...hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia...

Kuva: Hanhensulka, hollantilainen tulppaanipelto huhtikuussa 2007, Keukenhof, Lisse, Hollanti. HUOM: kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla sitä, se on suurikokoinen, joten imurointi saattaa kestä jonkin aikaa.

Valokuvatorstain, 49. haaste , teksti kirjasta Valkoinen ruusu, Jean Hanff Korelitz, (Tammi 2006, suom. Laura Jänisniemi)

Laskutoimituksia ja luomakuntaa

Kuva: World Conservation Union (klikkaa kuvaa suuremmaksi)

Herra Nutz esitti pari päivää sitten (28.5.2007, Päivän laskutoimitus) ajankuluksi laskutoimitusta päivittäin nälkään kuolleiden ihmisten lukumäärästä.

Se oli tylyä luettavaa.

Tylyä luettavaa, vaikka merkillisellä ja tarpeettomalla tavalla vähäpätöisempää, mutta ei yhtä ihmiskeskeistä, on myös se, että eläin- ja kasvikunnasta tarkkailtavien lajien koko määrästä (noin 40,000 lajista) yli 16,000 on tuhoon tuomittujen joukossa tai listattu uhanalaisiksi (Red List, listan ylläpitäjä on sveitsiläinen World Conservation Union, IUNC). Eurooppalaisista nisäkäslajeista yksi kuudesta on uhanalaisia (European Mammal Assessment).

Koko maailmassa elää vähintään noin 5,000 nisäkäslajia, noin 10,000 lintulajia ja yli 300,000 kasvilajia. Hyönteislajien määrää ei kukaan tunne edes kokoluokaltaan, mutta sen arvellaan varmuudella olevan pitkälle yli 1,000,000.

IUNC luokittaa eläinten uhanalaisuuden 7-portaisella asteikolla (kuva yllä, klikkaa suuremmaksi).

Herra Nutzin laskutoimituksen kohteet ja nämä eläinkunnan uhanalaiset ovat tavallaan kilpailemassa samoista elinmahdollisuuksista, vaikka tämä ei tietysti pidä paikkaansa kaikkien uhanalaisten lajien osalta.

Jotkut niistä kuolevat "luonnostaan", vaikka niitä yrittäisi pelastaakin, ja jotkut uhanalaiset, ehkäpä suuri enemmistö, on sellaisia lajeja, joita emme ole koskaan nähneet tai edes kuulleet, emme tiedä mitään niiden olemassaolosta, emmekä kai järin suuresti edes välitä. Toisaalta nälkään kuolevilla ihmisillä ja tuhoutuvilla eliölajeilla on myös toisiaan tukevaa yhteyttä, joka liittyy sekä lajien sisäiseen lukumäärään että niiden keskinäisiin suhteisiin.

Lajien todellisesta lukumäärästä emme tiedä oikein tuon taivaallista.

Nimettyjä lajeja on yhteensä noin 1.5 miljoonaa. Niiden lisäksi tiedemiehet arvelevat maailmassa olevan ehkä 10 tai 100 miljoonaa eläin- ja kasvilajia kaiken maailman ötökät mukaan lukien.

Luonnossa vallitseva ”normaalin” lajien vuosittaisen tuhoutumisvauhdin on arveltu olevan 1 tuhoutunut laji miljoonasta elävästä.

Nykyistä, paljon nopeampaa tuhoutumisvauhtia emme tiedä, koska emme edes tiedä lajien kokonaismäärää. Mutta biologit (mm. harwardilainen, erityisesti muurahaisia tutkiva entomologi, Edward O. Wilson) arvelevat tuhoutumisvauhdin olevan vähintään 2.7 ja ehkä jopa 270 lajia jokaisena päivänä.

Kun laji on tuhoutunut, se on tuhoutunut, pyyhitty päiviltä, hävinnyt kokonaan ja usein tai ehkäpä useimmiten tietämättömyytemme takia jälkiä jättämättä. Sen sijaan ja raa’an inhorealistisesti, jotenkin linkolalaisittain sanottuna päivittäin nälkäänkuolleet ihmiset eivät aiheuta ihmislajin määrään edes havaittavaa koloa.

Kuten olemme Darwinilta oppineet jokainen laji on syntynyt evoluution avulla.

Evoluutio lajien synnyn syynä on jotenkin tyydyttävämpi kuin Raamatun selitys, vaikka kieltämättä Mooseksen kirjan maailmansynnyssä on samaa myyttisyyttä ja mystisyyttä kuin suomalais-ugrilaisilla sotkanmunilla Ilmattaren sirolla polvella. Molemmat selitykset lienevät yhtä totuudenmukaisia.

Ihmiskeskeinen elämänsyntyidealismi johtaa eläinten ja luonnon kannalta ja luonnonystävän näkökulmalta vähintäänkin kiusallisiin päätelmiin. Mooseksen ensimmäinen kirjan jakeet 28-31 täsmentävät tätä:

28. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: "Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet".
29. Ja Jumala sanoi: "Katso, minä annan teille kaikkinaiset siementä tekevät ruohot, joita kasvaa kaikkialla maan päällä, ja kaikki puut, joissa on siementä tekevä hedelmä; olkoot ne teille ravinnoksi.
30. Ja kaikille metsäeläimille ja kaikille taivaan linnuille ja kaikille, jotka maassa matelevat ja joissa on elävä henki, minä annan kaikkinaiset viheriät ruohot ravinnoksi". Ja tapahtui niin.
31. Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää. Ja tuli ehtoo, ja tuli aamu, kuudes päivä.

Voisi helposti sanoa, että joskus kolmetuhatta vuotta sitten sen aikaisia uskonnollisia tarpeita varten luodulla tarinalla ei ole sen kummempaa merkitystä nykyajassa.

Kuitenkin, länsimailla vähintään yksi kolmesta ihmisestä, joissakin maissa jopa 8 kymmenestä, uskoo vankasti ensinnäkin ”persoonalliseen Jumalaan” eikä vain ”jumalaan” tai miellyttäviin luonnonuskontojen ”jumaliin”. Ja uskoo lisäksi, että Raamattu on tämän ihmisen näköisen Jumalan sanaa, totista totta. Luonnonuskonnoilla sanotaan olevan luontoa kunnioittavampi suhtautuminen muuhun luomakuntaan (vaikka tämä ei ehkä pidä paikkaansa, niin tämän lastun tarkoituksia varten oletan niin ehdottomasti olevan), ja siksi luonnon jumalallisuuteen uskovat kohtelevat sitä vähintäänkin vertaisenaan, jopa ihmistä tärkeämpänä, vaikka täytyy tällaistenkin uskovaisten tietysti syödä ja juoda melko säännöllisesti.

Lajien katoaminen ei ole mitenkään poikkeuksellista luomakunnan historiassa. Lajeja syntyy ja katoaa koko ajan tasaiseen tahtiin, tämä prosessi kuuluu evoluutioon yhtä olennaisena osana kuin uusien lajien syntykin.

Joukkotuhot ovat harvinaisempia, vaikka niitäkin on luonnontutkijoilla tiedossa ainakin viisi viimeisten 440 miljoonan vuoden aikana. Niistä kussakin hävisi kokonaan 40-85 prosenttia silloin eläneistä lajeista. Biodiversiteetin kasvattaminen "entiselleen" otti luonnolta vähintään 10 miljoonaa vuotta. Maailman tietysti valloittivat kokonaan uudet eliölajit, jotka löysivät ekokolonsa evoluution avulla. Hävinneet lajit pysyivät ja pysyvät hävinneinä.

Evoluutio ei ole räjähdysmäistä puuhaa, vaikka kuuleekin (kuvaannollista) puhetta yhden tai toisen epookin aikaisesta lajien räjähdysmäisestä lisääntymisestä.

Ihmisen geneettisestä perimästä geenitutkijat näkevät, että ihminen on myös mennyt ns. geneettisen pullonkaulan läpi jossakin vaiheessa, jolloin ihmiskunnan koko määrä oli ollut alle 100 yksilöä. Lajin häviäminen on melko varmaa, jos yksilöitä on jäljellä alle 50, joten ihmisen olemassaolo on ollut pirun pienestä muutoksesta kiinni. Mutta jostakin syystä täällä vielä ollaan, ja lasketaan kiinnostuneina tai huolestuneina, miten muut eläimet menestyvät.

Kuva: Marsupial frog, ruma mutta silti uhanalainen eläinlaji

Suurimmat otsikot uhanalaisuudestaan saavat ”muodikkaat” lajit kuten sarvikuono, gorilla, tiikeri, panda ja sen sellaiset.

Näiden mediaseksikkäiden lajien lisäksi on sitten koko joukko toinen toistaan rumempia, niljakkaampia ja ällöttävämpiä lajeja, joiden kannattajiksi ei ole suurta tungosta edes luonnonsuojelijoiden joukossa. Aikaisemmin mainittu Wilson arvelee, että vuoteen 2100 mennessä puolet kaikista nykyisistä lajeista on lopullisesti menetetty (ja näistä siis suurin osa ilman, että edes tiedämme niiden olemassaolosta).

Onko tällä mitään todellista merkitystä?

On ja ei. Lajina olemme ohjelmoituja selviämään. Itsekkäät geenit takaavat, että ihminen tulee aina laittamaan ihmisen lajina kaikkia muita lajeja tärkeämmäksi.

Ekosysteemi on hierarkinen rakennelma. Jokaisella lajilla on oma paikkansa järjestelmässä, ja jokaisen lajin olemassaolo riippuu muiden lajien olemassaolosta, joko ravintona tai lukumäärän pitämisenä elintilan ja ravinnon vaatimalla tasolla. Jos yksilöitä on liikaa, ravinto ei riitä. Ja yksilöitä on liikaa, jos lajilla ei ole (lajityypille välttämättömiä) luonnollisia vihollisia. Eläinkunnan osalta yksinkertaistaen voi kai sanoa, että saaliseläimet tarvitsevat luontaisia vihollisia, metsästäjiä, lukumääränsä pitämiseksi kurissa; ja (erityisesti ravintoketjun yläpään) petoeläinten lukumäärää ja levinneisyyttä säätelee ravinnon saatavuus (saaliseläinten määrä ja sijainti).

Ihminen, petoeläin ja metäsästäjä, on jostakin evolutiivisen sattuman oikusta päässyt parempaan asemaan kuin muut lajit, eikä ole suoranaisesti enää edes osa lajien keskeistä hierarkiaa. Ihminen valitsee omat ravinnonlähteensä ja kasvattaa niitä tarpeen mukaan.

Ihmisen ongelmana on kuitenkin se, että edes me emme pysty selviämään täysin ilman muita lajeja. Ilma, jota hengitämme, ei synny sattumalta vaan sitä tuotetaan kasvien avulla. Ruoka ei tule kenenkään raiskauksesta epäillyn kyläkaupiaan hyllyiltä vaan pelloilta ja muualta luonnosta.

Voi tietysti kuvitella Utopian (tai Dystopian, riippuen katsantokannasta) johonkin tulevaan aikaan, jossa valtavat, ihmisen tekemät planeetanmittakaavaiset tekokeuhkot tuottavat happea ihmisen omaan, ehkä kokonaan suljettuun ekosysteemiin, jonka sisällä säädellään mikroskooppisen tarkasti hengitysilman laatua, jopa säätä. Sellaisessa järjestelmässä ei muuta elollista luontoa ehkä enää tarvittaisi. Sen tarpeiksi tuotetaan synteettistä ruokaa kuolleesta luonnosta hajottamalla epäorgaanista ja rakentamalla orgaanista ainetta ja siitä syötäväksi kelpaavaa mössöä.

Olen varma, että tämä prosessi pystyttäisiin tekemään täysin automaattiseksi. Tilaisimme nappia painamalla pihvin tai kasvispadan, ja ne rakennettaisiin koneellisesti ilman elävää luontoa. Ja taustalla sirkuttaisivat virtuaaliset linnut ja humisisivat virtuaaliset hongat. Tieteiskirjailija Isaac Asimov on kuvannut tällaista järjestelmää mm. kirjassaan Teräsluolat (Caves of Steel, suom Matti Kannosto).

Asimov onkin oikein hyvä tekoympäristön kuvaajaksi, hänen kirjansakin muistuttavat enemmän pikaruokaa kuin kirjallista gourmet'a, vaikka ovatkin riittävän nautittavia luettaviksi.

Helpompi olisi ehkä kuitenkin säilyttää nykyinen luontomme, pitää siitä huolta, ja elää sen kanssa tasapainossa ja harmoniassa. Sekin on ehkä Utopia.

Edward O. Wilson sanoo esitelmässään On the Relation of Science and the Humanities:

“…My point is that genetic evolution and cultural evolution are somehow interwoven. We are only beginning to obtain a glimmer of the nature of this process…”

Hän siis väittää, varmasti aivan oikein, että ihmisen (yhä jatkuva) geneettinen evoluutio ja kulttuurievoluutio ovat jotenkin toisiinsa kytkettyjä. Ja olemme (tieteessä) vasta alkuaskelilla sen kytkennän ymmärtämisessä. Tämä on tietysti pelottava lausunto, joka ei ennusta hyvää ihmiskunnan tulevaisuudelle.

Nimittäin tänään luin sattumalta jostakin, että Putinin Venäjä on jatkanut sotahullun Bushin hallinnon uudelleen aloittamaa asevarustelukierrettä kokeilemalla uusia mannertenvälisiä ohjuksia, jotka pystyvät tunkeutumaan amerikkalaisten suunnitellun ”ohjuskilven” läpi. Suomalaisina tietysti tiedämme missä määrin venäläisiin tuotteisiin on luottamista, ja tämä on omiaan vähentämään uusien ohjuskehitelmien aiheuttamaa kylmää pelon hikeä. Mutta näyttää silti siltä, että MAD on takaisin kansainvälisen diplomatian jatkeena.

MAD eli ”Mutually Assured Destruction”, suomeksi tuo voisi olla vaikkapa tällaisen iskulauseen muodossa:

”Yhteisvoimin Takaamme Tuhoutumisemme”.

Siitä voisi saada vaikka soman laulun aikaiseksi.

Ehkä luonnolla sittenkin on vielä toivoa tulevasta.

Poliisin oikeuksista ja kansalaisten velvollisuuksista

Hesarissa näyttää olleen 23.5.2007 juttu siitä, että innokas kihlakunnansyyttäjä Harri Ilander on syyttänyt 84 viimesyksyiseen Smash ASEM –mielenosoituksiin osallistunutta nuorta ihmistä sekä Helsingin kaupunginvaltuutettua, vasemmistoliiton Paavo Arhinmäkeä ja Suomen Kuvalehden valokuvaajaa metelöinnistä väärällä paikalla (Mannerheimin patsaalla) ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta. 24 syytetylle vaaditaan vankeustuomiota, loput, mukaan lukien työtään tehnyt lehtikuvaaja selviäisivät pelkillä sakoilla ja merkinnällä rikosrekisteriin.

Arhinmäen pidätystä (ilkeämielisesti voisin sanoa, että Arhinmäki itse näyttää pidätystä julkisuudenkipeästi kovasti halunneen, mutta en halua tällaista suustani päästää) voi käydä itse ihailemassa Smash-ASEM-videolta, on siellä muitakin ASEM-videoita. Vasemmistoliiton asema suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa ei tietysti ole hääppöinen, onhan aika korjannut suuren osan niistä ongelmista, joita varten sosiaalidemokraattinen ja myöhemmin kommunistinen liike perustettiin ja joita vaativat korjattaviksi. Uusia, yhtä suuria haasteita on vaikea löytää, ainakaan sellaisia, joista saisi näkyvää julkisuutta ja demokraattista kannatusta, ja joista voisi vaikkapa tehdä lauluja jälkipolville. ASEM-mielenosoituksesta tuskin lauluja tullaan tekemään.

Eikä sananvapaudesta, josta näissä syytteissä on lähinnä kysymys. Suurin osa ihmisistä ei ole sananvapaudesta järin huolissaan, eivät näytä olevan edes kirjailijat. Ongelma on siinä, että, jos huolestuu liian myöhään, ei ole enää sananvapautta huolestumisensa ilmaisemiseksi.

Vaikeinta sananvapauden puolustamisessa on tietysti se, että sitä on puolustettava myös niille, joiden mielipiteistä ei välttämättä erityisemmin piittaa. Puolikkaalla sananvapaudella ei yhteiskunnan murrosvaiheissa ole järin paljoa merkitystä.

Suuren, hiljaiseksi enemmistöksi sanotun keskiluokan pitäisi oman asemansa vuoksi olla äänekkäimmin puolustamassa sananvapautta. Käytännössä asia heidän osaltaan on juuri päinvastoin, sananvapauden rajoituksia ollaan puolustamassa helposti. (Yllättäen näin tästä todisteena jopa hyvin suositun bloggailijan, ikkunaiineksen, harrastavan tätimäisen huolestuneesti tällaista jossakin päreessään (22.5.2007 otsikolla Herkistynyt kunniantunto). Tai ehkä siitä ei pitäisi olla yllättynyt, määrittäähän hän yleissivistystäkin sanojen rousku ja rausku ymmärtämisen avulla.)

Syyttäjä näyttää Hesarissa sanovan, että kahdeksan syytetyistä "näyttää tunnustaneen tekonsa", ja lakitupaan kutsutaan vain 78 syytetyistä. Ehkä kihlakunnansyyttäjä on menettänyt, toivottavasti tilapäisesti, harkintakykynsä tai ei muuten muista, että Suomi on länsimainen demokratia, jossa ihmisillä on kokoontumisen ja asiansa esittämisen oikeus. Tosin en varmuudella tiedä, missä määrin kihlakunnansyyttäjällä on tällaisessa tapauksessa harkintavaltaa, saattaa olla, että sitä ei paljoa ole.

Arvoisa Lukija muistanee, että poliisi lopetti sisäministerin käskystä väkivaltaisesti kyseisen mielenosoituksen, eli toimi asiassa käskettynä ministerin ja hänen kauttaan hallituksen poliittisena iskunyrkkinä.

Poliisin oikeus on tietysti noudattaa päällikkönsä eli kulloisenkin sisäministerin käskyä, ja kansalaisten velvollisuus on olla osoittamatta mieltään, jos mielenosoitus on suunnattu hallituksen politiikkaa vastaan.

Hesarin jutun kuvitus panee miettimään mihin näennäisesti demokraattinen maa on menossa.

Onko kuvan suurikokoinen saapas mielenosoittajanuorukaisen hennolla selällä jonkilaista alenevan polven sukua rautasaappaille, joita entinen SS-mies ja kirjailija, Niilo Lauttamus, joskus piti jaloissaan ja kirjoittelikin niistä? Hän ei kirjassaan tarkoittanut suomalaisia saappaita, vaikka niiden rautasaappaiden kanssa oltiinkin sotilasliitossa siihen aikaan, tietysti tahdottomina niin kuin tukkipuu kosken kuohuissa, kuten nykyinen Rouva Presidenttimmekin muistaakseni on julkisuudessa todistanut. Ja kai, virkansa puolesta, mielenosoitusten aikainen ulkoministerimme Erkki Tuomiojakin, jota ei tietysti, virkansa vuoksi, voinut näissä mielenosoituksissa näkyä, on näin ainakin ajatellut ja on saattanut sanoakin. Mistäpä senkin tietää.

Loruilua

Uusi blogituttavuus, Oulusa opiskeleva amatöörituubansoittaja Virpi, opasti maailmanloruhelmiä sisaltavalle saitille nimelta 1st International Collection of Tongue Twisters, jossa on loruja seka suomeksi etta myös eestiksi. Suomen loruista moent olivat hyvin tuttuja lapsuudenaikaisia loruja, joita tuli yllytettynä höpistyä, vaikka ei silloin tiennyt, että takana oli vakavampi ajatus kielen ääntämisestä ja sanojenkin ymmärtämisestä.

Eestin loruista pisti silmään tämmöinen: Kummikutes kummitus kummitas kummutis.

Suomen loruista mm. tämä: Appilan pappilan apupapin papupata pankolla kiehuu ja kuohuu.

Oi niitä aikoja, kun tuotakin höpötteli. Hulluiksi meitä varmaan luulivat, minua ja kaveriani Reijoa.

Virpi epäilee, että näille ei ole suomeksi nimeä, mielestäni niitä kuitenki pitäisi kutsua loruiksi.

Tieteessä tapahtuu 4/07: Pietarilaishullujen päiväkirjoja

Ellette Arvoisat Lukijat ole jo tiedostoa tai lehteä itseään löytäneet, niin kannattaa surffailla Tieteessä tapahtuu –lehden 4/07 saitilla ja imuroida siellä pdf-muotoinen tidosto, jossa Maija Könönen kirjoittaa otsikolla Mielipuolen muistiinpanot. Pietarilainen päiväkirjafiktio Nikolai Gogolista Juri Bujdaan, niin, kirjoittaa siis pietarilaisesta päiväkirjafiktiosta Gogolista Budjaan. On siellä muitakin mielenkiintoisia kirjoituksia.

Runoa

Kun en hädissäni osaa nyt juuri muutakaan sanoa, niin sanotaan, että Runon arjessa kirjoitetaan tänään lievän intertekstuaalisesti Runotorstai-runoa (haasteena pelkkä numero yksi) Yhden Claptonin elämääsuuremmasta haamusta tuijottamassa hämmästyneenä brysseliläisterassilta kesäyöhön.

Infamous Truman Capote

Kuva Truman Capote -saitilta, josta löytyy tälläinenkin kirjallinen ja profeetallinen ajatus: Life is a moderately good play with a badly written third act

Olen vankasti sitä mieltä, että elokuva arvotetaan omassa mielessä kahdessa vaiheessa.

Ensimmäinen vaihe on elokuvan lopussa, kun pitkät rivit tekijöitä vilisee silmien edessä ja salissa soi loppumusiikki. Toinen arvotusvaihe on silloin, kun astuu hämärästä salista ulos kirkkaisiin valoihin ja kohtaa seuraavan näytöksen sisäänpääsyä odottavien uteliaankysyvät katseet. Sitä laskee silloin nopeasti silmänsä maahan ja menee odottajien ohi näihin katsomatta, peittää tunnejälkensä ja piilottelee silmiään, joissa saattaa vielä olla jäljellä kyynelien aiheuttamaa punotusta tai jopa ihan oikeita kyyneleitä. Tai katsoo uhittelevasti näitä suoraan silmiin.

Molemmilla arvostuskerroilla elokuva on mielessä lähinnä tunnesoppana, ei ole ollut aikaa jäsentää tunteitaan. Arvotus tapahtuu raaoilla hermonpäillä ja työkaluna on sieluun syntynyt epämääräinen sisäinen hehku.

Yleisin elokuvista jäävä tunne on lievä tai suurempi pettymys. Niin kuin useimpien kirjojenkin jäljiltä tietysti. Ja silloin sisäinen hehkukin korventaa kovin vaatimattomalla hiilloksella.

Elokuvilta – ja kirjoiltakin omalla tavallaan – odottaa aina tunnetasolla jotakin suurta ja suurenmoista, erityisesti vastaamaan kirjoittajien, muiden tekijöiden ja päänäyttelijöiden tunnettuuskertoimen ja elokuvan paljonmainostettujen, suureellisten, usein naurettavan ylimitoitettujen ja yleensä itsetarkoituksellisten ”erikoisefektien” luomaa odotustilaa.

Ja niin kuin kaikessa muussakin elämässä, pettymyksen katkeruus on verrannollinen odotusten suuruuteen.

Ensivaikutelman, kahden arvotuskerran, jälkeen elokuvan ”järkiperäinen” arviointi on pelkästään saavutetun mielentilan kertailua ja, jos varsinkin hyväksi tuntemastaan esityksestä kirjoittaa tai selittää muuten ääneen, joutuu jotenkin haparoiden etsimään sanoja kuvaamaan omia tunteitaan.

Oikeita sanoja ei tahdo millään löytää ja usein tyytyy siihen mitä sylki milloinkin suuhun tuo. Oikeiden sanojen löytämiselle on monia esteitä, merkittävin ehkä se, että omia tunteitaan jotenkin arastelee, varsinkin, jos elokuva on löytänyt sielun sisältä kolon, jota ei hevillä halua muiden löytävän. Siksi sille ei ole edes olemassa ”oikeita sanoja”.

Elokuva, niin kuin teatteriesitys ja muukin taide, kirjallisuus mukaan lukien, on peili, joka heijastaa katsojansa sielun kuvia. Jos ei peilistä mitään näe, jää kokijana kylmäksi. Elokuvasta ei ”pidä”, vaikka siitä muut pitäisivät kuinka paljon tahansa.

Tällaista tuli mieleen, kun Douglas McGrath’in elokuvan, Infamous, lopputekstit liukuivat silmien ohi ja sisällä oli juuri sellainen hehku, joka syntyy sielua tyydyttävästä taidekokemuksesta.

En tiedä miten elokuvan nimi on suomeksi käännetty. WSOY:n Englantilais-suomalaisen suursanakirjan (1974, toim. Raija Hurme ja Maritta Pesonen) mukaan sana "infamous" tarkoittaa "huono- tai pahamaineista, kunniatonta, häpeällistä, halpamaista ja alhaista". Se voi tietysti määrittää ihmistä tai asiaa. Mielestäni filmin englanninkielinen nimi on hyvin osuva ja sopivan monimielinen.

Infamous tutkii hyvän ja pahan sekä totuuden ja valheen olemusta, kertoo kirjoittajan työn vaikeudesta ja kuvaa amerikkalaisen kirjailijan, Truman Capoten, kipuamista uransa huipulle – ja loppuliu'un alkua.

Arvoisa Lukija on tietysti vuosi sitten katsonut Bennett Miller'in elokuvan Capote ja on aikanaan lukenut elokuvan keskiössä olevan Capoten kirjan, Kylmäverisesti (suom. Tauno Tainio, 1966). Infamous-elokuvan taustalukemiseksi sopivat lisäksi hyvin sekä Capoten romaani Aamiainen Tiffanyllä että kirjailijan kuoleman jälkeen julkaistut ja keskeneräisiksi jääneet muistelmat (Capote oli suunnitellut muistelmistaan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-teoksen tapaisen lukijan uneenuuvuttajan, mutta kirjalliset voimat olivat loppuneet kesken) siis nämä vajaat ja ystäväpiirin suhteen kovin ilkeät muistelmat teoksessa Answered Prayers, josta The New York Times sanoi aikanaan näin raa'an mutkattomasti:

“…a socio-pornographic ’Ragtime’ rife with the low cackle of camp...”

Capote olisi kai nykylukijoille melko tuntematon kirjailija ilman hänestä peräkkäin tehtyä kahta elokuvaa. Hän oli amerikkalaisen beat-sukupolven aikalainen ja oman aikansa nimekkäimpiä kirjailijoita, sekä kirjallisten kykyjensä että varsinkin kuohuttavien elämäntapojensa, homoseksuaalisuutensa (tosin New Yorkin seurapiireissä siitä ei liene ollut kovin suurta haittaa) ja koko ulkoisen olemuksensa vuoksi. Capote kuvaili itseään mm. "vieterileluksi" (a wind-up toy).

Hän oli New Yorkin uusrikkaiden seurapiirirouvien yliälykäs lemmikki, one-liner-automaatti, sosiokiipijä ja kuuluisista ystävistään ja tuttavistaan pikkuilkeitä huhuja levittelevä "lady-who-lunches" huonosti-istuvassa puvussa shaali harteilla. Capote on todennäköisesti ”varsinaisia” beat-kirjailijoita, kuten Jack Kerouac ja Allen Ginsberg, kuuluisampi suuren yleisön keskuudessa, vaikka monet eivät olisi koskaan hänen kirjojaan lukeneetkaan ja vaikka ”kirjallisissa piireissä” häntä ei ehkä pidetä näiden veroisena.

Omassa mielessäni Capote on "beat-sukupolven kirjailija". Infamous-elokuvassa on”oikeiden” beat-kirjailijoiden ja Capoten toisiaan halveksiviin väleihin liittyvä viittaus. Capote kutsuu hyvän ystävänsä Harper Leen työtä ”konekirjoitukseksi” (typing), kuten oikeassa elämässään omaan ”narttumaiseen” tapaansa kutsui Jack Kerouacin On The Road-kirjaa (eikä ehkä ollut siinä arviossaan kovin väärässä, vaikka tätä ei ehkä pitäisi sanoa ääneen).

Elokuvan juoni seuraa tunnettuja tosielämän tapahtumia. Infamous kertoo siis kirjailijasta, joka lukee New York Times'ista jutun Kansasissa tehdystä raa’asta murhasta ja päättää kirjoittaa siitä reportaasiromaania, kirjallisen kuvan murhasta. Hän lähtee ystävänsä Nelle'n (eli Harper Leen) kanssa Kansasiin, murhaajat löytyvät ja Capote syventää kirjaansa kuvalla kahdesta murhaajasta, Dick Hickock ja Perry Smith.

Kirjailija joutuu tarinansa pauloihin, murhaajat luottavat häneen ja kertovat kaiken. Capoten ja Smithin (jota näyttelee hienosti ”uusi James Bond”, Daniel Graig) välille kasvaa seksuaalista jännitettä. Mutta kirjailija ei anna tämän vaikuttaa kirjansa sisältöön tai luonteeseen vaan haluaa kirjata ylös "objektiivisen totuuden" niin kuin sen omilla silmillään selkeästi näkee. Murhaajat saavat hirttotuomionsa ja kirja julkaistaan teloituksen jälkeen vuonna 1965. Tuomion toteuttaminen antaa kirjalle sopivan kaupallisen sysäyksen ja Capotesta tulee rikas mies ja pystyy lopulta itsekin muuttamaan Manhattanille seurapiirirouviensa, hän kutsuu näitä "swaneikseen", joutseniksi, läheisyyteen.

Kuva: Toby Jones'in Truman Capote ja Sigourney Weaver'in Babe Paley El Moroccossa

Elokuva alkaa vuonna 1959 kohtauksella New Yorkin seurapiirien suosimassa El Morocco-yökerhossa. Capote (englantilainen Toby Jones) illastaa ja vaihtaa pikkuilkeitä seurapiirijuoruja ystävänsä Babe Paley’n (Sigourney Weaver) kanssa ja lavalla laulaa Kitty Dean (Gwyneth Paltrow) Cole Porter'in kappaletta What is this thing called love? (vuodelta 1929).

Tämä pikku kohtaus on hyvä pitää mielessä elokuvan aikana. Nimittäin Kitty Dean ”liikuttuu” laulusta, joka kuvastaa hänen oman elämänsä murheita (tietysti, kaikki ikivihreät kappaleethan sanovat lähes jokaiselle jotakin, jopa esittäjilleen!) ja on jättämäisillään laulun kesken, mutta ”kokoaakin voimansa” ja jatkaa urheasti loppuun saakka.

Kohtauksen yleisö, me, katselee henkeään pidätellen sitä varten luodun tekomaailman näyttelijöitä katselemassa näyttelijää, joka teeskentelee olevansa laulaja, joka teeskentelee ylitsevuotavia tunteita, teeskentelee voittavansa ne ja pääsevänsä, niin, perille. Eikö elokuva olekin, no, mitä sanaa pitäisi käyttää, suurenmoinen (?) medium! Paltrow esittää osansa loistavan liikuttavan eleettömästi (häntä ei sen koommin näy kuvassa).

Elokuvassa asetetaan vastakkain amerikkalaisittain uusrikkaista muodostunut, yläluokkainen newyorkilainen "high society" ja pienen Holcombin kaupungin kansasilaisittain syvästi uskovainen "yläluokka", jotka osoittautuvat yllättävän samanlaisiksi. Niin kuin myös kirjailija ja tunnotonta kovanaamaa aluksi näyttelevä toinen murhaajista (kulttuurinälkäiseksi osottautuva Perry Smith), joiden taustat ovat jossakin määrin toistensa kaltaisia.

Tietysti Capote itse on elämänsä tärkein näyttelijä, joka on kasvanut roolinsa sisään ja siinä on vaikea (hänen itsensäkään?) nähdä säröjä, niin kuin murhaajakin on kasvanut omaansa ja molempien seurapiirien ihmiset omiinsa. Elokuvan tekijä yrittää löytää säröjä, niin kuin Capotekin omaa analyysiään, kirjaansa, varten. (No mutta hei, eikös Pentti Haanpään Taivalvaaran näyttelijä tee juuri samaa, istuu omissa jatkuvasti muuttuvissa rooleissaan ja auttaa toisia ihmisiä istumaan omissa toiverooleissaan, säröttömästi.)

Viime vuoden Capote-filmi kuvasi päähenkilönsä pienenä, kieroon kasvaneena, ilottomana mutta lahjakkaana sosiopaattina, joka käytti hyväkseen sekä murhattuja, näiden tuttavia että murhaajia. Infamous piirtää Capotesta helpostipidettävän, jotenkin monipuolisemman ja inhimillisemmän kuvan, mutta ei mitenkään peittele tämän (suuria) heikkouksia. Capote-elokuva ei sisältänyt lainkaan tarkoituksellista huumoria. Infamous’in Capotea katsotaan huumorin ja myötätunnon pehmentämällä silmällä ja katsoja voi hyvällä omallatunnolla yhtyä tähän myötätunnon kutittavanpehmeään hehkuun.

Gore Vidal on sanonut jossakin haastattelussa Capotesta, ja toistaa saman tässä elokuvassa, tosin näyttelijän (Michael Panes) suulla:

"What a Brussels sprout would sound like if a Brussels sprout could talk."

Philip Seymour Hoffmanin näyttelemä Capote oli ”queer little shit with wit”, Toby Jonesin Capote (kuva oikealla) on ”queer little shit with wit, humour and sensibility” ja on lisäksi oikean kokoinen.

Myös Harper Leen kuva on monipuolisempi Infamous-elokuvassa. Lee ja Capote olivat lapsuudenaikaisia ystäviä. Harper Lee käytti Capotea esikuvana Pulitzerilla palkitun romaaninsa Kuin surmaisi satakielen päähenkilölle, Dill’lle.

Elokuvan Harper Lee on Sandra Bullock, joka istuu osaansa oikein hyvin. Voi olla, että osaa varten luonnostaan puoleensavetävä Bullock ei edes tarvinnut maskeeraajia ja vaatteetkin löytyivät omasta vaatekaapista. Ilmiselvästi leffantekijöiden mielestä Harper Lee ei ollut nuorempana mitenkään ylivoimaisen muodikas eikä "flashy" pukeutuja. (Muuten eikö Harper Lee taidakin olla yksi niistä kirjailijoista, joiden toteaa yllättäen aina silloin tällöin olevan hengissä.)

Jossakin puheenvuorossaan elokuvan Lee saa ennakoida oman tulevan kirjallisen uransa lyhyyttä (hän ei julkaissut Satakielen jälkeen muuta romaania) ja arvelee muodikkaasti amerikkalaisen yhteiskunnan edellyttämää tehokkuutta ja siitä seuraavia odotuspaineita syyksi sille, että kirjailijoiden on vaikea saada aikaiseksi seuraavaa kirjaansa.

Capote oli hyvä elokuva ja Philip Seymour Hoffman oli erinomainen Truman Capote. Infamous on mielestäni parempi elokuva ja Toby Jones on parempi Capote. Lisäksi hän on oikeaa taskukokoa, eikä ulkomuodoltaankaan paljoa eroa esikuvastaan. Voisivat olla vaikka kaksoisveljiä, vaikka eivät olekaan.

Infamous’ta voi suositella lämpimästi sekä katsojille että Oscar-palkinnon jakajille.

Muuten itseäni tarkkailemalla olen ollut tulevinani siihen tulokseen, että elokuvissa kyynelehtii yleensä tyhjänpäiväisen sentimentaalisuuden ja itsensä vuoksi. Myötäeläminen on positiivinen ja kannustava tunne, joka ei aiheuta turhaa itkeskelyä. Onko itku siis aina itkua itsen vuoksi?

Cole Porter: What is this thing called love? (kertosäkeet):

"...
What is this thing called Love?
This funny thing called Love?
Just who can solve its mystery?
Why should it make a fool of me?

I saw you there one wonderful day
You took my heart and threw it away
That’s why I ask the Lord in Heaven above
What is this thing called Love?"

Puhtaassa maisemassa

Kuva: Näköala Kolilta. I. K. Inha, Suomi kuvissa.1896

Huom. 12.5 aamuyöllä: Maailmanperintölistalla onkin Suomesta yhteensä seitsemän kohdetta kuten Timbuktun dee kertoo kommenteissa, joten tein asianomaisen korjauksen tuonne alemmaksi.

Kansalliskirjailija, kai häntä saa sellaiseksi kutsua, vaikka puhuikin savoa äidinkielenään, Juhani Aho sanoi jossakin kirjoituksessaan (Uusi Kuvalehti. 1893):

”Samoin kuin pyhiinvaeltaja luulee saavansa ja epäilemättä saakin kaiken hartautensa jossain merkkipaikassa puhkeamaan esille, samalla ne, jotka luontoa ihailevat, hakevat seutuja, joissa ns. luonnon jumaluus astuu esiin vaikuttavimpana, monipuolisimpana ja monimuistoisimpana. Yksi sellainen luonnon hartautta herättävä paikka on Koli, sillä sen huipulta näkyy palanen maatamme, jossa on yhdistettynä melkein kaikki sen eri vivahdukset. -- Kaukaisimmat vaarat ovat jo toisella puolen rajan, itsestään ne johtavat ajatuksen Venäjän Karjalan loppumattomiin havumetsiin ja lisäävät siihen vaikutukseen, jonka tämä puoli Kolia jo muutenkin synnyttää, jotain salaperäistä surullisuutta, herättävät muistoja muinaisuudesta ja luovat nykyhetken mielialaan haikeata kaihoa.”

Tämän lastun tarpeita varten olen ajatellut maisemalla olevan jonkinlaisen havaittavan tai kuviteltavan ”tilan, luonteen ja merkityksen” (tiedot, kohtaaminen/diskurssi ja arvot), ja tässä mielessä olen jakanut käsitteen ”maisema” itselleni kolmeen erilaiseen elikkoon: ontologinen, fenomenologinen – tai ehkä pitäisi sanoa empiirinen, en kaikin ajoin oikein ymmärrä näiden eroa – ja metafyysinen maisema;

Ontologinen maisema on tieteellisen ”puhdas” maisemakokonaisuus, joka sisältää maiseman kaikkien olioiden kokoelman nimistöineen. Tämä on maisematieteen kuivakkain, mutta pohjustavana tiedonlähteenä välttämätön osa, jossa maiseman tila luokitellaan.

Fenomenologisessa tai ehkä ilmiö-maisemassa, ihminen kohtaa ympäristönsä ja siinä elävät mm. maisema-arkkitehtuuri, maisemasosiologia sekä maisemahistoria ja muut sen sellaiset pseudotieteet, täällä sijoitetaan myös mm. tuulimyllyt maiseman osaksi ja kuvataan maiseman luonnetta ja vaikutusta ihmiseen ja yhteiskuntaan ja päinvastoin.

Metafyysisen maiseman sisällä pyristelevät sellaiset ajatukset kuin maiseman kauneus, merkitys ja muisto. Omalle sielunrakenteelleni uskollisena jäkätän lastussa eniten tästä ja joka tapauksessa se on subjektiivisin ja näin ollen kiinnostavin näistä kolmesta. Metafyysisessä maisemassa taistellaan, Don Quijoten antaman esimerkin hengessä, mm. tuulimyllyjä vastaan tai niiden puolesta ja riidellään kansallismaisemista, kulttuurimaisemista ja luonnonmaisemista. Maiseman merkitys on metafyysinen ja subjektiivinen ominaisuus.

Tieto nokkosten (Urtica dioica) kasvamisesta navetan seinustalla suunnilleen pikkupojan nivusten korkuisiksi kuuluu maisemaontologian piiriin, nokkosen polttama keskikesän alaston ”pippeli” maisemafenomenologian piiriin ja nokkosten näkeminen potentiaalisina potenssilääkkeinä kuuluu tietysti maisemametafysiikan piiriin. Toisaalta sukuelintensä piiskaus nokkosilla, eli urtikaatio, potenssinsa kohentamiseksi on vain eräs vähemmän tunnettu hulluuden muoto ja kuuluu ehkä parhaiten psykiatrin sohvalle (tähän lääkitykseen liittynee tunnettu suomalainen rukous: "Hyvä Jumala, ota kipu pois, mutta jätä turvotus").

Anyway…

New Scientist –lehdessä 10.9.2005 oli filosofi David J. Buller ’in artikkeli otsikolla Making modern minds, jossa hän mm. sanoi jotenkin näin:

”Eräs evoluutiopsykologian keskeinen doktriini on, että ihmismieli on adaptoitunut pleistoseenisen kauden metsästäjä-keräilijän elämäntapaan, ja että psykologisesti olemme eläviä kivikautisten esi-isiemme fossiileita.”

Vaikka Buller itse ei tähän usko, ja hyväksyn mielihyvin hänen vasta-argumenttinsa, niin mielihyvin hyväksyn myös näiden evo-psykologien kannan joissakin tapauksissa tärkeäksi nykyihmistä määrittäväksi ominaisuudeksi. Erityisesti silloin, kun ihminen ”kohtaa” asuintilansa, maisemansa. Sehän ei ole sanottavasti muuttunut kuin vasta viimeisten parin vuosisadan aikana. Aikaisemmin elimme periaatteessa samassa ympäristössä kuin kivikautiset esi-isämme, vaikkakin paremmin rakennetuissa asunnoissa.

Kuva: Viestejä maisemassa - keskisuomalainen kulttuuriympäristö, Keski-Suomen ympäristökeskus

Suurin osa kehittyneiden yhteiskuntien ihmisistä, jopa suomalaisista kai jotakin 80 %:n luokkaa, asuu kaupungeissa tai niiden lähiöissä. Kivikautinen aivomme ei kuitenkaan ole erityisen onnellinen uudessa elinympäristössä ja sielujen pohjalla elää atavistinen halu takaisin kivikautiseen ympäristöön. Siksi suurin osa suomalaisista haluaa asua omakotitalossa järven tai meren rannalla rantasaunoineen, vaikkakin keskellä saasteetonta, turvallista, tungoksetonta ja virkistyspalveluita täynnä olevaa kaupunkia, josta löytyy lisäksi hyviä, halpoja, äänettömiä ja saasteettomia lentoyhteyksiä mahdollisimman tyhjissä koneissa Pariisiin, Lontooseen, Kuubaan, Thaimaahan ja Kanarialle.

Hiljakkoin luin jostakin englantilaisesta sanomalehdestä valitusta siitä, että Englannin Pohjanmeren rannikolle ollaan perustamassa tuulivoimaloita, ei aivan rannan tuntumaan, mutta sellaiselle etäisyydelle, että voimalat (niitä on tietysti kymmeniä samassa paikassa) näkyvät rannan asukkaille.

Helposti asian kuittaisi sillä, että kivikauden aivoilla varustettuja arkki-luddiitteja on paikat täynnä.

Suomessa on valitettu koskien valjastamisesta iät ja ajat, ja tuulivoimaloista tullaan nostamaan samanlainen mekkala, kunhan hallitusvalta pääsee sellaiseen vaiheeseen, että uskaltaa niistä tosissaan alkaa puhua julkisuudessa. Voi olla, että sitä jo tehdäänkin, mutta minä luen suomalaisia sanomalehtiä kovin harvoin, ja tällaiset asiat ovat livahtaneet silmien – tai aivojen – ohi jälkiä jättämättä.

Toisaalta esitetään vaatimus, että hiilisaasteen syytäminen maisemaa pilaamasta on lopetettava pikimmiten. Ja että, asian parantamiseksi, kaikkien naapureiden, varsinkin noiden pirun virtasten, ruotsalaisten sekä venäläisten, on syytä vähentää energian kulutustaan, että omasta ikkunasta näkyvä, kaunis ja erityisen suomalainen kansallismaisema jäisi puhtaana tuleville jälkeläispolville.

Nämä toiveet ja vaateet ovat täysin oikeutettuja ja perusteltuja sekä kaikin puolin kannatettavia.

Pari vuotta sitten kirjoitin turhantarpeettoman ärtyneen lastun otsikolla Saavutus, Panu Rajalan pytinki ja muitakin, jossa viittasin Panun, siis Rajalan (miten sitä selvästi helpommin kutsuu tätä kulttuurijättiläistä etunimeltä, vaikka ei edes olla sinuttelusuhteissa) päiväkirjamerkintään 3.5.2005, jossa tämä oli valittanut sillanpäämäisen hämeenkyröläismaisemansa huonontumisesta uuden naapurin rakennettua komean, valkoseinäisen pytingin siihen Panun työhuoneen ikkunan eteen peltoaukean toiselle puolelle.

Rajala sanoi mm: ”Innoittava maisemani tästä työhuoneen ikkunasta ikuisiksi ajoiksi turmeltu”, joka saattoi hyvinkin olla totta, ja Panu ansaitsee lastuvittuilun sijasta meidän kaikkien tavistenkin sympatiat osakseen.

Mutta joka tapauksessa kaikki nämä kulttuurimaisema-ongelmat ovat panneet ajattelemaan, miten maisemaan ja sen säilyvyyteen itse suhtautuu.

Yksi heti mieleen pullahtava ajatus on, että maisema maisemana on pelkästään ihmiselle merkityksellinen asia. Ja toisaalta, että sen merkitys on esteettinen. Ympäristöllä on ihmiselle funktionaalinen merkitys, maisemalla ei. Jos ympäristö, ympäröivä luonto, ilma, vesi jne, ovat riittävän huonoja, ihminen tulee sairaaksi tai kuolee. Jos maisemassa on vikaa, ihminen saattaa tulla pirun vihaiseksi, mutta ei välttämättä kiukkuunsa kuole.

Maisema ei ole osa luontoa.

Maisemasta puhuttaessa on aina kysymys kulttuurista ja sen arvoista. ”Maisemaa” ei ole ilman sitä katsovaa, ymmärtävää ja arvottavaa ihmistä.

Euroopan maisemasopimus määrittää maiseman ”alueeksi sellaisena kuin ihmiset sen mieltävät” ja sen ”ominaisuudet johtuvan luonnon ja/tai ihmisen toiminnasta ja vuorovaikutuksesta”. Emilia Weckman tarkentaa [4] tätä näin:

”Maisema muodostuu elollisista ja elottomista tekijöistä sekä ihmisen tuottamasta vaikutuksesta, jotka ovat ns. maiseman perustekijöitä, niiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta sekä maiseman visuaalisesti hahmotettavasta ilmiasusta, maisemakuvasta.”

Lähtökohdaksi maisemakysymyksissä on otettava ihminen ja hänen katsomansa, kokemansa tai elämänsä maisema, joka tietysti koetaan kaikilla aisteilla, sikalan hajut esimerkiksi Askolan Monninkylässä ovat osa monninkyläläistä maisemaa, useimmille monninkyläläisille valitettavasti, sikalan omistajalle ja työntekijöille ei niinkään valitettavasti. Maisema havaintona ja muistona on kaikkien aistien tuotosta, vaikka visuaalinen muisto voi olla muita hallitsevampi ja jotkut muut aistimuistot saattavat olla niin vaimeita, että niitä ei aina edes erota muistoiksi, kuten keväinen kielon tuoksu tai hippiäisen hipsutus, jota pirulaista ei taida enää edes kuulla.

Euroopan maisemasopimus puhuu ”ihmisistä” eli viittaa jonkinlaiseen demokraattiseen järjestelmään maisemien arvioinnissa. Maiseman arvottamisessa on lähtökohtaisesti aina kysymys mikrokulttuurista. Maisemaa ei koskaan, edes demokratiassa, katso ja ymmärrä ihmisten joukko vaan ”aisteillaan ajatteleva” esteettinen ihminen.

Maisemaa tai jotakin sen osaa killittäessään joku näkee esimerkiksi komean vaaran tiheine metsineen ilman sen kummempaa arvolatausta, toinen näkee potentiaalisen laskettelurinteen, kolmas komean huvilanpaikan, neljäs muutaman hehtaarin arvokkaita ja kaatovalmiita puita, viides säilytettäväksi arvokkaan luonnonmaiseman, kuudes jopa kansallismaisemaksi sopivan näkymän.

Kukapa menisi sanomaan kuka näistä katsojista on oikeassa. Lopulta, pitkän kädenväännön, sanasodan, kiukuttelun ja puunhalailun jälkeen, demokratia heilauttaa hakkuaan ja vaara jätetään koskematta tai hakataan paljaaksi ja asia on siltä osin selvä. Joku on onnellinen, joku toinen kiukkuinen, kukaan ei ehkä edes kuollut.

Tulee mieleen sellainenkin itsestäänselvyys, että maisema ei ole kaksiulotteinen, niin kuin maisemataulu tai maisemavalokuva.

Tosin löisin vaikka vetoa (jos yleensä löisin vetoa), että useimmat suomalaiset tunnistivat näistä kaksiulotteisista taulu- tai valokuvamaisemista ainakin näkymän Aulangon näkötornilta itään, jossa on Aulangonjärvi ja siinä semmoinen koukkunokkainen niemi nimeltä Lusikkaniemi. Myös Kolilta Pieliselle Purjeselän ja Kelvänsaaren yli koilliseen avautuva näkymä on meistä monelle tuttu (kuva tämän lastun alussa).

Ne ovat kuvia Suomen kansallismaisemista, joihin kuuluvat myös Saana-tunturi, Suomenlinna, Olavinlinna, Hangon kasino, Imatrankoski, Eduskuntatalon ympäristö, Helsingin suurtori, Eteläsatama. Kaikki ovat välittömästi suurelle osalle suomalaisia nimeltäänkin tuttuja tai ainakin tutunomaisia näkymiä.

Oikea maisema on vähintään kolmiulotteinen, eli maisema ihmiselle on aina tila.

Tällaista maisematilaa rajoittavat sen reunamerkit, joiden laatu ja etäisyys ovat yksilölliseen kokemiseen liittyviä ominaisuuksia. Filosofi Jeff Malpas on Tuulikki Korhosen mukaan [1] määrittänyt paikan ”avoimeksi mutta rajalliseksi seuduksi, jossa maailma tapahtuu”.

Maisema voi siis olla myös neliulotteinen, jos aika hyväksytään ulottuvuudeksi.

Yksilön kannalta katsottuna aikamaisema on siivutettu aikajanalle, merkittävää on yleensä vain se aika, jonka yksilö maisematilassaan elää. Vaikka on joillakin yksilöillä suurempikin aikaperspektiivi, mutta sitä ei voi sanoa enemmistön näkökannaksi, vaan maisemaelitisteille ominaiseksi ominaisuudeksi, jota toiset pitävät vähintään yhteiskunnalle haitallisena tai jopa repivän revisionistisena ominaisuutena.

Yksilön kannalta merkittävin maisematila on tietysti asuinmaisema, asuintila.

Jostakin, en tiedä mistä, luin, että ihmisen ”omistama” (jopa ehkä ”ymmärtämä”) maailma tilana on sen kokoinen kuin tämä voi päivässä kulkea.

Jos on jalankulkeva ihminen, niin tämän”avoin mutta rajallinen seutu, jossa maailma tapahtuu” on muutaman kilometrin kokoinen säteeltään. Jos ihminen kuljettaa Finnairin lentokoneita, niin tällainen ”omistettu” tila on tietysti paljon suurempi, jopa tuhansien kilometrien mittainen.

Vielä muutama vuosikymmen sitten yleisin suomalaisten asuintila käsitti maalaistalon peltoineen ja metsineen, naapuritalot, kylän ja muutaman ympäröivän naapurikylän taloineen ja peltoineen.

Kukkulan harjalla sijaitsevasta talosta voi sellaisen maisematilansa nähdä jopa kokonaan, ainakin kirkkaalla ilmalla, ja horisontissa näkyvät sitä rajoittamassa rajamerkit joku kirkontorni tai viljasiilo, ehkä AIV-torni tai maisemasta muuten esiin pistävä rakennelma, vaara, järvi tai jopa erityisen kookas puu taivaanrantaa vasten.

Siinä oli jalankulkijan tai hevosmiehen ”omistama” asuintila, joka oli helppo hahmottaa ja joka useimmiten on kaikin puolin kulkijalle tuttu.

Jalankulkijan asuintilan mittakaava oli vaatimaton: ehkä 10-15 kilometriä kaikkiin suuntiin. Jokainen talo siinä tilassa tiedettiin ja monet ihmiset, ehkä kaikkikin, tunnettiin ainakin nimeltä, ei välttämättä oikealta sukunimeltä, mutta tiedettiin, että se on se ”Koskelan Annikin poika” tai ”Kivipellon Fannin pojan tytär” (myöhempinä kesinä heidän tiedettiin lisäksi viettävän epäilyttävän pitkiä aikoja Jyllinjoen jokirannan lepikoissa ongella, varsinkin heinänteon aikoihin, mutta se on jo ihan toinen juttu, eikä edes kuulu muille kuin niille itselleen).

Hevonen ja myöhemmin linja-auto lisäsivät asuintilaa maantienvarsia myöten kauemmaksi, naapurikirkonkyliin, kauppalaan tai jopa kaupunkiin saakka: hevosella lähdettiin aamulla hankkimaan tavaroita, joita lähikylän kauppa ei voinut toimittaa, ja takaisin tultiin illalla, että ehdittiin lypsämään lehmät ja ruokkimaan siat (sikojen, erityisesti etappisikojen, ruokailutottumuksiin voi tutustua täällä) ja lampaat ynnä hevoset. Ja niin tehtiin linja-autollakin.

Hevosmiehen ja linjurilla kulkevien asuintila oli suurentunut 30-50 kilometrin säteiseksi huikeaksi maailmankaikkeudeksi, jossa suurin osa ihmisistä oli tuntemattomia, joitakin satunnaisia entisiä heiloja tai kauemmaksi naituja sukulaisia ja näiden sukulaisia lukuun ottamatta, näitä tavattiin sattumanvaraisesti pidoissa, seuroissa, lavatansseissa tai muilla juhlilla.

Omat autot ja moottoripyörät ja varsinkin televisio suurensivat tilaa jo niin huikeaksi, että jo siitä puhuminenkin tuntui kuin suurelta seikkailulta. 1950-luvulta lähtien käytiin bussimatkoilla kokonaan muissa maisemissa kuten Tukholmassa ja lopulta lennettiin Mallorcalle ja Ateenaan tai Romanian aurinkorannoille, ja ruvettiin jopa kuulumaan harvalukuisten maailmankansalaisten joukkoon.

Astronautit avasivat meille tavallisillekin ihmisille mahdollisuuden nähdä maapallo osana suurempaa maisemaa, avaruutta. Ennen avaruusmatkoja maa oli ollut vain maata, iso epämääräinen paikka, jossa maisema sijaitsi. Avaruudesta, erityisesti kuulennoilla, otetuissa kuvissa maapallo oli ensimmäisen kerran pieni yksityiskohta todella suuresta maisemasta.

Ei ehkä ole sattuma, että ympäristötietoisuus ja -aktivismi levisivät samanaikaisesti avaruusmatkailun kanssa. Maassa kävelijälle maa on äärettömän suuri, lentomatkoilla maapallo pienenee, mutta vasta avaruudesta sen kai näkee todellisena – äärettömän pienenä.

Mutta tämä laajennus ei taida kuitenkaan koskea ihmisen omaa asuinmaisemaa, se pysyy samankokoisena kuin aikanaan maalaisella jalankulkijalla. Kaupunkimaisema on yhtä kotoinen kaupunkilaiselle kuin hiljainen maalaismaisema maalaiselle. Ja molemmat pitävät toistensa maisemamakua vähintäänkin outona.

Oma lapsuuden maisemani oli juuri viljelymaisema. Muisti toimii sinnekin saakka sen verran, että muistaa ensimmäisen maisematilansa ulottuneen päärakennuksen ja pihaa ympäröivien aittojen, navetan ja tallien rajoittamaksi turvalliseksi kohdun tai ehkä sylin laajentumaksi.

Sitten se suureni maantielle saakka, jossa kulkevista autoista tuli naisväeltä perään kiukkuisia varoituksia. Niitä kulkikin tiellä paljon, joinakin päivinä saattoi maitoauton ja Paunun sekä Postin yhteensä neljän linjurin lisäksi ohi kulkea Niemen Miikan Vedette, jos ei ollut heinä- tai toukotöiden aika, ja joinakin päivinä yksi kuormuri Kirkonkylältä, jonka omistaja tiedettiin nimeltä (ja jo äänestä tiedettiin että sieltä tulee sen ja sen ”kemssu”). Vilkkaampina päivinä tiellä kulki lisäksi Salavan ”raktori” ja joku satunnainen ”moottori” tai kuormuri, joista ei mitään sen kummempaa tiedetty. Myös rakennusten takaiset metsät tulivat metri metriltä tutummiksi. (Olenkin kirjoittanut syyskussa 2005 lastun näistä maisemista otsikolla Unelmien vainioita).

Ikaalisten kauppalan maisema oli seuraava asuintila. Erityisesti Vanhalta Tampereentieltä alas Kyrösjärven rantaa (johon ei ollut lupa mennä) kulkevan lehtevän Mänttikujan ympäristö, valkoisine, punaisine ja keltaisine säänsyömine taloineen Ympärillä oli vanha pienkauppala, useimmat kadut olivat ”puistokatuja”, vaikka ei niitä kutsuttu edes kaduiksi silloin, paitsi tietysti Valtakatu, Kauppakatu ja Itsenäisyydenkatu, joita ilman ei kai kauppalaa edes saanut olla olemassa. Katujen ja teiden varsilla kasvoi vanhoja arvopuita, joiden juurilla uninen pikkukauppalan elämä vilisi kävelyvauhdilla, ja suurin melu oli kuin kärpäsen surinaa korvissa, ja ehkä olikin.

Oman kehitykseni kannalta ehkä tärkein maisematila oli Suolahti teollisuuslaitoksineen, Keiteleen rantoineen ja ympäröivine saloineen. Ja sitten Tampere ja lopulta Helsinki. Ulkomailla on lyhyempiä tai pitkäaikaisempia kotimaisemia ollut lähinnä kaupungeissa: Jedda, Dakar, Nairobi, Kairo jopa Manhattanin eteläpuolella sijaitseva puutarhamainen Governors Island ja Lontoon Mayfair ja tietysti viimevuosien Bryssel. Mutta mikään näistä ei ole koskaan tuntunut varsinaiselta kotimaisemalta, vaikka tietysti niitä kaikkia voi kutsua asuinmaisemakseen.

Muutoilla ”omistettu” maailma hiljalleen ja vahingossa suureni, mutta olkoon suurentamatta tässä lastussa. (Olen kirjoittanut helmikuussa 2006 osasta vanhoista asuinympäristöistäni oikein erityisen lastun otsikolla Koivu ja tähti (1): Koti poikineen).

Löisin taas vetoa, jos siis yleensä löisin vetoja, että suomalaisille, lukuun ottamatta muutamia vannoutuneita helsinkiläisiä Eirasta, Kalliosta tai Kluuvista (ja jotka lukevat suomeksi pelkästään Turtiaisen runoja tai sen Henrik Tikkasen Märta-rouvan kertomuksia ruotsiksi), siis meille muille rakkain maisematila on sellainen, jossa on pelkästään vanhoille kulttuurimaisemille ominaisia elementtejä. On tietysti järvi, on peltoja ja ympärillä siintää metsiä. On muutamia maalaistaloja, tutun värisiä, ja harmaita suuleja ja latoja. Tai ehkä vanha nuokkuva ruukki- tai myllymaisema hiljaa virtaavan, kapeahkon joen roikkuvanvihreällä rannalla, joka on katkaistu pienehköllä padolla, jonka yli kuljetaan kapeaa luonnonkivisiltaa.

Aikaisemmin ei oikein kukaan ollut kiinnostunut maisematilansa suojelusta. Tämä johtui siitä, että sitä ei tuntunut uhkaavan oikein mikään. Uuden AIV-tornin rakentaminen aiheutti vain kateutta naapureissa, mutta sen ei sanottu mitenkään rikkovan maalaismaiseman idylliä. Nyt on asia tietysti aivan toinen.

Jokaista maisematilaa pyritään nyt suojelemaan kynsin hampain, vaikka sillä ei olisi mitään sanottavia maisemallisia tai kulturelleja arvoja. Nekin, jotka vastustavat atomi- ja hiilivoimaloita, vastustavat myös koskien valjastamista ja tuulivoimaloita omissa asuintiloissaan.

Suomesta on maailmanperintölistalle hyväksytty yhteensä viisi kohdetta: Suomenlinna, Vanha Rauma, Petäjäveden vanha kirkko, Verlan puuhiomo ja pahvitehdas sekä Sammallahdenmäen pronssikautinen hautakiviröykkiöalue Ala-Satakunnassa.
Virheen korjaus 12.5.: Timbuktun dee ilmoitti tämän lastun kommenteissa, että kohteisiin on lisätty Struven ketju (2005) ja Merenkurkun saaristo (2006).

Lauri Putkonen täsmentää näin [5]:

"Historiallisen rakennetun kulttuuriympäristömme luonteenomaisimpia kohteita ovat maaseudun ja saariston kylät, puukaupungit, kaupunkikeskustat, ruukit, tehtaat, sahat, työväenasuntoalueet, kartanot, pappilat, kirkot ympäristöineen, laitos- ja rautatieasema-alueet, linnoitukset sekä vanhat tiet ja kanavat. Rakennetut kulttuuriympäristöt ovat vaatineet pitkän ajan kehittyäkseen niiksi monikerroksisiksi ympäristöiksi, joita ne tänä päivänä ovat. Sekä paikalliset, alueelliset että taloudelliset ja ekologiset tekijät ovat suuresti vaikuttaneet kehitykseen. Osana elävää elämää ne ovat koko ajan muutoksille alttiita."

Sekä suomalainen luonnonmaisema että kulttuurimaisema, kansallismaisema, tunnetaan yleisesti uhatummaksi nyt kuin koskaan aikaisemmin. Tosin 60-luvun heräämisen vuoksi olemme sentään saaneet vetemme suhteellisen puhtaiksi. Toisaalta maisemallekin ”tarttis tehrä jotakin”.

Kuva Hanhensulka: tulilla australialaisessa metsässä

Tuulivoimala-kenttien ja atomivoimaloiden perustaminen on paikallista maisemaa rikkovaa, mutta niin on fossiilisten, ja bio-polttoaineidenkin polttaminen. Jos ilmakehän lämpeneminen tosiaan on kiinni ihmisen omista toimista, silloin meidän on kai tehtävä päätökset kahden huonon vaihtoehdon välillä, ja valittava oikein tulevien sukupolvien puolesta. Ympäristö ja maisema sen mukana ovat kai vain lainaa siltä tulevaisuuden oliolta, jota viimeiseksi kutsutaan ihmiseksi. Mikäänhän ei ole ikuista. Mutta myös monet ikuisuutta lyhyemmät ajat ovat kovin pitkiä, ja niidenkin aikana näitä maisemia on jonkun asuttava.

Ehkä on oikein, että energiatehokkuus voittaa maisemanostalgian kustannuksella. Vaikka katkeralta se tietysti omalta osalta tuntuu, vaikka metsissä ei enää kovin usein ehdi eksyäkään, eikä istua tuijottamassa tuleen.

Lisälukemista:

[1] Tuulikki Korhonen, luento Arabian henki, Ympäristöestetiikan tapaus 2003
[2] Olavi Granö, artikkeli Puhdas maantiede aikansa kuvastimessa, Tieteessä tapahtuu-lehti 4/98,
[3] Sami Pihlström, artikkeli Ympäristökeskustelun mahdollisuudesta, Tieteessä tapahtuu-lehti 4/98,
[4] Emilia Weckman pamfletissaan Tuulivoimalat ja maisema, Suomen ympäristö 5/2006
[5] Lauri Putkonen, Rakennettu kulttuuriympäristö esipuhe. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristötkulttuurihistorialliset ympäristöt 1993 -luettelo

Finns Down Under, Kielisten maassa

Kuva: (c) Kirsi Reinikka

Virtuaalituttava Kirsi Reinikka on perustanut jokin aika sitten uuden blogin, Finns Down Under, joka käsittelee, niin kuin nimikin sanoo, suomalaisia asumassa pää alaspäin Australiassa.

Kirsi on julkaissut asiaa koskevan kirjan nimeltä Finns Down Under, Kielisten maassa (vasemmalla kirjan kansikuva). Uudella blogilla on ensimmäisenä (3. maaliskuuta 2007) kuvassa näkyvien suomalaisten, Annelin ja Askon, esittely. He asuvat Australian Kultarannikolla, Queenslandissa.

Blogi on pääasiassa englanninkielinen, monet kirjan perustana olevista haastatatteluista ovat myös suomenkielellä.

Kirsin oma kuvaus blogista kuuluu, tai paremminkin näkyy, näin:

This blog briefly introduces the contents of a self-published, bi-lingual book called FINNS DOWN UNDER. DOCUMENTS OF FINNISH IMMIGRANTS IN AUSTRALIA. Kielisten maassa. Dokumentteja australiansuomalaisista by photographer and writer Kirsi Reinikka

Kirsillä on myös meneillään valokuvanäyttely Adelaiden siirtolaismuseossa, Migration Museum. Museon näyttelyä esittelevä WEB-sivu on täällä.

Kirjan esittelystä opinkin jo uutena asiana, että Australiassa asuu noin 30,000 alkuperältään suomalaista tai osaksi suomalaista henkilöä. Näiden tiedonnälkää ja koti-ikävää varten on perustettu suomalainen e-sanomalehti, dundernews.com, joka esittelee Kirsin kirjaa ja näyttelyä täällä.

Kymmenen kanoottia, 150 keihästä ja 3 vaimoa

HUOM: tämä lastu sisältää elokuvan 10 kanoottia, 150 keihästä ja 3 vaimoa juonen kuvaksen ja on näin ollen ns. spoiler, tosin tämän elokuvan osalta sanoisin, että spoiler ei välttämättä ole mitenkään ertyisen paha asia.

Kuva: Tämän lastun kuvat ovat kaikki Vertigo Productions 'in WEB-saitilta

Kaikki taide riippuu tiukasti omassa mediumissaan – käytettävässä teknologiassa.

Kaunokirjallinen teos on kiinni toisiaan vasten rahisevilla kirjanlehdillä niin kuin ”kaksi parittelevaa heinäsirkkaa” inkeriläisen saunan lattialla kirjassa Samaa sukua (Anita Konkka, Tammi). Ja niin kuin kielletty rakkaus, painettu kirjallisuus – mediumina – elää oman määrätyn aikansa. Kun taiteelle olennaisen teknologian aika on loppu, taideteos häviää, sitä ei enää kukaan kuuntele, katsele eikä lue. Sen aika on ohi: niin kuin luolamaalausten, monimetristen freskojen, akustisen musiikin, ja paperille painetun sanan. Vaikka elää ehkä pitkäänkin museoiden vitriinien alla, tarkasti säädellyssä elinympäristössä, taas vain etuoikeutettujen harvojen herkkuna niin kuin olemassaolonsa alkuvaiheessakin.

Median muutoksella ei ole pienkansallisten tai pienvolyymien kulttuurien kannalta katsottuna pelkästään huonoja seurauksia.

Suomalaisugrilaiset kirjallisuusihmiset ovat kehittämässä aktivistiliikettä, ”etnofuturismia”. Sillä tarkoitetaan yrityksiä yhdistää vanha ja uusi kulttuuri ja ”hyödyntää postmodernin kulttuurin paras osa: simulaatio, tyylisekoitus, venäjäksi polistilistika, intertekstuaalisuus koko ulottuvuudessaan”. Noin määrittää etnofuturismia Kari Sallamaa Oulun yliopistosta esitelmässään ”Etnofuturismin filosofia suomalais-ugrilaisten kansojen säilymisen perustana (Etnofuturismin III maailmankonferenssi, Tartto 5.5.1999)

Otetaan esimerkiksi vaikka Australian aboriginaalien tarinaperinne ja sen tunnettuus. Tietysti tunnet sen perinteen ja kaanonin kuin omat kaloritaulukkosi, jos asut Australiassa ja olet sillä tavalla ehdollistettu. Ilman internetiä meille muille tunteminen on kovan vaivan takana. Sama koskee suomalaisugrilaisia kulttuureja niiden omien asuinalueiden ulkopuolella, ja varmaan osaksi sisäpuolellakin.

Monille Arvoisista Lukijoista on ehkä tullut tutuksi australialainen elokuva Rabbit-proof fence. Se kertoo tarinan kolmesta siskoksesta, ”sekarotuisista” aboriginaalitytöistä, jotka englantilaisten siirtomaaherrojen (tyttöjen ”sekarotuisuus” johtuu tietysti herrojen siemenestä) toimesta kaapataan kodeistaan koulutettaviksi valkoisten siirtolaisten palvelijoiksi, koska hyvää tarkoittavat mutta rasistisen ylemmyydentuntoiset englantilaiset olettavat sen ainoaksi koulutukseksi, joka aboriginaaleille voi yleensä antaa.

Elokuva on oikein hyvä ja suositeltava katsottavaksi, mutta itseäni vaivaa siinä yksi merkillinen seikka. Ja se on sentimentaalisen (ja lisäksi haluaisin kääntää tähän sanan patronising suomeksi, mutta en löydä sopivaa sanaa, ”alentuva” ehkä) voivotteleva ja yliosoitteleva suhtautuminen alkuasukkaisiin, elokuvasta puuttuu todellisen myötäelämisen tuntu, puhuminen vertaisistaan ihmisolennoista.

Toinen Australian aboriginaaleja kuvaava elokuva, jota voi myös varauksin suositella, on vuonna 1980 julkaistu Manganinnie – tulen kantaja, alkuperäiseltä nimeltään Manganinnie, ohjaajana valkoinen tasmanialainen John Honey, perustuu samannimiseen nuortenromaaniin, kirjoittaja tasmanialainen Beth Roberts (kuollut 2001), ja tuotanto Tasmania Film Corporation. Tarina on sijoitettu 1830-luvun Tasmaniaan, jolloin saaren aboriginaalit olivat jo häviämässä (ja ovat ”sukupuuttoon” kuolleita nykyajassa).

Päähenkilö, Manganinnie (australialainen aboriginaali näyttelijä Mawuyul Yathalawuy), on yksinäinen nainen, jäänyt ainoana henkiin heimostaan, englantilaiset sotilaat murhasivat muut heimon jäsenet.

Manganinnie ei osaa tehdä tulta, ja hänen on sen vuoksi kannettava ”ikuista tulta” mukanaan selviytyäkseen hengissä. Hän tapaa valkoisen tytön, joka on eksynyt ja pelastaa tämän hengen samalla, kun etsii omaa kansaansa.

Merkittävä, mutta pitkäveteinen, alun perin kai nuorille tarkoitettu filmi (paremminkin ehkä aikuisille sopiva hitautensa ja teemojensakin vuoksi). Tässä filmi onkin mainittu vain symbolisena eleenä, ja aasinsiltana varsinaiseen lastuun, jossa myös kuvataan ”ikuista tulta”.

Nimittäin, helmikuun viimeisenä viikonloppuna kävimme leffassa, jossa ei paljoakaan tapahtunut ja jossa näyttelijät puhuivat kieltä nimeltä ganalbingu, jota puhutaan Australian Pohjoisen Territorion, Arnhem’in maan, koilliskulman suoalueella nimeltä Arafura. Elokuvan nimi oli 10 canoes, 150 spears and 3 wifes (10 kanoottia, 150 keihästä ja kolme vaimoa), ohjaaja australialainen Rolf De Heer.

Jos filmiä katsoisi ”valkoisin silmin", sitä voisi kutsua surrealistiseksi komediaksi. Siinä on rakkautta, tragediaa, taistelua, jopa kuolemaa, niin kuin meidän kulttuurimme filmeissä, mutta ei tarkoituksetonta väkivaltaa.

Tämä on niitä elokuvia, joista katsojilla on vahvasti kahtia jakautuvat mielipiteet: uteliaanihaileva hyväksyntä tai tylsäksi tekotaiteeksi tuomitseva torjunta.

Elokuvan kertojan, joka puhuu Australian englantia voimakkaalla aboriginaalilla korostuksella, narratiivi alkaa näin:

'Bout time to tell you a story, eh? Then I'll tell you one of ours...

It is longtime ago. It is our time, before you other mob came from cross the ocean...longtime before then. The rains been good and ten of the men go on the swamp, to hunt the eggs of gumang, the magpie goose. One of the men, the young fella, has a wrong love, so the old man tell him a story...a story of the ancient ones, them wild and crazy ancestors who come after the spirit time, after the flood that covered the whole land...

It's a good story, this story I'm gonna be tellin' you 'bout the ancient ones. There's more wrong love in this story, and plenty spears too, and plenty wives...too many wives if you ask me...a beautiful young one and a bit of a jealous one and the older wise one and even more wives than that...’

Elokuvan kertojaäänenä on kuuluisin Australian aboriginaalinäyttelijä, David Gulpilil, joka tuli maansa ulkopuolella erityisen tunnetuksi sympaattisena aboriginaalina, nimeltä Neville Bell, elokuvassa Krokotiili-Dundee. Hänen poikansa, Jamie Gulpilil, esittää elokuvan kahta, eri ajassa elävää nuorta päähenkilöä, nimeltään Dayindi ja Yeeralparil, jotka ovat vahingossa rakastuneet vanhemman veljensä nuorimpaan vaimoon.

Opettaakseen veljelleen oikeita tapoja vanhempi kertoo nuoremmalleen tarinan kolmesta vaimosta, väärästä rakkaudesta, kidnappauksesta, pieleen menneestä kostosta, pelottavasta sotaretkestä ja yleensäkin väärän, eli heimoa suojelevan perinteen vastaisen, käyttäytymisen aiheuttamasta häiriöstä rauhallisessa puolentusinaa risumajaa käsittävässä heimokylässä.

Aboriginaaleilla on meistä, indoeurooppalaisen kulttuurin läpitunkemista eurooppalaisista, poikkeava ajan käsitys, joka ehkä on jotenkin sukua muinaissuomalaisten maailmankuvalle. Heillä on käsite Dreaming, joka kuvaa myyttisiä heijastumia, tarinoita, ajalta kaukana menneisyydessä, ajassa, josta ei voi tietää muuten kuin unien ja suullisen kertomaperinteen avulla. Suomalaisugrilaisina, jos vielä omaisimme kollektiivista heimomuistia Kalevalan tai Kalevipoegin lisäksi, ymmärtäisimme hyvin tällaisen ”uniajan” olemassaolon.

Elokuvassa itsessään on kolme aikatasoa: kertojan aika, nykyajassa niin kuin tuosta yllä olevasta narratiivin pätkästäkin huomataan; tarinan varsinaisen aikataso jossakin epämääräisessä menneisyydessä, ehkä satoja vuosia sitten, ja opetustarinan aika vielä kauempana, primaarisessa ”Uniajassa”, ehkä tuhansien vuosien takana nykyajasta katsottuna.

Elokuvassa nämä aikatasot merkitään katsojaa varten värien käytöllä.

Nykyaika näytetään väreissä: siinä ei ”tapahdu mitään”, eikä esiinny muita henkilöitä kuin kertoja ja hänkin vain äänellään.

Väärän rakkauden aika esitetään mustavalkoisena: siinä ajassa vanhempi veljeksistä kertoo opetustarinan nuoremmalle, tätä kutsutaan siinä ajassa Dayindiksi.

Ja kaukainen ”Dreaming”, ”Uniaika”, eli opetustarina kerrotaan väreissä; siellä nuoremman veljen nimi on Yeeralparil.

Aikatasot sekoittuvat tarinan kerronnassa, mutta niiden kulkua on helppo seurata väriensä vuoksi

Mustavalkoisessa osuudessa nuorempi veljistä, Dayindi, on siis rakastunut vanhemman veljen nuoreen vaimoon, joka on kaunis, seksikäs ja terveen pehmeänpullea. Kylän miehet lähtevät kanootintekomatkalle ja vanhempi veli käyttää tilaisuutta Dayindin opastukseen kertomalla tarinan mystisestä menneisyydestä. Sattumalta sielläkin nuorempi veli, Yeeralparil, oli rakastunut vanhemman veljensä nuorikkoon.

Elokuvassa, ja aboriginaalien keskuudessa muutenkin, naisten ja miesten roolijako on selkeä. Naiset keräilevät, tekevät ruoan ja motkottavat kotoisasti laiskoille miehilleen. Miehet, joilla saattaa olla useita vaimoja, menevät metsälle, rakentavat kanootteja, yöpyvät pysyviksi tilapäisyösijoiksi puunoksille rakennetuilla lavoilla, istuskelevat tulilla, elävät tovereina ja toteavat toisilleen itseensä tyytyväisinä vaimojen käyttäytyvän niin kuin vaimojen kuuluu. Väärää rakkautta ei salata, mutta sitä ei hyväksytäkään. Nuoremman on saatava opetus osatakseen takaisin oikealle tielle.

Uniajassa esi-isät kohtaavat metsästäessään sattumalta miehen vieraasta heimosta ”omalla alueellaan”. Vieras on komea ja miehet pelkäävät oman asemansa puolesta, jos heimon naiset sattuisivat tapaamaan tämän. Tosin yksi miehistä toteaa, että ”älä koskaan luota mieheen, jolla on pienet munat”. Muut ovat samaa mieltä ja vieraan ryhdyttyä tekemään hävyttömästi tarpeitaan heimon pyhälle maalle hänet tapetaan”vahingossa”.

Sitten yksi vanhemman veljen kolmesta vaimosta häviää ja heimo päättelee tämän tulleen kaapatuksi läheisen jokiheimon toimesta kostona tapetusta miehestä. Asia on vakava ja voidaan korjata oikeutetulla sodalla, jossa ”joukkotuhoaseina” ovat pitkät teräviksi tulen avulla hiotut keihäät.

Jokiheimo ei olekaan kaapannut keskimmäistä vaimoa, joka elokuvan lopussa ilmestyy omin päin takaisin kotikonnuille. Rangaistus väärästä käyttäytymisestä, pienimunaisen miehen tappamisesta, on kova: molemmat veljet joutuvat – lakien mukaisesti – toimimaan jokikansan sotureiden keihäänheiton maalitauluina. Heittoetäisyys on tarkasti ikiaikaisen ”heimojenvälisen sotalain” säätelemä. Heittopaikka mitataan yhteistoimin, veljekset asettuvat maaliksi ja väistelevät parhaansa mukaan heitä kohti heitettyjä keihäitä. Lopulta vanhempi veljeksistä saa kuolettavan osuman.

Takaisin kotiin palaavat soturit hautaavat sotasankarinsa. Nuorempi veljeksistä perii sodassa kaatuneen omaisuuden, mukaan lukien kaikki kolme vaimoa. Hän yrittää päästä nuorimman vaimon majaan ansaitsemalleen palkinnolle. Mutta asia ei ole niin yksiviivainen: naiset nimittäin määräävät omassa reviirissään, kotitulilla, perheen sisäisen järjestyksen ja Yeeralparil joutuu ensimmäiseksi jakamaan vuoteen vanhimman vaimon kanssa.

Tarinan opetuksena nuori Yeeralparil saa ansaitsemansa rangaistuksen väärästä rakkaudesta: hääyön ”vanhan” naisen, saattaa olla jo lähes kolmekymppinen, vuoteessa ja joutuu edelleen odottamaan unelmiensa täyttymystä, teini-ikäistä pullukkamorsiantaan, vaikka onnen tiellä ollut vanhempi veli on nyt kuollut.

Omassa ajassaan nuori Dayindi ymmärtää tarinan avulla väärän rakkautensa olevan kiroukseksi ja jopa kuolemaksi rauhalliselle heimolle ja rauha palaa taas Arafuran soille.

Filosofi Henri Bergson on sanonut jotenkin, että ”koominen absurdius on luonteeltaan unien kaltainen”. Se kuvaa hyvin tämän elokuvan luonnetta. Koko tarina on kuin absurdi uni.

Itselleni yllättävää ja silmiä avaavaa on se, että tarina kerrotaan huumorilla. Jotenkin sitä on, sen kummemmin asiaa pohtimatta, tyytynyt sellaiseen ajatukseen, että luonnonkansojen tarinat olisivat totisia haltiasatuja, joissa ei huumorilla ole paljoa tilaa.

Tällaista käsitystä on vahvistamassa Kalevala, josta puuttuu lähes kokonaan koominen kerros, angstia, surua ja murhetta sen sijaan on yllin kyllin. Olen taipuvainen ajattelemaan, että Lönnrot jätti komiikan tarkoituksellisesti pois Iliaan ja Odysseian tosikkojen hengessä. Mutta huumori on suomalaisenkin kulttuurin tärkeimpiä ominaisuuksia. Jos näin on meillä nykyihmisillä, niin täytyy olla myös meitä edeltäneillä tarinankertojilla, emmehän ole sanottavasti muuttuneet ainakaan kymmeniin tuhansiin vuosiin.

Freud on rinnastanut huumorin ja unet piilotajunnan oikotieksi sielun syvimpiin kerroksiin. Ehkä sillä kosketellaan primaarista osaa sielussa, johon ei muuten pääse käsiksi kuin unissa.

10 kanootissa on jopa pieruvitsi, joka riemukkaasti yhdistää aboriginaalit oman kulttuurimme ihmisryhmiin. Pieruvitsi on nimittäin komiikan pohjarakenteeseen punottua perusmateriaalia. Niinkuin vitseistä, Spede Pasasesta ja Ves-Matti Loirista yms. tiedämme, komiikka syntyi ruumiintoimintojen ja vahinkojen, kuten kaatuilun ja muiden pikkuonnettomuuksien, aiheuttamasta myötäelämisen (hyväntahtoisen vahingonilon) mielihyvästä.

Tämä elokuva ei, eivätkä sen henkilötkään, kiiruhda eteenpäin erityisen riehakkaasti. Eri aikatasoilla käytetään jopa täsmälleen samoja, lähes liikkumattomia otoksia, vain värejä ja katsojalle kuuluvaa dialogia vaihdetaan; kohtaukset muistuttavat paikka paikoin enemmän valokuvia kuin elokuvan pätkiä. Tarina etenee pääosin suullisesti: David Gulpilil’in narratiivina (englanniksi) ja pääasiassa Arafuran alueelta palkattujen näyttelijöiden dialogina (ganalbingu-kielellä).

Nykyajan kiireinen katsoja saattaa olla kärsimätön hitaasta etenemisestä, mutta se on oudolla tavalla turvallista ja tyydyttävää: aivan kuin jollakin epämääräisen atavistisella mielentasolla tietäisi, että se on juuri oikeaa ihmisen elämää. Henkilöt seisoskelevat tai istuskelevat kiireettömissä ryhmissä, kanooteissaan tai kotilieden (nuotiotulien) ympärillä, vinoilevat toisilleen ystävällisesti tai kävelevät pitkässä ruodussa keihäät olkapäillään samalla, kun tarina etenee suullisesti.

Tämä on miellyttävä elokuva, jota suosittelee mielellään vaikka muidenkin katsottavaksi.

Ilmailujuttua

Kun en muuta ehdi tähän hätään sanoa, niin mainostan sen verran, että Daidaloksen lennossa kirjoitetaan tänään siitä, että Google Earth'illa ja Google Map'illa voi nähdä satelliittien ottamia kuvia lentävistä lentokoneista ja annetaan pari esimerkkiäkin. Ja eilen illalla on kirjoitettu lyhyt juttu Kamerunissa toissapäivänä sattuneesta Kenya Airways'in lento-onnettomuudesta.

Rosslyn motetti

Kirjailija Dan Brownin aloittama koodipähkäily ei näytä laantuvan millään, Nyt skotlantilaiset muusikot, isä ja poika, väittävät, että 600 vuotta vanhaa, salaista ja katolisen kirkon aikanaan kieltämää musiikkia on koodattu Da Vinci koodista tutun Rosslynin kirkon seinäkoristeissa. Kirkko (kuva yllä) sijaitsee Roslin'issa vähän Edinburghin eteläpuolella Skotlannissa.

Dekoodaajat, isä Thomas.J.Mitchell ja poika Stuart Mitchell, ovat molemmat muusikoita, isä on lisäksi entinen salakielisten sanomien selvittäjä Englannin ilmavoimista ja poika puolestaan säveltäjä.

Kuva: Rosslynin kirkon sisältä, kuva on ns. "oppipojan pylväästä", jonka koristeista saatiin aikaiseksi Rosslyn motetin ensimmäinen osa.

Koodi oli kaiverrettuna kappelin katossa oleviin koristekuutioihin geometrisinä kuvioina. Mitchelleiltä meni kaikkiaan 25 vuotta koodin selvittämiseen ja kappaleen "uudelleensävellykseen".

Oheisella videolla kuuluva kappale on saanut nimekseen Rosslyn motetti, kuulostaakin kovin keskiaikaiselta soitettuna 1400-luvun soittimilla. Motetti on keskiajalla syntynyt, aluksi vain kirkkomusiikin tyylilaji, mutta sitä käytettiin myöhemmin myös "maallisessa" musiikissa. Kappale tullaan esittämään paikan päällä Rosslynin kirkossa kuluvan toukokuun 18. päivänä, joten vielä ehdit, Arvoisa Lukija, mukaan, jos on haluja matkustaa sinne saakka.

Rosslynin kirkko otettiin käyttöön vuonna 1446 ja sen historia on yhdistetty sekä Temppeliherrojen ritarikuntaan että myöhemmin Vapaamuurareihin. Kirkko esiintyi myös kuvauspaikkana Dan Brownin kirjan, Da Vinci koodi, mukaan tehdyssä elokuvassa.

Vaikka väitänkin kovasti olevani idealisti, täytyy myöntää, että kyynisyyskään ei usein ole kaukana mielestä. En oikein koskaan tahdo uskoa päätähuimaaviin teorioihin, enkä aina edes näihin juttuihin vanhoista monimutkaisista koodeista kaiverrettuina tai rakennettuina ikivanhoihin rakennuksiin ja taideteoksiin, vaikka mielenkiinnolla niitä kyllä olen aina lueskellut.

Kuva: Yksityiskohta koodatusta koristekuutiosta, jossa näkyy värähtelykuvio (kts. alla)

Vihjeen musiikkikoodin olemassaololle antoivat kirkon 13 enkelimuusikon patsasta. Kirkosta löytyy kaikkiaan 213 kaiverrettua kuviota ja syntynyt musiikki on noin kymmenen minuutin mittainen, ja näin ollen "oikean" mittainen keskiaikaiseksi musiikkipätkäksi.

Motetin sanat ovat latinaa (tietysti) ja perustuvat ikivanhalle hymnille, joka on kirjoitettu Johannes Kastajalle. Tässä on ehkä hyvä muistaa myös, että Johannes Kastaja on Vapaamuurareiden suojelupyhimys. Johannes-hymniä käytettiin keskiajalla ns. solfauksessa (ransk. solfage) tai suomalaisemmin sanottuna solmisaatiossa (muistattehan koulun musiikkitunneilla lauletut do-re-mi...-harjoitukset) eli nuottien nimien ja korkeuksien muistiinlaulamisessa (ensimmäisen säkeen "Ut" on nykyisin tietysti "do"):

Ut queant laxis
Re-sonare fibris
Mi-ra gestorum
Fa-muli tuorum
Sol-ve polluti
La-bii rearum
Sancte Iohannes.

Kuten tuosta nähdään keskiajalla käytettiin vain kuutta nuottia, jotta möreä-äänisten ja usein iloisesti päissään luikuttavien munkkien olisi ollut helpompi laulaa oikein henkeviä laulujaan Luojansa ja katolisen kirkon ylistykseksi. Tuohon lisättiin sitten vielä "si", joka saatiin kai "Sancte"-sanasta, tosin se muuttui myöhemmin "ti"ksi, vaikka minä kyllä jouduin koulussa vielä käyttämään "si"tä.

Tämän nimenomaisen Rosslynin koodin sanotaan perustuvan geometrisiin kuvioihin, joiden ratkaisuun tarvitaan jonkinlaisen aaltoteorian (englanniksi cymatics) tuntemista ja itselleni on erittäin vaikea uskoa, että juuri mustasta keskiajasta selvinnyt uskontotiede olisi ollut niin edistyksellistä, että pystyi kaivertamaan seinille kuvioita monimutkaiseksi koodiksi, joka voidaan muuntaa musiikiksi 600 vuotta myöhemmin. Varsinkin, kun cymatics teoriana keksittiin vasta 1800-luvun alkupuolella. Toisaalta voi se tietysti olla mahdollistakin, uudet keksinnöthän yleisesti ottaen ovat vanhan tiedon uudelleen yhdistelyä luovalla tavalla, vähän niin kuin kirjallisuuskin siis, joka yhdistelee sanoja ja tarinoiden ynnä myyttien ikivanhaa symbolikieltä kekseliään luovasti.

Itsestään selvä kysymys olisi kuitenkin: miksi? ja jatkona miksi Rosslynissa, keskellä pirun kylmää Skotlantia?, jossa miehetkin joutuivat juoksentelemaan hame päällä muniaan palelluttamassa, niin kuin Mel Gibson meille näytti elokuvassa Braveheart - taipumaton.

Idealisti homunculus sisälläni vakuuttaa, että tämä ja myös Dan Brownin tarinat Da Vinci koodissa ovat totisinta totta. Toisaalta se uskoo myös siihen, että Elvis elää edelleen joko kuussa tai Moskovassa, ja että hänellä ja Marilynillä on tytär, joka on yhtä kaunis kuin Jeesuksen tyttöystävän (tai vaimon, kukapa senkin tietäisi) Maria Magdalan tyttären...tytär elokuvassa Da Vinci koodi, joten aina siihen pirulaiseen homunculukseen ei uskalla uskoa (tuo "tyttären...tytär" on siis suoraan alenevassa mtDNA-polvessa, Jeesuksen geenejähän tytöllä ei enää voi juurikaan olla satojen sukupolvien jälkeen, koska esivanhempien määrä on siinä vaiheessa jo niin tuhoton, että minä en edes uskalla sitä laskea ja toisaalta ainoa isälinjassa periytyvä kromosomi, y, siirtyy vain isältä pojille muutenhan geenit sotkeutuvat iloiseksi sopaksi - tosin ihmeitähän tiedetään siinä suvussa ennenkin tapahtuneen, joten kaikki lienee sittenkin mahdollista) .

Alla on asiaa koskeva video:


Video on tietysti youtubelta imuroitu. Sillä voi kuunnella Stuart Mitchellin säveltämää Rosslyn motettia "autenttisilla" 1400-luvun soittimilla soitettuna. Videolla näkyy myös ohut metallilevy, joka värähtelee, resonoi, muuttuvan äänen korkeuden mukaan. Levyn päällä on sopivaa merkkijauhetta, joka värähtelyjen vaikutuksesta asettuu erilaisiksi geometrisiksi kuvioiksi. Samat kuviot esiintyvät siis Rosslynin kirkon koristeissa.

Jokainen kuvio vastaa tiettyä värähtelytaajuutta, joka voidaan muuttaa nuoteiksi: esim. ns. yksiviivainen-a-nuotti värähtelee 440 Hz taajuudella, yksiviivainen eli keski-c taajuudella 261,6 Hz, ja sen alapuolella oleva pieni-a taajuudella 220 Hz, jne. (Vertailun vuoksi: musiikiksi kirjoitettuna tenorin ääniala on 130 - 440 Hz ja sopraanon 240 - 1170 Hz).

Videolla soitetaan keskiaikaisesti Pythagoraan tapaan viritetyillä soittimilla, joten musiikki ei kuulosta aivan "oikealta" länsimaisen nykyihmisen korvaan, esim. yksiviivainen-a soi(nee) taajuudella 445,5 Hz, jonka ihmisen hämmästyttävän ihmeellinen musiikkikorva ja musiikkia tunnistava liskoaivo jo erottavat erona.

Mars lämpenee myös!

Uutistoimistot levittävät parhaillaan tietoa Mars-planeetan lämpenemisestä samassa tahdissa maapallon kanssa (viimeisten 20 vuoden aikana lämpenemistä on tapahtunut jotakin 0.5 asteen verran), samanaikaisesti pitkin ja poikin internettiä on alkanut kiivas juupas-eipäs keskustelu siitä, mikä tämän saattaisi aiheuttaa.

National Geographic kirjoitti asiasta jo 28.2.2007 otsikolla Mars Melt Hints at Solar, Not Human, Cause for Warming, Scientist Says. Avaruusasioita käsittelevät space.com saitin Science -osasto käsitteli Marsin lämpenemistä vieläkin aikaisemmin, 2.12.2001 otsikolla Mars Ski Report: Snow is Hard, Dense and Disappearing. Mutta tämän asian merkityksestä maapallon ilmastonmuutokselle on vasta nyt syntymästä enemmän keskustelua.

Tietysti samanaikainen lämpeneminen voi olla puhdasta sattumaa, eikä välttämättä marssilaisten itsensä aiheuttamaa elämälle vaarallisella teknologiallaan. Marssissakin saattaa olla sellaisia luddiitteja, jotka näin väittävät, tosin tässä suhteessa olen vielä kovin epävarma tekemään tiukkoja johtopäätöksiä.

Aurinko on maapallon elämän kannalta ainoa todella varteenotettava tekijä. Se on mahdollistanut elämän (ainakin sellaisena kuin sen täällä tunnemme) ja se lopulta, kuumennuttuaan tarpeeksi ehkä noin 600-1000 miljoonan vuoden kuluttua, sen myös lopettaa. Siihen mennessä tarttis tehdä jotakin, esimerkiksi muuttaa täältä johonkin muualle ja viedä muutkin elävät olennot mukana uudessa Nooan arkissa, vaikkapa Gliese 581 c-eksoplaneetalle, jonne ei ole matkaakaan kuin triljoonia kilometrejä, tai tarkemmin sanottuna 20.5 valovuotta, eli se on melkein maapallon takapihalla, tai etupihalla riippuen siitä, miten asiaa haluaa katsoa.

Marsin asiaa käsitellään myös saitilla nimeltään RealClimate, climate science from real scientists, joka lienee nimensä mukainen sivusto. Joka tapauksessa sieltä saa ainakin jossakin määrin luotettavaa ja yliampumatonta tietoa. Tosin trendikkäästi hekin ovat ihmisen aiheuttamaan lämpiämiseen uskovia uskovaisia, mutta nykyisin on lähes mahdotonta saada tietoa, joka ei olisi joko vastustajauskonnon propagandaa tai asiaan lujasti uskovien tiedemiesten uskonsa tunnustamista. RealClimaten Marsin lämpenemistä jo vuoden 2005 lokakuussa kosketteleva artikkeli keskusteluineen löytyy täältä, otsikko on Global warming on Mars.

Olen kirjoittanut tästä asiasta muutaman kerran aikaisemminkin, mm. 9.3.2007 otsikolla Great bollocks, pity for the pain .

Itseäni ottaa tässä asiassa eniten kupoliin se (tietysti sen kanssa, että joudun myös vaihtamaan tuhlaavia ja mukavia elämäntapojani sosiaalisemmiksi:), että ne, kuten Al Gore, jotka meitä tavallisia pulliaisia äänekkäimmin pelottelevat, myös syytävät hiiltä taivaalle moninverroin enemmän kuin eniten saastuttavat keskivertokansalaiset, eli amerikkalaiset. Jos saaranaaja uskoo asiaansa, luulisi, että hän myös tekee sen suhteen ainakin "oman osuutensa". Ellei tee, niin johtopäätöksenä voi olla se, että saarnaaja ei välitä tai ei itse usko, mitä saarnaa. Kumpikin vaihtoehto tuntuu yhtä todennäköiseltä ja masentavalta.

Tilastoja, ja kiitos

Laitoin blogiini laskimen vasta 1.5.2005, vaikka ensimmäinen varovainen lastu oli kirjoitettu jo 27.1.2005. Siihen saakka olin yrittänyt arvailla, että kuinkahan monta lukijaa lastuilla oikein on.

Dionysoksen kevät oli ollut Blogilistalla siinä vaiheessa jo jonkin aikaa, mutta sen laskimien mukaan kävijöitä kävi niin vähän, että koko homma tuntui narsissiselta farssilta, niin kuin se tuntuu ajoittain vielä nykyisinkin.

Laskimen asennuksen jälkeen on täällä tilastojen mukaan käynyt yhteensä 62,507 kävijää, jotka ovat lukeneet kaikkiaan 113,467 sivua. Lastuja on valmistunut yhteensä 517 (näistä kolmea ei ole koskaan julkaistu ilmeisesti häveliäisyyssyistä johtuen, vaikka ovatkin visusti tallella).

Jokaiselle Arvoisalle Lukijalle erikseen kiitos sekä käynnistä ja lukemisesta että myös ja erityisesti terävistä kommenteista, joita on ollut ilo lukea ja joihin on ollut myös suuri ilo vastata; oman äänen kuuleminen on tietysti narsistille sinällään jo suurehko ilo. Tosin luontainen laiskuus yllättää usein niin, että omat kommentit eivät tahdo ehtiä väittelyn kuumaan tiimellykseen.

Alla vielä kuva tämänaamuisesta tilanteesta luotettavasti toimineella laskimella, jonka tarjoaa http://www.sitemeter.com/?a=home. Kuvassa näkyvät viimeisten 12 kuukauden kävijämäärät ja sivunlukukerrat. Tämän blogin tilastoja voi kuka tahansa käydä katsomassa täällä. En ole nähnyt aiheelliseksi tehdä niitä salaiseksi, vaikka sellainenkin vaihtoehto Sitemeterillä on tarjolla.