Mikä on taidetta? (1)

Ikkunasta näkyy puistomainen piha, johon on viikonlopun aikana sulaneesta lumesta muodostunut pieni lammikko. Varisparvi suorittaa aamukylpyään lammikossa ja vieressä astelee ylevänä pari kanadanhanhia, jotka ovat laskeutuneet lepäilemään tähän matkallaan etelämmäksi. Lammikon pintaa heijastuu kolme syysruskaista puuta, joiden alustakin punertaa sinne jo tipahtaneista lehdistä. Hetki sitten muutama ohut lumiläikkä kimalteli huikaisevassa auringonpaisteessa, jota riitti vain pariksi minuutiksi, mallina siitä mitä voisi olla. Näkymä oli kuin taideteos.

Mikä on taidetta?

Taiteellisen teoksen arvoa on taviksena lähes mahdotonta määrittää. On jopa suuria vaikeuksia määrittää taiteellista teosta. Määrityksiä on tullut luettua vuosien mittaan monista eri lähteistä, mutta koska oma muisti on harva kuin huonon sahdintekijän sihti, eikä ollenkaan sellainen kuin Borges’in Funes el memorioso ’lla, ei oikein mikään niistä määritelmistä tule muistin syövereistä aktiivisen ajattelun piiriin. Sen sijaan muistan hyvin yhden pubin.

Nimittän Lontoossa Tottenham Court Road’illa on Court-niminen pubi, jonka ulkoseinässä roikkuu nimikylttinä kopio Edward Munchin Huuto-maalauksesta. Pubiketjun nimi on Scream (Court-pubin nimi oli joskus aikaisemmin Firkin and Flintlock tai jotakin sellaista) ja siellä tarjoiltiin aikaisemmin ihan hyviä kasvishampurilaisia, mutta sillä ei nyt ole niin suurta väliä.

Huuto kuvaa ihmisen ahdistusta, yksinäisyyttä ja pelkoa, mutta tuntuu jotenkin sopivalta pubin mainokseksi. Ryyppäämisen syyt ovat tietysti läheisessä suhteessa Huuto-maalauksen teemoihin ja ehkä taiteeseen yleensäkin.

Arvoisa Lukija saattaa ajatella, että ylläsanotussa on jonkinlaista ”Ahmavaaran korkkiruuvia”, ja voi olla siinä oikeassakin, mutta Huuto-maalauksesta on muistini mukaan olemassa viisi erilaista, "alkuperäistä" versiota, ja monissa Munchin tauluissa on sama teema toistettuna jossakin muodossa. Pubin nimikilven värit ovat jotenkin aneemisen keltaiset ja vain vähän oranssiset, sen tunnistaa helposti esikuvansa kopioksi, niin kuin Huudon viisi versiota tunnistaa helposti "samaksi" maalaukseksi. Jotenkin keltainen väri sopii Huudon kokonaisuuteen, se muuttaa sanomaa toisenlaiseksi, mutta perusajatus säilyy.

Joka kerta, kun ohitan pubin kantaen päivän ostossaalista, jossa on omalta osaltani pääasiassa lehtiä, kirjoja ja erilaisia vitamiineja sekä Marks and Spenceriltä ostettuja isoja ja mainion makuisia uuniperunoita, ajattelen kyltin arvoa taideteoksena verrattuna Munch’in omaan maalaukseen. Ja esitän yleisesti myös kysymyksen:

Mikä tekee taideteoksesta taideteoksen?

Kadulla ei vastausta siihen ole tullut. Olisin tietysti voinut käyttää Eino Krohnin esseessään Estetiikan tehtävä (Estetiikan kenttä, WSOY Taskutieto, 1972, s. 10) esittämää esteettis-tieteellisempää kysymyksen asettelua:

Mikä on yhdistävä tekijä, ominaisuus tai funktio, joka liittäisi yhteen taiteeksi eri aikakausien ja mitä erilaisimpien tyylisuuntien, taidelajien ja –muotojen työt?

Kun kannoin ostospusseja The Scream’in ohi, ajattelin esimerkiksi Tracy Emin’in sijaamatonta petiä, My Bed, joka voitti joku vuosi sitten Englannin arvostetuimman taidepalkinnon, Turner prize’n, ei voinut välttää ajatusta, että ainoa oikea vastaus kysymykseen on mielessä pyörivä:

Taideteos on se, minkä taideyhteisö (establishment) taiteeksi nimeää.

Mielenkiintoinen kysymys tässä yhteydessä olisi se, miten tämä establishmentti päätökseensä päätyy, mutta siitä en osaa sanoa sitä enkä tätä. Rahvaan määritys (Eino Krohnin mukaan), että

Maalaus on hyvä kun siitä heti tuntee akkansa ja aittansa,

ei siis riittäne taiteen määritykseksi.

Luin sitten Tuli ja Savu Net-lehdestä Sakari Katajamäen tulista puheenvuoroa Helsingin Poetiikkakonferenssissa, jossa hän vastasi samassa konferenssissa puhuneiden, estetiikkaa ja kirjallisuutta Helsingin yliopistolla opiskelevan runoilija Eino Santasen – joka on ajatellut, että runous on vanhojen jäärien laji – ja runoilija Aki Salmelan savuisiin kommentteihin.

(Muuten, a propos ja näin sulkeiden sisällä, eikö runoudesta ja poetiikasta menetä jotakin, kun niitä ruvetaan käsittelemään konferensseissa. Konferensseissa puhuvat virkamiehet, eivät suinkaan runoilijat. Tai ehkä siellä käyvät ne akateemisiksi kirjailijoiksi-runoilijoiksi koulutetut)

Joka tapauksessa puheenvuorossaan Katajamäki viittasi Santasen ja Salmelan lisäksi FT Pauliina Laitinen-Laihon kirjaan Taide sijoituskohteena (WSOY, 2003). Siitä hän otti listan asioista, joilla määrittää taiteen arvoa. Mutta katsotaan ensin mitä Santanen ja Salmela sanovat Santasen esittämässä epäselvässä ja sekavassa, siis runollisessa, puheenvuorossaan:

Runous on siis monien mielestä jälleen kerran vaarassa muuttua runoudeksi joka muistuttaa runoutta niin paljon, että se luokitellaan runoudeksi.

Tuo on selvää ja ymmärrettävää tekstiä eikä siitä sen enempää. Katajamäen muistuma Laitinen-Laihon kirjasta näyttää tältä:

”
Pohtiessaan, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, läpäiseekö tietty taideteos tai taiteilija ajan testin, eli hyvän taidesijoituksen kriteereitä, hän arvioi teosten laadukkuuden lisäksi muun muassa seuraavia kriittisiä kysymyksiä:

1. Miten paljon työ on herättänyt keskustelua?
2. Miten valovoimainen, lahjakas ja meritoitunut taiteilija on?
3. Onko taiteilijassa legenda-aineksia? [esim. luokitteluvaikeuksiin kuolemisessa on tiettyä legendan ainesta]
4. Nousiko työ esimerkiksi yhteisnäyttelyssä muiden töiden yli keskustelun aiheeksi?
5. Onko nähtävissä, että taiteilijan näyttely edustaa jotakin uutta?
6. Onko taiteilijan uusi linja saanut seuraajia?
7. Haluaako taiteilija kehittää määrätietoisesti ammattitaitoaan ja omaa tyyliään ja jaksaako hän etsiä tarpeeksi väyliä töidensä esittämiseen?
(Pauliina Laitinen-Laiho, Taide sijoituskohteena, 2003, 50.)
”

Kaikki arvolauseet (niin kuin totuuslauseetkin) ovat subjektiivisia. Tuo Laitinen-Laihon lista on subjektiivisuutta täynnä, se ei ehkä sittenkään selitä sitä, miten taideteoksen voisi määrittää. Vaikka voi olla hyvä lista taiteen ostajan arvioitavaksi. Maaluksista poiketen kirjojen arvoa ei kuitenkaan mitata rahalla, vaan joillakin muilla kriteereilla.

Vaikeutena on tietysti sanoa, että millä kriteereillä.

Muistellaan vielä mitä Horatius (Ars Poetica Eino Krohnin mukaan) sanoo taiteesta:

Taide on opettamista huvittavassa muodossa.

Krohn referoi Johan Wreden relativistisiä taideajatuksia mm. näin:

Mitä kunakin aikakautena on taiteeksi katsottava ei määräydy määritelmistä, vaan suureksi osaksi taiteilijoiden, kriitikkojen, yleisön ja muun yhteiskunnan välisestä vuorovaikutuksesta.

Ja siihen saa tämä ensimmäinen ympyrä sulkeutuakin. Lopuksi lienee niin, että vanha totuus

De gustibus non est disputandum.

pitää taiteen osalta edelleenkin paikkansa. Ja sama on tietysti totta läskisoosinkin suhteen. Vaikka mistä sitä sitten riitelisi, jos ei makuasioista?

(sattaa jatkua joskus osalla 2)