Kääntämisestä ja vähän apologiasta

Kuva Wikipedia: Pyhä Hieronymus saksalaisen Albrecht Dürer'in kuparikaiverruksen mukaan, tehty vuonna 1514, eli 1100 vuotta P. Hieronymuksen kuoleman jälkeen

Viimeisin Narnia-elokuva on juuri tullut/tulossa elokuvateattereihin lähellä sinuakin, Arvoisa Lukija. Saattaa olla, että olet jo nähnytkin sen.

Alkuperäisen Narnia-sarjan kirjoittaja on englantilainen C.S Lewis, jonka sanotaan sanoneen, että

”aut Deus aut homo malus”,

eli suomeksi jotenkin, että ”joko Jumala tai paha ihminen”. Se ja Narnia-sarja enemmän tai vähemmän piilotettuine sanomineen, subliminaalisina suggestioina, käyvätkin hyvänä todistuksena siitä, että Lewis kuuluu suureen joukkoon ns. kristillisiä apologeettoja (vai pitäisikö sanoa apologistejä)

Kristityt itse myönsivät itselleen nimen apologeetta, kopioiden Platonin ajatuksia, tämähän julkaisi Sokrateen apologian jo ennenkuin kristityistä tiedettiin yhtään mitään.

Apologeettoihin kuuluvat monet kristillisen maailman etuvartijat kuten kirkkoisä P. Augustinus. Ensimmäisenä on tietysti kiukkuisesti rähisevä myllykirjeiden kirjoittaja A. Paavali, joka oikeasti on kristinuskon opillinen perustaja. Jeesus itse oli lakiatotteleva juutalainen, mutta samalla romanttis-vallankumouksellinen haaveilija, toisinajattelija, proto-kommunistiksi epäiltävä, ja samalla aikaansa sopivan liberaali idealisti, eikä niinkään oppirakennelmien pystyttäjä. Niitähän eivät idealistit pystytä, vaikka saattavat levittämiensä ajatuksen sirujen, meemien, kautta antaa idea-apua huonommin ajatteleville, eli realisteille käytännönmiehille (ja -naisille), jotka tekevät toisten unelmista totista totta.

Silmät polttavilla kyynelillä onkin idealistin tunnustettava, ainakin salaa itselleen, että ilman realistista insinööriä ei maailma olisi tullut edes niin puolivalmiiksi, kun se on nyt ympäristömme kulttuurirakenteiden ylenpalttisessa multi-runsaudessa.

Tuomas Akvinolainen on apologeetta ja oli myös myöhempien aikojen platonisti ja jopa yksilönvapauksien puolestapuhuja ennen valistusajan suuria ajattelijoita. Tämän me ateismiin lievästi taipuvaiset agnostiset skeptikot hyvin herkästi haluamme unohtaa, mikä on sinänsä ihan inhimillistä, eikä ehkä lueta meille kovinkaan suureksi synniksi ajan täyttyessä ja parveillessamme valtavan, haudastanousseen ihmispaljouden keskellä P. Pietarin edessä Taivaan kultaisilla porteilla.

Ja apologeettojen joukossa oli myös 4. vuosisadan dalmatialainen (lähtöisin jostakin nykyisen Bosnian alueelta) P. Hieronymus (koko nimi oli Eusebius Sophronius Hieronymus), joka on kuuluisa – kristillisen apologiansa ohella – siitä, että käänsi ensimmäisenä Raamatun latinaksi hebreasta ja yleisestä eli ”koinee-kreikankielestä”, joka oli niihin aikoihin hellenistinen yleiskieli, lingua franca, varsinkin Välimeren itäosissa – ja hienommalla väellä muuallakin, vaikka olikin alunperin vain Ateenan ”stadin slangia”. Lisäksi se oli alkuperäinen Uuden Testamentin kreikankieli. Hieronymus kutsui teostaan Vulgataksi, eli ”versio vulgata”, vulgaari-versio, eli se oli erityisesti tarkoitettu tavallisille, latinaakin huonosti puhuville ja lukeville, vulgaareille jästipäille, joille koinee-kreikka oli samanlaista hepreaa kuin itse hebreakin; arameasta, Jeesuksen ja Mel Gibsonin yhteisestä kielestä, edes puhumatta.

Ei kuitenkaan pitänyt nyt kirjoittaa apologiasta, ei uskomisesta, vulgaareista jästipäistä, Sokrateesta, Raamatusta tai edes kristinuskosta, vaan kirjojen maailmanlaajuisista kääntämistilastoista, tosin vain vähän niitä raapaisemalla.

Ja sattumalta apologeetta P. Hieronymus on myös kirjankääntäjien suojelupyhimys.

Ja on aivan oikein, että edes joku suojelee kääntäjiä; näiden käännöspalkkiot taitavat olla jopa kirjailijoiden palkkioita pienempiä, joten suojelua tarvitaan olan takaa.

Kääntäminen on mielessä ajankohtaisena siksi, että eilen selailin UNESCOn saittia ja vierailin myös heidän sivuillaan nimeltä Index Translationum, jonka perustamisesta, siis tämän indeksin eikä sen nettisivun, oli viime vuonna kulunut 75 vuotta. Index-tietokanta pitää sisällään kaikkiaan 1,8 miljoonaa vuoden 1979 jälkeen käännettyä nimikettä ja sitä päivitetään neljän kuukauden välein.

Indexin nopea selailu antoi mielenkiintoista purtavaa.

Lukijalle ei ehkä tule kovin suurena yllätyksenä se, että maailman eniten käännetty ’kirjailija’ on amerikkalainen, kulttuurisankari Aku Ankan keksijä Walt Disney ja eniten kirjoja käännetään englanninkielestä (suomenkieli on siinä tilastossa sijalla 23).

Toiseksi eniten kännöksiä maailmalla on tehty Agatha Christien kirjoista ja kolmanneksi Jules Verneltä. Neljäntenä komeilee kommunismin P. Paavali eli V. Lenin (kommunismin jeesuksia oli kaksi, Marx ja Engels). Viidentenä on Shakespeare. Sitten Enid Blyton, Barbara Cartland (chick litin pullea ja vaaleanpunainen kuningatar, tosin nyttemmin jo kuollut), Danielle Steel ja H.C. Andersen. Sitten on kauhukirjailijoiden kuuluisa joukko, Stephen King sekä Jacob ja Wilhelm Grimm juuri ennen maailman kuluisinta kauhukirjaa, Raamattua (UT), jonka Ilmestyskirja-osaa ei vähemmän rohkea uskalla edes avata.

Suomen osalta lista on aika tavalla erilainen, Disney on myös ykkösenä, toiseksi kipuaa viisikkojen Enid Blyton, jota Lea Karvonen on Hieronymoksen suojelussa kääntänyt oikein olan takaa. Kolmantena on Nalle Puhista tarinoiva A.A. Milne. Seuraavna on yllättävä nimi: mormoonien kirkon tuotteita on suomennettu enemmän kuin esimerkiksi seuraavana olevaa Agatha Christietä. Sitten Neiti Etsivä-kirjailija Carolyn Keene, jota Lea Karvonen – muiden muassa – on myös käännellyt, ja vasta hänen peräänsä läntystävät Muumit ja meidän ikioma Tove Janson. Richard Scarry lastenkirjoillaan on seuraavana, sitten Rene Koskinen, sorry, siis Goscinny, Asterix-kirjailija ja kymmenentenä amerikkalainen kirjatehdas nimeltä Nora Roberts, jonka suomennettu Valkea silkkiliina on alkukielellään ollut hemaisevan chick lit-makuinen Sacred sins. Roberts kirjoittaa myös tulevaisuuteen sijoitettuja fantasiajännäreitä kirjailijanimellä J.D. Robb. Yhteensä Roberts on kirjoittanut 175 teosta (300 miljoonaa levitettyä kopiota), siinäpä kaikille meille Kirjailijoiden Taivaista haaveileville märkäkorvaisille kirjailijanplantuille mallia ja ajattelemisen aihetta.

Ainakin itselleni yllättävä oli tieto, että eniten käännöksiä tehdään Saksassa.

Tosin tämäkin enemmän ajateltuna on loogista, englantilaiset ja amerikkalaiset eivät juurikaan ole kiinnostuneita siitä, mitä mieltä muunkieliset asioiden tilasta ovat, kiinalaiset eivät ole vielä päässeet lukuvauhtiin ja intialaiset lukevat englantia ilman kääntäjien välikäsiä. Suomi on siinä tilastossa sijalla 13. Saksankieli on myös suosituin kännöskieli, suomenkieli on 14.

Suomalaisista käännetyin kirjailija on Mika Waltari (tietysti). Toiseksi eniten on käännetty Arto Paasilinnaa. Sen sijaan kolmannen sijan koirakirjailija Mauri Kunnas on taas itselleni yllätys. Neljäntenä on Kalevala, pitäisi kai sanoa Lönnrot, mutta tuskin monikaan kääntäjä viitsii Lönnrotin alkuperäistä tekstiä lähteenään käyttää. Viidentenä on Matti Klinge. Kuudes on Anna-sarjastaan tunnettu Kristiina Louhi ja seitsemäs koira-Kunnas parin kauniimpi osapuoli, Tarja. Kahdeksantena kirjailija, jota kutsutaan tilastossa nimimerkillä Ammattikasvatushallitus, jonka puolesta mm. Berit Korpilo on kirjoittanut Lammastalouden opintovihkon ja sen on ruotsintanut Agneta Brasch nimellä Studieplan till får. Heti perässä matelee Antti Tuuri, juuri ennen kymmenettä sijaa, jolla komeilee nimimerkki Kouluhallitus.

Tästä kaikesta pitäisi vetää joitakin älykkäitä ja pitkälletähtääviä kirjallisia johtopäätöksiä, mutta ramasee niin vietävästi, joten jääköön vetämättä.

Vaikka mieli tekisi kyllä sanoa jotakin suomalaisten lukemisesta, kun suurin osa kymmenestä eniten suomeksi käännetystä kirjailijasta tuottaa lasten ja nuorten kirjoja sekä chick litiä. Jaa niin, onhan siellä sarjakuviakin. Toisaalta tilastoa katsoessa voi ehkä ainakin sanoa, että tulevaisuuden lukijakunta on suomessakin taattu, jos nuo lapset ja nuoret jaksavat jatkaa vanhempanakin.

Muistetaan myös, että naiset ovat suurin kirjoja ostava ryhmä, ahkerimmillaan noin nelikymppisinä. Ostajanaisten osuus selittää hyvin lastenkirjoja, ja ehkä tuota kevyempääkin kamaa käännöstilastoissa.

Sarjakuvakirjoja saattavat pojat ostaa ihan itse – ja näiden isätkin itselleen salavihkaa luettaviksi, jos telkkarista ei satu tulemaan muuta tähdellistä, kuten potkupalloa.

Tosin taidamme olla näissä kirjallisissakin asioissa tukevasti samassa maailmanlaajuisessa kulttuurivenhossa, joka kelluu ja keinahtelee siellä, missä mahtava ihmisyyden kulttuurivirta on kaivanut uomansa helpoimpien kulkuteiden kautta, niin kuin mahtavat virrat, ja pienet purotkin, tapaavat tehdä myös 'oikeassa luonnossa'.

Kirjoittamisen salaisuuksia

Kuva: Aristoteles

Ihmistä, erotuksesti eläimistä, on kutsuttu jos milläkin nimellä, kuten yhteiskunnallinen eläin ja sen sellaista. Miehiä on kutsuttu myös nimellä elukka viitaten kai näiden elämäntapoihin ja seksuaalisiin päiväuniin, erotukseksi naisista, joita samalla logiikalla voisi ehkä kutsua nimellä enkeli.

Oli miesten ja naisten suhteen asia miten oli, niin ihmistä voisi kai kutsua myös valehtelevaksi eläimeksi viitaten lajimme täysin järjen- ja logiikanvastaiseen himoon ja kykyyn kertoa ilmasta vedeltyjä tarinoita, joissa ei ole päätä eikä häntää, eikä edes sanottavaa totuuden siementä.

Joku tutkija on jopa sanonut, että ihminen päästelee valeita lähiympäristölleen 40 % tavallisesta puheestaan ja tuntemattomille jopa 60 % tai ehkä enemmänkin.

Muutama vuosi sitten Suomessa oli kohua yhdestä vitsitohtorista, jonka nimeä en juuri nyt saa päähäni. Hän oli muistaakseni jonkin korkeakulttuurilehden toimittaja; taisi olla Hymy tai vastaava. Joka tapauksessa tämä tohtori oli tutkinut vitsejä, jotka ovat vankka osa valehtelevan tarinankerrontaperinteemme repertuaaria, väitöskirjaansa varten, ja tullut siihen tulokseen, että vitsirunkoja on olemassa vain kahdeksan ja kaikki vitsit voidaan ryhmitellä näiden ympärille. Tietysti en muista mitä nämä rungot olivat, mutta se ei ole niin kovin tärkeä juttu.

Tärkeämpää on tietää, onko fiktion (näytelmien, runojen, novellien, novellojen ja romaanien) kirjoittamisessa samanlaisia lainalaisuuksia.

Ensimmäiseksi muistamme kaunokirjallista kliseetä siitä, mitä Somerset Maugham sanoi kaunokirjoittamisen säännöistä. Hän nimittäin lienee sanonut, että kirjoittamisessa on kolme sääntöä, mutta valitettavasti kukaan ei tiedä mitä nämä säännöt ovat.

Sääntöjen tuntemattomuus ei ole koskaan estänyt kaunokirjoittamisen opetusta tai opiskelua.

Luovat kirjoittajaopettajat kertovat mielellään oppilailleen, että luovassa kirjoittamisessa (eli siis kaunokirjoittamisessa) ei ole olemassa sääntöjä, ja jatkavat siitä ja kertovat oppilailleen, mitä nämä olemattomat säännöt ovat. Toiset opettajat ovat tiukasti erimieltä, ja sanovat, että todelliset olemattomat säännöt ovat joitakin aivan muita, ja kertovat ne oppilailleen. Näistä tulee puolestaan aikanaan joko kirjoittajia ja/tai luovan kirjoittamisen opettajia, ja olemattomien juttujen kertomuskierre jatkuu.

Olikohan se Kant vai Göthe, joka sanoi opettamisen ja osaamisen suhteesta jotakin ilkeän terävää, mutta, kun en muista selkeästi että mitä, niin olkoon sanomatta. Tosin tällä perusteella minun pitäisi loogisesti olla sanomatta koskaan mitään, mutta katsotaan logiikkaa tälläkin kerralla ylen.

Tarinat voidaan myös luokitella muutenkin kuin kirjallisten genrejen perusteella. On huhuttu, että luokkia olisi yhteensä seitsemän. Tällä lastunikkarilla ei ole tietoa, miksi luokkia ei voisi olla samat kahdeksan kuin vitseilläkin, mutta tämä ei haittaa, koska ilmeisesti näitäkään ei kukaan elossa oleva tiedä, tai ole tietänyt. Paitsi tietysti, että kriitikot, jotka tietävät muutenkin kaiken kirjallisuudesta ja kirjailijuudesta, tietänevät tarkasti näiden luokkien olemassa olon ja sisällön.

Englantilainen kulttuuriaktivisti, kriitikko (ja, pakko tunnustaa, menestyvä kirjailija) Christopher John Penrice Booker, joka oli perustamassa satiirista lontoolais-aikakauslehteä nimeltä Private Eye (1961), julkaisi vuonna 2005 kirjoittajan oppaan nimeltä The Seven Basic Plots: Why We Tell Stories (ei suomennettu, mutta jos olisi sen nimi saattaisi olla vaikkapa Seitsemän perusjuonta: Miksi kerromme tarinoita).

Booker käytti 34 vuotta kirjan kirjoittamiseen (700 sivua). Sekin osoittaa, että kyseessä on vähintäänkin vaikea, ellei jopa lähes mahdoton kirjoittamistehtävä.

Joka tapauksessa Bookerin seitsemän juoniluokkaa (jotka eivät ole samat kuin tuossa yllä mainitut, tuntemattomat ja huhujen mukaiset luokat) ovat: hirviöstä selviytyminen (Overcoming the Monster), resuista rikkaaksi (Rags to Riches), etsintä (The Quest), meno ja tulo (Voyage and Return), komedia (Comedy), tragedia (Tragedy) ja uudistuminen (Rebirth). Kirjoittamisen aikana Booker päätteli, että listaa täytyisi lisätä ainakin kahdella muulla juoniluokalla ja lisäsikin mysteerin ja kapinan muiden jatkeeksi, eli kirjan nimenä pitäisikin olla 'The Nine Basic Plots', mutta luvulla yhdeksän ei ehkä kirjoittajan mielestä ole samaa taianomaista kaikua kuin luvulla seitsemän (tai kolme tai kolmetoista) ja näin ollen antoi nimen puhua kirjan oman totuuden vastaisesti.

Amerikkalainen Ronald B.Tobias on listannut vielä suuremman määrän juoniluokkia (koko lista on nähtävissä täällä) eli yhteensä 20. Erityisen milenkiintoiselta näyttäisi numero 18, Wretched Excess, jota en edes osaa kunnolla kääntää suomeksi. Ehkä ’järjetön liioittelu’ olisi sopiva, tosin sehän viittaa kaikkeen kirjallisuuteen. Olisikin paikallaan löytää sille joku muu käännös, mutta olkoon nyt löytämättä.

Järjettömästä liioittelusta voisi kuitenkin syyttää tähän samaan asiaan paneutunutta Georges Polti’a, jonka kaikkiaan 36 juonijuttua ovat nähtävissä täällä.

Aristoteles, joka piti kai kaikkia tarinoita runoina, toisia parempina ja toisia huonompina, opetti asiat huomattavasti yksinkertaisemmin Runousopissaan. Hän puhuu satiireista, komedioista, tragediosta ja epiikkasta, joissa on neljä erilaista juonirakennetta: yksinkertainen, monimutkainen, eettinen ja pateettinen (nykyajassa ehkä chick lit olisi tällaista rakennetta). Erityisiksi juoniluokiksi Aristoteles mainitsee hämmennyksen, yksinkertaisuuden, monimutkaisuuden, käänteisyyden (peripetia), heräämisen (tai tunnistaminen eli anagnorisis) ja kärsimyksen. Englanniksi Runousoppiin voi tutustua vaikkapa täällä ja suomenkielellä vaikkapa täällä.

Vielä yksinkertaisemmin asioita lähestyy William Foster-Harris, jonka mukaan juonet jakautuvat tarinoiden lopun perusteella onnellisiin, onnettomiin ja sellaisiin, joita voisi ehkä suomeksi kutsua sanalla epämääräinen. Tämä viimemainittu pitää ilmiselvästi sisällään suurimman osan ns. Kaunokirjallisia tarinoita.

Itse olen taipuvainen hyväksymään jopa sen, että on olemassa vain yksi juoni, jota kaikki kirjoittavat, eli jotenkin, että "joku haluaa jotakin ja siitä tulee monenmoista sotkua".

Kirjoittamisen harrastajilla on siis suuri määrä erilaisia tapoja luokitella tarinoitaan. Mikä on niin kuin sen pitääkin olla, onhan ihmistä kutsuttu myös ’määritteleväksi eläimeksi’ ja sen seurauksena meillä on käytössä Linneuksen eläin ja kasvikunnan luokitus, joka on myös ns. kulttuurinen konstruktio samaan tapaan kuin ihmisrodut ja ilmeisesti myös kirjallisuuden juoniluokat.

Kulttuurista konstruktiota voitaisiin myös kutsua sanoilla 'huitaisu pimeään' tai 'hurja arvaus', mutta jääköön nyt kutsumatta.

Jos Arvoisalla Lukijalla on tullut tarinansa kanssa vaikeuksia jutunaiheen suhteen tai kirjoittaminen on muuten yhtä mautonta kuin joisi ruotsalaista olutta, niin saitilta nimeltä Hatch's Plot Bank voi saada ainakin tilapäistä apua. Siellä nimittäin tarjotaan jutunjuurta parille tuhannelle erilaiselle jutulle.

Mutta muistetaan kuitenkin vielä, mitä Aristoteles sanoi runoilijoista (voitanee soveltaa kaikkeen tarinaniskentään), eli että:

’runous edellyttää harjoittajaltaan joko lahjakkuutta tai hulluutta’.

Ja mitäpä siihen voisi lisätä muuta kuin toivoa Lukijalle sopivan kokoista "lahjakasta hulluutta" ja pikaista toipumista Juhannuksenjälkeisistä fyysisistä ja moraalisistakin vaivoista.

Oman navan nöyhtää

Kuva: kovanahkainen eetikko

Kyynelkanavan lastunikkarin nimeltä Itkupilli saitilata, jonka sattumalta löysin Runotorstain 94. haasteen kautta, löytyi filosofia-, tai oikeastaan etiikka-testi, jonka tarjoaa veronmaksajien varoilla YLE.

Koska kerran en ole saanut vielä, luontaisen laiskuuteni vuoksi, kirjoitetuksi syväluotaavaa lastua Euroopan tilasta ja sen tulevaisuudesta, Tzingiz Aitmatovista, Arthur C. Clarkista, V.S Naipaulista tai edes Jyrki Hämäläisestä, niin päätin testata etiikkani.

Testissä omia vankkoja mielipiteitään voi vertailla filosofien ja kirjailijoiden paljon omia vähäisempiin mielipiteisiin. Tulokset olivat tällaisia:

"Mielipiteitäsi lähimpänä oleva filosofi on Anthony Giddens (1938- ).
[ Lisätietoja filosofista ]

Alla 3 lähintä filosofia ja osumisprosentit:

1. Anthony Giddens 77.0%
2. Charles Darwin 73.0%
3. Jürgen Habermas 70.0%
Ajatuksiasi eniten vieroksuu Hannah Arendt 45.0%

Myös seuraavat 3 mielipidevaikuttajaa olivat lähinnä omaa vastaustasi:

1. Kirjailija Matti Mäkelä 73.0%
2. Ministeri Osmo Soininvaara 70.0%
3. Kansantaiteilija, yht.maist. Simo Frangen 68.0%"

Tämä ei ole erityisen mairitteleva lopputulos ykkösfilosofin suhteen, joka lisäksi ei ole filosofi tai edes eetikko vaan sosiologi, eli ei ole edes todellinen tiedemies, kuten filosofit tietenkin ovat, vaan poliittis-sosiaalinen mielipidekone. Mutta hei, minkäpä kohtalolleen mahtaa.

Se, etä Hannah Arendt vieroksuu mielipiteitäni, tuntuu erityisen pahalta. Sen sijaan ilahtuneena huomaan, että olen lukenut joskus lähes neljännesvuosisata sitten Matti Mäkelän esseitä kokoelmasta ’Hanhet’, näin ainakin luulen muistavani, en tosin muista kokoelmasta juuri mitään muuta kuin nimen. Mutta se ei tietysti ole kirjailijan vaan lukijan vika.

Darwinista ei ole pahaa sanaa sanottavana. Tosin tällaisessa ajan yli kurottavassa mielipidetestissä on se ongelma, että testattavalla ei vertauskohteen ajassa todennäköisesti olisi samoja mielipiteitä kuin nykyisin, eikä vertailukohteellakaan, jos eläisi testattavan ajassa. Darwin saattaisi nykyajassa olla geenejä omassa kopissaan hartaana ja hiljaa tutkiva kyhjöttäjä, jonka mielipiteistä ei tietäisi edes Eerokaan.

Habermas on parhaiten tunnettu vuoden 1968 saksalaisen-joviaalina 'kiiltokuvapoikana', mutta mitäpä siitä. Osmo Soininvaara on (kai) vihreä, jolla tosin on vihreäksi aivan liian edistyksellisiä mielipiteitä, eikä näin ollen erityisen sopivasti istu vihreän liikkeen tiukkapipoisesti kutimiaan heristelevään joukkoon.

Tosin mihinkä muuallekaan Soininvaaran kaltainen ajattelija nyky-yhteiskunnassa istuisi – ei ainakaan lopunkin idea-rappauksensa iki-murjottavan johtaja-Paavon (Lipponen) aikana lopullisesti poispesseeseen, tylyn markkinatietoiseen demaripuolueeseen. Kommunisteistakin (vai onko se nyt vasemmistoliitto) ovat kauniit naiset ja aatteet vähentyneet niin, että ei sinne mies varmaan mielellään enää eksy. Ai jaa kokoomukseen, heheh!

Kansataiteilija Simo Frangenia en tietenkään tunne!

Että sellainen vilosoohvi on Hanhensulka, entinen Hanhien lukija.

Toimiva demokratia vai Eurooppa

Kuva Independent.ie:ltä, irlantilaiset ääntenlaskijat sekoittamassa eurooppalaista edistystä

Kumpaakin näistä ei voi saada samanaikaisesti, on joko unohdettava toimiva demokratia tai erottava Euroopasta.

Miten demokratian voisi parhaiten määrittää. Ehkä se sisältäisi jotenkin tällaista:

Demokratia on asioita ymmärtämättömän vähemmistön tekemiä päätöksiä välinpitämättömän enemmistön asioista.

Mitä vieraampi vallan keskus, sitä suurempi välinpitämättömyys.

Irlanti on puhunut.

Äänestettyään ensin Euroviisuedustajakseen kalkkunan, irlalantilaiset päättivät äänestää koko Euroopan kohtalosta, joka Unionin merkillisten vanhojen sääntöjen perusteella oli pudonnut irlantilaisten käsiin. Heistä äänestyskoppiin vaivaitui alle 50 %, joista karvan verran yli puolet äänesti Lissabonin sopimuksen kumoon (näin ainakin näyttää tätä naputellessani).

Tämä tapahtui maassa, joka vähän yli kolmessa vuosikymmenessä on muiden eurooppalaisten veronmaksajien rahoilla raahattu väkisin samalle vuosisadalle meidän muiden kanssa ja kustannettu perunoita kaluavasta maatalousyhteiskunnasta teollisuuden ja kaupankäynnin mestariluokkaan. Ja lisäksi Eurooppa on lähettänyt heidän joukkoonsa rauhankyyhkyjä, kuten Harri Holkerin, houkuttelemaan irlantilaisia olemaan tappamatta toisiaan enempää kuin on eurooppalaisen tavoitetason mukaan suotavaa ja kohtuullista.

Puolet Irlannissa äänestäneistä on jotakin 0.5 % eurooppalaisten äänestäjien yhteismäärästä. Eli 0.25 % eurooppalaisäänestäjistä päätti loppujen puolesta, että Lissabonin sopimus ei ole Euroopan asukkaiden kannalta riittävän hyvä asia. Heistä ehkä viisi tai kuusi oli lukenut sopimuksen, kukapa viitsisi tosissaan kahlata läpi 270-sivuista asiakirjaa, joka on kirjoitettu jollakin oudolla kielellä, joka muistuttaa erehdyttävästi englantia.

Toisaalta, voisin yrittää lyödä vetoa, jos olisi rahaa vedonlyöntiin, että juuri Suomen eduskunnassa sopimuksen puolesta äänestäneiden enemmistö ei ollut vaivautunut lukemaan sopimusta, eikä tule lukemaankaan.

Tämä ei ole luottamattomuutta poliitikkoihin ja demokraattiseen parlamenttiin. Päinvastoin. Se osoittaa, että luotan heihin sokeasti, ja luottavaisesti tiedän, että tämä sopimus, niin kuin monet muutkin äänestetyt tärkeät paperit, on jäänyt lukematta. Vain todelliset poliittiset geekit kuten ulkoministeri Stubb ja entinen ulkoministeri Tuomioja ja sen sellaiset, joko innokkaat tai muuten idealistiset poliitikot, viitsivät näitä lukea. Ja joka tapauksessa kansanedustajien äänestyssormea käyttävät poliittiset puolueet, joiden päättäjistä suurin osa on myös jättänyt nämä paperit lukematta, mutta puolueella kuin puolueella on asiasta puoluepoliittinen päätös, jota kaikkien on tietenkin noudatettava.

Mitä pirua demokratia oikein on.

Kaikki maat käyvät määrävälein äänestyskopeissa äänestämässä itselleen edustajat parlamentteihin ympäri Eurooppaa ja sitten heihin ei luoteta. Äänestysprosenteista toki tiedämme, että suuri osa kansalaisista ei ole kiinnostunut yhteisten asioiden hoidosta. He ovat kiinnostuneita tärkeämmistä asioista, kuten julkkisten rakkauselämästä, potkupallotuloksista, ja Linda Lampeniuksen rintakupin koosta. Ja tietysti siitä, että saavat ostettua ruokaa, voivat lentää aurinkorannoille silloin tällöin ja pystyvät vaihtamaan ylihintaisen autonsa uuteen kahden tai mahdollisesti kolmen vuoden välein, eikä satasenttinen litteä tv'kään olisi pahitteeksi.

On kai erityisen typerää olettaa, vaikka olen kyllä kieltämättä näin itsekin monet kerrat olettanut, että 'tavallinen kansalainen' ymmärtäisi politiikasta enempää kuin pääministeri Vanhanen ihmissuhteista.

Parlamentit valitaan ajamaan yhteisiä asioita seuraaviin vaaleihin saakka. Poliitikot tehkööt päätökset äänestäjiensä puolesta, eikös tätä eurooppalaista demokratiaa kutsuta myös edustukselliseksi kansanvallaksi. Tuskin poliitikkojen päätökset ovat paljoakaan huonompia, tai parempia, kuin 'tavallisten kansalaisten', joten vaihtoehtoa ei taida demokratian puitteissa olla. Tietysti on suuri joukko 'tavallisia kansalaisia' (heitä tapaa erityisesti blogeilla, häpeäkseni on sanottava, että tälläkin itseasiassa, ja lehtien yleisönosastoilla), jotka usein olettavat pysytyvänsä hoitamaan asioita paremmin kuin julkkispoliitikot, entiset mallit ja urheilijat. Nämä menkööt ehdolle vaaleihin, jos haluavat demokraattisia päätöksiä tehdä, ja, jos tulevat valituiksi, tehkööt sitten päätöksiä omantuntonsa mukaan meidän tyhmempien puolesta.

Tai toisaalta voimme unissamme vaeltaa ruusunpunaiseen Utopiaan, Uuteen Uljaaseen Eurooppaan, jota toimivan demokratian puutteessa vallitsevat 'asiantuntijat'.

Ja Platonin esimerkin mukaan valtaapitävässä joukossa ei saa olla runoilijoita.

Pietarissa kolisee, Intiassa ja muuallakin kuhisee

Onhan itsestään selvää, että vahingonilo on puhtainta iloa. Eikös joku suomalaiskansallinen talonpoikausälyinen valistussananlaskukin sano jotakin tällaista.

Erityisen iloiseksi tulee mieli, jos rakkaalle naapurille sattuu vahinko. Sitä iloisemmaksi mitä enemmän vahinkoa sattuu (tosin vain tiettyyn määrittelemättömään rajaan saakka, emmehän me todellisuudessa ole aivan rajattoman ilkeitä). Tällä ilolla ja ilkeydellä en mitenkään viittaa siihen yllättävään seikkaan, että pääministerin entisten heilojen virtuaalista siveyttä, tai oikeastaan näiden virtuaalis-siveellistä kunniaa ja/tai mainetta, vaalitaan, ja ehkä yritetään kiilloitellakin, yhteiskunnan kovanyrkkisellä oikeudella. No, onhan siitä tietysti se etu, että muuten kovin köyhä asianajaja-kuntamme saa lompsaansa lisää kulutuskelpoista täytettä.

Tässä hymysuonia kutkuttavassa oikeusasiassa on siis (kai) kysymys sekä kunniasta että maineesta.

Kunnia on siitä kurja hyödyke, että, kun sen on kerran menettänyt, sitä ei enää saa hevillä takaisin. Ei, vaikka voittaisi kunnia-riita-asiansa oikeudessa. Parempi kun eläisi aina ilman kunniaa, sehän on pelkkä riippakivi ihmisten siveys-kaulassa. Mutta kumma kyllä, sellaista puhtaan 'kunniatonta' tilaa on kovin vaikea saada aikaiseksi.

Kunnianloukkaus on jotenkin mahdottomalta tuntuva käsite. Eihän kunniaa voi loukata, täysin abstraktia asiaa, sen sijaan kunniaansa menettänyttä ihmistä saattaa kyllä loukata, vaikka se tuntuukin jotenkin maahanlyödyn lyömiseltä. Loukkauksen suorittamiseksi riittää se, että muistuttaa (vähänkin) kunnian menetyksestä tai ainakin merkittävästä pienenemisestä (vai pitäisikö sanoa vähentymisestä).

Maine taas on hyödyke, jolla ei välttämättä ole negatiivista puolta ollenkaan.

Se kasvaa, kun on kasvaakseen, ja sen voi aina vaihtaa rahaksi, esimerkiksi käyttämällä hyväkseen aina innokasta lehdistöämme ja oikeuslaitosta. Mitä huonompi maine, sitä helpommin sillä lyö rahoiksi.

Tietysti sekä kunnian että maineen osalta aika parantaa lopulta armeliaan unohtumisen myötä pahatkin haavat - ja kunnian ja maineen tahratkin. Vaikka kovin täydellistä ei puhdistuminen ehkä ole. Tässä voi viitata vaikkapa virtuaaliystävä Prosperon pähkäilyihin Matti Rossista, neukuista ja Shakespearesta (Loistava puhallus-Lauseita, otsikolla Jokainen astuu harhaan, 12.6.2008).

Tästä tuleekin mieleen kuinka vaikeaa Shakespearen oikealta puheelta kuulostavan tekstin kääntäminen on suomeksi, lopputulos on helposti hyvänäkin käännöksenä kovin pönäkkää. Miten lienee viimeisin käännös esimerkiksi Hamletin yksinpuhelusta (Korjaus 23.6.2008: Claudiuksen monologi siis, eikä se 'tobeornottobe-juttu, täytyi korjata tämä, vaikka aikaa oli kulunut jo kymmenen päivää, sillä tavalla vanhatkin synnit rupeavat painamaan, kun ne huomaa!!! anteeksi virhetieto:(, vaikkapa kohta, jossa puhutaan tahratusta kädestä ja sanotaan muun muassa, että:

'.../ Is there not rain enough in the sweet heavens / To wash it white as snow /...

Hamletin taisikin kääntää viimeksi joku muu kuin Rossi, tosin saatan olla tässä arviossani aivan väärässä.

Ei nyt kuitenkaan pitänyt puhua kunniasta eikä maineesta, eikä virtuaalinaapureista tai heidän siveydestään, vaan Pietarin liikenteestä. Siinä näyttää vielä olevan vähän toivomisen varaa. Kuvaa tai tätä klikkaamalla pääsee YouTubelle todistamaan asiaa henkilökohtaisesti.

Tosin tämä pietarilainen risteys on lasten leikkiä tähän intialaiseen verrattuna. Meitä on kai ennenkin verrattu kusiaisiin, eikä mitenkään syyttä. Tuo edellinen taisikin olla Vietnamista, mutta tämä lienee Intiasta.

Suossa tai oikeastaan maisemassa

Kuva on Metsähallituksen saitilta, johon pääsee kuvaa klikkaamalla.

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Tai tarkemmin sanottuna: alussa ei ollut suota, kuokkaa, eikä Jussia.

Sen sijaan oli jäätä 2-3 kilometrin paksuudelta, sitten se suli pois ja jäi vetenä altapaljastuneen Suomenniemen päälle ja muodosti Pielisen jääjärven. Jään painosta vajonneet maat nousivat ylöspäin ja jääjärvi pieneni pelkäksi Pieliseksi, ja siihen laskivat vesiään kaikki luoteis- ja pohjoispuolella sijainneet järvet, jotka myös pienenivät pienenemistään. Jotkut kutistuivat niin pieniksi, että rupesivat kasvamaan umpeen ja muuttuivat ajan kuluessa soiksi.

Niin kuin tämä alussa olematon suokin, joka muodostui siihen omalle paikalleen ja kasvaa vieläkin turvetta puolen millimetrin vuosivauhdilla ja valtaa lisää alaa synnyttäjältään, jääjärven joltakin pikkulahdelta, josta oli ensin tullut matala pikkujärvi ja nyt suota ja rimpeä.

Suomalainen Jussi syntyi ja kasvoi yhdessä suon kanssa. Ensin ei ollut kuokkaa vaan hän metsästi ja kalasti niissä korvissa, joiden keskelle suo hiljalleen syntyi. Ja keräili järvenrannoilta ja sittemmin siihen syntyneeltä suolta syötävää ja lääkeaineita tarpeen mukaan. Ja kasvoi kiinni suohonsa, niin, että monille hänen jälkeläisilleenkin suo saattaa vielä olla tärkein maisema. Ja lopulta hän kutsui itseää suomalaiseksi niin kuin ihan asiallista onkin.

Sitten, yhtenä elokuun alun sateisena päivänä, suon laitaan sattui eräs nuori ja pellavapäinen Hanhensulka kumiteräsaappaissaan vielä terävine ja uteliaine silmineen. Kädessä keikkuva pieni pärekoppa oli puolillaan mehukkaankeltaisia suomuuraimia, tai hillaksi kai marjaa sielläpäin sanottiin. Hän pysähtyi pitkospuille reunasuon pitkien kanervien, suopursujen ja sarojen seassa niin, että pää ei noussut paljoakaan kasvien latvuksia ylemmäksi. Kaikkilla vaivaiskoivuilla, joita suolla kasvoi enemmän kuin mitään muita puita, oli selvästi Hanhensulkaa parempi näköala suomaisemaan: yli aavaksi rimpinevaksi tuhansien vuosien aikana kasvaneen aukion, entisen järven, ja yli rämemäisen reunasuon, aina ympäröivään korpeen saakka.

Hanhensulka on koko ikänsä tallentanut muistikuvia. Ei tosin tietoisella vaivanäöllä vaan ihan tuosta vaan, ilmaiseksi. Muistikuvia syntyy, kun on syntyäkseen. Muuten niitä ei tule.

Siitä nemenomaisesta päivästä lähtien Hanhensulka on muistanut silloin tällöin, sekä valveilla että myös unissa, tätä nimenomaista suota ja tätä yhtä tiettyä hetkeä suon pitkässä historiassa. Tähän tapaan:

”Edessä on paksuturpeinen rimpinevan pintamosaiikki. Sen halki kulkee lievästi mutkitellen harmaaksi päivettynyt pitkospolku, joka häviää näkyvistä laajaan avosuohon kohonneen saaren taakse. Keskellä suota kiiluu useita vesipeilejä saman harmaan värisinä kuin ylläoleva tihkusateinen taivas. Suon peittona on turvelattia, jossa näkyy kuivia kumpareita, kermejä, ja lettoisia painanteita, kuljuja. Turvekerros saattaa paikoitellen olla parin metrin paksuinen, mutta rimpien rannoilla se on niin ohut, että edes pieni lintu ei pysyisi sen päällä kuivin jaloin. Joka puolella näkyy erilaisia saraheiniä, variksenmarjaa, suopursuja, kanervaa, mustikanvarpuja. Ja tupasvillaa, joka on korkeampi kuin monet muut heinät. Sekä vaivaiskoivuja ja kitukasvuisia männynkäkkäröitä. Reunasuolla, rämeikössä, näkyy hieskoivuja ja pajukkoa ja niiden takana suo muuttuu korveksi korkeine kuusineen ja mäntyineen.

Maisema ei ole liikkumaton. Koilliskulmassa on suolta noussut pienikokoisen karhu, naaras ehkä, vaikka poikasta ei näy. Se mulkaisee taakseen juuri tällä nimenomaisella hetkellä, jotenkin hajamielisen oloisesena. Katsoo hentovartaloista pitkospuilla seisojaa suoraan silmiin – tai siltä tästä ainakin tuntuu. Suon länsilaidalla repii isokokoinen uroshirvi kiukkuisilla päänliikkeillä syötäväkseen matalaa pajukkoa. Keskellä suota jonkin rimmen lettoisella reunalla kurottelee kaulojaan kurkipariskunta. Mäntyjä ja kuusia kasvavassa suosaaressa pyllistelee Äiti Hanhensulka ahkerasti muurainmättäillä, eikä ole tietävinään mitään ympäristön eläinkunnasta. Pikku-Sisko Hanhensulan valkoinen pää vilahtelee mättään toisella puolella. Isä Hanhensulan piipunhaju kiemurtelee rauhoittavasti muistikuvan luojan sieraimiin saakka suon omien hajujen seuraksi.”

Muistikuva suomaisemasta on tietysti rakenneltu vuosikausien aikana semmoiseksi kuin se on nyt mielessä. Siinä on uusia tasoja, ja lisää syvyyttä, niin, että se ensimmäinen kumiteräsaappainen kokija ei muistikuvaa omakseen enää ehkä edes tuntisi.

Pohjana muistikuvalla on alkuperäinen nähty maisema, jonka näkijä ei tiennyt olevansa sen oleellinen osa. Nyt, ajan yli nähtynä, kokija on osana maisemaa, sekä näkijänä että kohteena. Alkuperäistä nähtyä kohdetta on myöhemmin mielessä täydennetty paikan ja ajan määrityksellä, kasvien ja eläimien nimillä, suon historialla ja sen sellaisilla seikoilla.

Maisemalla on myös uusia tai ainakin ensimmäistä näkemistä turpeampia kokemuskehiä.

On esteettinen kehä, joka on määrittänyt tästä nimenomaisesta suosta omakohtaisen ja paradigmaattinen suomaiseman. Kauneuden mallin. Jos muistelija osaisi maalata, hänen suomaalauksensa muistuttaisivat kai tästä suosta. Maiseman kokijaksi tullaan tällä kokemuskehällä.

Sitten on eettinen kehä, jolla surraan suomalaisten soiden tuhoutumista. Soiden vähenemisen vaikutusta ekologiaan ja laajemmin koko maailman ilmastoon. Kehitysahneudessa ojittamalla viljelyskelpoiseksi muokatut suot eivät enää kasvamalla sido itseensä hiiltä vaan vapauttavat sen hetkessä taivaan tuuliin. Aiemmin kolmannes Suomen pinta-alasta on ollut suota, nyt alkuperäisistä soista on vain kolmannes luonnontilassa. Tällä kehällä myös surraan sitä, että monet suomalaiset eivät enää tunnista 'suon luonnonmukaisia ekologisia vaihtelusuuntia: korpisuus, rämeisyys, nevaisuus, lettoisuus, lähteisyys ja luhtaisuus'. Ja hämmästellään ihmisen valtaa luonnon yli. ’Luonnonmukaisuuskin’ on vain ihmisen maisemalleen antama lisäarvo, joka voidaan joissakin oloissa muuttaa vaikka rahaksi.

Ulompana on myyttinen kokemuskehä, jossa sijaitsee ihmisille ominainen intuitiivinen kokemusmystiikka. Sillä kehällä me kaikki olemme šamaaneja, joiden alkuperäisen kulttuurin rippeissä elää vieläkin henkeä siitä jääkautisesta Jussista, jolla ei vielä ollut kuokkaa eikä suota.

Kun ajattelen suota, ajattelen tätä muistikuvaa. Kun katselen suota, yritän, pelokkaasti ehkä, etsiä sen rannoilta karhua tai, toiveikkaana, kurkia tai hirveä. Joitakin näistä on jälkeenpäinkin nähty, mutta pysyvää muistikuvaa paikasta ja ajasta ei ole muilta soilta, vain hämäriä muistirippeitä, joita ei voi jäsentää tai tulkita.

Siinä se, muistikuva maisemasta; näkijänä, kokijana ja šamaanina.

Fly like a bird! Well, almost...

Klikkaa kuvaa videon aloittamiseksi YouTubella.

Jos arvoisien lukijoiden joukossa on vielä miehiä, joilta elämä ei ole kolhuillaan kutistanut kiveksiä herneen kokoiseksi, niin tällä videolla on tilaisuus korjata asia kerta heitolla. Jos taas on naisia, jotka eivät enää välitä laskuvarjohyppelystä sen pitkäveteisyyden vuoksi, niin videolla esitellään harrastus, joka saattaisi olla naisillekin oikein sopiva.

Blogihenkilön virtuaalinen kuolema

Kuva: Memento mori

Mikä on pahinta, mikä voi tapahtua?

Jokainen positiivisesti elämäänsä suhtautuva lapsekas optimisti saattaisi ilman epäilyksen häivää sanoa, että kuolema. Ja luulija saattaa olla oikeassa, pintapuolisesti katsottuna.

Mutta ajateltuaan asiaa vähän syvemmin samainen yltiöoptimisti voi hyvässä lykyssä tulla siihen tulokseen, että kuolemanjälkeiseen olotilaansa voi itseasiassa suhtautua suurella rauhallisuudella.

Kuolemansa jälkeen ihmisellä on kai kaksi mahdollisuutta: että oli eläessään Jumalaansa kovasti uskova ihminen, tai että olikin tämän vastakohta, jumalaton ateisti. (Ohitan tässä pelkällä olankohautuksella sen yksityiskohdan, että "ateismi" tarkoittaa teistin antiteesiä, jumalattomuutta siis, eikä sano mitään "ateistin" muusta uskomusmaailmasta.)

Ja kuoleman jälkeen voi sattua niin, että joko uskova tai ei-uskova oli uskossaan oikeassa.

Jos käy niin, että ateisti on jumalauskossaan oikeassa, molemmat pysyvät rauhallisena omissa koloissaan, koska rauhattomuuden edellytyksenä on tietoisuus, jota ei siis ateistin oikeassa ollen enää kummallakaan ole.

Jos taas käy niin, että uskova on uskossaan oikeassa, hänellä itsellään on tietysti Raamatun takaama oikeaus rauhalliseen elämään virvoittavien vetten äärellä. Äkkiä ajatellen ateisti saattaisi tässä tapauksessa olla toisenlaisessa nesteessä. Mutta näin ei välttämättä ole. Muistutan Arvoisaa Lukijaa siitä, että uskova on nyt siis oikeassa, ja meillä kaikilla on tietysti Raamatun lupaama oikeus armoon ja lunastukseen, muistamme kaikki katsomossa olleet oikein hyvin (jos uskalsimme pitää silmiämme auki), että Mel Gibson joutui ristiinnaulituksi juuri tässä nimenomaisessa merkityksessä. Jos asiassa on jotain väärinkäsityksiä Taivaan porteilla, ateisti voi ystävälliseen tapaansa muistuttaa P. Pietaria tästä lunastuksen lupauksesta ja olenkin lähes varma siitä, että P. Pietari päästää muistutettuna pahankin syntisäkin Taivaan iloiseen rauhaan, jos tämä sinne haluaa.

Joka tapauksessa rauhalliset ajat ovat tässäkin tapauksessa edessä sekä uskovalla että ei-uskovalla. Etenkin, kun koko Helvetti-idea on Raamatun koko ikään nähden suhteellisen uusi ja täysin tarpeeton lisäys muutenkin kovin monimutkaiseen, Lähi-idän paimentolaisilta patriarkkaaliyhteiskunnilta perittyyn jumaloppirakennelmaan. (Tässä ei nyt puututa sen enempää siihen ikävään yksityiskohtaan, että ateisti ei voi koskaan tietää olleensa oikeassa. Uskova on tässä suhteessa paremmassa asemassa, koska hän ei koskaan voi tietää olleensa väärässä.)

Olenkin sitä mieltä, että pahinta, mitä voi tapahtua (rauhallisuus-asteikolla mitattuna), on Blogihenkilön virtuaalinen kuolema.

Nimittäin olen nyt sitä kokeiltuani huomannut,että virtuaalista kuolemaa ei seuraa ikuinen, tiedostamaton yö eikä ikuisen iloinen virtuaalitaivaan päivä, vaan virtuaalihelvetti tai vähintäänkin virtuaalinen kiirastuli.

Kuollut virtuaalihenkilö nimittäin käy edelleen vanhoilla paikoillaan, niin kuin Arto Paasilinnan autuas romaanihenkilö, vilkuilee entisten virtuaaliystäviensä päivittäisiä kiistakirjoituksia blogeissa ja kommenttiloorissa ja käy huolestuneena katsomassa virtuaaliruumiinsa lämpötilan laskemista kapitalismille uhratun Blogilistan sivuilla. Ja tulee päivä päivältä rauhattomammaksi.

Kunnes tulee päivä, että rauhattomuuttaan ei voi enää kestää, alkaa hyväillä tietokoneensa näppäimistöä, kääräisee hihansa ylös, pullistaa kirjoitussuontaa sopivasti ja livauttaa elimistönsä rauhoittamiseksi runosuoniinsa virtuaalista sana-kamaa, joka tuntuu oikein ihanalta, vaikka huono omatunto jossakin huonoille omille tunnoille varatussa ekokolossa kolkuttaakin syyttävästi ja arvelee, että virtuaalinen luonne ei näytä olevan yhtään todellista luonnetta voimakkaampi. Ja on siinä täysi oikeassa.

Minkäs luonnolleen mahtaa.

Parnasson siivellä

Kuva Wikipedia: Fjodor Dostojevski

Parnasso (2/2008) tulla tupsahti postilatikkoon viime viikolla. Ja jo oli aikakin.

Jotenkin sitä ajattelee, että sen pitäisi tulla vähintään pari kertaa kuukaudessa, jopa viikottainkin, eikä niin, että vuoden toinen numero tulee vasta huhtikuun puolivälissä. Mutta kaikkeahan ei elämässään voi saada niin kuin haluaa. Ei edes Dostojevskiä.

Parnasso nimittäin kertoi nuoren Dostojevskin kirjeistä Martti Anhavan sujuvina suomennoksina. Sujuvuudesta huolimatta, tai ehkä osaksi jopa sen vuoksi, tunsin tulleeni petetyksi.

Oma Dostojevskini ei olisi kuusitoistavuotiaana kirjoittanut hämmästyttävän kypsiä, kosmopoliittisia kirjeitä veljelleen, eikä kai kenellekään muullekaan. Hän olisi kirjoittanut tapaamistaan anarkisteista tai vallankumouksellisista; kellariloukkojen eläjistä ja muista hulluista, partaisista ja epäsiisteistä miehistä, ja romanttisen pelottavista, hurjasilmäisistä naisista, jotka rakensivat pommeja heitettäviksi kansanvihollisten vaunujen alle tai niitä vetävien korskeitten hevosten jalkoihin. (Tosin Dostojevski ei tainnut oikein osata kirjoittaa naisista, mutta kukapa mies sen osaisi oiken tehdä, eikä se nyt kuulu tähän muutenkaan.)

Minun Dostojevskini ei kai olisi kirjoittanut tähän tapaan:

”...Kas näin minä sanon: Homeros (tarumainen olento, kenties Kristuksen tapaan jumalasta lihaksi tullut ja meille lähetetty) voidaan rinnastaa vain Kristukseen, ei Goetheen. Käy kiinni häneen, ymmärrä Ilias, lue se kunnolla (sinähän et ole lukenut, tunnusta pois)...”

Eikä, että:

”...Victor Hugolla on lyyrisenä runoilijana kerta kaikkiaan enkelin luonto, hänen runoudessaan ilmenee lapsenomainen kristillinen suuntaus eikä siinä suhteessa kukaan ole hänen vertaisensa, ei Schiller (niin kristillinen runoilija kuin Schiller olisikin), ei Shakespeare lyyrikkona; olen lukenut hänen sonettinsa ranskaksi, ei Byron eikä Puškin...”

Olen tietysti lukenut kertomuksia Dostojevskin elämästä, joten tämänlaisen tekstin ei pitäisi olla yllätys. Mutta yllätys se kuitenkin on.

Sitä muka ”tuntee” tutun kirjailijansa niin hyvin, että voi pelkkien tekstien valossa luoda hänelle luonteen ja elämänhistorian, joka ei perustu millekään tosiasioille, pelkälle mielikuvitukselle, fiktiolle. Ehkä näin on hyväkin.

Jos kirjailijan todella tuntisi siksi, mikä tämä mahdollisesti raadollisen luonteensa kaltereiden sisällä todellisuudessa on, hänen tekstiään ei ehkä lukisikaan yhtä halukkaasti, vaan ennakkoluulojensa vuoksi hyljeksisi jo etukäteen ja jättäisi ehkä kokonaan lukematta.

Kuinka moni kirjailija olisi todellisuuden peilissä omien ”tekstiensä näköinen” sisintä olemustaan myöten? Ei ehkä kukaan.

Täytyy lisäksi kommentoida saman Parnasson Arvostelut –osassa ihaillen luettua Putte Wilhelmssonin kritiikkiä Tommy Wieringan kirjasta Joe Speedboat. Teksinsä lopussa kriitikko arvostelee hollantilaisen kirjailijan opillista sivistystä, ja sanoo puhuessaan Simon Stevinistä ja Galileo Galileista mm:

”...italialaisen renessanssineron kuuluisa väittely peripateetikkojen kanssa perustuu Wieringan oman maanmiehen pioneerityöhön. Flaamilainen insinööri Simon Stevin (1548-1620) pudotteli aivan oikeasti lyijypainoja kymmenen metrin korkeudelta ja kumosi näin vanhentuneen aristotelisen käsityksen massan ja liikkeen suhteesta...”

Väite siitä, kenen työhön Galileon keskustelut kappaleiden kiihtyvyydestä perustuvat, on vähintäänkin kiistanalainen. Ehkä perustavan työn tähän keskusteluun teki jo Johannes Filoponos Aleksandrialainen joskus 500-luvulla, ja hänen perustyötään paikkailtiin sitten vuosisatojen mittaan eri tiedemiesten toimesta, kunnes Galileo Pisa-vuosinaan puuttui saman ongelman ratkaisuun ainakin teoreettisesti (vaikka ei ehkä pudotellut lyijymurikoita Pisan kaltevasta tornista niin kuin yleisesti uskotellaan) ja sai siitäkin lisää kultaa historiallisille harteilleen.

Simon Stevinin ja Tommy Wieringan ”maanmiehisyydestä” (tarkoittaen Wilhelmssonin tekstissä hollantilaisuutta) voisi myös olla eri mieltä.

Stevin oli taustallaan flaami, syntynyt Bruggen kaupungissa nykyisessä Belgiassa. Vaikka flaamit puhuvatkin flaamia, joka on hollankielestä hieman erottuva oma kielensä (belgialaisten kansallisuuskunnian värittämän ajattelun mukaan), niin tämän flaamin kutsuminen nykyhollantilaisen maanmieheksi on kuin Kustaa Mauri Armfeltiä kutsuisi Håkan Syrénin maanmieheksi.

Takaisin Vanhassa-Euroopassa

Kuva: "Cool" Koala Viktorian Phillip Island'illa Australiassa maaliskuussa 2008, © Hanhensulka 2008

Kipeänä, ja pirun vihaisena.

Kaksi viikkoa korkeakuumeista flunssaa, lievästi iskeneen jet lagin lisäksi British Airways onnistui hukkaamaan 25 kg painavan laukun. Tänään jaksoin raahautua lentokentälle kyselemään tavaroiden perään.

Sanoivat, että 1.4. laukku oli löytynyt Lontoon kentältä ja oli saman tien hukkunut uudestaan. Arvelivat sen olevan ehkä Milanossa tai jossakin muualla, ehkä, tai kenties saattaisi olla Brysselissä tällä viikolla tai joskus, ehkä, mahdollisesti, tai saattaa se olla hukassakin. Sanoivat, että Terminaali 5:n sotkujen jäljiltä oli aluksi 40,000 laukkua pitkin Lontoon Heathrow'n terminaaleja, sitten muilla Englannin kentillä ja jopa Milanossa, jossa joku italialainen lajittelufirma yrittää selvittää sotkua englantilaisten puolesta.

???Italialainen!!! Selvittää sotkuja!!! Jonkun muun puolesta!!! Siis terveisiä Berlusconilta!

Kaikkea sitä kuulee, kun pesee välillä vaikut korvistaan! Tunsin vähäisenkin toivonkipinän hiipuvan kuin kissansilmä Rautavaaran tulisijalla.

Mutta nyt ollaan takaisin työpisteen, siis tämän uutuuttaan hohtelevan tietokoneen näppäinten ääressä. Taakse, hetkeksi, jäivät Australian pölyiset pellot ja kengurufarmi, joka on totta vain unelmissa. Mutta niitähän riittaa. Joten kohta ehtii bloggailla taas. Ehkä. Kenties. Tapaamisiin tällä viikolla.

Terveisiä alisesta maailmasta

 

Omasta häpeästä ja sensuroinnista tai jostakin sellaisesta

Sensuroin omia juttujani alla olevassa lastussa "Hyvin vapaan kirjailijan elämää" kovasti häpeillen näin jälkeen päin, koska annoin väärän todistuksen Kirjailijan häiriöklinikan virtuaaliystävä Kirsti Ellilästä vääntämällä täysin pieleen menneen "vitsin", joka perustui aivan jonkun muun Kirstin kommentteihin virtuaaliystävä Prosperon Loistava puhallus - Lauseita blogissa.

Pyydän anteeksi kaikilta asianosaisilta ja menen neljäksi viikoksi nurkkaan häpeämään!

Kirjalija Ellilä kirjoittaakin tänään mielenkiintoisesti omien kirjojensa seksikohtauksista, siveyden sipulista, pornosta, romahtaneista sängyistä, kirjallisuuskriitikoista ja sen sellaisista hekumallisista ajatuksista.

Samalla huomaan, että Prospero ennusti oman blogikuolemansa inhimillisesti ottaen aivan liian ennenaikaisesti, ja on palannut takaisin, piruuttaankin, opastamaan Blogistania ajattelun vaikeassa taidossa sen toisen myrskyisän "Prosperon" tavoin, mikä suurella ilolla julistettakoon koko suurelle blogimaailmalle.

Luova tauko

Tämä blogi menee hetkeksi luovalle tauolle. Seuraavan neljän viikon aikana en ehdi juuri mitään ajatella saati sitten kirjoittaa. Toivottavasti tavataan pian latausloman ja aprillipäivän jälkeen.

Hyvin vapaan kirjailijan elämää

Kuva The Independent: Camilo Jose Cela, Nobel-kirjailija


Arvoisa Lukija saattaa muistaa, että astuin viime kuun vaihteessa uudelle uralle, hyvin vapaaksi kirjailijaksi.

Elämä ei sen vuoksi ole kovin paljoa ehtinyt muuttua, yhtään uutta kirjallista merkkiteosta ei ole sormieni päistä syntynyt, olen tosin palauttanut kulkulupani entiselle työnantajalle ja puoliso on alkanut vihjailla merkittävästi, että voisin vaihtaa jalkaani toiset housut kuluneiden vapaa-ajan sammareiden tilalle (joten kirjallinen vapaus näyttää olevan ainakin jossakin määrin rajoitettua), mutta samaa hän on sanonut joskus aikaisemminkin, joten tässä asiassa ei ole mitään suurempaa ihmettelemistä. Myin myös autoni vähiten tarjonneelle. Hän, libanonilainen autojobbari, joka vie toinen toistaan vanhempia autoja Pohjois-Afrikkaan, oli myös eniten tarjonnut ostajaehdokas, joten itsensä kanssa ei myyjänä tarvinnut kovin paljoa väitellä.

Olen aloittanut intensiivisen kirjallisen vakoilutyön, joka saattaa poikia korkoa myöhempinä, vapaina aikoina. Vuoden alusta lähtien olen nimittäin ehtinyt lukea neljää kirjaa.

Vakoilin ensin Tšingiz Aitmatovin novelleja lukemalla uudestaan teoksen Varhaiset kurjet (suom. Ulla-Liisa Heino, Kansankulttuuri, 1975), jonka lukemiseen ei kovin pitkää aikaa tarvitse varata. Sitten aloitin V.S Naipaulin hitaastikahlattavien englantilaistarinoiden lukemisen kirjasta Saapumisen arvoitus (suom. Erkki Haglund, Otava, 2002), mutta eksyin välillä ihmettelemään Kun kirjoitan-blogin kirjallisuusgurun, Risto Niemi-Pynttärin, teosta Verkkoproosa (ntamo, Helsinki, 2007). Sitten silmäilin ahnaasti Milan Kunderan taiteellis-eksistentiaalista etsintää Kuolemattomuus-teoksessa (suom. Kirsti Siraste, WSOY, 1990). Ja olen jo varannut seuraavaksi luettavaksi ”Makedonian (tai siis samannimisen entisen Jugoslavian osavaltion) Aleksis Kiven”, Slavko Janevskin, The Nine Centuries of Kerubin (Detska Radost, Skopje, 1997). Sain sen läksiäislahjana kielitieteilijäystävältäni Predragilta, jonka vaimo Jana on Janevskin tytär.

Predrag muuten väittää kiivaasti kenen kanssa vain, jopa vaimonsa, koska on yltiöpäisen rohkea mieskeskeinen slaavi, että makedonialaiset ovat muinaisten minoalaisten geneettisiä jälkeläisiä. Ja keskusteluissa minä puolestani väitän kiven kovaan ja kirkkain silmin päin Predragin kreikkalaiskarvaista slaavinaamaa, että pohjoisissa germaanikielissä ja pohjoisissa slaavikielissä on selvästi kuuluva suomalainen substraatti.

Kumpikaan emme taida täysin sydämin hyväksyä toistemme mielipiteitä. Mutta ystävällehän täytyy antaa asioita anteeksi, että tämä puolestaan voisi antaa anteeksi meille, jotka olemme tätä vastaan rikkoneet oman tyhmyytemme vuoksi. Näin tosiystävyys on antamista ja ottamista.

Tyypilliseen naipaulilaisen pitkäveteiseen tapaansa V.S. Naipaul sanoo muun muassa Saapumisen arvoituksen sivulla 174 tähän tapaan:

”…Kun…palasin Lontooseen muistiinpanoineni ja päiväkirjoineni ryhtyäkseni kirjoittamaan, ongelmat eivät suinkaan lauenneet. Pakenin huumoriin. Koomisuus, hauskuus, satiirinen näkökulma, miten usein niin kirjoittamisessa kuin elämässä itsessäänkin hämmennys kätkettiin niiden taakse…

Voidakseni kirjoittaa enemmän tämänlaista tekstiä minun oli pakko tunnustaa enemmänkin itsestäni…”

No tuo tietysti pelotti niin pirusti mieltä, että kuravellit sielun pohjalla kiehahtivat kuin krapulaisen vatsahapot, eihän itsensä paljastaminen ole mitenkään ominainen ominaisuus suomalaiselle, varsinkaan tiettyyn ikään ehtineelle, vaikka olisikin välttämätöntä sille, joka on astumassa hyvin vapaan kirjailijan uralle.

Sitten The Sunday Times tarjosi uutta ruokaa kirjallisille ajatuksille. Se siis kirjoitti hömpästä, vaikka onkin kulttuurilehti.

Hömppähän on – niin kuin monet muutkin kirjallisuusgenret – oman kaavamaisuutensa vanki.

Kirjailija, joka hömppää kirjoittaa, tietää tarkasti mitä aineksia ja hajuja on tarinaansa tupattava. Jos niitä ei tuppaa, tai tuppaa genreen kuulumatonta tavaraan – kuten kaunokirjallisia aineksia ja ajattelun ruokaa – niin lukijat hämmentyvät helposti ajattelemaan itse ja sehän ei ole hömpän tarkoitus. Sen tarkoitus on oman itsensä ja ajattelun unohtaminen, joka onkin yhtä hyvä kirjallinen tavoite kuin mikä muu tahansa, suurta myyntimenestystä tietysti lukuunottamatta.

Moni hömppäkirjailija on ehkä hurjimmissa, taivaita hamuilevissa unelmissaan kuvitellut, yhtäpitävästi muiden kirjallisten kapalovauvojen kanssa, uusivansa kirjallisuutta, kirjoittavansa romanttista kaunokirjallisuutta, mutta on kopsahtanut käsikirjoituksineen kipeästi maankamaralle, joko jäämällä kokonaan julkaisematta tai saamatta teokselleen oikeanlaisia lukijoita (tai oikeammin sanottuna ostajia). Ja päätellyt lopulta, että kirjallisen prostituoidun ammatti ei kuitenkaan ole kovin huono vaihtoehto; arvostus on astetta parempi kuin kadunvarsia kulkevilla ammattisiskoilla ja -veljillä, eikä tarvitse edes pelätä saavansa ilkeitä tartuntatauteja muulloin kuin ulkomaanmatkoilla ja käväistessään Kotkassa.

Mutta Sunday Times siis kertoi otsikolla ”Take an arrogant hero and a reluctant woman…” hömppäkirjailija Gill Sanderson’ista, joka kirjoittaa romanttisen novellin ikiomassa tallissa, satavuotiaalla Mills & Boon’illa. Tämä Gill on naismaisesta nimestään huolimatta epämääräisen ikäinen, kaljupäinen ja viiksekäs mieshenkilö Englannin Merseysidesta nimeltään Roger. (muuten, Merseysiden kulttuurielämä lienee aavistuksen verran vähemmän merkittävää kuin Kemissä, mutta en tästä ole aivan varma). Kirjailijanimen ”Gill” hän on saanut omalta vaimoltaan. Sanderson sanoo haastattelussa hömppägenrestä mm. näin:

”…There’s a promise to the reader that there will be a satisfactory ending…This comes despite – invariably – the hero’s arrogance, the heroine’s reluctance to open herself to the full flowering of true passion, and sundry other obstacles including amnesia, erroneous marriage to the wrong person, and the other woman – the scheming, nasty, conniving one who gets done down on about page 94…”

Eli jotenkin, että: ”…Lukijalle luvataan, että loppu on tyydyttävä…Tämä tapahtuu – poikkeuksetta – huolimatta sankarin ylimielisyydestä, sankarittaren haluttomuudesta aukaista itseään todellisen intohimon täyteen kukkaan, ja lukuisista muista esteistä kuten muistinmenetyksestä, väärästä avioliitosta, ja toisesta naisesta - seläntakana pelaavasta, ilkeästä kieroilijasta, joka saa palkkansa sivun 94 paikkeilla…”

Hömppä näyttää siis olevan kovasti samanlaista kuin Shakespearen Twelfth Night-tarina, vaikka ”bardi-nero” ei ehkä olekaan varsinaisesti tunnettu pelkän hömpän suoltamisesta (tai voin olla tässä kovasti väärässäkin).

Tuon ilkeän ”toisen naisen” tunnistamme helposti omista ympäristöistämme. Erona tosielämän ja hömpän välillä on se, että hömpässä ilkeä toinen nainen saa ”ansionsa mukaan” sivulla 94 tai niillä main, mutta tosielämässä hän taas usein saa prinssin ja puolet valtakuntaa, ehkä enemmänkin, mutta mitäpä me tosielämästä.

Hömppäkirjallisuuden ja ”oikean” kaunokirjallisuuden merkittävin ero on siinä, että hömpän lukijoita kiihottaa erityisesti päähenkilöiden tuleva onni ja elämänkestävä autuus, mutta kaunokirjallisuuden lukijalle vain onnettomat tarinat ovat mielenkiintoisia. Mitä onnettomampi ja surkeampi tarina on, sitä syvemmälle kaunokirjallisuuden kaanoniin se tulee upotetuksi. Usein jopa niin syvälle, että sitä on sieltä edes turha etsiskellä. Finlandia-ehdokkaiden – ja voittajienkin – luetteloista voi asiaa tarkastella, jos viitsii.

On tosin myös sanottava (mukaillen jotakin kirjailijaa, jonka nimi ei juuri nyt löydy aivojen sopukoista), että onnelliset kirjat, tässä jutussa siis hömppäkirjat, ovat samalla tavalla kaavamaisen onnellisia, mutta onnettomat kirjat – kaunokirjallisuus – ovat onnettomia kullekin omalla omituisella tavallaan.

Olen, opiskelumielessä, lukenut espanjalaisesta Nobel-kirjailijasta (1989) nimeltä Camilo Jose Cela. Jos Arvoisa Lukija ei ole hänestä kuullut kuin huhupuheina, niin siitä ei pidä tarpeettomasti hermostua. Espanjan ulkopuolella hänestä ei ole kuullut kovin paljoa kukaan muukaan, Nobel-komiteaa tietysti lukuun ottamatta, hehän näyttävän löytävän jatkuvasti palkittavakseen kirjailijoita, joita kaikki muut ovat jo luulleet aikoja sitten kuolleiksi.

Mutta Celasta tähän vielä sen verran, että häntä syytettiin muutamia vuosia sitten haamukirjoittajien käytöstä.

Espanjalainen Tomas Garcia Yerba syytti Celaa kirjassaan Desmontando Cela. Yerba väitti, että Cela on käyttänyt haamukirjoittajia, sihteereitä ja muita avustajia jo 1950-luvulta lähtien. Ja tuntematon espanjalainen kirjailija Carmen Formoso Lapido haastoi Celan oikeuteen 1990-luvun lopulla väittäen tämän kopioineen kirjaansa La Cruz de San Andrés sekä juonen, henkilöitä että tekstinpätkiä Formosan kirjasta Carmen, Carmela, Carmiña (Fluorescencia). Vuonna 2001 alkanut oikeudenkäynti keskeytyi Celan kuollessa 2002, mutta on nyt aloitettu uudestaan.

Celasta pääsemme sujuvasti kirjailija James Patterson’iin, jota Arvoisa Lukija ei ehkä kehtaa tunnustaa tuntevansa.

Pattersonin kirjoja voi hyvin luonnehtia sanoilla ”pulp fiction”, vaikka niitä julkaistaan kyllä arvokkaan kovakantisinakin. Patterson on kirjoittanut vuodesta 1977 lähtien, viime vuosina kiihtyvällä vauhdilla: mysteereitä, romansseja, trillereitä ja fantasioita (yhteensä 52 teosta, 165 miljoonaa myytyä kirjaa), joista monet ovat jopa päätyneet Hollywoodin elokuvien käsikirjoitusmateriaaliksi. Lukija saattaa muistaa mm. sellaisen elokuvan kuin Along Came The Spider vuodelta 1992. Siinä seikkaili ensimmäisen kerran pääosassa Pattersonin luoma etsivä nimeltä Alex Cross , (jota näytteli sympaattinen Morgan Freeman (joka lensi lentolupakirjan vasta täytettyään 65 vuotta, mutta se ei kuulu tähän juttuun).

Celalla ja Pattersonilla näyttää olevan jotakin yhteistä huolimatta tavoitteiden korkeuseroista ja ehkä arvostuksestakin. Molemmat käyttävät haamukirjoittajia. Parin viikon takaisessa Sunday Timesissa Patterson tunnustaa käyttäneensä avustavia kirjoittajia uransa alusta lähtien. Hänen kirjansa syntyvät niin, että Patterson itse kirjoittaa tarinasta noin 30-sivuisen luurangon ja haamukirjoittajat rakentavat luurangon päälle kirjallista lihaa, jonka Patterson lopulta silottelee itsensä näköiseksi. Tällä menetelmällä 60-vuotias Patterson suoltaa nykyisin ulos jopa 4-5 kirjaa vuodessa.

Kirjallisuuden ”genre” on tavallaan kuin haamu-Patterson kirjailijan apuna. Genre antaa kirjailijalle luurangon, joka täytetään sanoilla, henkilöillä ja tapahtumilla. Mutta se ei tietenkään ole varastamista tai edes plagiointia vaan kirjallista perintöä.

Kirjallisen varkauden raja sen sijaan on hämärä kuin hegeliläisen filosofin ajatuksenkulku ja liukuva kuin poliitikon siveysvyö.

Viimeksi jotkut dekkarikirjailijat Suomessa ovat joutuneet rajan kanssa jonkinlaisiin vaikeuksiin. Astu rajan yli ja joudut oikeuteen, keinottele juuri rajan takana ja tuloksena voi olla kirjallinen taideteos, Nobelin palkinto ja ehkä jonkinasteinen kuolemattomuuskin.

Eli hyvinkään vapaa kirjailija ei ole täysin vapaa. Niin sitä oppii aina kirjallista uutta, kun avaa siniset silmänsä selkoselleen ja opiskelee.

Siniset silmät ja ...

Kuva: Fotosearch

Arvoisa Lukija on ehkä jo huomannut uutisen, että siniset silmät johtuvat mutaatiosta OCA2-geenin vieressä sijaitsevassa DNA:ssa.

Ruskeasilmäisyys on ihmiskunnassa ylivoimasesti yleisimmin esiintyvä ominaisuus ja on ilmeisesti ihmisen alkuperäinen silmien väri. Vain jotakin 8 %:n verran ihmisistä kantaa otsansa alla sinisiä silmiä, suomalaisista ns. sinisilmäisiä taitaa olla 90 %:n verran.

Tiedemiehet ovat nyt todenneet, että kaikki sinisilmäiset ovat saaneet silmänsä yhdeltä ainoalta henkilöltä, joka eli jossakin Mustanmeren pohjoispuolisissa metsissä kymmenisentuhatta vuotta sitten tai niillä main. Jostakin tuntemattomasta syystä hänen OCA2-geeninsä oli muuttunut niin, että silmässä tietyllä paikalla olevat solut eivät pystyneet tulkitsemaan geeniin koodattua tietoa silmien luonnollisesta ruskeasta väristä ja henkilöstä olikin tullut ilokseen sinisilmäinen.

Tämä uutinen panee ajattelemaan monia asioita.

Muun muassa, ja jossakin määrin vahingoniloisesti, sitä, kuinka huonosti varsinkin kielitieteilijät ovat suhtautuneet turkulaiseen emerituskielitieteilijä-professoriin nimeltä Kalevi Wiik. Tieteessä tapahtuu -lehdessä on aivan viime aikoinakin tölvitty Wiik-parkaa niin, että, jos tämä olisi kukko tai hanhi, viimeisetkin sulat olisivat hävinneet miesparan ihoa koristamasta.

Wiik on arvellut, että suomalaisten enemmistön kantaisät asustelivat jääkauden edellisen maksimin aikana juuri siellä Mustanmeren pohjoispuolisissa metsissä pureksimassa porojensa munaskuita, tai mitä sitten tekivätkään jään ja lumen keskellä. Ja jääkauden loputtua suomalaiset - ja silloin (tietysti) samaa suomensukuista kieltä puhuneet ruotsalaiset ja tanskalaiset myös - päättivät yksissä tuumin lähteä jäänreunan mukana pohjoisemmaksi ja päätyivät lopulta nykyisille sijoilleen mm. Suomenniemelle ajettuaan edellään sinne pulkkineen ja rumpuineen ehtineet ruskeasilmäiset saamelaisjoukot vielä kaemmaksi pohjoiseen, maahan, jota sittemmin nimittivät Finnmarkiksi.

Eli Kalevi Wiik taisi sittenkin olla oikeassa suomalaisten lähtökodista puhuessaan huolimatta vastustajiensa raivokkaista vastalauseista.

Eniten ääntä Wiikiä vastaan on viime aikoina pitänyt kielitieteitä tutkiva Jaakko Häkkinen, mm. Tieteessä tapahtuu -lehdessä (6/2007, Jälleen suomalaisten juurilla) arvostellessaan Wiikin viimeisintä kirjaa Mistä suomalaiset ovat tulleet? (Pilot-kustannus Oy, Tampere 2007). Häkkinen arvelee kirjoituksessaan tiedemiehille ominaisen ystävällisesti, että Wiik ei ole vain tietämätön vaan myös tyhmä. Wiik on puolustellut omaa kirjaansa saman lehden myöhemässä numerossa otsikolla Vielä vähän suomalaisten juurista (TT 8/2007)

Geenitutkijat puolestaan arvelevat, että sinisilmäiset blondit ovat saaneet heti ilmestymisestään alkaen pitää enemmän hauskaa, erityisesti vällyjen tai karhuntaljojen välissä, kuin muun värisillä silmillä ja tukalla varustetut siskonsa. Muuten ei ole helposti selitettävissä, että vaaleasta sinisilmäisyydestä on tullut niin hallitseva ominaisuus pohjoisten kansojen keskuudessa.

Miehet ovat ilmeisesti jo silloin pitäneet enemmän blondeista (vaikka ovat ehkä naineet innoissaan brunettejakin).

Syy tähän preferenssiin on varmasti ollut pelkästään fyysinen. Sehän ei pidä paikkaansa, että blondit olisivat muita naisia tyhmempiä ja että miehet tämän vuoksi pitäisivät blondeja parempina tai edes sopuisampina.

Uutinen ei kerro olisiko naisten nauravaisen suunkin syynä joku geneettinen mutaatio, vai ovatko muuten vaan ja jo luonnostaankin niin nauravaisia. Monet entiset iloluontoiset tytöt saattavat naurahtaa - tai ainakin hymyillä vinosti - vielä useita viikkoja kestäneen avioliittoajankin jälkeen.

Mieltä jää jonkin verran häiritsemään uutista seuraava ajatus, että me sinisilmäiset olemme siis jotenkin sisäsiittoisesti siinneitä. Mutta aikaa mutaatiosta on kuitenkin kulunut jo sen verran, että ei enää ihan helpolla tule vahingossa naineeksi serkkuaan tai edes pikkuserkkuaan. Joten sinisilmäisyysasian ei pidä antaa turhaan vaikuttaa iloiseen seuraelämäänsä.

Australialaisia makeisia, varastettuja lapsia ja kengurun paskaa

Australialaisilla on omituinen huumorintaju.

Heidän miehensä kutsuvat itseään nimellä Bruce ja naisiaan nimellä Sheila. Tässä ei sinänsä ole mitään kummallista, ainahan ihmiset toisilleen lempinimiä antavat. Ja voi olla, että tämä nimikäytäntö on enemmän ulkomailta Australiaan katsovilla kuin australialaisilla itsellään, stereotyyppejä siis.

Kaupunkien ulkopuolella tosin näkee miehiä, joita voi oikein hyvin kutsua nimellä Bruce (tosin ei päin näköä), likaisissa shortseissa, linttaanastutuissa sandaaleissa ja likaisissa t-paidoissa, joiden rinnoissa on vekkuleita kulttuurisanomia ulkomaailmalla. Kuten "fuck off", ja sensellaista. Ja kunnon australialaisella miehellä on päässään akubra-lakki, lehmän tai kengurun nahasta tehty cowboy-hattu, jonka pinta on yhtä paahtunut ja ryppyinen kuin kantajallaankin.

Makeisiksi voi ostaa vaikkapa "roopoo'ta" (kuva yllä), eli suklaalla kuorrutettua kengurunpaskaa, joka onkin oikein hyvän makoista. Kengurun ulosteet ovat vähän saman näköisiä kuin meikäläisillä jäniksillä, isompia vain. Ja kengurut näyttävät "aina" ulostelevan samoihin paikkoihin.

Kuva Hanhensulka: australialaiseksi naamioitunut, helläsydäminen lastunikkari sahaa eteläisen pallonpuoliskon kovasydämisiä puita nuotioon pantavaksi, Päässä on akubraksi naamioitunut taiteilijanlakki, ostettu Monet'n muistoa kunnioittavasta kaupasta Givency'stä Pariisin pohjoispuolella

Telttailualueilla näkee usein isoja papanakasoja, jotka keskittyvät tiettyyn paikkaan. En tiedä tosin, millä perusteella kengurut papanapaikkansa valitsevat. Ehkä papanat ovat protesteja ihmisten valloittamista laidunmaista tai jostakin.

Aboriginalit eivät kai sellaisia protestikasoja tee, vaikka heilläkin siihen syytä olisi.

Australian uusi labour-hallitus ilmoitti hiljan pyytävänsä kohtapuoleen anteeksi aikaisempien sukupolvien syntejä, erityisesti ns. varastetusta sukupolvesta. Eli "puoliverisistä" aboriginaalilapsista, joita "pelastettiin" kohtaloltaan pakkokuljettamalla pois aboriginaalialueilta sivistyksen piiriin ja pakottamalla heidät kouluun ja sen jälkeen piioiksi tai rengeiksi valkoisten kolonialistien suurtiloille.

Phillip Noyce'n erinomainen australialainen elokuva nimeltä Rabbit-proof fence kertoo yhdestä ryhmästä näitä "varastettuja lapsia", jotka eivät pitäneet uudesta "sivistyneemmästä" kohtalostaan.

Koelähetys

Järjestelmän kokeilu. Valitan haamupäivitystä, mutta ongelman vuoksi täytyy kokeilla.

Solacium ja luopumisen ilo

Kuva: Ian Flemming's James Bond declassified Shaken, not stirred

Aloitetaan afolla Hanhensulan afoaitasta:

Ovi houkuttelee sitä, joka jo haluaakin sisään.

Elämä on kuin räpiköisi uimataidottomana hunaja-altaassa.

Sitä tietää kyllä, että räpistely näyttää huvittavalta, mutta itse ei useinkaan sille osaa nauraa, vaikka enkelit ja muutkin sivustakatsojat nauraisivat kippurassa. Eikös joku suomalainen sananlasku sanokin jotenkin, että vahingonilo on puhtainta iloa.

Lopulta joutuu räpiköinnistäkin luopumaan ja hukkuu hunajaansa.

Tai siltä elämä aika monesti tuntuu. Tosin parantumattomana optimistina tunnetta on vaikea sovitella sen kanssa, että omassa mielessä oma ”lasi näyttää olevan ainakin puolitäysi, eikä juuri koskaan puolityhjä”. Vaikka kai se jotenkin soviteltavissa olisi, jos oikein yrittäisi.

Alempana olevan lento-onnettomuuslastun kommenteissa virtuaaliystävä Karpalo kertoi joutuneensa joskus nuoruudessaan hyppäämään koneesta ulos ns. hätähyppynä. Kommentti oli itselleni kovin ajankohtainen ja pani lastuhermon kutiamaan.

Olen mahdollisesti maininnut joskus aikaisemminkin, että olen aikeissa ryhtyä hyvin vapaaksi kirjailijaksi. Puoliso tosin inttää jääräpäisesti, että jään (yäk) eläkkeelle, mutta mitäpä puolisot puolisoistaan todella tietäisivät.

Joten siis vapaan kirjailijan houkutteleva ovi olkoon sieluni silmien edessä, vielä suljettuna tosin, mutta olen vääntämäisilläni sen kahvaa. Kohtalokas päivämäärä on tämän kuun lopussa, jonka jälkeen nyt käyttämäni työpaikan kulkulupa, sopivan symbolisesti, lakkaa toimimasta. Mikä on ihan hyvä asia, eipä tule vetelehdittyä työpaikalla tuputtamassa ”mittaamatonta viisauttaan”, joka roikkuu iholla kuin naava vanhan kuusen kyljissä ja tuntuu vieläkin etsivän sopivaa uraa tai ainakin valistettavaa kohdetta, jota ei siis enää löydy.

Niin muuttuu henkilö yön yli ajan hermolla eläjästä anakronismiksi. Sic transit… ja sitä rataa.

On siis yritettävä itseharhautusta ja ajateltava eläkeläiselämän sijasta astuvansa rohkeasti ja vapaasti uudelle vapaalle uralle, uuteen elämään itse asiassa. Kuin aloittaisi uuden suhteen, astuisi uuteen avioliittoon. Tai ostaisi silkkipaidan, cowboy-saappaat, tiukat nahkanousut ja halvimman mahdollisen bulevardisportin, kahdenistuttavan, ja suuntaisi nokan vaikkapa Tallinnan iloisille kaduille, Pietariin tai johonkin.

Vapaan kirjailijan ura on sikäli hyvä valinta, että siinä ei välttämättä tarvitse edes tehdä kovin paljoa voidakseen kutsua itseään kirjailijaksi (ellei halua välttämättä institutionalisoida kirjailijuuttaan Kirjalijaliiton jäsenyydellä). Ihannemaailmassa täytyisi luonnollisesti olla julkaistuna kirja tai pari, mutta emmehän elä ihannemaailmassa.

Itseään lohduttavasti voisi hyvinkin ajatella, että pelkkä aspiraatio riittäisi ainakin aluksi, ehkä jopa muutamaksi vuodeksi, tietysti hikisen ajattelutyön ohella. Kuuntelisi salaa ihmisten puheita katukahviloissa ja kesäterasseilla, kirjoittelisi asioita molskikantiseen mustaan kirjaseensa ja manailisi jumalilta tai jostakin inspiraatiota. Tai voisi yrittää etsiskellä keinua, jossa Leino kertoi heiluneensa ja taisi Kivikin jotakin samasta keinusta sanoa. Mutta nyt sukelletaan uniin...

"Last night I dreamt I went to Manderley again..."(Daphne Du Maurier, Rebecca)

Muutama yö sitten näin (tietysti) hetkeen liittyvän sopivaa unta siitä kesästä, kun makailin monet päivät lentohaalareissa ilmavoimien käsikäyttöisen polttoainepousarin vieressä pehmeällä Luonetjärven kentän nurmella tupakkia tuprutellen, nuokkuen ja odotellen omaa lentovuoroani.

Herättyäni yritin muistella mitä siinä 21-vuotiaassa päässä mahtoi silloin työrupeaman alussa liikkua.

Teini-iästä periytyvien suvunjatkamisrituaaleihin liittyvien, ja auttamattoman ylimitoitettujen, toiveiden lisäksi siellä ei ainakaan näyttänyt olleen huolta ajasta tai varsinkaan sen kulumisesta. Juuri herättyään tällaisista muistelu-unista ja silmien räpsähdettyä auki, tuntuu hetken siltä, että unessa nähdyn ja nykyhetken välillä ei olisi ollutkaan kuin silmänräpäyksen verran aikaa. Olisi sulkenut silmänsä pehmeällä kesänurmella ja aukaissut ne uudestaan juuri nyt, kun kuulee eilispäivän laulavan ilkkuvia seireeninlauluja ja huomisen takaa kuiskii vigilian monotoninen hyminä.

Jostakin syystä tätä uranvaihtoaskelta suunnitellessa on mielessä pyörinyt alinomaa, että suomenkielessähän on käytössä kaksi jotenkin sopivaa, ja menneisyyden kannalta merkitykseltään toisiaan lähellä olevaa sanaa: sentimentaalisuus ja nostalgisuus. Ne tarkoittanevat melkein samaa tunnetta, mutta eivät aivan samaa.

Jotenkin sentimentaalisuus on negatiiviselta tuntuva sana. Varmasti aivan syyttä, mutta niin vain on, että teksteistäkin sanotaan arvostelevasti, että ne ovat sentimentaalisia, kun ajatellaan jonkinlaista imelähköä ja hapanta tekstinmakua. Sellaista, jota usein ilmenee hömppäkirjallisuudessa, romansseissa, sotakirjoissa, sydämellä luoduissa muistelmissa ja sen sellaisissa.

Nostalgisuus on puolestaan omassa mielessäni selvästi positiivisempi sana. Nostalgisuudessa ei tuntuisi olevan siirappimaisuutta vaan kirkastunutta haikeutta ja ymmärrystä.

Linnan Täällä Pohjantähden alla on ehkä enemmänkin sentimentaalinen ja Tuntematon puolestaan omakohtaisenymmärtävän nostalginen teos. Ja voi olla, että siksi suurempi kansanosa pitää varauksitta Tuntemattomasta ja vierastaa Pohjantähteä.

Sentimentaalisuus on kai johdettu latinan sanasta ”sentire”, joka tarkoittanee ”tuntemista”, ”tunteilua”. Omassa mielessä tuntuu siltä, että sentimentaalisuus kasvaa katumuksista, luopumisista tai toiveiden täyttymättömyyksistä, kirjoittamattomista kirjoista, saamattomista lottovoitoista, suremisesta; puolityhjiä laseja siis.

Nostalgia johdetaan kreikankielen sanasta ”nostos”, jonka merkitys suomeksi olisi ehkä ”kotiinpaluu”. Nostalgialla on omassa suussani jotenkin täyttymyksen makua, haikean ilontäyteistä muistamista, iloa pienistä voitoista. Nostalgikon lasi on puolitäynnä ja juomasta puuttuu happamuuden ja äitelyyden maku.

Iloinen luopuminen tarvitsee tuekseen nostalgiaa, jossa voi virkistää mieltään, jos virkistystä tarvitsee. Sentimentaalisuus tekee tunteet tahmeiksi ja luopuminen tulee vaivalloiseksi, kuin yrittäisi ravistella tahmeiksi käyneistä sormistaan irti niihin takertunutta paperinpalasta.

Ja sitten voi luopua, voi tehdä oman hätähyppynsä, voi roiskaista reippaasti ulos hunajakulhostaan. Voi olla, että päätyy siirappivatiin. Mutta se on sen ajan murhe, ja voihan olla, että uimataito on sen verran hunajassa parantunut, että siirapissa pystyy uimaan niin, että nenä pysyy juuri pinnan yläpuolella.

"...I watched this self that was not me at all and then smiled; a new, small smile." (Du Maurier, Rebecca)

Eli suomeksi jotenkin, että "...Katsoin tätä itseäni, joka ei ollut ollenkaan minä, ja sitten hymyilin, uutta, vienoa hymyä."

Missähän saisi painetuksi käyntikortteja tekstillä "Hanhensulka, vapaa kirjailija, Maailma; shaken, and stirred".

Hippukin lohtua, vaikka vain quantumin kokoinen, on lohtua, "solacium", "solace".

Työstä

"I don't mind coming to work, but that eight hour wait to go home is a bitch."

"Työhön tulo ei minua haittaa, mutta se kahdeksan tunnin kotiinpääsyn odottelu ottaa pannuun."

BA lento-onnettomuus

Kuva: News of the World, tuleva lentokapteeni briiffaa matkustamon henkilökuntaa välilaskun aikana

Heathrowssa vajaaksi laskussa jääneen British Airways'in Boeing 777:n matkustajat ovat henkensä velkaa Rouva Fortunalle.

Onneksi pilotit eivät tehneet moottoreiden sammuttua mitään radikaalia virhettä estääkseen fysiikan lakeja toimimasta lennon viimeisellä kolmella kilometrillä. Näin koneeseen varastoitunut kineettinen energian, tai pitäisikö sanoa inertia, kantoi sen lentokentän aidan yli nurmikolle, johon sakkasi ja jätti molemmat päälaskutelineensä siihen, ja liukui vielä parisataa metriä kiitotien 27 kynnyksen tienoille ja aiheutti helkkarinmoisen ongelman koko Euroopan ilmaliikenteelle. Heathrow on Euroopan vilkkain lentokenttä ja vaikeudet sen liikenteessä heijastuvat koko läntiseen Eurooppaan.

Koneen kapteenina oli Peter Burkhill (suom. vaikkapa Pekka Tomppelimäki, "burk" nimittäin tarkoittaa Oxfordin sanakirjan mukaan samaa kuin "berk", sillä saattaa tietysti olla joku vanha, jo unohtunut merkityskin, mutta mitäpä me vanhoista) ja ohjaimissa perämies John Coward (eli suomeksi Jussi Pelkuri). Perämiehen kohdalla nimen ei voi sanoa olleen enteenä, selvästi hyvinkin rohkea mies.

Sen sijaan kapteeni Burkhillin nimessä saattaa olla ripaus ennettä.

Tämänpäiväinen News of the World -sensaatiolehti nimittäin julkaisee paljon puhuvan kuvasarjan lentokapteenin nuoruudenpäiviltä jolloin hän lensi British Caledonian-lentoyhtiölle. Ja juhli rankasti, niin kuin lentomiehistöjen oikeuksiin tietysti kuuluukin, jollakin lennollaan Ameriikkaan. Kateellisena niitä kuvia tietysti katselee ja kateellisena on hyvä kirjoittaa tällaista vihjailevaa lastuakin.