Eilen blogi-henkilö näki kuninkaan haamun niin kuin Hamlet, mutta ei murhannut setäänsä eikä ketään muutakaan. Käväisimme Brysselin ulkopuolella Tervuren’issa, jossa haamu on yhdessä nurkassa neljän metrin korkuisena, hyvin muotoiltuna kivenmurikkana. Afrikkalainen museo on kauniissa, art nouveau-linnassa, joka rakennettiin aikanaan siksi, että kuninkaalla oli omistuksessaan afrikkalaisia alusmaita ja paljon niistä saatuja tuloja, ja halusi ylpeillä omaisuudellaan vuoden 1897 Brysselin maailmannäyttelyn osanottajille.
Linnassa on nyt meneillään näyttely, jonka nimi on Kongon muisto: Siirtomaavallan aika (La memoire de Congo: Le temps colonial).
Arvoisa Lukija muistaa Henry Morton Stanley’n, tutkimusmatkailijan, jolla oli Livingston’in lisäksi toinenkin kaveri, vähemmän tunnettu sydämetön idiootti, Belgian kuningas, Leopold II, joka kuninkaiden tapaan peri isältään suuren omaisuuden. Arvoisa Lukija saattaa kysyä, mitä jollakin belgialaisella on tekemistä yleensä minkään kanssa.
Hän kuitenkin muistanee Joseph Conrad’in kirjan Pimeyden sydän ja siinä esiintyvän kauppa-aseman johtajan, herra Kurtzin (joka esiintyy Coppolan elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt. amerikkalaisena eversti Kurtz’ina). Condrad’in kirja koskettelee juuri tämän kuningas Leopoldin oman, yksityisen valtion raiskaamista Kongossa ja pimeyden sydän sykkii tietenkin Leopoldin ja hänen alamaistensa, siis belgialaisten, rinnassa.
Tosin Conrad itsekin oli siellä 1905 tienaamassa jokilaivan kapteenina, joten hänenkin kätensä ovat koskeneet ainakin vaaleanpunaista verta. Conrad kirjoittaakin yleensä asioista, jotka tavalla tai toisella ovat tapahtuneet hänelle itselleen. Mutta niinhän fiktio ilmeisesti useimmiten ainakin jollakin tasolla on.
Stanley teki yhteistyöehdotuksen Leopold’ille, joka oli katsellut kateellisena naapurinsa Hollannin suuria alueita eri puolilla maailmaa. (Kunnon belgialaiselle tämä oli tietysti melkein enemmän kuin sielu sieti.)
Leopold hyväksyi Stanley’n ehdotuksen ja tuloksena oli Kongon Vapaavaltio (tiedän, tiedän, minäkin nauroin kylkeni kipeiksi), jota Stanley rupesi pyörittämään uuden kuninkaansa puolesta. Kongon Vapaavaltio hyväksyttiin siirtomaa-alueiden jakokonferenssissa Berliinissä 1885 (siellä ei alkuasukkaita kai ollut paikalla muuta kuin herrojensa palvelijoina) ja näin Leopold sai laillisen, kansainvälisen oikeuden riistää afrikkalaisia tiluksiaan.
Kongo oli alueeltaan kymmeniä kertoja Belgiaa suurempi ja siellä asui moninkertainen määrä ihmisiä, aikalaisarvioiden mukaan ehkä 20 miljoonaa (kukaan ei varmuudella tiedä kuinka paljon), joista puolet tapettiin. Belgialaiset ovat yrittäneet viime aikoina kiistää näitä lukuja ja väittäneet, että asukkaita oli paljon vähemmän kuin 20 miljoonaa ja heistä tapettiin vain 20 % siirtomaa-ajan pahimpien vuosien aikana.
Leopod II pisti Kongosta tulevat tulot omaan taskuunsa, paitsi ne, jotka menivät suurille eurooppalaisille ja amerikkalaisille yhtiöille. Tärkein tuote oli kumi, jonka tarve oli 1800-luvun aikana kasvanut niin paljon, että Brasilian tuotanto ei pystynyt tyydyttämään koko kysyntää ja näin Leopoldin kongolaiselle kumille oli tuottoisia markkinoita. Kongosta löytyi omistajansa ihastukseksi myös timantteja. (Voit muuten nauttia pieneltä osalta näistä voitoista mm. vierailemalla Guggenheim-museossa New Yorkissa tai Bilbaossa)
Työvoimana olivat tietenkin afrikkalaiset, jotka Kongon uuden lainsäädännön mukaan voitiin ottaa pakkotyöhön valkoisten omistamiin yrityksiin. He olivat siis orjia, vaikka orjuus olikin jo muuten laillisena työsopimuksena poistettu lähes koko maailmassa. Mutta ei siis Belgian Kongossa (eikä arabialueilla). Ruoskiminen oli laillinen rangaistusmuoto 1930-luvulle saakka.
Vuonna 1998, kun amerikkalainen kirjailija Adam Hochschild julkaisi kirjansa King Leopold’s ghost, belgialaiset suuttuivat.
Belgialaisten enemmistö on aina kuvitellut kouluopetuksensa mukaisesti, että he olivat siirtomaavaltana suvaitsevainen ja antelias. Belgialaiset ovat siis ajatelleet kantaneensa ’valkoisen miehen taakkaa’ puhtaanvalkoisessa kaavussa, kiiltävin kilvin. Hochschild’in mainitsemat kymmenen miljoonaa murhattua afrikkalaista Kongossa eivät kuuluneet tähän kuvaan. Siksi belgialaiset suuttuivat.
Kun keskustelee heidän kanssaan, suurin osa ei vieläkään usko pahaa omasta historiastaan. Merkitsevästi, näyttelyssä jaettiin pientä vihkosta, jossa asiallisen tekstin joukossa puolusteltiin belgialaisten toimia Kongossa mm. sillä, että siirtomaiden ryöstäminen oli yleistä tuohon aikaan, muutkin niin tekivät. Naurattaisi, ellei itkettäisi niin kovasti. Vaikka tottahan tuo tietysti on.
Suomalaiset entisinä Ruotsin siirtomaavallasta kärsineinä ja näin tässä suhteessa puhtaan valkoisina ihmisinä (saamelaisalueita ei tietysti voi lukea tähän kastiin kuuluvaksi, ja niitähän sitä paitsi verottivat hämäläiset eivätkä kunnon suomalaiset) ymmärtävät hyvin, että siirtomaiden pitäminen oli valtio-orjuutta, ja sellaisenaan moraalisesti yhtä rikollista kuin ihmistenkin orjuuttaminen. Entiset siirtomaavallat eivät tietenkään hyväksy tätä. Niin kuin orjien omistajatkaan eivät nähneet mitään vikaa orjien omistamisessa.
Ecce homo.
Muuten, eilen olikin kolmas paastosunnuntai, toivottavasti vielä jaksatte ja hallusinaatiot eivät vielä pahemmin vaivaa. Paaston aikaahan kutsutaan latinaksi nimellä quadragesima, joka tarkoittaa neljättäkymmenettä (tietenkin), kreikaksi tessarakoste. Että sellaisiakin tuli nälänhouruiseen päähän eilistä ajatellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti