla.

Ensimmäinen novelli aloittaa ja lopettaa elokuvan, ja kertoo kaupungin ainoasta kunnon poliisista, Hartiganista, joka pelastaa lapsen pedofiilin kynsistä. Toisessa Marv kostaa rakastettunsa murhaajalle, joka muutenkin saa minkä ansaitsee. Ja komannessa Dwight puolustaa tyttöystäväänsä tämän entisen poikaystävän väkivallalta. Eli ”tavallisia”, nykyaikaisia tarinoita. Mikään ei ole pyhää tai tabua, paitsi likainen seksi, joka ei mitenkään sopisi kuvaan.

Kohtaukset ovat kuin Miller’in piirtämiä storyboard’eja. Ja tarina yhtä uskomaton, mutta, uskomattomasti, kahden tunnin ja neljän minuutin aikana ei uskomattomuus livahtanut kertaakaan mieleen.

Puutteitakin elokuvassa tietysti on. Naiset ovat joko huoria tai (kuvassa näkymättömiä) äitejä. Pelkistetyn sarjakuvamaisia babe’ja, ilman mitään ulottuvuuksia, kaikki kauniita ja hyvävartaloisia, joissa silmä lepää. Pääosien miehet ovat syvempiä, mutta ylipiirretyn sarjakuvamaisia stereotyyppejä, ja siksi niin vaikuttavia.

Bruce Willis istuu osaansa kuin nyrkki silmään (sic), saman roolin hän on tehnyt Die Hard’eissa, niiden jälkeenhän hän ei ole tehnytkään yhtään hyvää osaa. Rourke’en Marv’in hellään sydämeen uskoo helposti, tässä on King Kong ihmisen valeasussa. Kolmas novelli on ehkä kehnoin eikä pelkästään Owen’in otteettomuuden vuoksi. Jos haluaisi välttämättä muuttaa jotain, niin kolmatta osaa voisi lyhentää.

Elokuvan pääosassa on tietysti mässäily väkivallalla, ja tämä ehkä pitää monet katsojat pois. Elokuva ei selitä tai pehmennä väkivaltaa tai syntiä itseään. Se paskantaa dystopiansa katsojan naamalle, selitysten on löydyttävä vastaanottajan oman sielun pimeistä koloista.

Menkää katsomaan teatteriin. Tämä kuuluu isolle kankaalle ja hyville äänentoistolaitteille. Kotona pers’reikä-televisiosta eivät kuvat näyttäisi miltään ja äänetkin olisivat kuin pieruntuhnuja, niistä ei jäisi edes kunnon hajuja jäljelle. Paitsi tietysti, jos Arvoisalla Lukijalla on kotonaan vähintään 50-tuumainen näyttölaite surround-äänellä akustisesti oikeanlaisessa huoneessa (lucky bastard).

Anna Amnell antautui vihdoinkin

ja synnytti tietynikäisen Blogisiskon. Tämä on tietysti hyvä uutinen, blogihenkilölle kaikki uutiset naisten antautumisesta ovat hyviä, hehän ovat olleet niskan päällä sukupuolien välisessä sodassa Eevan olemassaolosta lähtien.

Joten lämmin tervetulon toivotus uudelle Blogisiskolle.

FW: face-off pattern.

Blogihenkilö ei ollut tajunnut, miksi ei aina saavuttanut sisäistä rauhaa, ennen kuin hänet ohjattiin alla olevaan osoitteeseen:

http://www.getodd.com/duck/alignment.html

Kansanäänestykset, Englanti tai pitäisi kai sanoa Iso-Britannia ja

Euroopan vastustaminen olivat blogihenkilön syvissä ajatuksissa moottoritiellä matkalla Lontoosta Brysseliin ja kuumettakin oli 38.5 astetta.

Englantilaisilla lehdillä oli Hollannin (tai taas pitäisi kai sanoa Alankomaiden, mutta se on vähän samanlaista teeskentelyä kuin tuo Iso-Britanniakin) ei-tuloksesta paljonkin iloittavaa. Siellähän on euroskeptisimmät ihmiset koko Euroopassa. Siis tietysti lukuunottamatta Tshekin äärioikeistolaista presidenttiä Václav Klaus’ia, joka sanoo päivän hesarin mukaan Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksistä ”Mielestäni ne ovat voitto demokratialle ja vapaudelle Euroopassa.” Klaus on populisti niin kuin myös meidän harmaapartainen politrukkimme, elitisti Tuomioja, joka puolestaan sanoo Brysselin byrokraattien olevan ”kovakorvaista eliittiä”.

Folkestone’ssa Englannin kanaalin rannalla blogihenkilö joutui puolisoineen ja vuokra-autoineen Kanaalin alla kulkevan sukkula-junan turvatarkastukseen, jossa suureksi häpeäkseen ei saanut moottoritilan kantta auki. Uhkaavan käheä ääni, punainen nenä ja punaiset silmät antoivat turvatarkastajalle aavistuksen korkean luokan kansainvälisestä terroristista, joten tarkastus oli tiukka ja moottoritilakin tuli lopulta syynättyä. Passintarkastuksessa sinikantinen passi hyväksyttiin ilman aukaisua. Englantihan on Schengenin rajojen takana ja vaikka kotimaassa, Euroopan Unionissa, kuljetaankin, passi on oltava mukana muuten ei rajoja voi ylittää.

Ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuminen Unionin rajojen sisällä on vielä toteutumatta, lähinnä kai rasistisista syistä: englantilaiset, ja muutkaan ”vanhat” jäsenmaat, eivät halua rajojensa sisälle muuttajia entisistä kommunistivaltioista. Blogihenkilö on huvittuneena pannut merkille, että englantilaiset pitävät omaa maataan Euroopan ellei koko maailman parhaana maana, ja kaikkihan tietävät, että sitä paikkaa pitää pikkuinen ja sitkeä Suomi.

Sekä Ranskan että Hollannin kansanäänestykset ovat mielenkiintoisia myös numeroidensa vuoksi. Ranskassa (noin-lukuja) 70 % äänestäjistä kävi uurnilla ja näistä 54 % sanoi ei, eli 38 % kaikista äänestäjistä. Hollannissa äänestäjiä oli 63 % ja näistä 61 % sanoi ei, eli kaikista äänestäjistä 38 % oli perustuslain kaatamisen kannalla. Molemmissa maissa vastustajien äänekkäimmät ryhmät olivat äärioikeistolaiset ja äärivasemmistolaiset, eli Klaus’in ja Tuomiojan aateveljet ja –sisaret.

Blogihenkilö ei tiedä mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Yksi asia on kuitenkin selvä, henkilön mielipidettä eivät edusta ranskalaiset tai hollantilaiset äärioikeistolaiset tai äärivasemmistolaiset Turkin, Bulgarian ja Romanian jäsenyyttä vastustavat rasistit.

Toinen asia, joka blogihenkilön mielessä pyöri ajomatkan aikana on Suomen turvallisuus. Tämän äänestyksen perusteella on selvää, että maamme ei voi luottaa rajojensa puolustamisessa eurooppalaisiin sopimuksiin. Eli turvallisuutemme kannalta taitaa jatkossakin olla parasta olla rähmällään Venäjän edessä ja lähettää Halonen aika ajoin nuoleskelemaan Putinin takapuolta.

Ja koska näin on, meidän on parasta valita Halonen eikä Niinistö (Vanhasesta nyt puhumattakaan) uudeksikin presidentiksi. Blogihenkilö ei tunne Putinia tarkemmin, mutta on sellainen hytinä, että tämä pitää enemmän naisesta takalistonsa nuoleskelijana, joten tässäkin mielessä Halonen on paras valinta, vaikka ei ehkä olisikaan Putinin naisihanne. Arvoisa Lukija huomaa tästä mihin henkilö on viemässä tätä keskustelua: tietysti maamme turvallisuuden kannalta paras valinta presidentiksi olisi Tanja Karpela, kumma, ettei Venäjän lähetystö ole vielä toimittanut tämän suuntaista noottia luottomiehilleen hesarin politbyroossa. Hauskaa miten kaikista näistä suomalaisista nimistä tulee kiihkeän hikinen ja korviin saakka limainen seksikin mieleen. Mistä johtunee.

Eli kun Suomen asioita ajattelee kuumeisena iltaöisen Euroopan halki ajaessa, näyttää ilmiselvältä, että Ranskan ja Hollannin äänestäjät itse asiassa äänestivätkin Suomen turvallisuuspolitiikasta eivätkä Unionin perustuslaista. Sillä tavalla sitä ihminen erehtyy, jos ei oikein tarkasti ajattele asioita.