30.11.2005

Mikä on taidetta? (2): Liioittelua ymmärryksen vuoksi?

Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se mikä on vajavaista…Sillä nyt me näemme kuin kuvastimesssa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.
(Paavalin 1. kirje korintolaisille, 13:10, 12)
Arkipäivän monistaminen taiteen nimissä, taidelajista huolimatta, olisi mielenkiinnotonta, tai siinä voisi olla ihmisille ominaisen uteliaisuuden ja tirkistelynhalun mielenkiintoisuutta, mutta ei muuta. Mielenkiintoisuus syntyy keskittämisestä, pelkistämisestä, tiivistämisestä – sanalla sanoen: liioittelemisesta. Siitä voi syntyä taidetta.

Taulu

Seison erään taulun edessä Pariisin kaupungin modernin taiteen museossa pidetyn pohjoismaalaisia taiteilijoita esittelevän näyttelyn aikana. Näyttelyn nimi on Northern Lights. Olen nähnyt taulun kuvia usein, jo kouluaikana historian tunneilla ja usein sen jälkeenkin. Nyt näen sen ensimmäisen kerran vain valonsäteiden ja oman hermostoni välittämänä, ja suomalais-ugrilaisen kolminaisuuden, sieluni-mieleni-henkeni (minäni) tulkitsemana.

Nähtyäni Mona-Lisan Louvressa ensimmäisen kerran, joskus 60-luvulla, tunsin lievää pettymystä, ja ehkä juuri siksi en ole sitä koskaan oikein halunnut ymmärtää (ymmärtääkö sitä kukaan?). Taulu oli liian pieni, vaikka huomasinkin silloin ensimmäisen kerran Mona-Lisan takana olevan omituisen, salaperäisen maiseman, joka on pysynyt siitä lähtien mielessä, vaikka aikaisemmin, pelkistä kuvista, en sitä edes ollut huomannut.

Mutta tämän taulun edessä en ole pettynyt, vaan peloissani. Se puhuu kielellä, jota ymmärrän, sanoilla, jotka ovat sisälläni, jotka ovat minun sanojani.

Taulu pariisilais-museossa on Edward MunchinHuuto”. Sen nimi voisi olla ”ahdistus”, ”tuska”, ”epätoivo”, ”pelko”, ”ihminen”, ”minä” tai jotakin muuta, mutta mielessäni muodostuva abstraktio pysyisi samana. Luulen, että kukaan, joka tutkii tätä taulua, ei voi olla samaistumasta sen tarinaan, ei voi unohtaa taulua itseään. Siitä ei voi pitää tai olla pitämättä, sitä ei voi rakastaa tai vihata, siihen voi samaistua, sitä voi ymmärtää.

Ihminen ymmärtää tällaisia outoja juttuja, koska ajatuksilla on käyttövoimanaan kyky puhua itselleen tai muille - kieli. Kieli, jonka avulla jokin asia voi esittää (symboloida) jotakin toista asiaa, jonka avulla luo kontekstin. Onko taiteella oma kielensä, jota me jostakin tuntemattomasta syystä, evoluution oikusta, ymmärrämme – atavistisesti?

Ymmärtäminen


Taideteosten tulkinnassa on kai konteksin tunteminen ymmärtämisen edellytyksenä. Joidenkin taiteilijoiden, kuten Rubensin, ehkä Shakespearen myös, ymmärtäminen edellyttää laajoja tietoja antiikin myyteistä, muuten kuvat tai kertomukset ovat vain kauniita kuvia tai sujuvia kertomuksia, katinkultaa ja sanahelinää. Se on vähän liian yksinkertaista sanottavaksi, mutta sanottakoon kuitenkin. Se mikä (kuka) olet, määrää miten ymmärrät taiteen sanoman. Taistelevien metsojen kopiosta on pitkä matka Veikko Hirvimäen Kuningasajatukseen Waltarin muistomerkillä ravintola Eliten edessä (ylempi kuva). Eikä se ole edes kovin vaikea matka.

Ymmärrän hyvin, että Huuto on pelkistetty sanoma – taideteos, vaikka en ymmärrä taiteesta juuri mitään omien subjektiivisten ajatusteni, tuntemusteni, takana. Ainoa konteksti, jota tarvitsen sen ymmärtämiseksi, on olla ihminen. Niin kuin katsoessaan Helene Schjerfbeckin omakuvia (erityisesti Punatäpläinen omakuva vuodelta 1944 (alempi kuva), sarja näitä oli myös Nothern Lights-näyttelyssä), ja Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä. Kaikki riipaisevat heti.

À propos Simberg, hän onkin kuulemma sanonut:


"Taide on oikeastaan sitä, että voi keskellä kylmää talvea ikään kuin siirtyä ihanaan kesäaamuun ja tuntea kaiken, minkä tuolloinkin; tuntea luonnon heräävän ja oman itsensä olevan harmoniassa sen kanssa."

Me emme tietysti tiedä ollenkaan mitä Munch näki, ajatteli tai tarkoitti maalatessaan Huutoa: oliko onnellinen, onneton, ahdistunut, välinpitämätön, kaikki tuo on mahdollista taiteilijan subjektiivisessa maailmassa. Taulu ei tietysti esitä mitään objektiivisen maailman olemassa olevaa olentoa: vain subjektiivisen uniolennon vääristyneitä kasvoja väriläiskänä, epätodelliset värit, maisematon maisema.

Tunnistan sen ”sanoman” kuitenkin heti. Omista kuolemanpelon, epätoivon, hädän, ahdistuksen, toivottomuuden, voimattomuuden, yksinäisyyden, surun ajatuksista, olemalla ”vain” ihminen. Jolloin tiedostamme syvimmin olevamme yksin omassa maailmassamme – ihmisen todellisuudessa – ja kykenemme vain vaivoin ja aivan vajavaisesti kertomaan siitä edes itsellemme saatikka muille. ”Huuto”.

Kieli

Katsoessamme taulua (tai lukiessamme kirjaa, kuunnellessamme musiikkia tai muiden ihmisten outoa mökellystä) käytämme kieltä täydentääksemme omien kokemustemme meille antamaa tietoa muiden ihmisten kokemuksilla. Käytämme heidän hermostojaan oman vajavaisen hermostomme jatkeena. Olemme yhteistyössä kielen avulla. Siksi ymmärrämme myös Leinon runoa Nokturno tai Chopinin Nocturnoa Fis molli ja voimme – aavistellen – kokea, mitä he kokivat, voimme samaistua tulkitsemiimme – olettamiimme – tunteisiin, vahvistamme tai tuemme omia abstraktioitamme.

Kaikki kokemamme – todellisuus – on samanlaista.

Koemme jotakin, muodostamme siitä abstraktioita, annamme kokemillemme nimiä symbolien avulla, jäsennämme abstraktioitamme itsellemme suhteessa muihin ajatuksiin, ja kerromme niistä toisille omalla kielellämme, jota he vastaanottavat suhteessa oman maailmansa symboliolioihin – omiin sanoihinsa. Jos (koska) meillä ei ole yhteistä – samaa – kieltä, ei voi olla yhteistä ja samaa todellisuutta, vaikka fyysinen havainto olisikin sama. Taiteen kieli, maalauksen, muodon, myyttisten (meta)tarinoiden tai musiikin on epämääräistä, mutta jotenkin tarkempaa ja läheisempää kuin sanoiksi puettu kieli. Runous tuntuu jotenkin oudosti tarkemmalta kuin monisanainen kertomus, josta on vaikeampi tunnistaa ydintä, kristallisoitua ajatuksen sirpaletta, kirkastunutta kauneutta.

Munchin taulun edessä luulin, tunsin, pääseväni yhteisymmärrykseen taiteilijan kanssa. Se tapahtui kielen avulla, kielen tasolla. Tähän ei tarvita edes samanaikaista objektiivista olemista tai subjektiivista kokemista, vain yhteinen kieli, jota molemmat ymmärrämme.

Yhteiskunta on kieltä

Ihmisten yhteiskuntaa ei ylipäätään ole olemassa ilman kieltä. Koko yhteiskunnallinen koneisto on todellista vain kielen avulla tehdyissä sopimuksissa, yhteiskunta on olemassa vain mielissämme. Se on abstraktio pysyvästä yhteistoiminnasta. Ajattele lauseita: minulla on valtaa, minulla on maata, minulla on rahaa, minulla on ahdistusta. Kaikki koskevat yhteiskuntaa, sen eri puolia.

Ajattele myös käsitteitä: itsenäisyys, kansanvalta, työväenluokka, omistava luokka, porvari, sisällissota, kansalaissota, itsenäisyystaistelu, nationalismi, imperialismi, kapitalismi, kommunismi, sosialismi. Koko viime vuosisadan ajan ajattelevat, älykkäät yksilöt toistelivat näitä sanoja, huusivat niitä kaduilla ja toistivat lehdissä. Kaikki tarkoittaen eri asioita kuin sanoivat, ja sanoen eri asioita kuin tarkoittivat Ja tappelivat, sortivat, riistivät ja tappoivat kielensä, sanojensa, vuoksi.

Totuus

Taiteen, niin kuin filosofiankin, tehtävä on totuuden paljastaminen vääristämällä se tunnistettavaksi. Mutta, valitettavasti:

Meidän älymme näkökyky suhtautuu totuuteen niinkuin tarhapöllön silmä auringon kirkkauteen (Montaigne, Essais).
On ajattomia ideoita, jotka toistuvat sukupolvi sukupolven perään, emme pääse niistä irti, koska olemme ihmisiä. Syvillä ajatuksilla on ominaista, että ne ”näyttävät meistä niin yksinkertaisilta, että uskomme ne itsekin ajatelleemme” (Henry Maret, Pensées et opinions) kun ne on meille osoitettu ja ehkä ajattelimmekin – tietämättä sitä.

Aika – totuus

Margaret Atwood sanoo kirjassaan Negotiating with the Dead:


...all writing of the narrative kind, and perhaps all writing, is motivated, deep down, by a fear and a fascination with mortality - by a desire to to make the risky trip to the Underworld, and to bring something or someone back from the dead...
Kirjailija Anita Konkka jatkaa Kirjailijan päiväkirjassa lokakuussa 2003 Atwoodin ajatusta näin:

Kirjoitusprosessin kuvauksissa Atwoodin mukaan ovat piirteitä: tukkoisuus, epämääräisyys, tyhjyys, hämäryys, suunnan katoaminen, kyvyttömyys löytää tietä eteenpäin ja blackout; mitenkä sen nyt suomentaisin, se on kuin täydellinen muisti- tai ajatuskatkos, pimeä kolo johon yllättäen suistuu. Minulla kirjoitusprosessiin ja varsinkin sen aloittamiseen liittyvät ahdistusunet - kirjoittamishalu ja - torjunta taistelevat keskenään. Koko kesän ne ovat taistelleet ja torjunta on voittanut. Aliseen maailmaan astuminen on aina yhtä pelottavaa, siksi sitä yrittää vältellä kaikin keinoin, kunnes ei ole enää yhtään keinoa jäljellä. Kesällä kirjoittamisen pakoilu on liiankin helppoa, aina löytyy jotain parempaa tekemistä, kuten puutarhan hoitoa.


Huuto-maalauskin tulee paremmin ymmärretyksi.

Jatkuu ehkä osalla 3 joskus.

Kirjallisuutta:

Ahlman, E: Ihmisen probleemi
Hacker, P.M.S: Wittgenstein
Hayakawa, S.I: Ajattelun ja toiminnan kieli
Waltari, M: Ihmisen ääni


Science, like art, is a human endeavor. Analysis proceeds at two levels:
that of phenomenology, involving direct experience, encompassing perceptions,
feelings, thinking, willing, etc.; and of conceptual constructs, reconstructing
direct experience into systems of symbols, culminating in science. No absolute
gap between precept and concept exists; the two levels intergrade and
interact
(Ludwig van Bertalanffy 1967:94).

6 kommenttia:

ill. kirjoitti...

tämä ei ole taidetta, mutta olen onnistunut kämmimään blogini niin ettei sitä voi päivittää. eikä kommentoida. >< eli miten olet saanut omasi päivittymään ulkoasun muokkauksen jälkeen?

Hanhensulka kirjoitti...

ill., laitoin joitakin ajatuksenpoikasia sinun kommentteihisi.

ill. kirjoitti...

ó_o en pysty näkemään uusia kommentteja. ne ikäänkuin menevät läpi mutteivat tule sivulle näkymään. sama päivitysten kanssa.

laita ne ajatukset vaikka sähköpostiini: sol_erin@yahoo.de

ill. kirjoitti...

nyt toimii. aivoissa kirkastui kuin jonkin uskonnollisen ihmeen kautta.

Anni kirjoitti...

(Kommentoin vahingossa edelliseen postaukseen. Panen tähänkin, poista vaikka se edellinen:)
Outoa - ei ole kovin kauaa siitä kun Blogisiskon blogissa muistelin omaa kokemustani ihan samassa näyttelyssä. Pariisissa joskus 1990-luvun lopussa, eikö niin? Olin kaupungissa musiikkimessuilla ja muutamassa pohjoismaisessa konsertissa näyttelyyn liittyen. Kuraattorilla oli kiinnostusta musiikkiin, muistelen.
Oli pitkä rivi niitä HS:n omakuvia (oli harvinaista nähdä niitä sillä tavalla yhdessä rivissä samalla seinällä), oli jugend-pohjapiirroksia ja huonekaluja sensellaista. Mutta elävimmin muistan, miten yhteen saleista astuttuani olin yhtäkkiä kasvotusten Huudon kanssa. En ymmärtänyt reaktiotani ollenkaan - huimasi, korvat suhisivat ja niskakarvat nousivat pystyyn (liikaa informaatiota, anteeksi vain). Tältäkö olisi yleensäkin pitänyt tuntua ns. suurta taidetta kohdatessa, vai Stendahlin syndroomako tämä? Huuto tuntui, jos ei sentään ihan oikeasti kaikunut korvissani.
En tiedä ymmärränkö nyt paremmin. Mutta Negotiating with the Dead on tuossa pöydällä edessä. Katsotaanpas taas sitä.
Mutta ymmärrän sen, miksi Huutoja varastetaan koko ajan. Kuvassa on jotakin pakkomielteistä, se imee katsojan osaksi omaa maailmaansa, puhuu suoraan.

hanhensulka kirjoitti...

Kyllä samasta näyttelystä oli kysymys, saatettiin olla vaikka samalla kerralla, oli siellä suomeksipuhuvia muitakin. Se näyttely kiersi pitkin maailmaa, en tiedä missä kaikkialla. Siellä oli tosiaan paljon HS:n omakuvia, koko uran ajalta, aika vaikuttava sarja, ja taisi tuo kuvassa ollut olla viimeinen.

Samat oli minullakin tunnot kun Huutoa katseli "silmästä silmään".