Sitäpaitsi itselläni on sellainen tunne, että sotahullujen englantilaisten lisäksi juuri kukaan muu Euroopassa ei tosissaan enää muistele niitä tapauksia. Englantilaisethan tietysti muistelevat kaikkia kaatuneitaan saman aikaisesti. Ranskalaisilla ei ole kunniakkaita sotamuistoja siltä ajalta (eikä miltään muultakaan sitten Napoleonin päivien niin kuin Pariisin metron asemien nimistä voi päätellä) ja saksalaiset on peloteltu häpeällä molempien sotien takia, eivätkä omantunnon tuskissaan halua sodista puhuttavan yhtään mitään. Meidän työpaikalla oli lisäksi aivan tavallinen raatamispäivä, että emme pahoittaisi saksalaisten herkästi haavoittuvia mieliä.
Vuoden 1918 ratkaisutaistelut länsirintamalla käytiin Ypres’in ja Passendale’n alueella Belgian Flanderissa, jossa oli rymistelty moneen kertaan sodan aikana (ja rymisteltiin lisää seuraavassakin maailmansodassa). Syksyn 1918 taisteluissa englantilaisilta kaatui neljännesmiljoonaa miestä ja saksalaisilta vähintään saman verran. Moukaroivat toisiaan syyssateiden liejuksi liuottamilla pelloilla. Joidenkin arvioiden mukaan 42,000 englantilaista hukkui ja katosi jäljettömiin vetisenpehmeään, hedelmälliseen maahan. Ja joka vuosi unikkopellot muistuttavat kaatuneista.
Me suomalaiset olimme oman vapaussodan (tai sisällissodan, miten vain Arvoisat Lukijat haluavat) kanssa syrjässä Euroopan ratkaisuista, niin kuin talvi- ja jatkosodassakin. Oma itsenäisyys tietysti saatiin, mutta ei meillä ole (onneksi) ollut paljoa tekemistä Euroopan kohtaloiden kanssa sitten suuruudenhullujen kuninkaidemme, Kustaa II Adolfin ja Kaarle XII:n, aikojen, 1600- ja osin 1700-luvun. Ja hyvä tietysti näin.
30-vuotisen sodan ajoista on suomalaisuudesta sentään jotakin jäljellä Keski-Euroopassa. Täällä Brysselissä ensimmäinen ranskankielen opettajani, Nicole, oli Strasbourgin lähettyviltä, Elsassista, kotoisin, sukunimi oli Berg. Tummatukkainen, vikkeläliikkeinen, tummaleikkiväsilmäinen ja aivan ihastuttava nainen. Hän selitti sukunsa nimen olevan kotoisin Vaasan seudulta Suomesta, ja jonkun Elsassiin haavoittuneena heitteillejätetyn hakkapeliitan jälkeensä jättämä. Pettymyksekseni ei opettaja tiennyt juuri muuta suvustaan, saattaisi olla vaikka samaa sukua kuin olen itsekin, mistäpä senkin tietää, vaikka nimet eivät olekaan samanlaisia.
Sen verran tätä meidän itsenäisyyssotaa on joutunut muistelemaan vuosien varrella, että on saanut hieman selvää mummon, äidin äidin, osuudesta. Hän oli punaisten joukoissa hevos”miehenä” – jonka takia sai jopa rintamamieslisää eläkkeeseensä – ja joutui sodan lopussa muutamaksi kuukaudeksi vankileirille, jossa tuli raskaaksi ja pääsi sen vuoksi vapaaksi kärsimättä edes lavantaudista – saatikka, että olisi kuollut. Ja käveli syksyllä 1918 vielä kevyesti raskaana Hämeenlinnasta Jämijärvelle kotiinsa Koskelan torppaan. Äiti syntyi kevätpuolella talvea 1919 ja luuli kahdeksan vuotiaaksi saakka olevansa äitinsä sisko, kunnes kuuli ilkkuvilta koulukavereiltaan jutut oikeista sukulaisuussuhteistaan. Eikä koskaan kai oikein toipunut siitä häpeästä.
Tällaisiakin ajatuksia on päähän tullut, ja lisäksi kävin pari viikkoa sitten Pariisissa (Satu Waltarin ikuistamassa) kahvila Mabillonissa ryypyllä ja sen jälkeen olen lueskellut Mika Waltarin muisteluita varsinkin Ritva Haavikon Kirjalijat puhuvat – Tulenkantajat-teoksesta. Ja Waltari kirjoittaa Suuren illusioonin esipuheessa (6. painos, WSOY 1968) ensimmäisen romaaninsa syntymisestä Pariisissa. Hänhän asui silloin Seinen vasemman rannan rantakaduilla, Quai St. Michel’illä lähellä bulevard St Michel’iä, hyvin tuttua seutua, Shakespeare ja Co on siinä aivan lähellä.
Waltari sanoo Illusioonin esipuheessa:
”Kuka sitten oli tuo nuori poika, joka syksyllä 1928 täytti kaksikymmentä vuotta ja yritti kirjassaan innokkaasti vaikuttaa kokeneemmalta ja kehittyneemmältä kuin olikaan...”
”...Keväällä hän kirjoitti muutamana iltana romaaninsa alkuluvun ja matkusti sitten kolmannessa luokassa toisen kerran elämässään Pariisiin...”
”...Teoksen ilmestyttyä syyskauden aikana hän eräänä sunnuntaiaamuna hetäsi huomaten olevansa kuuluisa...”
Mielenkiintoinen kontrasti hyppää mieleen ja aiheuttaa ajatusmöyrintää, joka vertailee torpparin tyttären, mummoni, kohtaloa aviottomine lapsineen tähän köyhtyneen virkamiesperheen vesan elämään samalla vuosikymmenellä. Mummoni syntyi vuoden 1900 lopussa (ja kuoli 1995), äitini täytti yhdeksän vuotta Suuren illusioonin ilmestymisvuonna, 1928.
Waltari tuli mieleen myös Anita Konkan Sanat-blogillaan julkaiseman lastun virittämästä keskustelusta kirjailijakoulutuksesta. Waltarin opiskelutausta oli lähes ihanteellinen kirjallista uraa ajatellen. Vähän ensin teologiaa – Suomessahan enin (?) osa kirjallisuuden pohjana olevista suurista tarinoista ammentuu Raamatusta, kristillisistä aiheista yleensä. Muualla Euroopassa taitaa antiikin kulttuurilla olla meidän kirjallisuuttamme enemmän vaikutusta, vaikea tietysti sanoa. Joka tapauksessa teologian päälle suoritetut filosofian opinnot valmistivat nuoren Waltarin melko hyvin kirjailijan uralle. Vaikka olisi hänestä saattanut tulla kirjailija muutenkin, olihan hän jo kouluaikana ujosti mukana Nuoren Voiman piirissä.
Hän kertoo Illusioonin syntymästä myös Kirjailijat puhuvat-kirjassa:
”...Oliko minulla yksityiskohtien luonnoksia, sketsejä? Ei varmasti minkäänlaisia. Olin niin nuori, että tuskin minulla mitään tavattoman selvää suunnitelmaa...Varmasti kaikki nämä vaikutelmat (siis Pariisissa asumisen, Hanhensulan huomio), valoreklaamit, tapaamani ihmiset saattoivat tuoda jonkin välähdyksen seuraavien päivien tekstiin...”
”...Omaan kirjalijanlaatuuni ei koskaan ole kuulunut minkäänlainen teoretisointi: en minä punnitse rakennetta, en mieti, tulikohan tuo nyt hyvin sanotuksi, tai että kas, noinko hienosti minä osaan jotakin ilmaista...”
Illusioonin kirjoittamisen ajan (10 liuskaa päivässä) Waltari siis asui Pariisissa, paitsi ensimmäistä lukua, jonka kirjoitti Helsingissä Seura-lehden toimituksessa työaikanaan. Valitettavasti ei ole saanut (tietääkseni) omaa nimikkopöytää edes La Closerie des Lilas-ravintolaan, vaikka sekä Camus’lla, Sartrella että Hemingwayllä (kadotetun sukupolven) kirjailijoilla on siellä nimikkopöytänsä kuparilaattoineen. Muuten Anita Konkkakin sanojensa mukaan mielellään asuisi oliko se Ravennassa kirjoittamisen aikana. No, hänellä saattaa tietysti olla muutakin syytä kuin kirjoittaminen siellä päin maailmaa oleskeluunsa.
Ja näin on kaytetty taas yksi tekosyy siihen, että tänään ei valmistu kirja kuukaudessa-urakan vaatimaa kahtatuhatta sanaa Tähtien rakentajaan. Mutta tehdään huomenna sitten ahkerammin, ja sitä paitsi Markku Soikkelikin kertoi juuri olevansa 10,000 sanaa urakasta jäljessä.
Joten kyllä tekosyitä tulee mieleen riittävästi, valmiita sanoja saisi tulla enemmän!
16 kommenttia:
Kiitos kommentista, Pirkko. Luen myös Marja-Leenan blogia jatkuvasti ja mielenkiinnolla.
Tämä pohja on täältä (http://blogger-templates.blogspot.com/ ) K1, johon tein joitakin omia muutoksia. Tässä on vielä joitakin ongelmia kommenttiosastossa, mutta yritän korjata ne mahdollisimman pian.
Kuva on muuten Sonkajärveltä toistasataa vuotta vanhasta, sään ja ajan syömästä hirsiseinästä, jota on vähän manipuloitu Photoshop'illa.
Hups, mitä tapahtui. Tuossa yläpuolella oli kommentti Pirkolta ja se hävisi yllättäen. Onneksi ehdin sentään vastaamaan siihen:)
Hei, hienot uudet sivut ja kaunis kuva!!! Huomasin jo eilen mut' en osanut laitta komenttia, toivon että tämä menee perille. Mielenkiintoinen juttu tämä, historiahan on meilenkiintoista miten se on vaikuttanut oman perheen jäseniin niinkuin sinun mummoon ja äitiin.
Mitähän tuo Pirkko sanoi minusta kun nimeni näkyy yllä, ehkä siitä että minullakin oli 11.11 muistipäivästä lastu. Luulen että se on British Commonwealthin ilmiö, vaikka USAssa on Veteraanin päivä, vähän erilainen, enemmän sisäänsä katsova.
Kiitos, Pirkko, en tiedä miksi näin kävi (kommenttisi häviäminen). Muuten huomaan, että sinun kommenttisi alussa on jotakin koodia, jota ei ole muilla. Mitä selainta käytät?
Tällä koodilla, jota käytän pohjana, täytyy name-kenttään kirjoittaa jotakin (eli se on pakollinen kenttä) spämmäreiden pitämiseksi pois kommenttipalstoilta.
Sama juttu taas. Sillä koodisotkulla täytyy olla jotakin tekemistä häviämisen kanssa. Kirjoititko nimi-kenttään jotakin Pirkko?
Pirkon viimeksi hävinnyt kommentti luki näin:
"Kehut jäivät pois. Kerroin myös, että kuva vaikuttaa mereltä ensi silmäykseltä.
Minun pitäisi tehdä suuria muutoksia blogeissa, siirtää linkit muualle, nähtävästi Vuodatukseen, jonka kategoriat toimivat erinomaisesti, lopettaa pari blogia ja siirtää niiden aineisto kotisivuille, kuten olen alusta alkaen suunnitellut tekeväni.
Tämä on osoite, jossa on Marja-Leenan Rememrance Day- juttu , jossa kerrotaan myös Käthe Kollwitzista (nimi taisi mennä väärin).
http://www.marja-leena-rathje.info/archives/remembrance.php
Hyvää isänpäivää kaikkiin koteihin!
Pirkko"
Testi.
Hyvin toimii, ei ole mitään outoa koodia enää nimen paikalla. Anteeksi, että jouduit näkemään lisävaivaa tästä, en osaa edes selittää mistä lie johtunut.
Heips!
Mulla on edelleen haavena tehdä joskus iso mummokooste, johon mieluusti linkkaisin sinunkin mummojuttusi. Sitäpaitsi mummosi tarina vaikuttaa niin mielenkiintoiselta, että kuulisin kernaasti vähän lisääkin!
Niihin kohtiin, joihin tulee laittaa nimi ja website, ilmestyy sarja kirjaimia ja numeroita. Alussa luulin, että ne ovat jonkinlainen koodi, joka tarkoittaa minun tietojani, koska minulla on myös Blogger-blogi . Ehkä ne ovatkin jollakin tavalla sitä, koska viestini tuli esille kadotakseen hetken kuluttua?
"Salakirjoituksen" saa pois vain valaisemalla sen "äärettömyyksiin" asti (ctrl ja a ) ja painamalla del-nappulaa. (Selostan tämän tarkkaan, koska täällä blogimaailmassa voi liikkua muitakin, jotka eivät ole tuollaista nähneet.) Sitten voi kirjoittaa omat tietonsa.
Laitoin nyt Vuodatuksessa olevan blogini osoitteen. Saa nähdä, muuttaako se tilannetta.
Ehkäpä joku tietää, mitä viisautta tuossa on...
Nyt kun tiedän, että viesti säilyy:
Isoäitisi tarina on niin kiinnostava, että sen näkee romaanina ja elokuvana mielessään. Kirjoita ainakin sukuhistoriaan.
Tiedoksi: Kun pyysin blogiasi muistamaan Vuodatuksen osoitteeni, se ilmestyi ikkunaan ja yläpuolelle 'Pirkko'. Hieroglyyfit olivat kadonneet.
testi 2 (nyt Blogger-osoitteella)
Tiedoksi: Blogisi on oppivainen: hieroglyyfit ovat kadonneet. Onkohan muillakin ollut samanlaisia alussa? En ole nähnyt näiden viiden kuukauden aikana samanlaisia missään aikaisemmin.
Olen pitänyt tätä mummuni juttua aktiivisessa muistissa mainitsemalla sen aina silloin tällöin, mm. rihmastolla, ja tietysti ajatuksena on sen kirjoittaminen. Se vaatii paljon perustyötä, aikakausi on jotenkin useimmille lukijoille tuttu, joten ajan värit täytyy saada oikeiksi. Nyt kaikki varsinaisesti asianosaiset ovat siirtyneet ajasta muistojen joukkoon, joten kenelläkään ei ole enää nokan koputtamista siihen. Mielessä on jo ollut rakennejuttuja ja pieniä kertomusten pätkiä, mutta ei selkeää suunnitelmaa.
Muuten, voi olla, että minä hyödyin äidin kustannuksella tässä. Mummon mielestä tein mitä tahansa se oli hämmästyttävän ihmeellistä, enkä koskaan voinut tehdä oikein mitään väärin. Hävetti joskus mummon kehuessa, kun tiesi mitä itseasiassa oli tullut tehdyksi.
Nuo numerot ja kirjaimet eli hieroglyyfit ensimäisen kerran sotkivat minut kun en ennen ollut tavannut. Sitten hoksasin vetää yli ja panna omat tiedot siihen ja se onnistui, siis ylhäämpanä.
Muuten halusin lisätä että hanhensulka olet tehnyt viisaasti tallentaa kertomukset! Äitini oli aina kova kertomaan perhe tapahtumia nuoruudestaan, osittain ikävöidessään Suomea ja suurta sisarus ja serkky parvea. Tiesi myös isän perheestä paljon. Ikävästi he eivät elänneet kovin vanhaksi, ja kertomukset ei tullut tallettua. Siinä onkin pieni oppi toisille, elä jätä asia liian myöhäksi!
Onhan niitä korvaamattomia tiedonlähteitä jo hävinnyt monta sukupolvea. Olin itse jo nuori aikuinen kun vuonna 1867 syntynyt isomummoni kuoli 1960-luvulla. Mutta siinä vaiheessa ei vielä ymmärtänyt ajan syvyyttä, se on vanhempana helpompaa, ja usein sitten liian myöhäistä.
Lähetä kommentti