Koivu ja tähti (1): Koti poikineen

Ikkunaiines käski katsella taakseen, jos sieltä löytäisi kansatieteellisesti merkittäviä koteja. Minäpä katsoin, ei löytynyt, mutta jotakin muiston siruja tuli mieleen...

Koti on siellä, missä on sydän. Jääkö sydämestä muruja sinne, missä on kotiaan milloinkin pitänyt? Onko sellaisella ihmisellä suurempi sydän, joka on elänyt koko ikänsä samassa talossa?

Isoäidilläni, äidin äidillä, Sylvia Koskelalla oli iso ja hyvin hitaasti sykähtelevä sydän ja hän asui samassa talossa Jämijärven Kiviperän Koskelassa koko ikänsä – viittä vuotta vaille vuosisadan koko mitan, hän syntyi oikeastaan 1800-luvun vetäessä viimeisiään joulukuussa 1900. Paitsi kansalaissodan aikaa, jolloin liikkui punaisten joukkojen mukana jossakin muualla päin Suomea ja kai asuikin jossakin, paikoista en vielä tiedä juuri mitään, ja muutamaa viimeistä vuottaan jo 90 vuotta täytettyään, jolloin vielä täysissä sielun voimissa joutui asumaan vieraissa paikoissa, vanhaikodissa kirkolla. Miehensä Arvo muutti kerran elämässään – tullessaan kotivävyksi Koskelaan kotoaan Kontinkylän Kivimäen talosta, viiden kilometrin päästä.

Isäni äiti Maria Repo muutti kerran, Sonkajärven Vänninmäen kestkivarista, Repolasta, nuorikkona Mäkikylän Lammaspuron taloon, johon isoisäni Petter muutti Vänninmäen Ristolan talosta. Ja rakensi jo vanhaan ja vielä nytkin pystyssä olevaan taloon (viereinen kuva) lisätilaa tulevaa perhettään varten (kuva hänen rakentamastaan seinästä on tämän blogin yläosassa). Ja lisätilaa tarvittiin. Lapsia tuli kaikkiaan kymmenen, joista tosin vain kahdeksan tarvitsi pysyvän asunnon maanpäällä – kaksi lasta kuoli ensimmäisen elinvuotensa aikana, joka ei ollut harvinaista noihin aikoihin. Paremminkin oli harvinaista, että 80 % lapsista jäi henkiin aikuisikäänsä saakka.

Kuva Hanhensulka: Varjossa pyhän pihlajan (Sonkajärvi, Mäkikylä, 2005)

Itse olen joutunut muuttamaan aivan toiseen tahtiin. Koteja on ollut kaikkiaan 37.

Heti voin sanoa, että monessa ei sydän ole ollut mukana – ja silti on kodiksi kutsuttu. Joidenkin pihassa on myös kasvanut koivuja, joiden oksien välistä olisi voinut katsella tuttua tähteä, jos olisi ollut tulossa eksyneenä takaisin kotiin. Tähden avulla ei ole kuitenkaan vielä tarvinnut kotiin suunnistaa.

1. Ensimmäinen koti oli Sylvia-mummon talossa Koskelassa, johon äitini toi minut vastasyntyneenä Kankaanpään synnytyslaitokselta – lapsiteurastamolta, kuten sanoin itse jonkun mummon sahtia juoneen aikuisen yllytyksestä. Asuin siellä uudestaan neljä ja viisi vuotiaana, jolloin isä oli opiskelemassa Kotkassa ja muun perheen oli asuttava niin halvalla kuin mahdollista.

Kuva: Pihlaja-angervo voi kasvaa kaksimetriseksi laajaksi pehkomaiseksi pihan koristeeksi

Mummula, entinen torppa, oli yksikerroksinen maalaistalo, jossa oli kaksi kuistia, toinen pirttiin ja toinen saliin, paremmalle puolelle, jossa oli viileää kesät ja talvet. Kuistien välisen tilan täytti iso pensas, pihlaja-angervo (Sorbaria sorbifolia), joka kukki joka kesä, täynnä tuoksumuistoissa voimakkaasti pissalle tuoksuvia, valkoisia kukkia. Talon ympärillä kasvoi monta isoa syyreenipensasta, valkoista ja lilaa.

Pihassa oli yksi isokokoinen rauduskoivu (kuva yllä), pihakoivu, vihtakoivu, niin kuin uskomusten mukaan piti ollakin. Suomen kansallispuu, jonka tuoksu lienee tuoksuista parhain. Aittarakennus yhdellä pihan sivustalla, navetta- ja talli-rakennus päätaloa vastapäätä, ja ruoka-aittojen rivi aittarakennusta vastapäätä. Lähes kokonaan suljettu piha, jonka pehmeällä nurmikolla muistot leikkivät vain suloisia leikkejä, ja voikukkia, piharatamoita ja tuoksuvia valkoapiloita.

2. Toinen koti oli Ikaalisissa, Mänttikujalla (ei, sitä ei oltu nimetty minun mukaani), talossa, jossa oli valkoiseksi maalatut kulmalaudat ja koristellut ikkunanpielilaudat. Mänttikujan ja Tuulensuuntien välissä oli peltoa, jossa naapurin pässi kiersi liekansa kaulani ympärille niin, että melkein tukehduin. Olin kaksi ja puolivuotias sinä kesänä ja sain ensimmäisen siskon, Liisan.

3. Muutimme Kyröskoskelle, kun olin kolmevuotias, Koskikadulle siihen kosken korvalle Kyröyhtiön kaksikerroksiseen monenperheen taloon, joka oli maalattu punamullalla ja koristelaudat olivat valkoisia. Pihassa oli iso kaivo, josta haettiin vesi meidänkin toisen kerroksen kotiimme. Molempien huoneitten uuneihin kannettiin puita yhteisestä liiteristä, johon yhtiön hevosella tuotiin joskus täytettä. Saunomassa käytiin kylällä yleisessä saunassa.

Kuva: Kyröskoski, Magnus von Wright

Pihassa oli myös kellari, johon putosin ensimmäisenä kesänä pää edellä ja pyörryin siihen paikkaan. Muistan kutenkin olleeni hengissä jo lääkärin vastaanotolla. Minusta on kuva pää isossa, valkoisessa kääreessä istumassa äitin pyörän tarakalla onnettoman näköisenä. Liisa-siskoni murjotti pyörän sarviin kiinnitetyssä lastenistuimessa. Liisa murjotti siitä lähtien lähes jokaisessa kuvassa.

Kyröskoskessa, Hälläpyörässä (Kalevalan 3. runo), on pudotusta kaikkiaan 22 metriä, sen ylikulkevan kävelysillan raoista oli päätä huimaavaa syljeskellä vilkkaana kiitävään veteen.

4. Takaisin Jämijärvelle Sylvi-mummon hoiviin muutimme, kun olin neljä vuotias. Menin kouluun viisivuotiaani. Alakoulu oli Pitkäniemen kylässä pienessä koulutalossa, jossa oli kaksi luokkaa – ensimmäinen ja toinen – samassa luokkahuoneessa. Ja sen lisäksi iso tahko pihassa. Yllytin isompia poikia kaatamaan tahkon yhdellä välitunnilla, ja sen he tekivätkin. Koulun ainoa opettaja ei uskonut seitsen- ja kahdeksanvuotiaiden selitystä, että viisivuotias oli yllyttänyt rikokseen, joten he kaikki jäivät jälki-istuntoon. Minä odotin pihassa tahkoon nojaillen kunnes rangaistusvangit pääsivät vapaaksi. Kotimatkaa oli kuusi kilometriä, ja äiti oli kieltänyt kävelemästä yksin.

5. Suolahteen muutimme, kun olin täyttänyt kuusi vuotta ja isä pääsi sahalle töihin – Riihivuoreen sahanhoitajaksi. Rauma-Repola oli rakentanut somalle paikalle Riihivuoren tien varteen kilometrin päähän sahalta kaksi punaista ja valkokulmaista paritaloa ja erillisen punaisen ulkorakennuksen, jossa oli sauna, varastotilaa neljälle perheelle ja neljäreikäinen ulkohuusi. Autotalleja ei vielä perheitä varten tarvittu. Asuimme ensin pienemmässä ja sitten suuremmassa talossa.

Naapurin tyttö, Lipposen Marjatta, oli ensirakkauteni, vaikka olikin isokokoinen ja rajuluonteinen – eikä tainnut oikein minusta edes tykätä. Meillä oli puhelin, jonka numero oli 84 kaksi soittoa – yksi soitto oli tarkoitettu Osuuskaupan hoitajan, Liukon, kotiin. Liukon Lasse oli toiseksi paras ystäväni, paras oli Salosen Esko, jonka isä viljeli läheistä pientä maatilkkua. Olin kovin pihkassa myös Lassen siskoon Ullaan, kirjakauppias Rehtijärven tyttäreen Sirpaan, yhteen Pullisen Raijaan ja erityisesti Pihan Elinaan, joka muutti Seinäjoelle, mutta varmuuden vuoksi en kertonut näistä rakkausseikkailuistani mitään naapurin isokokoiselle Marjatalle. Luokassamme oli minulla kuusi kaimaa.

Viimeisenä Suolahden kesänä olin ensimmäisen kerran kesätöissä muualla kuin mummoloiden pelloilla ja sain 50 markkaa tuntipalkkaa. Palkka maksettiin viikoittain ruskeassa kirjekuoressa, ja syljeskelin miehekkääksi kädet taskussa, kun lampsin kotiin rikkaana kuin kroisos. Sen jälkeen en muista koskaan olleenikaan niin rikas maallisesta mammonasta.

6. Muutimme vajaaksi vuodeksi Äänekoskelle Mäkikadulle, kun olin 12 vuotias. Tuskalliset muistot kahden suomenpystykorva-koiramme, Tupun ja Jekun, lopettamisesta saman joulun alusviikoilla tekee koko kotitalon ajattelun vastenmieliseksi. Talo haisi uudelta, yläkertaan menevissä portaissa oli pyöreä ikkuna. Siinä oli parkettilattia ja kiertoilmalämmitys, joka varmisti jatkuvan palelun talvella.

Ajoin ensimmäisen kerran elämässäni autoa yksin ja ajoin sen heti tiiviisti lumihankeen, onneksi ei tullut pahempia vaurioita. Isä oli nimittäin ostanut piikkinokkaisen Mossen, jota sanoi Opelin kopioksi ja vähentään yhtä hyväksi kuin sekin. Otin ensimmäisen kerran pianotunteja Äänekoskella, ja kävin Pioneerien pikkujouluissa ja muissakin juhlissa, vaikka isä ei asiasta erityisemmin tykännyt. Olin kuitenkin kovin pihkassa kahteen Kauton sisarukseen, jotka olivat aktiiveja pioneerilaisia, ja tämän perustelun isäkin hyvin ymmärsi.

7. Sitten taas takaisin Kyröskoskelle, ei tosin aivan koskenpartaalle vaan Koskilinnankujalle keltaseinäiseen omakotitaloon pienen, reheväreunaisen ja keväällä rajusti tulvivan puron varteen. Toinen siskoni, Ulla, syntyi siellä.

Kuva: Hämeenkyrön yhteiskoulu uusine siipineen

Hämeenkyrön yhteiskoulussa oli sinä vuonna muodissa laudan hyppääminen, josta kovasti pidin, koska olin siinä niin hyvä. Pidin kirjaesitelmiä, ensimmäiseksi Aarresaaresta, koulun kuulutusjärjestelmän välityksellä niin kuin oikeassa radiossa ja esiinnyin kuninkaana koulun näytelmässä. Huomasin melko pian, että minusta ei tulisi maailmankuulua näyttelijää. Rakastuin näytelmän harjoittelun ajaksi kuitenkin vastanäyttelijääni erääseen Kaarinaan, mutta, show busineksen yleiseen tapaan, shown loputtua myös rakkaus loppui siihen paikkaan.

Parhaat ystävät olivat Pentti ja Klaus, molemmat Mahnalasta isojen talojen poikia. Pelasimme Monopolia joskus läpi yön huutaen vihaisesti toisillemme niin kuin parhaat ystävät toisilleen huutelevat. Ikää oli kolmetoista vuotta ja sydän särkyi sinä vuonna ensimmäisen kerran oikein syvältä. Kuuman rakkauden kohde puhui ruotsia kotikielenään, mutta muukin kielitaito hänellä oli oikein hyvä.

8. Vammalaan muutimme ensin Lizeliuksen kadulle valkoisen omakotitalon toiseen kerrokseen, kun olin neljätoistavuotias. Talossa oli keskulämmitys pattereilla, ensimmäinen meidän perheellä ja luulinkin, että olimme päässeet maailmassa oikein hyvin eteenpäin.

Kävin suorittamassa ruotsinkielen ehdot Hämeenkyrössä ensimmäisen kesän aikana ja pääsin rimaa hipoen läpi. Se ehkä ratkaisi kohtaloa vähän pitemmäksi aikaa, koska luokaltapääsyn vuoksi sain uudessa koulussa istua tulevan (ensimmäisen) puolisoni M:n takana ja kiskoa häntä pitkistä, mustista ja hyvin söpöistä leteistä, jotka usein ’vahingossa’ ulottuivat minun pulpettini kanteen saakka. Tosin naimisiinmenoon oli siinä vaiheessa vielä pitkä ja mutkikas matka.

Jäin sinä vuonna ensimmäisen kerran kiinni armiro-tupakan poltosta, isä oli kova tupakkamies, poltti vihreitä nortteja ja piippua, ja oli näin jäävi moittimaan liikaa. Eipä hän ollut siihen aikaan paljoa kotonakaan. Joka tapauksessa tupakanpolttoa katsottiin vielä jotenkin poikien elämään kuuluvaksi normaaliksi harrastukseksi. Tosin harrastin myös intohimoisesti lukemista, väittelyä ja urheilua.

Kuva: Tyrvään yhteislyseo Sarkian aikaan, ennen uusien kerrosten rakentamista

9. Toinen asunto Vammalassa oli Lapinmäenkadun ja Kävelykadun kulmassa, keltaisessa kaksikerroksisessa omakotitalossa, olin viisitoistavuotias. Tämä on talo, jota jotenkin ajattelen ’alku’kotinani, paikkana mistä olen kotoisin, vaikka asuin siellä vain kolme vuotta. Oma huoneeni oli toisessa kerroksessa ja jouduin lämmittämään sen kaakeliuunin itse. Pihassa oli nurmikkoa ja kalliota ja useita tuuheita rauduskoivuja - jotkut niin vanhoja, että niitä pystyi jo kutsumaan riippakoivuiksi.

Tommi, paras kaveri, asui lähellä, samoin Brynkka ja Ilkka. Vääräleukainen Eki vähän kauempana. Yhdessä käytiin tyhjentämässä ensimmäinen pullo Rautaveden Kirkkosaaressa – halkinaamaa, eli katkaistua rommia, jonka joku alkossa käynyt kauppalan työmies meille haki kohtuutonta korvausta ja korkkaamisoikeutta vastaan. Ei ollut hääppöinen humala, mutta olihan siinä jakajiakin. Vammalan vuosina opin myös pelaamaan kohtuullisen rohkeaa sököä. Tämä oli viimeinen asunto, jonka jaoin lapsuuden perheen kanssa.

Kuva: Hämeensillan linnut talviviimassa Tampereen historiikkisivuilta: Koskesta voimaa

10. Kahdeksantoistavuotiaana muutin Tampereelle opiskelemaan sanomalehtimieheksi. Ensimmäinen asunto oli Rautatieaseman takana Tammelassa, Pinninkatu 44:ssä, joka oli alakuloinen, likaisenkeltainen, yksikerroksinen puutalo. On nyt purettu pois kerrostalojen tieltä. Jaoin ainoan huoneen Oilingin Lassen kanssa. Hämäläisen Jyrki kävi joskus aamuyöllä kyselemässä löytyisikö viinaa, ja yleensä sitä löytyikin ja jos ei, niin sitten käytiin ostamassa pimeä pullo Tammelan torilta. Palvelu toimi läpi yön.

Olin jatkuvassa rahapulassa, koska sain opintolainani pankista pieninä kuukausierinä (pakinjohtaja oli isän kansakoulunaikainen ystävä Sonkajärveltä). Näin ollen kävin rakennuksilla tilapäistöissä ja kirjoittelin todella huonoja juttuja epämääräisiin lehtiin rakkaudesta ja intohimoista, joista en juuri mitään tiennyt.

11. Toinen opiskelijaboksi oli Rongankadulla matalassa kerrostalossa. Asuin siinä yhden kuukauden ja sain tarpeekseni muista asukkaista, jotka kaikki opiskelivat tullakseen joko kunnansihteereiksi tai –johtajiksi omiin pitäjiinsä, eivätkä juuri muusta puhuneetkaan. Paitsi, kun järjestivät säännöllisesti piereskelykilpailuita iltojensa viihdykkeeksi, käynnistimeksi joivat ensimmäisen veroluokan pilsneriä ja piimää. Asunnossa oli onneksi myös automaattinen pesukone, jota en ollutkaan ennen nähnyt kuin kauppojen ikkunoissa.

12. Kolmas boksi, josta on lämpimimmät muistot, oli neljännessä kerroksessa punaisessa tiilitalossa Linja-autoasemaa vastapäätä Hatanpäänvaltatien ja Vuolteenkadun kulmassa. Tämä kolhoosi mainitaan lyhyesti yhdessä kasvuromaanissa.

Markku, Koljonvirran rannalta Iisalmelta, ja minä olimme päävuokralaisia neljässä huoneessa ja keittiössä. Jaoimme yhden huoneista ja vuokrasimme muut toisille opiskelijoille – yhdelle pojalle ja neljälle tytölle. Kaksi tästä porukasta tekee edelleen leipäänsä toimittajina, yksi on julkaissut kirjailija, yksi menestyvä näyttelijä ja muut ovat hävinneet itseltäni ajan usvaan, tai kuin niiden kunnallisvirkamiehiksi opiskelevien pierut, jos olisivat kilpailleet Saharassa.

13. Sotaväen asuin sotilastuvissa, ensimmäisen asunnon voi mainita Hämeenlinnan Poltinahon kasarmilla, joista yhdessä rakennuksessa oli asunut joku kenraali jo Suomen sodan aikana 1808-09, ja siitä on oikein kuparilaatta siellä seinässä todisteena. Pillukallion tansseihin ei ollut kasarmilta pitkä kävelymatka.

14. Kun olin kaksikymmentäyksivuotias, menin naimisiin sen lettipään kanssa, josta oli sillä välin kehkeytynyt kaunis ja nopeakielinen nainen, ja muutimme ensin Vammalaan appivanhempieni vanhan, ison, valkoseinäisen puutalon toiseen kerrokseen Marttilankadun ja Aittalahdenkadun kulmaan lähelle silloista Tyrvään Yhteislyseota, josta yksi virtuaalituttava bloggaaja on juuri jäänyt eläkkeelle ja toinen poislähtenyt paukuttaa näppäimistöään Turussa. Talon oli rakenntanut lettipään isänisä, Pietarissa oppinsa saanut nahkurinkisälli. Appivanhempien seinän takana ei ollut oikein miellyttävä asua, vaikka meillä olikin tukeva ja melko pieniääninen sänky käytössämme.

Kuva: Fouga Magisterin ohjaamo (ei ole itse otettu, en muista kuka otti, tuolloin ei vielä ollut kuvassa näkyvää ILS-laitetta fougissa, kaikki lähestymiset tehtiin NDB:llä tai tutkalla)

15. Olin kaksikymmentäkaksivuotias, kun muutimme Kuopioon. Ilmavoimat tarjosi nuorelle alemman palkkausluokan kersantti-lentopojalleen asuntoa, yksiötä, venäläisajalta peräisin olevassa kerrostalossa, kolmannessa kerroksessa. Talossa oli puulämmitys ja halot olisi saanut kantaa ilmaiseksi pihassa olevasta halkovarastosta.

Vaikka tämä kuulostikin kovin romanttiselta, nuorikkoni, joka oli pankkivirkailija, ei suostunut moiseen 'rotanpesään' muuttamaan, ja näin onneksemme päädyimme Kuopionlahdenkadulle upouuteen nelikerroksiseen taloon, kaksioon, jossa oli parveke Kallaveden suuntaan. Talo oli hieno, mutta siitä ei oikein koskaan tullut kotia, muutimme nimittäin pois jo puolen vuoden jälkeen. Ehdin kuitenkin saada ensimmäisen siviililentolupakirjani sinä aikana.

16. Siviili-ilmailun palvelukseen pakeneminen ennen kuin täytin 23 vuotta kasvatti tulomme kolminkertaisiksi. Kahta kuukautta myöhemmin menomme olivat myös kasvaneet hyvinkin kolminkertaisiksi, ehkä jopa suuremmiksikin. Tampereella ensimmäinen asunto oli vanhassa kerrostalossa melkein entistä suojeluskuntien päämajaa, ’lahtarilinnaa’, vastapäätä Aleksanterinkadulla, lähellä linja-autoasemaa, ensimmäisessä kerroksessa oleva kaksio.


Olin 25-vuotias ja ensimmäisen kerran töissä ulkomailla, Punaisella Ristillä Biafran sodan aikana, toimipaikkana Cotonou silloisessa Dahomey'ssä (nykyisin Benin) ja Ulin lentokenttä Biafrassa. Olin siis tavallista enemmän pois kotoa tämän asunnon aikaan.

Olohuoneesseen ostettiin suurikuvioiset oranssiset marimekon ikkunaverhot ja iso, pehmeä verhojen kanssa värisopusoinnussa oleva sohvakalusto. Kaikki muukin asunnossa oli värisoinnutettua, jopa kotiasunikin ostettiin kodin värejä silmälläpitäen kotisukkia myöten, mikä on tietysti pelkästään myönteinen asia ja mainitsenkin sen tässä vain ohimennen ja positiivisessa sävyssä ilman hymyn häivääkään.


17. Toinen asunto Tampereella oli Näsilinnankadulla lähellä Nalkalankadun kulmaa, kolmannessa kerroksessa oleva upouusi, pieni kolme huonetta ja keittiö, jossa asuimme vain vähän aikaa.

Ostimme sinne Kawain halvat urut, joissa oli sorminäppäimiä kahdessa rivissä ja pedaalit myös. J-poikani himoitsee niitä nykyisin omakseen: kuulemma juuri semmoinen retro-ääni, joka sopisi nykyaikaiseen älykkääseen rokkiin. Valitettavasti olen ne myynyt jollekin muulle ja kauppaa on vaikea saada kahdenkymmenen vuoden jälkeen purettua.

18. Ensimmäinen omistusasunto oli kolmen huoneen, keittiön ja saunan rivitaloasunto Lempäälässä uudella Sarapiston alueella. Asunto on muistissa sekä onnen että ikävyyden vuoksi. Poikani J. syntyi siellä ja valitettavasti ensimmäinen avioliittoni päätyi ristiriitoihin ja erosimme, kun poika oli vasta hieman yli vuoden ikäinen.

Pätkä Kaarlo Sarkian runoa Velka elämälle:

...
Märät pälvensä huhtikuu teki seinämälle.
Puki vihreys haat. Pojat soitteli leppätorvin
Elit herkintä kevättäs herkin silmin ja korvin:
Olit kohta maksava velkas elämälle.

Ja kukkien runsaudessa jo vaahtosi tuomet,
Pihan omenapuiden pilvet satoivat lunta,
Tuli lihaksi, vereksi, mi oli äsken unta:
Kevätpäivään aukes sun lapsesi silmäluomet.


Ensimmäinen osa asuntosarjasta, joka alkoi Ikkunaiineksen ja tämän 13 kodin ja muiston houkuttamana, päättyköön tähän. Kahdeksantoista asunnon jälkeen olin onnellisesti yhtä poikalasta rikkaampi, vast’ikään eronnut kolmekymmentäkaksivuotias, joka joutui muuttamaan pois siihen astisen elämänsä parhaasta asunnosta ja näin ollen ilman asuntoa, ja joka luuli muutoin elävänsä parhaita vuosiaan. Kuinka väärässä sitä ihminen voi olla tällaisia ajatellessaan selviää ehkä seuraavassa osassa, jossa käydään läpi seuraavat 19 asuntoa tähän päivään ja Brysselin Toulousen kadun viidennen kerroksen asuntoon saakka.

Suomen suurlähetystö Brysselissä valmistautuu kriisitilanteisiin

Suomen suurlähetystö Belgiassa (Konsulipalvelut) on yllättäen antanut maassa asuville suomalaisille perusteellisia ohjeita kriisitilanteeseen varautumisesta, mukaan lukien ohjeet maasta poistumisen ja evakuoinnin varalta. Ohjeet on myös julkaistu Belgian Suomi-Klubin jäsentiedotteessa nimeltään Parlööri (yhteensä neljällä sivulla).

Ohjeiden aluksi lähetystö tähdentää, että heillä ei ole mitään tietoa Belgiaan kohdistuvasta erityisestä uhasta, mutta suosittelevat suomalaisille perusvalmiutta mm. hamstraamalla ja varastoimalla lääkkeitä, vettä astioihin, säilyvää ruokaa muutamaksi päiväksi, retkikeittimen, paikallista ja vaihdettavaa valuuttaa (sic.) myös pieninä seteleinä, polttoainetta ja jokaista perheenjäsentä kohti valmiiksi pakattu reppu.

Kuva: Korillinen terroriaseistusta: belgialaisia molotovin koktaileita

Ainakin itselleni moinen varautuminen tuli suurena yllätyksenä. Monissa Belgiaa eksoottisimmissa maissa ei moisia ohjeita löydy. Tietysti yleensä niissä asuvat ihmiset ovat jo ennakolta varautuneempia erilaisiin tilanteisiin, mutta Suomen viranomaisten taholta ei tällaisia ohjeita olla annettu.

Ulkoministeriön omissa Belgian matkustusohjeissa varoitetaan matkustajia vain uhkaavista taskuvarkaista tietyillä alueilla Brysseliä, kuten esimerkiksi Gare du Midi:n rautatieaseman ympäristössä ja Schumanin aukion lähettyvillä.

Mieleen hyppää tietysti kaksi mahdollisuutta.

1. Joku uusi virkamies osoittaa ylimääräsitä virkaintoa, tai
2. Suomen viranomaisia on belgialaisten taholta varoitettu jostakin uhkaavasta vaarasta, jota ei haluta sanoa julkisuuteen.

Ulkomaisessa lehdistössä on silloin tällöin viime aikoina ollut vihjeitä siitä, että Belgian viranomaiset ovat saaneet vihiä uhkaavista terrori-iskuista, mutta nämä ovat olleet niin epämääräisiä, että niiden perusteella ei voi varautua mihinkään. Belgiassahan on pidätetty koko joukko terrorismiin sotkeutumisesta epäiltyjä, pääasiassa pohjoisafrikkalaisia.

Lähetystön sivuilla kerrotaan myös lohduttavasti näin (lihavointi lähetystön):

Nämä ohjeet ovat suositusluontoisia ja osallistuminen suunnitelman
toteuttamiseen on vapaaehtoista. Suurlähetystö korostaa, että jokaisen on syytä
varustautua vaihteleviin tilanteisiin oma-aloitteisesti. Viime
kädessä jokainen vastaa itsestään ja päättää omista toimenpiteistään.

Kuva Chez Leon: Belgialainen simpukkaterroristi taisteluasussa aseineen

Toisaalta ei savua ilman tulta.

Kaikki Arvoisat Lukijat tietysti muistavat vielä viime keväisen perunalastusisällissodan, joka riehui paikallisten alkuasukkaiden, flaamien ja walloonien, välillä vähän ennen belgialaisten suurinta vuotuista kulttuuritapahtumaa: Moules et Frites eli simpukka- ja ranskanperunafestivaalia.

Uhkaavan tilanteen ratkaisi lopulta Kanada diplomaattisella toiminnallaan kuten ainavalpas englantilainen Telegraph asiasta kertoi.

Koko maailman Moules et Frites-pyhäkkö on jo vuodesta 1893 ilmisten kihtejä pahentanut, maailman paras simpukkaravintola Chez Léon eli Léon de Bruxelles.

Että semmoisia kuuluu tänne villiin länteen.

Edessä ja takana

Eteenkatsominen on ihmisille varsin luonnollinen olotila. Onhan meidän silmämme suunnattu juuri sinne päin. Tulevaisuuteen katsominen on eräänlaista eteenkatsomista, ja siinäkin me ihmiset – jos emme olekaan oikein hyviä – niin ainakin yritämme kovasti.

Yksi tulevaisuuden suunnitelma, joka kiehtoo mieltä on autonominen auto. Auton alkuperäinen nimi jo viittaa autonomiaan, vaikka insinöörimme ovatkin käsittäneet auto-sanan autossa liian rajoitetusti toistaiseksi. Eurooppalaiset kuljettajat eivät edes ymmärrä vaatia automaattivaihteistoa autoihinsa vakiovarusteena niin kuin amerikkalaiset ja australialaiset kollegansa, ja se olisi vasta ensimmäinen askel autonomiassa.

Mm. Mercedes Benz on jo kokeillut sellaista autoa saksan kolahtelevilla sementtiteillä Frankfurtista Berliiniin kuljettajan koskematta rattiin kertakaan. MB:kin on tullut ’pitkän matkan’ 120 vuodessaan. Pidän ajamisesta, mutta tällainen auto olisi kovin kiinnostava kulkuneuvoksi.

Pitkillä ajomatkoilla voisi tien tuijottamisen sijasta lukea jotakin hyvää kirjaa, vaikkapa Norman Mailerin kirjaa The Spooky Art, Some Thoughts on Writing (Little, Brown, 2005), joka on parhaillaan tarkemman lukemisen alla.

Kirjassa Mailer sanoo mm:

Writing is spooky. There is no routine of an office to keep you going, only the blank page each morning, and you never know where your words are comming from, those divine words.

The Spooky Art on painettu silmiinpistävän helposti luettavalla kirjasimella, jota kutsutaan baskervilleksi. Sen on suunnitellut John Baskerville vuonna 1750, ja se on yksi suosituimpia kirjasintyyppejä vielä tänäkin päivänä.

Eli ei kaiken tarvitse olla uutta edes tietokoneaikana.

Mutta tästä ei pitänyt puhua, vaan asumisesta lasitalossa, erityisesti sellaisessa, jonka ovat suunnitelleet arkkitehdit Marcin Panpuch-toimistossa. Kaupunkien ulkonäkö ainakin muuttuisi radikaalisti.

Mikään niistä vähintään 37 tai oikeastaan 40 talosta, joissa olen vuosien varrella asunut pidemmän aikaa, ei ole ollut ihannetalo. Lasitalossa olisi varmaan mukava asua, vähän kuin olisi kirjoittaja, esimerkiksi blogin kirjoittaja.

Ennakkoluuloista, epäluulosta ja muista poliittisista mielipiteistä

Ajatellessani presidentinvaalien voittajaa, muumimammaksi popularisoitua vasemmistoradikaalia Tarja Halosta, tuntui siltä, että tämä lastu täytyy aloittaa oikein ns. aforismilla, joka on tämän kirjoittajankin, itseään (entisenä) radikaalina pitävän, sydäntä lähellä:

Maksu jokaisesta uudesta hetkestäsi on, että muistat sen, mistä olet
luopunut. Sinä tiedät, maksoitko oikean hinnan.

Katselen ikkunasta ulos auringonpaisteiselle pihalle. Vähän virhertavällä nurmikolla on joukko kaneja, jotka lisääntyvät kuin – niin, kanit, ja täyttävät maan, kunnes kiinteistön omistaja, työnantajani, tekee jotakin, josta en haluaa tietää mitään. Ja niin kaikki kanit taas häviävät ja ilmestyvät jonkun ajan kuluttua, kuin napin painalluksella, takaisin isona, yhtenäisenä ja samalla tavalla käyttäytyvänä joukkona.

Näitä nimenomaisia kaneja on kymmenkunta, ja suurin osa katselee itään päin, istuen takakoivillaan niin kuin kanit usein istuvat, korvat höröllään, kuunnellen innokkaasti jotakin itäisen aidan takaa kuuluvaa ääntä. Karhuja ei Brysselin seudulla ole. Kettuja täällä on jonkin verran, mutta tuskin niitä näin päiväsaikaan piileskelee aidan toisella puolella olevassa pitkässä ruskeaksi pystyynkuivuneessa heinikossa. Kolme kaneista katselee koilliseen – kohti Suomen suloisia rantoja, tuuheita lehtoja, hallavia soita ja humisevia ikihongikkoja – makaillen mukavasti mahallaan jalat käännettyinä suloisesti paksun talviturkin sisään. Lämpimän vuoksi arvatenkin.

Ilman varoitusta kaksi itäkania kääntyy katselemaan koilliseen ja painautuu mahalleen maahan niin kuin muutkin koilliseen katsojat. Lähistöllä tarmokkaasti maata nokallaan kopsiva harakkapari nostaa ennakkoluuloisen ärtyneenä päätään kanien mielenmuutoksista, mutta ruoka näin aikaiseen aamulla näyttää olevan nälkäisten lintujen mielessä tärkeämmällä sijalla ja kopsotus jatkuu.

Erilaisuuden pelko, ksenofobia ja rasismi puolestaan kaivertavat sekä tätä kirjoittavan blogihenkilön mieltä että – ehkä vähän tärkeämmin ja jos uskoo usein kuulemaansa – koko länsimaisen yhteiskunnan juuria. Mutta mitä ihmettä se erilaisuuden pelko, rasismi, on. Henkilön mieltä askarruttaa erityisesti sana piilorasismi.

Näitä juttuja hyppäsi ajatuksiin lukiessani eilistä Washington Postia (OK, en mainosta heitä nyt vähään aikaan). Siellä nimittäin referoitiin amerikkalaisen professorin Drew Westen’in tekemää tutkimusta piilorasismista ja äänestämisestä Amerikan presidentinvaaleissa. USA:n politiikassahan on vain kaksi merkittävää puoluetta, joten tällaisia juttuja on helpompi tutkia siellä kuin esimerkiksi Suomessa, jossa lähestulkoon kuka tahansa voi perustaa puolueen ja päästä eduskuntaan – varsinkin, jos on nimeltään Vennamo.

Yksinkertaistaen Westenin – joka on syntyjään itärannikon liberaaleja ja kuuluu johonkin Amerikan yhteiskunnan lukuisista vähemmistöryhmistä – tutkimus sanoo, että ne henkilöt, joilla on piilorasistisia mielipiteitä tai ennakkoluuloja, äänestävät useammin rebublikaanista puoluetta kuin demokraatteja. Ja tämä todistettiin näyttämällä ihmisille kuvia valkoisista ja värillisistä naamoista.

Pieni muistelun pätkä nuoremmilta vuosilta Ylioppilaslehden muistuttamana:

Opiskelijat tulvivat taloonsa. [HYY:n] Hallituksen palkkaamat gorillat heittäytyvät massoja vastaan, yrittävät paikata barrikaadeja (sic!). Raskas marmoripöytä heitetään kohti valtaajia. Sitten otetaan nyrkit avuksi. Liisa Manninen saa raskaan iskun rintaansa. (Johan von Bonsdorff: Kun Vanha vallattiin)

Niin kuin moni muukin Vanhan valtaaja, punaisessa käsivarsinauhassa joukkojaan johtanut trotskilainen Liisa Manninen, Tampereen toimittajakoulun kasvatti on tietysti YLE:n suojatöissä – salanimellä Liimatainen. Kommunismin kaaduttua Manninen on kääntänyt suosionsa kohteeksi arabimaailman, johon tällä valtaajaeliitillä oli jo alun perin hyvät yhteydet, samaa kansainvälistä taisteluahan he kävivät.

Monet valtaajista päätyivät poliitikoiksi – pääosin demareihin, jossa etenemismahdollisuudet olivat paremmat kuin varsinaisessa aatteellisessa kodissa – kommunisteissa – ja monet päätyivät ministereiksi, jopa presidentiksi asti.

Ja tästä päästään sujuvasti Suomen presidentinvaaleihin, joissa en tällä(kään) kerralla äänestänyt.

Vastakkain oli kaksi Suomen poliittisen eliitin kermaan kuuluvaa henkilö, joiden nykyisin julkisuudessa esitettyjen mielipiteiden välillä ei paljoa intohimoja herättäviä eroja ole, huolimatta siitä, että eräs virtuaaliystävä, A. Virtanen, jolla on ilmiselviä vaikeuksia ymmärtää jatkuvuuden ja pysyvyyden välistä eroa, salahaukkui Niinistöä päivittäin Parnasson uusilla kirjallisuussivuilla (ja mikä ettei onhan hänkin kirjailija, tai tarkemmin sanottuna runoilija, joka lisäksi on saanut juuri merkittävän valtionpalkinnon työnsä tunnukseksi – sen lauluja jne). Ja raivoisat ruusut vihreiden riveissä meinasivat repiä toisilta nutturapäiltä pinnit päästä, kun nämä uskaltautuivat kannattamaan Niinistöä toisella kierroksella.

Muilta osin koko kampanja oli lattea, kuin haalistunut, maitoon tehty kalakeitto, vailla intohimoja, ja äänestäjät varmaan ihmettelivät uurnilla, mitä siellä oikein tekevät.

Tämä on tietysti ennakkoluuloinen väite. Joka pulppuaa omista kokemuksistani, valinnoistani, teoistani ja muistoista, joita minulla on omasta elämästäni ja siihen vaikuttavista muista ihmisistä. Ja pulppuaa ehkä vaikeudesta ymmärtää faktojen ja mielipiteiden välistä eroa, tai vaikeudesta yleensä ymmärtää, että mielipiteillä ja faktoina esitetyillä henkisillä asioilla olisi jotakin merkittävää eroa.

Kuva Iltalehti: Miss Suomi-ehdokas haistattaa pitkät poliittisille sellu-mielipiteille.

Minä nimittäin muistan Tarja Halosen parin vuosikymmenen takaa, sen sijaan Niinistön Suomessa en ole edes asunut, joten hänestä minulla ei ole kuin blogiystävieni ennakkoluulojen suodattamia mielipiteitä.

Mielipiteethän ovat kuin persereiät – kuten vanha, roisi sanonta kuuluu – ja lähestulkoon kaikilla ne toimivat samalla tavalla. Eli poistavat kuonaa, jota on tullut ahdettua yläpäästä sisälle.

Arvoisa Lukija hyväksynee sen, että minulla on näitä omia muistikuvia Halosen poliittisesta urasta. En tosin ole koskaan kuullut enkä oikein usko hänen tosissaan sanoneen (vappupäissään tai suutuspäissäänkin tulee usein sanottua asioita, joita ei sitten liiemmälti viitsi jälkikäteen muistella), että Suomen tulisi liittyä Neuvostoliittoon, mutta merkillepantavaa on se, että tällainen väite voidaan esittää eikä se tunnu äkkiä ajatellen mahdottomalta. Hyökkäävän-puolusteleva rektio Halosen leirissä osoittaa, että sielläkään ajatus ei ollut aivan mahdoton. Moni senaikainen äkkiväärä vasemmistolainen toisteli jumalattarensa, suomalaiseksi erityisen värikkään poliitikon Hertta Kuusisen, Terijoen hallituksen 'pääministerimme' Otto-Ville Kuusisen tyttären, sanoja muodossa tai toisessa, kun hän sanoi, että ’Tsekkoslovakian tie on Suomen tie’.

Sen sijaan yritän muistella Tarjan lausuntoja arabimaiden ja länsimaiden välisestä konfliktista, vierailuja länsimaiden vastustajien öljyllä silatuissa hoveissa ja puheita Neuvostoliiton ja Itä-Saksan oloista verrattuna länsimaisiin oloihin, niin kuin esimerkiksi Suomessa. Tämän kaiken siis muistan hämärällä ja ennakkoluulojen värittämällä aikalaismuistilla, ja samasta syystä monilla Tarjan aikalaisena varttuneilla muillakin äänestäjillä on ehkä vaikeuksia antaa ääntään juuri tälle nimenomaiselle äärivasemmistolaiselle naiselle, varsinkin kun hän on lisäksi lakimies. Lisäksi yritin ajatella, mitä hän on saanut mielipiteidensä mukaisesti aikaiseksi ensimmäisen kuuden vuotensa aikana. Ja vastauksen täytyy olla, että ei kokolailla tai juurikaan mitään.

Niinistöllä on varmasti oikeiston mielestä runsaastikin avuja presidentiksi, mutta itse en antaisi ääntäni hänellekään. Varmasti aivan väärillä perusteilla tätä niin kuin Tarjaakin ajattelen, mutta ajattelen kumminkin, että on jotakin, jota en tiedä, valoisasta luonteestaan ja rullaluistimistaan huolimatta, hänessä on jotakin öistä, jotakin pimeydestä, jotakin salattua, jota meillä kaikilla tietysti on, ja niin äänen antaminen on mahdotonta. Onneksi kaikilla äänestäjillä on Suomessa myös mahdollisuus olla äänestämättä. Useimmat poliitikot eivät tietysti huomaa tällaista kannanottoa, mutta siitä huolimatta se on juuri sitä - kannanotto. Voi esimerkiksi aikansa kuluksi ja mielensä virkistykseksi laskeskella äänestämättä jättäneiden ja toisaalta Tarjan ja Saulin ääniosuuksia koko äänestäjäkunnasta. Tarja ei todellakaan ole koko kansan presidentti. Niinhän demokratia tietysti toimii.

Drew Westen on varmasti oikeassa. Vaalikäyttäytymiseen vaikuttavat salaiset ajatukset, ennakkoluulot. Niitä kutsutaan mielipiteiksi. And so what?. Westenin tutkimus vaikuttaakin tyypilliseltä sosiologien nollatutkimukselta, jolle on lisäksi tulkinnassa annettu puoluepoliittinen kierre (spin). What’s new?


Harakkapariskunta on lennähtänyt pihan puihin jököttämään ylimmille oksille karvat ylpeästi pörhöllä. Kanit ovat kaikki hävinneet näkyvistä, osa oikealle, osa vasemmalle. Maailma on muuttunut harmaammaksi ja heikosti vihertävä nurmikko näyttää siltä kuin sille olisi laskeutunut yöpakkasten huurua.

Kuolemaantuomitun blogi

Kuolemantuomio on malka sivistyneeksi itseään kutsuvan yhteiskunnan silmässä. Yleensä se annetaan vain rikoksista, jotka ovat olleet epäinhimillisen julmia, lapsenraiskaus ja murha, raaka murha yleensä. 'Tavallista' ihmistä puistattavia rikoksia, joiden tekijät ansaitsevat kaikkien halveksunnan. Mutta eivät kuolemantuomiota.


Kuva: Näyttelijä Danny Glover (mm. Lethal Weapon-elokuvat) vastustaa kuolemantuomioita.

Kuolemaantuomittujen puolustus, riippumatta todistusten pitävyydestä, on useimmiten syyllisyyden kieltäminen. Mikä tietysti on inhimillistä ja ymmärrettävää. Syyllisyys kielletään jopa tapauksissa, joissa se on ensin myönnetty. Tämäkin on täysin ymmärrettävää.

Useimmiten kuolemaantuomittu on suljettu selliinsä odottamaan tuomion täyttöönpanoa. 'Tavalliset' ihmiset voivat rauhassa unohtaa, että tuomittu on ihminen. Oikeuslaitos ja usein julkinen sana pyrkivät epäinhimillistämään tuomitun, rikoksen yksityiskohtia julkaistaan tarkkoine kuvineen, erityisesti sellaiseen erikoistuneiden lehtien toimesta. On lähes mahdotonta nähdä ihmistä kuvien takana, kumpaakaan ihmistä ehkä - uhria tai tekijää.

Washington Post kertoo perjantaina amerikkalaisesta Vernon Lee Evans Jr:sta, joka on tuomittu kahdesti samasta kaksoismurhasta kuolemantuomioon Marylandissa, USA:ssa. Tuomion mukaan hän suoritti vuonna 1983 palkkamurhan, jonka kohteina oli kaksi häneen liittymättömän huumeoikeudenkäynnin todistajaa: 27-vuotias David Scott Piechowicz ja tämän käly Susan Kennedy, joka oli 19-vuotias. Evansin tyttöystävä todisti tätä vastaan oikeudenkäynnissä.

Evans on tuomion jälkeen ja saatuaan julkisuutta kieltänyt murhanneensa uhreja. Todisteet näyttävät vankoilta, mutta minun on tietysti mahdoton sanoa mitään siitä puolesta.

Evans on kuitenkin aloittanut blogin, jossa hän mm. jakaa viisauttaan kenellä tahansa, joka lähettää kysymyksiä kuolemantuomiota aktiivisesti vastustavalle Ginny Simmons'ille, joka välittää ne Evansille ja jullkaisee vastaukset blogissa nimeltä meet Vernon.

Eli Evans on Vuorten Viisas, jota voi lähestyä ei suoraan vaan edustajansa välityksellä, joka välittää tämän viisauden hedelmiä meille tavallisille ihmisille.

Tämä on taas mielenkiintoinen moraalinen dilemma, onko oikein, että kuolemaantuomittu saa pitää blogia? Onko oikein, että ihmiset kyselevät tämän mielipiteitä sekä yleisistä, mieltään askarruttavista asioista, että tästä nimenomaisesta kuolemantuomiosta? Onko oikein että aktivisti Simmons auttaa tuomittua miestä? Onko oikein, että hän saa vakuutella syyttömyyttään, vaikka todisteet on kahdessa oikeudenkäynnissä todettu riittäviksi tuomion langettamiseksi?

Ja tietysti: onko oikein, että sivistysvaltio langettaa kuolemantuomioita?

Siinäpä taas purtavaa tätä bloginpitäjää viisaammillekin ihmisille. Itselläni moraalirihmastot aivoissa, varsinkin vasemmalla puolella, ovat vahvasti sotkussa. Oikea puoli tietää varmuudella, että kuolemantuomio on jäänne ihmiskunnan raadollisemmasta menneisyydestä ja pitäisi ehdottomasta kuuluakin sinne.

Arvoisalla Lukijalla saattaa olla tässä asiassa paljon selkeämpiä ajatuksia kuin itselläni.

Ja lopuksi, Vernon antaa tämän neuvon huolestuneelle brasilialaiselle Felipelle:

You could have friends if you stopped being on guard. Your music is a
perfect tool to lure a friend. Everyday should be a blessing because you can get
up and do something you really like doing. I’ll tell you what, summer is coming,
set up somewhere and just start playing in that location a couple of days and
see what happens. Instead of going to the movies, go somewhere where men and
women play music.

Mitäpä siihen lisäämän. Taustamateriaalia kuolemantuomiosta Amerikassa täällä.

Koiran vuosi kiinaksi

Virtuaaliystävä Linnunradan liftaaja kommentoi edellisessä, että olen mahdollisesti käyttänyt väärää merkkiä Koiran vuodelle, josta ennusteiden mukaan on tulossa sekä hyvä että huono!!?.

Hän saattaa olla oikeassa. Löysin pikaisella etsinnällä kaksi muutakin merkkiä, joita kutsuttiin koiran merkeiksi, joten panen tähän ihailtavaksi toivoen, että ne eivät tarkoita mitään pahaa. Voi olla, että vasemmanpuoleinen tarkoittaa yleensä koiraa ja oikealla oleva tulikoiraa, jonka vuosi eilen alkoi. Voivat mekitä siis mitä muuta tahansa myös.


Samalla sanottakoon, että onnea presidentti Haloselle, vaikka toinen kausi tuleekin ilman ansioita. Toisaalta eipä Niinistö kai olisi presidentin paikkaa sen kummemmin ansainnut. Kukapa olisi. Oma ehdokkaani on viehättävä kulttuuriministerimme Tanja, joka siis kannatti pitkin hampain Niinistöä tälle merkittävälle poliittiselle tuolille.

Tähän alle vielä lynyt kiinalaisen Su Shin runo (en uskalla yrittää suomennosta):

To what can our life on earth be likened?
To a flock of geese,
alighting on the snow.
Sometimes leaving a trace of their passage.

Hyvää kiinalaista uuttavuotta 4704

Tänään alkaa Koiran vuosi kiinalaisessa kalenterissa. Kaikkien on syytä muistaa koiria kuten naamaltaan aina-surullista (nyyh) Mr. Bones’ia, missä tämä sitten lieneekään, kun ei enää ole Timbuktussa, ja viimeksi kuullun mukaan tämä innokas ja adiktoitunut bloggari oli ilmeisesti Ulan Batorissa marraskuun lopulla. Tunnettuja kiinalaiskoiria, Mr Bones’in lisäksi, ovat mm. Shirley McLain, Bill Clinton ja iki-ihana Jennifer Lopez.

Kiinalaisvuosista tietysti lähinnä omaa sydäntäni on Apinanvuosi, oma vuoteni, joka oli edellisen kerran vuonna 2004 ja seuraavaksi vasta 2016.

Kalenterin eläimiä on 12, koska Buddha kutsui kaikki eläimet joihinkin tunnetusti riehakkaisiin uudenvuodenjuhliinsa eläessään joskus 400 vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua. Vain 12 tuli paikalle ja heistä tehtiin kiinalaisen kalenterin maskotteja. Ehkä muut eläimet olivat saaneet kohtalostaan vihiä, eivätkä siksi tulleet? Kukapa senkin niin tarkasti tietäisi.

Helpoin tapa juhlia uuttavuotta on antaa lapsilleen rahaa punaisessa kirjekuoressa, puutteessa kitupiikeiltä vanhemmiltaan saamiensa viikkorahojen varassa elääkituuttavat lapsirukat olisivat varmasti lahjoista ikionnellisia.

Joten, Arvoisa Lukija, tee kerrankin poikkeus: lahjo omaa lastasi:))

Tämä allaoleva merkki saattaa tarkoittaa koiraa, mutta voi se tarkoittaa jotakin muutakin.

Crash course on gender dependent English

Jos menet naisesi/miehesi luo, älä unohda ruokaa (Kaura). Lisäksi tarvitset käyttökelpoisen sanakirjan. Ohessa englannikielinen sukupuoliriippuvainen sanakirja (muokattu hieman kyberavaruudessa leviävästä).

WOMEN'S ENGLISH:
1. Yes = No
2. No = Yes
3. Maybe = No
4. We need = I want..
5. I am sorry = You'll be sorry
6. We need to talk = You're in trouble
7. Sure, go ahead = You'll be in trouble
8. Do what you want = You are already in trouble
9. I am not upset = I am upset, you insensitive moron!
10. You're certainly attentive tonight = Is sex all you ever think about?

MEN'S ENGLISH:
1. I am hungry = I am hungry
2. I am sleepy = I am sleepy
3. I am tired = I am tired
4. Nice dress = Nice arse/tits!
5. I love you = I want to have sex!
6. I am bored = Let's have sex!
7. May I have this dance? = Do you want to have sex?
8. Can I call you sometime? = Do you want to have sex later?
9. Do you want to go to movies? = So, you don't want to have sex yet?
10. Can I take you out to dinner? = Do you want to have sex after a burger and a couple of beers?
11. I don't think those shoes go with that outfit = I'm gay

NIMBYstä, naapureista ja ostereista

Kuuntelen Elisabeth Leonskajan soittamia Chopinin nokturnoja samalla, kun olen kiitollisena lueskellut eilisen yksivuotissyntymäpäivän vuoksi saamiani onnitteluja. Musiikkimakuni ei ole kovin kehittynyt (pidän vanhasta muistista ja tuttuudenkin vuoksi Katri-Helenasta ja näistä nuoremmista naislaulajista erityisesti Maija Vilkkumaasta, jonka laulamaa Se ei olekaan niin (huom. Saara) kuunnellessa on kyyneleet aina joko nielussa tai poskella), ja Chopinin musiikista pidänkin eniten juuri kaikkein helpoiten pidettävästä Nokturnosta Opus 9/1 B-molli-Largetto, jota tämä Elisabeth Leonskajakin taitavasti tapailee albumissa, jonka nimi on yllättävästi Chopin: Nocturnes.

Pidän myös ostereista kovasti. Ja syön niitä hyvällä ruokahalulla, vaikka kutsunkin itseäni häpeämättömästi kasvissyöjäksi. Tämä annettakoon anteeksi, koska en syö mitään maaeläimeksi luokiteltavaa, enkä useimpia merieläviäkään, vaikka lohen, sillin, ostereiden, simpukoiden ja grillatun meriahvenen suhteen teen poikkeuksen.

Eli syön siis mielihyvin ostereita.

Tämä totuus putkahti mieleeni seuratessani virtuaaliystävä Kauran (kiitos vaan onnitteluista, Kaura) Viistolla pinnalla löytynyttä linkkiä Jenni-Juulian Vammaisen vartalon kuvat-blogille, jossa J-J puhui mm. NIMBY-ilmiöstä (muistattehan Arvoisat Lukija, NIMBY eli not in my backyard). J-J oli mm. lukenut Ritta Kuparisen väitöskirjaa nimeltä Ei meidän naapuriin. Yllytän kaikkia lukijoita vierailemaan J-J:n ajatuksia herättävässä blogissa. Virtuaaliystävä SusuPetal oli myös käväissyt siellä ja todennut omapäisesti, että Every man is an island. Hän on juuri kirjoittanut omalla saitillaan homo-novellin ilmeisesti Brokeback Mountainin elähdyttämänä, tosin en tiedä tätä elähdyttämisjuttua aivan varmuudella.

Mutta niistä mielellään syötävistä ostereista piti siis mainita. Ja syynä on tällä kierroksella löytynyt bloggari Rita Maestra, joka vierailee suurlöhetystöissä ja kertoo osteri-vitsejä, yksi löytyy täältä. Rita kertoo myös otsikolla Favole in Italiano mitä La Bella Addormentata nel Bosco tarkoittaa.

Hyvä Rita Maestra, huumorintajusi on ilmiselvästi mielenkiintoisella tavalla omituinen. Minä aion kuitenkin edelleen syödä ostereita milloin vain rahat ja tilaisuus sen sallivat. Ja niiden kanssa sopii tietysti erinomaisesti mikä tahansa kuiva chablis, erityisesti La Chablisiennen Grand Cru, ja jos rahat eivät siihen riitä niin heidän Petit Chabliksensa - edes vuodelta 2003 - ei ole ollenkaan pahaa.

Dionysoksen kevään 204. "lastu"

Kirjallisuus pyrkii selittämään kaaosta,
ei järjestämään sitä.

Dionysoksen kevät on yksivuotias tänään

Sanomalehtimiehistä, vähän gentlemaneista ja Tintinistä,

joka on kuuluisin belgialainen - tietysti, jos Georges Simenonia ei lasketa mukaan, hänhän oli syntyjään Belgian Liege'stä. Arvoisa Lukija muistaa tietysti Simenonin luoman pariisilaisen rikosetsivä Maigret'in.

Kuten hyvin tunnettua, Tintin oli sanomalehtimies. Tai 'on' pitäisi ehkä sanoa, hänhän on fiktiivinen henkilö eikä näinollen vanhene, muutu tai kuole, ellei julkaisuoikeuksien omistaja päätä tappaa häntä hetkellisessä mielenhäiriössä. Tintinhän on omistajiensa leiväntuoja.

Viereinen kuva vihjaa myös, että Tintin saattaa arvostaa hienompiakia asioita elämässä, kuten viinaa , musiikkia ja naisia.

Vähän niin kuin eräs toinenkin belgialainen sanomalehtimies. Belgian suurin lehti on ranskankielinen Le Soir. Ja heillä oli aikaisemmin työssä lehtimies, taloustoimittaja tarkemmin sanottuna, nimeltään Philippe Servaty, jolla oli myös vapaa-ajan harrastus. Hän nimittäin harrasti kahta useimpien miesten mielipuuhaa: naisia ja pornografiaa, ja jostakin kummasta syystä oli päättänyt harrastaa niitä muslimimaassa - Marokossa. Servaty piti kovasti harrastuksestaan ja halusi jakaa ilonsa mahdollisimman monien muiden kanssa, ja - uskomatonta kyllä - julkaisi juttuja ja kuvia marokkolaisista naisvalloituksistaan internetillä. Le Soir-lehti oli vähemmän kuin ilahtunut saamastaan ilmaisesta mainoksesta.

Servatyn toimien seurauksena oli 13 marokkolaisnaisen vangitseminen viime vuoden kesäkuussa syytettynä sukupuolisuhteesta Servatyn kanssa - eli moraalittomuudesta, josta muslimilain mukaan on naisille seurauksena kuoliaaksikivittäminen.

Näin ei onneksi käynyt, ja 11 naisista on nyt vapautettu vankilasta (kärsittyään siis 8 kuukautta tuomiostaan) ja kaksi pysyy vankilassa syytettynä esiintymisestä pornokuvissa. 70 muuta naista on Servatyn jäljiltä tutkittavana Marokossa. Vieressä yksi Servatyn ottamista 'taidekuvista'.

Tästä ei voi oikein sanoa kuin, että tämä Servaty on selvästi naisiin vetoava mies. Oheinen kuvakin sen tietysti todistaa. Ja Agadirin seurapiireissä tullee riittämään meheviä juttuja moniksi tuleviksi vuosiksi. Ja ymmärrettävästi jotkut agadirilaismiehistä uhkaavat tehdä muutakin kuin kuunnella näitä tarinoita. Servaty, jonka 'nom de plume' näissä vapaa-ajan hommissa oli Belguel, on piilossa jossakin päin Eurooppaa - ja mahdollisesti hyvin pitkän aikaa. Hän on ilmiselvästi 'gentleman' luonnoltaa, ja on mm. antanut seuraavan kommentin yhdestä naisestaan:

“I met her walking down the street in her djellaba. A few minutes later
the f***ing bitch did everything I wanted. Miracles do happen, even in a muslim
country!”

Haamupäivitys

Tämä on koelähetys kommentointiongelmien vuoksi!

Lukijatilastojen kaunistamiseksi

bloginpitäjät tietysti yrittävät tehdä kaikkensa. Jotkut laiskat bloginpitäjät ottavat helpon linjan ja kirjoittavat ylivoimaisen erinomaista ja informatiivista blogia, joka pelkällä laatupainollaan kiinnostaa hirmuisen suuria kansankerroksia ja kelluu kuukausitolkulla blogitilastojen ensimmäisellä sijalla.

Dilbert'illä on viereinen ehdotus, jolla me tavalliset blogihenkilöt voimme luoda ympäristöllemme toimivan illuusion menestyksekkäästä ja potentiaalisesti hyvin tuottavasta blogista.


Tai vaihtoehtoisesti, blogihenkilö voi harkita tehtävän delegoimista pätevämmälle mutta vain vähän ansaitsevalle henkilölle. Sediksen kommentoima Hesarin ehdotus työvoimaongelmien helpottamiseksi orjatyövoiman käytöllä on myös syytä pitää mielessä.

Erkko-yhtymän aivopesua kaipaa vasta

Todella, kun se puuttuu. Belgiassa pohjoismaalaisia lehtiä levittänyt yhtiö on mennyt tämän vuoden alussa nokilleen sillä seurauksella, että suomalaistenkin lehtien, mm. Iltasanomien ja Hesarin, saaminen Brysselissä on tyrehtynyt tyystin.

Tämä panee ajattelemaan lehden todellista merkitystä.

Hesaria olen tietysti kunnon suomalaisena lukenut niin kauan kuin muistia riittää. Erkkojen puristusote suomalaisten mielipideilmastossa on tietysti meille kaikille itsestään selvyys, niin kuin Kekkosen vaalivoitto (eikun siis Halosen) tai KOM-teatterin tasapuolinen suhtautuminen yhteiskunnan moniarvoisuuteen. Hassua on, että kun tällaisesta puristuksesta pääsee välillä eroon, sitä kaipaakin yht’äkkiä aivan vietävästi.

Lehden – niin kuin kirjankin – lukeminen internetillä on vieläkin jotenkin vierasta.

Kyllä sitä tietysti tyytyväisenä toteaa internetinkin välityksellä, että onko Nykänen vankilassa vai naimisissa tai ovatko kaikki rallikuskit alkoholisteja, kun sellaisia juttuja ei kuitenkaan viitsi otsikkoja ja ingressin muutamaa sanaa lukuun ottamatta edes lukea. Mutta lehden haluaa tiiviisti kiihkosta kostuviin nyrkkeihinsä, jos lukee Olli Kivisen, tuon Suomen lehdistön europropagandan etäispesäkeen omahyväisiä kannanottoja – kolumnistithan olivat oman kulta-aikansa bloggareita – tai miten Alpo Rupin Pullapoika-sarjakuva pärjää sarjakuvafestareilla Dilbertin rinnalla.

Ns. lehden näköispainoksen lukeminen 15-tuumaisella näyttölaitteella on täysin toivotonta ja mieltätyydyttävä paperin kahina siitä kuitenkin puuttuu, vaikka lukeminen jotenkin tihrustamalla onnistuisikin.

Eli jos belgiansuomalaisten äänet ratkaisevat väärän presidentin valinnan tulevissa vaaleissa, asiasta voi surutta syyttää Erkkoja ja heidän lehtiä jakavia lahtarikätyreitään.

Tosin Rauno Räsänen kertoo eilisessä blogissaa otsikolla ’Muinaista ’feminismiä’ miksi Halosella on voittamaton rako Niinistöön nähden jopa mielipidemittauksissakin.

Visionäärin pään sisällä

Inside the mind of a Visionary Filmaker on Stanley Kubrick näyttely, johon en valitettavasti ehtinyt sen ollessa Berliinissä ja Frankfurtissa. Sen sijaan hyvällä onnella ja sattumalta onnistuin sen näkemään Melbournessa käydessä.

Nimittäin Australian Centre for the Moving Image esittelee Kubrickin elämää ja töitä tammikuun 29. päivään saakka. Museo on Federation Squarella Melbournen keskustassa. Aukion elämää voi tarkastella WEB Cam'illa Australian päiväsaikaan (yhdeksän tuntia edellä Suomeen verrattuna).

Joten, jos näet tämän ja olet sattumoisin Melbournessa juuri nyt, älä jätä elämäsi tilaisuutta käyttämättä.

Samalla voit poiketa ACMI’n Booth’issa, joka oli valitettavasti huollossa minun käyntini aikana, mutta sinulla saattaa olla parempi onni.

Kirjallinen blogi?

Saara, vai oliko se kommenttirobottinsa Petra, etsi kirjallisia blogeja ja oli löytämäänsä tyytymätön.

Tämä Suuri Naisdekkari-blogi ehkä sopisi tämän skitsonäreän naislauman käsitteen 'Kirjallinen Blogi' alle.

Huom: Kuva on kopioitu/varastettu Naisdekkarin blogista, ja saatan joutua siitä vaikkapa Vera Vaaran kanssa vaikeuksiin.

Omituisuuksiani

Blogisisko haastoi minutkin tähän tunnustuskilpailuun, joka näyttää lietsoneen jo jonkin aikaa blogistaniassa, joten tässä tulen ja vähän jälkijunassa.

Kuva Hanhensulka: Hämärtyvät muistot (Mäkikylä, Sonkajärvi, kesä 2005)

1. rakastan kirjojen hypistelyä ja haistelua, minun on vaikea kävellä kirjakaupan ohi poikkeamatta sisään, käyn aina Pariisissa Shakespeare ja Co’ssa, jonka edessä haluan tulla joka kerta kuvatuksi (ei ole aina onnistunut, kun en muista ottaa kameraa mukaani)
2. itken pienimmänkin tilaisuuden tarjoutuessa
3. minun on hyvin vaikeaa sanoa ’ei’ - millään kielellä
4. minulla on aina luettavana useita kirjoja samanaikaisesti
5. minulla on toimistossani yksitoista purkkikasvia, joista useimmat hyvin isokokoisia ja jotkut melko huonokuntoisia, mutta elossa, joten en voi niitä poiskaan heittää.

Hups, niitäpä löytyikin juuri viisi. En oikein tiedä ketä haastaisin, koska useimmat meistä ovat jo tehneet tämän tunnustuksen. Haastan kuitenkin Ciliegian ja Vaskitsan, jotka eivät ole vielä tunnustaneet mitään. He päivittävät blogiaan niin harvoin, että ehkä eivät edes huomaa haastetta.

Muuten, toivottavasti olette jo huomanneet Marja-Leena Rathjen sivulla alkaneen englanninkielisen omituisuuskeskustelun.

Kuraan kuollut kuttukin

olisi ehkä paremmassa kunnossa kuin höyhenpeitteinen lentomatkustaja 30 tunnin matkanteon jälkeen.

Kolme tuntia ennen lentoa täytyi mennä kentälle varmistaakseen saavansa käytävänpuoleisen paikan! Turhuuksien turhuus, laihana tuloksena oli litistyminen Qantasin lennolle Melbournesta Singaporeen 6.5 tunniksi kapealle istuimelle kahden satakiloisen miehen väliin, joista toinen murjotti ja toinen oli muuten vaan pahalla päällä.

Kiusallanikin käyttäydyin (yli)pirteästi ja lirkuttelin emänniltä liikaa viiniä, kaksi giniä ennen ateriaa ja tuplakonjakit päälle. Qantas oli unohtanut tilatun kasvisruoan, mutta matkustamon ihanat mutta kovin pitkät ja isokokoiset hengettäret loihtivat klubiluokan puolelta köyhän ja litteän (mutta ystävällisen) turistiluokan matkustajan eteen maukkaan kasvislautasen ja päälle juustolautasen, jonka kanssa kaatoivat lasillisen australialaista, McLarenin laakson shiraz-viiniä. Air Francen lentoon Singaporesta Pariisiin palaan vielä toisessa lastussa. Ja lopuksi tunti kaksikymmentä minuuttia Thalys-junan viimeisen vaunun heiteltävänä päätti rankan matkanteon.

Gaius Valerius Catullus (Jukka Kemppisen suomentamana, WSOY,1990) sanoi kaiken kohdalleen runossaan (huom. linkki on pdf-tiedostoon) Kaada poika vanhaa Falernon viiniä:

Kaada poika vanhaa Falernon viiniä,
mutta kaada raakana.
Humalaisten jumala
on kännissä kuin kärpänen.
Sekoittamaton vesi
on raakalaisten juomaa.
Täällä hallitsee
sekoittamaton jumala.

Vaikka Catullus tarkoittikin Bacchusta, niin kyllä tuo Dionysoksellekin, vanhemmalle Kreikan-serkulle, hyvin kelpaa. Tosin nyt on toipumisen aika - ehkä sekoittamaton vesi olisi sittenkin parempaa vanhalle ruumiille (eikä tässä kai kaukana siitä tilasta ollakaan).

Joe-poika Singaporesta,

tai jotakin senkaltaista muistuu mieleen nuoruudesta tai lapsuudesta. Ja vanhemmalta ialta muistaa taas hyvin Singapore slingin, joka ei ole vain hyvan makuinen vaan hyvan nakoinenkin, vaikka vaaleanpunainen ei ehka vaikuta erityisen miehekkaalta edes korkeassa lasissa.

Tanaan on jatkoyhteydelle kuitenkin niin kiire, etta Raffles-hotellissa ei ehdi edes pistaytya ja slingit jaavat nain ollen nauttimatta. Changin lentokentan Cactus-baarissa toki ehtii kaataa kurkusta alas yhden huurteisen tiikerin, ja sitten jatkamaan matkaa.

Tanne paasi Melbournesta 6.5 tunnissa. Pariisiin Air Francella vasta lahes 14 tunnin kuluttua. Hanhenkin sulat taitavat noin pitkasta matkasta porroytya. Tervetuloa Euroopan pakkanen ja kurainen talvi - ja auringon ikava.

Artyneen lentomatkustajan olematon keveys

Lentomatkustaminen nostaa v-kayraa ylettomasti, vaikka kuinka yrittaisi olla suuttumatta. Oliko se Manu Koivisto, joka sanoi jossakin, etta ei pida provosoitua vaikka provosoitaisiin. Manu itse provosoitui tietysti alinomaan alamaistensa tolvaisyista, ja tunnettu totuushan onkin, etta mika sopii Muhametille ei sovi taman hevoselle. Manun oppi ei ole oikein hyvin mennyt perille omalta osaltani, ja provosoitua taytyy vahan valia, joskus ihan pienistakin asioista.

Istun parhaillaan Melbournen kansainvalisella lentokentalla naama murjotuksesta puutuneena ja suren havinneiden lehtieni ja kirjojeni peraan.

Kavi nimittain niin, etta olin pakannut matkalaukkuni vain 22 kiloiseksi Air Francen opetettua noyryytta Pariisista lahdettaessa - siita opetuksesta jouduin lisaksi maksamaan 280 euroa oppirahaa. Matkalaukkuni hyvaksyttiinkin mukinoitta Qantas-lentoyhtion Boeing 747-400:n kellarikerroksen uumeniin. Valitettavasti kasimatkatavaraani en ollut punninnut. Sen punnitsi puolestani turvatarkastaja, ja totesi, etta sallitun seitseman kilon sijasta painoa oli 13.5 kilo, josta taytyisi nyt maksaa ylipainomaksu.

Kasimatkatavara oli taynna kirjoja, joita olin ostanut jo ennen Euroopasta lahtoa ja taalla etelassa myos. Lisaksi olin saanut lahjoina kirjoja, joita en ollut edes ehtinyt lukea. Sielu joutui kovalle koetukselle, kun taaksensa joutui jattamaan mm. Carpelanin Kesan varjot, joistakin taidenayttelyista ostettuja teoksia ja Milan Kunderan Art of the Novel, jonka ostin syksylla Shakespeare ja Co'sta Pariisin vasemmalla rannalla. Seka joukon suomenkielisia lehtia, jotka onneksi oli jo paaosin luettu. Miniani T. lupasi yrittaa saada niita pois Qantasilta, mutta eipa ole suuria toiveita, etta nain kavisi.

Tata seuraavaa ei tietysti pitaisi sanoa, mutta suutuspaissaan sita tulee sanottua tallaistakin.

Nimittain vaikka olenkin 185 senttinen, painan vain noin 70 kiloa, ja ylipainoinenikin olin viela reilusti alle 90 kilon, joka nayttaa taalla isojen pihvien maassa olevan miesmatkustajien alarajana. Lieneekohan siita oikein laki olemassa, kun ylipainoisuus on niin yleista koko maassa.

Australiahan on maailman ylipainoisin maa. Tama fakta oli itselleni yllatys ensimmaisella kerralla taalla kaydessa. Australian miniani T. on nimittain varsin sipsakka ihminen. Jotenkin olin aina olettanut, etta maa on miehitetty urheilevilla, solakoilla ja pajunvarpua muistuttavilla ihmisilla, joilla on nahka kuin saunanlauteilla savustetun siankinkun kylki. Mutta nain ei siis ole laita. Vaalea ihokin on taalla ruskeaksi paahtunutta yleisempi, koska kaikki ovat patologisen ihosyopapelon vallassa. Ja ihan aiheellisesti tietysti.

Eli kovin on naama mustana ja mieli maassa, vaikka kotimatka on alkamassa kokonaisen viiden Australianviikon jalkeen.

Ulkona aurinko mollottaa vaaleansiniselta taivaalta ja lampotila on 41 astetta varjossa. Kainaloon matkatavaroista pelastettu talvitakki tuntuu itsestakin jotenkin naurettavalta. Mutta taalla on kai muutenkin tullut muututtua muotivammaiseksi farkkushortseissa ja varvastossuissa talloessa. Toivottavasti tyyli on kuitenkin sailynyt sen verran, etta ranskalaiset paastavat sunnuntaiaamuna sankipartaiseksi muuttuneen matkustajan livahtamaan Brysselin-junaan.

Saapa sitten nahda.

Terveisia Australiasta

Hyvaa uuttavuotta kaikilla Arvoisille Lukijoille. Ja anteeksi pitka vaiettu aika, mutta on ollut kiireita.

Nimittain joulu ja uusivuosi on kiehuttu Australiassa. Lento Air France’lla alkoi 18.12. Charles de Gaullen kentalta Pariisin lahelta Singaporen kautta Perthiin Australian lansirannikolla. Air Francen lippuja emme enaa koskaan osta. Nimittain kavi niin, etta ensimmaisen kerran 40-vuotisella lentomatkustajan urallani jouduin maksamaan ylipainosta, jota oli 3.5 kiloa per henkilo. Ylimaaraista maksua lentolipulle tuli 40 kertaa 7 eli 280 euroa. En ole koskaan kullutkaan, etta joku olisi joutunut maksamaan 3.5 kilon ylipainosta, mutta kerta se on ensimmainenkin.

Virtuaalituttava Pilviprinsessa, jolla on paa pilvien keskella, pystyy ehka parhaiten kuvittelemaan glamourin, jota on lentoemantien (ja –isantien) tyossa yli kolmentoistatunnin lentomatkalla, jolla puolet matkustajista on narisevia ranskalaisia. Itse en siina glamouria oikein pysty nakemaan, vaikka pidan pitkista lentomatkoista suunnattomasti. Kayn vahan valia kurkkimassa paivamaisemia tai yollista tahtitaivasta. Ja nautin jokaisesta turbulenssin heilahduksesta. Mutta pitkakin matka paattyy aikanaan. Brysselin kotiovelta Perthin lentoaseman Hertzin tiskille meni aikaa yhteensa 30 tuntia ja matkalla katosi yksi kokonainen vuorokausi, jonka tietysti saa takaisin paluumatkalla.

Joulu meni paratiisissa Intian valtameren rannalla paikassa nimelta Dunsborough. Perthin seudun saa oli viileahko, paivalampotilat vain 20-25 astetta. Dunsborough’n taivasta eivat katuvalot himmentaneet, joten tahdet roikkuivat kolmiulotteiselta taivaalta. Ihminen pystynee paljain silmin nakemaan 4000 tahtea, ja Dunsborough’ssa lahes jokainen niista kai oli tarjolla. Mukaan lukien Etelanristi, jota tosin en nahnyt nyt ensimmaista kertaa. Se tapahtui ensimmaisen kerran Comorien paasaarella samettiyossa lahes ihmisika sitten, mutta se on ihan toinen juttu...

Uusivuosi Melbournessa. Aattona oli 42 astetta varjossa ja keskiyollakin viela lahes 30. Ei valittamista, Melbournen ilotulituskin kilpailee nykyisin Sydneyn kanssa joten sampanjat nautittiin paukkuvan taivaan alla.

Uudenvuoden jalkeen vietettiin viikon verran aikaa The Grampian’in Nature Reservessa. On nahty myos taidenayttelyita, mm. British Art and the 60s seka Exiles and Emigrants, molemmat National Galleryssa Melbournessa.

Mutta kaikesta tasta ja muustakin ehka jollakin toisella kerralla, jos l;ydan sopivan tietokoneen jostakin.

Nyt vain G’Day ja No worries, Mates.

Unelmista, pellavasta ja pysyvyydestä

Miniäni P., josta pidän kovasti (tiedän, ettei hän lue näitä lastuja, joten voin hyvin sanoa näin rikkomatta ikiaikaisia perhetraditioita), sanoi muutama päivä sitten, kun käväisin Suomessa, että hän ei viitsi lukea sellaisia tekstejä, joissa ei kerrota ”oikeista” asioista.

Olin juuri puhunut jotakin Johanna Sinisalon peikkojutuista ja fantasiasta tai scifi’sta yleisemminkin. Hän oli varmaan kyllästynyt siihen, että olin koko ajan äänessä, ja sanoi mielipiteensä vähän ärtyneenä, kuin kostoksi appivanhemmalle (vähän hymyilinkin hellästi sisäänpäin, kun tiedän hänen lukevan innokkaasti mm. Anja Snellmanin kirjoja).

Tämä pani taas ajattelemaan, mikä on todellisuuden ja mikä kuvitelman rihmastoa, kudelmaa.

Ajatuksiahan usein kuvaillaan juuri noilla sanoilla: on ajatuksenrihmastoja, ajatuksenkudelmia. Molemmat sanat viittaavat kutomiseen, jota varten unelmoidaan jostakin sopivasta tuotteesta ja otetaan ensin jotakin raaka-ainetta, sanotaan vaikka pellavansiemeniä, kylvetään ja annetaan kasvaa ja sitten kootaa pellavasato talteen pellavapellolta, ja sitä sitten liotetaan, loukutetaan ja lihdataan, sitten kehrätään ja lopulta kudotaan, leikataan ja ommellaan; joko karheita rohdin arkipaitoja tai hienompia palttinaisia, yöpaitoja ja juhlapaitoja, tai muita pellavakankaasta luotavia tekeleitä.

Arvoisalle Lukijalle tullee varmasti sokkina tieto, että olen itse paitaressuna pilttinä katsellut nenääni kaivellen ja ihmettelevin silmin, kun väki keräsi pisteleviä pellavia pellolta, ja sitten loukutti jne, ja lopulta niistä kudottiin tyynynvaaruja, pyyheliinoja ja paitoja sun muuta tarpeellista, mikä jämijärveläisessä maatalossa sotien jälkeen katsottiin tarpeelliseksi.

Ja tyttärille tehtiin niistä kapioita, ja joskus pojillekin, ja kapioliinojen kulmiin kirjailtiin hellin ja toiveikkain ajatuksin koristeellisiä nimikirjaimia, johon kirjailtiin myös salaisimmat toiveet Satumaa-tangon soidessa (ei tämän Vilkkumaan laulamana, vaan jonkun samettiäänisen suomalaisen miestenorin).

Näinkin luotiin rihmastoja, ajatusten kudelmia. Niin kuin kaikessa kirjoittamisessakin. Luettavana on parhaillaan Margaret Atwoodin Penelopeia (suom. Kristiina Drews, Tammi, 2005, arvostelu Kiiltomadolla), kopioidaan tähän loppuun kirjasta laulu "Loppusäkeet":

ei puhevaltaa
elämän teillä
nimeä vailla
vain sama naama
piianpenteleillä

ei syytä meillä
kun niskat vääntyi
vaan onni kääntyi
nyt täällä ollaan
taas yhteen tullaan

näin perään juostaan
sinua huostaan
me huhuillaan
huhuu, huhuu
jo joutuin tuu
jo joutuin tuu
huhuu

Samettisilla ajatuksilla kirjaillut ”palttinaiset paidat” ovat useimmilla tytöillä kai nykyisinkin valmiina kapioita varten. Ajat eivät helposti muutu.

P.S. Äitini, joka tietysti osasi eläissään mitä vaan (ja osaa ehkä vieläkin:), seitsemänkymmentä täytettyään kehräsi langat, kutoi ja ompeli kahdelle tyttärelleen ja miniälleen Tuukkalan puvut, josta on kuva tuossa yläpuolella. Siihen tarvittiin tietysti enemmän villaa kuin pellavaa, mutta kotivalmistuksen periaate säilyy.

Bryssel on lähellä Euroopan sydäntä

Jossakin aikaisemmassa lastussa taiteilijaystävämme Marja-Leena kommentoi sitä, kuinka lähellä Pariisia Bryssel itse asiassa on, ja onhan se. Vastasin kertomalla Brysselistä vähän muutenkin ja vastauksen vei harakka, tai ehkä Tärkeimpien löytämä, väriänsä valkoisemmaksi muuttanut roskaruoka-varis, johonkin virtuaalimaailman pimeään koloon. Vastauksessa oli kuitenkin sen verran asian tynkää, että ylennän sen lastun tasolle.

Bryssel ei ole kovin keskieurooppalaisen näköinen, entinen hollantilainen kaupunkihan se onkin, tosin ei kovin leimallisesti.

Hollanninkieliset, tai flaaminkielisiksi heitä ehkä pitäisi kutsua, muistuttavat aina tiukkaan äänensävyyn tästä, vaikka nykyisin Bryssel on yhtä paljon ranskankielinen kuin flaaminkielinen, vaikka Flanderissa sijaitseekin. Ja enenevässä määrin englanninkielinen, eurooppalainen pienoissulatusuuni, taskukokoinen New York. Olen varma, vaikka en tietysti pysty sitä mitenkään todistamaan, että päiväsaikaan, poliitikkojen, eurovirkamiesten, lobbareiden ja liikemiesten tehdessä ”tärkeää” työtään ympäri Brysseliä, englanninkieltä puhutaan jopa enemmän kuin kumpaakaan alkuperäistä brysseliläistä.

Muuten aidossa Brysselin ranskanaksentissa on melko kamalalta kuulostava sointu. Ulkomaalaiselle se on kuitenkin jostakin syystä helpommin ymmärrettävää kuin standardiranska, jota ”parempi väki” täällä Belgiassa tietysti yrittää puhua kuulostaakseen ranskalaisilta, jotka kuitenkin vitsailevat belgialaisten ranskankielestä. Vähän samaan tapaan kuin hollantilaiset flaaminkielestä, ruotsalaiset suomalaisten ruotsista, tanskalaiset ruotsalaisista, muut pohjoismaalaiset norjankielestä ja saksalaiset itävallanmurteesta. Että kyllä Eurooppaan kieli-ivailua mahtuu. Tiesitkö muuten, Arvoisa Lukija, että tanskalaiset kutsuvat suomalaisia Pekaksi?

Mutta nyt siis piti Brysselistä vähän lisää. Ainoastaan sen suurtori (hollanniksi Grote Markt, ranskaksi Grand-Place), joka on Maailmanperintökohde (World Heritage Site) on säilynyt ”alkuperäisenä” (hyvin suhteellinen käsite), ja harvinaisen homogeenisena – sitä ympäröivät talot ovat pääasiassa 1690-luvulta, lukuun ottamatta Hotel de Villeä (vanha kaupungintalo, kuva vieressä) ja kaupunginmuseota (entinen yksityispalatsi), jotka ovat parisataa vuotta vanhempia.

Ranskalaiset nimittäin tuhosivat tykkitulella koko Brysselin keskustan (lukuun ottamatta niitä kahta Suurtorin taloa siis) 1695 ja se rakennettiin uudestaan heti samalla vuosikymmenellä. Ne torin ympäristön talot ovat ainoita hyvin säilyneitä siltä ajalta, muuten pääosa Brysselin rakennuksista on paljon myöhemmiltä ajoilta, 1800-luvulta ja tietysti noin sata vuotta vanhoja Victor Horta'n piirtämiä näyttäviä Art Nouveau-rakennuksia, hänellehän on perustettu oma museo Brysseliin.

Suurtorin ympäristöstä pitää melua ja hyvää huolta 1960-luvulla perustettu folkloristinen herrakerho (on siinä naisiakin jäsenenä) nimeltään Commune Libre de l'Ilot Sacré (Pyhän Saaren Vapaa Kommuuni), jonka ansiosta kaupunginosa on siistiytynyt (kaikki ilotytöt on ajettu pois), tullut turistiseksi (mm. ”ruokakatu” Rue de Bouchers on turistienkin suosima syömälä, jossa tosin ei ole kuin muutama hyvä ravintola kuten Aux Armes des Bruxelles, Chez Leon ja Chez Karim) ja talot on korjattu pieteetillä (vuoden 1960 laki vaatii vanhojen talojen korjaamista säilyttämällä vanhan fasadin ja sallii vain ”espanjalaisten”, vaalean ruskeiden tiilien käytön uusissa taloissa).

Muuten tämän Ilot Sacre’n kommuunin viihdytystoiminnasta saa kuvan katsomalla heidän ystävyyskommuuniensa kuvia mm. Vapaa Tasavalta Toispuol Meuse’n (République Libre d'Outre-Meuse) ja Vaux-en-Beaujolais’n kylä Ranskassa. Ilot Sacre’n erityisessä suojeluksessa on olutravintola nimeltään Theatre Royal de Toone, jonka iloista ovat nauttineet myös teekkareiden kulttuuriyhdistys Polun olutretkeläiset 15.7.2004 päivätyn päiväkirjamerkinnän mukaan.

Saksalaiset (ja puolalaiset, tsekkiläiset ja muut keskieurooppalaiset) kaupungit ovat paljon romanttisempia ja kauniimpiakin kuin Bryssel, jopa Tallinna, joka onkin enemmän saksalainen kuin mikään muu pohjoismaisista kaupungeista.

Brysselissä ei ole sellaista jouluista tunnelmaa kuin monissa muissa eurooppalaisissa kaupungeista, vaikka sitä yritetään saada aikaiseksi mm. joulumarkkinoilla, joilla tänä vuonna oli jopa Suomen lappalaisia muikkupaistosten ja ristiinnaulitun lohensa kanssa. Mutta se kaikki tuntuu kovin keinotekoiselta.

Muuten tämä on vihreä kaupunki, isoja puistoja, ja puistokatuja. Ihan kaunis paikka asua, viidentoista vuoden jälkeen tämä tuntuu jo jopa jotenkin kodilta;))

Postia Helsingin lentoasemalta

Yllätysmatka Suomeen tapaamaan hyvin miesvoittoista sukua. Pojanpojat kasvavat ja viisastuvat, ovat kohta isovanhempiaan viisaampia, vaikka ikää on tullut vasta 3 ja 1.5 vuotta (omille vanhemmille ja vähän itsellekin taitaa olla käymässä juuri päinvastoin, mutta sehän kai on luonnon laki), mutta maailmahan tuleekin koko ajan paremmaksi. Ja lämpimämmäksi.

Lämpötilatkin Suomessa ovat niin korkeita, että välihousut ja villapaidat lähinnä hävettävät. No sehän panee veren kiertämään vilkkaammin ja tarve villaisille senkun vähenee.

Aamulehden (tuon tunnetun bloggareiden halveksijan) ja Matti Mäkelän uhallakin ostin Carpelanin voittajakirjan, joita oli vaikka kuinka paljon tarjolla Akateemisessa, jossa söin myös tyydyttävän mustikkaleivoksen Märta Tikkasen vieressä, vaikka ei hän ehkä tiennytkään, että siinä istuskelin. Muitakin kirjoja tuli ostettua niin, että lasku oli lähes 150 euroa, toivottavasti ei tule turpiin kotona (huom. tämä on vitsi). Sain myös Kirja-Marjan lähettämät kirjat, joten matkalaukku on kulttuuria täynnä.

Kone lähtee kohta kohti Köpistä ja sieltä Brysseliin, perillä 10:45.

Yö meni muiden kyöpeleiden kanssa Helsingin lentoasemalla (ajattelen sitä vieläkin Seutulana), huivi kierrettynä pään ympäri, että silmissä ei olisi valoa, ja kädet työnnettynä reisien väliin lämmittelyn vuoksi. Asento näytti olevan hyvin yleinen muidenkin nukkujien keskuudessa.

Ja nyt portti kutsuu.

Finlandia oikeaan osoitteeseen

Nyt on siis ilmi selvää, että Finlandia-diktaattori Paavo Lipponen ei pelkästään lue blogeja, vaan lukee nimenomaan tätä blogia. Hengästyneenä yritän muistella, mitä sanoin lastussa 4.12. (hämäysmielessä otsikolla (Bookblog keskustelee Johanna Sinisalon peikkokirjasta) ja näinhän se meni:

...
olen ollut väärässä joka vuosi omissa arvioissani. Tänäkin vuonna olen
ajatellut, että Bo Carpelanin Kesän varjot pitäisi palkita...

Ja diktaattori Paavo teki juuri näin.

Uskallanko enää kirjoittaa tähän blogiin poliittisesti arveluttavia ehdotuksia, eduskunnan politbyroo saattaa ottaa leikilläkin ja kevyesti annetut ehdotukset välittömästi toteutettaviksi ja mitäs sitten tehdään, jos myöhemmin tulenkin katumapäälle ja haluaisin muuttaa ehdotusta joksikin toiseksi.

Tosin tämä Paavo on kyllä tottunut soutamaan ja huopaamaan, hänhän on sosiaalidemokraatti ja vielä oppi-isänsä Mauno Koiviston tavoin sitä bernsteinilaista sorttia, jolle soutaminen ja huopaaminen ovat normaalia ja tavoitteellista poliittista toimintaa.

Ilman sitähän sosialidemokratia saattaisi viedä johonkin päämäärään (ja Herra meitä siitä visusti varjelkoon, tai Rouvahan siellä Mäntyniemessä nyt on ja vielä housut jalassa, eikä olekaan mikään bersteinilainen soutaja ja huopaaja - kai).

Mutta hyvän Finlandia-päätöksen Paavo Lipponen sai aikaiseksi ja vielä säädetyssä ajassa. Tosin vähän arveluttaa, mitä hän tarkoitti tällä lausunnolla:

…
Olen lukenut kirjan ensin suomeksi ja sitten ruotsiksi, mutta ratkaisuni tein
jo suomenkielisen luettuani…

Toivottavasti tämä tarkoittaa sitä, että suomeksi luettu Carpelan oli hänen viimeiseksi lukemansa Finlandia-ehdokas, muutenhan…muute… niin…

Onhan se Paavokin tietysti tietynikäinen ja lisäksi mies.

Pariisissa blogikin unohtui mielestä työn ja taiteen tuoksinnassa

Sinne pitäisi kai mennä useammin, että mieli lepäisi ja virkistyisi uusia ajatuksia varten. Tosin juuri ajomatkalta tullessa (3:10 Pariisista Bastillen aukion laidalta Brysselin Schumanin aukiolle ei ole huono ajoaika) ajatus ei kulje kunnolla edes klönteissä.

Kuvassa on jotenkin asiaankuuluvasti häiritsevä Gustav Klimtin maalaus Naisen kolme ikäkautta.

Ehdimme käydä dada-näyttelyssä maanantai-iltana ja (Gustav) Klimt, (Egon) Schiele, (Koloman) Moser, (Oskar) Kokoschka Vienne 1900-näyttelyssä tänään. En ollut tietysti huomannut, että Les Galeries nationales du Grand Palais on kiinni tiistai-iltana, joten sen iltainen vierailu typistyi Grand Palais'in (kiinni pitkän aikaa tulevaisuuteen perusteellisen korjaustyön vuoksi) kiertämiseen väistellen rakennustyömään savisia työkaluja ja päätökseen, että tultaisiin eilen, keskiviikkona, takaisin. Jono oli silloin hirmuinen joten päätettiin, että tänään puolelta päivin voisi yrittää jopa sisällekin. Tänään jono oli kaksi metriä eilistä lyhyempi ja vierailu onnistui 30 minuutin odotuksella tuulisessa ja jäisenmakuisessa pariisilaisilmassa. Ei hassumpi aika, joten ei kehtaa oikein siitäkään valittaa.

Molempiin näyttelyihin palaan jossakin tuonnemmassa lastussa. Varsikin dadan sulattaminen ottaa aikaa. Molemmat vaativat paljon yleisöltä, dada opiskelua jälkikäteen ja Klimtin (ja muiden) kontekstien ymmärtämistä, mm. antiikin tarinoiden tuntemista.

Ja dadasta ja kontekstista puheenollen, silmiin sattui parista näytillä olleesta suttuisesta, käsinkirjoitetusta ja epämääräisestä paperinpalasta nimi Julius Evola, josta löytyi hataran reikäisiä muistimerkintöjä omista aivoista (jotakin epämääräistä tuttuuden tuntua vain ja jotenkin vielä epämääräisemmin liittyneenä Pekka Ervastiin).

Nimi, evola, kuulosti niin suomalaiselta, että päätin kaivella vähän lisää tietoja (italiaksi ja englanniksi), ja nimen takaa löytyy (siis itseltä lähes täysin unhoon painunut) mielenkiintoinen sisilialainen, esoterismiin ja fasismiin taipuvainen ajattelija, tyypillisen 1900-luvun ajattelijan tapaan kivulloinen, itseään ja totuutta jokaisen käännettävän kiven alta etsivä sielu.

Evola on julkaissut mm. kirjan, joka on saatavissa Amazonilta nimellä Ride the Tiger: A Survival Manual for the Aristocrats of the Soul. Kuulostaa aivan kirjalta, joka on kuin tehty Arvoisalle Lukijalle, joka tietysti on tällainen Sielun Aatelinen.

Pariisiin Dadaa

Siis katsomaan dada-näyttelyä Centre Pompidou'ssa, jossa on kuulemma maailman suurin dadakokoelma ja kaikki näytillä tammikuun 9. päivään saakka.

Muutenkin sinne Pariisiin täytyy mennä, on konferenssi, jonka nimi on 4th EUROCONTROL Innovative Research Workshop & Exhibition.

Kolme päivää "älykästä" keskustelua tulevaisuuden näkemisestä. Miltä näyttää lentoliikennejärjestelmä vuonna 2020 entä 2030.

Nämä ilmailualan yhteiset visiot ovat huikean mielenkiintoisia, vaikka vain harvat ajatukset todella näkevät päivänvalon. Mutta. Saa antaa hetken ajatuksen lentää, nähdä luvan kanssa päiväunia työnantajan laskuun. Virkamies-SciFi'ä. Arjen arthurc.clarkit pitämässä toisiaan kädestä kiinni, etteivät huikeat näkymät säikäyttäisi liikaa. Ja sitten takaisin toimistoihin, ohjaamoihin ja tutkien ääreen. Siellä todellisuus puraisee nopeasti takapuoleen ja palataan sfääreistä maan kamaralle.

Futurismi on vaikeaa. Miten se Ahti Karjalainen, ajattelija Jumalan armosta, sanoikaan:

Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.

Dadaa.

Muuten Pompidoussa on meneillään myös Big Bang-näyttely, jossa tutkitaan aihetta "Destruction and Creation in the 20th Century Art", täytyy yrittää sielläkin käydä, jos on aikaa. Dada-tarpeet ovat kuitenkin etusijalla.

Ja Musée d'Orsay'ssa on venäläisen taiteen näyttely, A Quest for Identity: Russian Art in the Second Half of the 19th Century, joka olisi ehdittävä näkemään.

Ja Grande Palais'ssa on huikean kutsuva Klimt, Schiele, Moser, Kokoschka-näyttely, joka myös päättyy tammikuussa, eli sekin pitäisi ehtiä nähdä.

Ehkä ilmailun tulevaisuus ei olekaan kaikkein tärkeintä, asioiden on oltava oikeassa järjestyksessä - ainakin omassa päässä. Ja Sakespearen & Co:n edessä kuvailemassa ja sisällä hypistelemässä kirjoja, kiire, kiire. Onneksi se on auki myöhään iltaan.

Euroopan Unioni: maa, kansa, valtio?

Pari viikkoa sitten Euroopan johtajat levittivät Strasbourgissa nähtäväksi maailman suurimman lipun, Euroopan lipun, jonka 50-vuotisjuhlaa johtajat samalla juhlivat. Itse asiassa Euroopan lippu tuli Euroopan Neuvoston symbooliksi 8.12.1955, joten sen viisikymmentävuotispäivä on ensi torstaina.

Luxemburgissa syntyneen ranskalaisen poliitikon, Robert Schuman'in, nimeä kantava julistus Euroopan yhtenäisyydestä annettiin 9.5.1950, ja toukokuun yhdeksäs onkin Euroopan "kansallispäivä", tai siis olisi jos olisi olemassa Euroopan maa ja kansa, jolla voisi olla oma kansallispäivänsä. Euroopan unionin päivä siitä on tullut ja Unionin yhtenäisyyttä juhlitaan siis toukokuun alussa. Euroopan Neuvoston valitsema lippu hyväksyttiin Euroopan parlamentin lipuksi 1983 ja Euroopan unionin viralliseksi symboliksi 1986 (virallinen seremonia toukokuun 26.).

Lippu on Euroopan unionin komiossion ainoa tunnus, muut Euroopan elimet (parlamentti, tuomioistuin, pankki jne.) käyttävät omia tunnuksiaan, joita voi ihailla täällä.

Euroopan tunnuslauseena on:

Moninaisuudessaan yhtenäinen

Euuroopalla on tietysti myös "kansallislaulunsa", Euroopan hymni, joka on osa Ludwig van Beethoovenin 9. sinfoniaa (vuodelta 1823, jolloin säveltäjä oli jo täysin kuuro), osa, jonka hän sävelsi Friedrich von Schillerin Oodin ilolle sanoihin. Vähemmän tunnettu Rapsodia Euroopan hymnille, joka on myös jotenkin korvalle miellyttävä, on kuultavissa täällä (latautuu heti ja kestää vähän yli 6 minuuttia, soi Real Player'llä).

Rapsodiaahan voi kuunnella vaikka 8.12. samalla, kun ottaa sampanjaa Euroopan lipun kunniaksi, jos sitä on vielä jäljellä Suomen itsenäisyyspäivän jäljiltä. Vai muistetaanko sitä päivää oikein enää siellä lumen ja jään keskellä eurooppahuuman riehuessa?

Ja tähän loppuun vielä pätkä syntymäpäiväsankari (kuten Anita Konkka ilmoittaa Sanoissaan) Rainer Maria Rilken runosta Liebes-Lied (Rakkauden-laulu, Aale Tynnin käännös):

...
Vaan mihin viuluun, mille soittajalle
me jännitymme? Kenen jousen alle?
Suloinen laulu, oi.

Bookblog keskustelee Johanna Sinisalon peikkokirjasta

Mittaillessani hiljattain kieleni feminiisisyyttä ja maskuliinisuutta täällä (tulos oli pettymys, mutta jääköön omaan tietooni), löytyi sivutuotteena saitti Bookblog, jossa on hiljattain aloitettu keskustelu Johanna Sinisalon kirjasta The Troll.

Kaikille blogin lukijoille näkyvä kommentti kirjasta kuuluu näin (en rekisteröitynyt, joten en tiedä mitä muut siellä ajattelevat):

Hey, gang. I hope you enjoyed this little book. The first time I read it through, I thought it was odd, but enjoyable. Now that I have read it again, I still think of it as odd, but enjoyable. Can it be that I am so brainwashed by the DeLint, Ottowa-happy neo-fairie tale that getting into this one is just awkward. Perhaps. But I am more interested in what you all think.

In the spirit of a short work week, I am going to throw a couple of general questions your way and see what happens. Feel free to get your hands dirty or ask more clarifying questions.

1. How does this "cross-over" homoerotic fairy tale work for you? Is the writer trying too hard?
2. In general, do you think that this is a credible addition to the DeLint-esq genre?
3. What can we do to keep the NRA out of the Troll Kingdom?

Tämän Tripp'iksi kutsutun kommentoijan ensimmäiset reaktiot näyttävät olevan samanlaiset kuin omat ensimmäiset reaktioni Sinisalon kirjasta. Olin tietysti jonkin verran ennakkoluuloinen lukiessani, koska mielessäni (siis lukematta Sinisalon kirjaa ensin) olin päättänyt, että Lohikäärmekylpy olisi pitänyt valita sen vuoden Finlandian saajaksi (ja olin jopa kovalla vaivalla ostanutkin sen ennen valintaa). Mutta jotenkin peikkotarinakin tuntuu nyt paljon paremmalta, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että Eeva Tikan olisi pitänyt se palkinto voittaa.

Toisaalta olen ollut väärässä joka vuosi omissa arvioissani. Tänäkin vuonna olen ajatellut, että Bo Carpelanin Kesän varjot pitäisi palkita, mutta vedonlyöntitilanteesta päätellen (Jarmo Papinniemi Parnasson blogissa 26.11. - Rikastusmisvinkki Paavo Lipposelle) muut ajattelevat toisin (siis ainakin vedonlyöjät, vedonlyöntisuhteethan muuttuvat lyötyjen vetojen mukaisesti). Papinniemen mukaan Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa on vedonlyöjien suosikki, tämä on loogista, tuntuisi siltä, että Isomäen kirja vetoaa enemmän mieslukijoihin ja he lienevät enemmistönä vedonlyöjissä.

No, neljän päivän päästä tiedetään, mitä Finlandia-diktaattori Paavo Lipponen asiassa ajattelee. Eikö jotenkin tuo Finlandia-diktaattorin nimitys istuisikin Lipposelle paljon paremmin kuin muille valitsijoille, sanotaan nyt vaikka esimerkiksi Claes Anderssonille tai Lasse Pöystille.

Elämä, kuolema, laki ja niiden arvostus

Olin puolison kanssa matkustanut Lomesta, Togon pääkaupungista, Lagosiin, Nigerian suurimpaan kaupunkiin Ghana Airwaysin Fokker F-28 Fellowship-koneella. Lagosin valtavan suuri ja lähes tyhjä lentoasema on kolkon näköinen mutta puhdas ja toimiva. Ennen passintarkastusta ja tullia jossakin kattoa kannattavassa pilarissa oli monistettu A4-kokoinen ilmoitus, jossa oli pääkallo ja luut ristissä ja niiden alla varoitettiin englanniksi, että Nigerian lakien mukaan huumausaineiden salakuljetuksesta on seurauksena kuolemantuomio.

Sekä puoliso että minä hätkähdimme hieman, molemmat suomalaisina olimme tietysti tottuneet lain kunnioitukseen – puolison isä oli poliisi – ja itse tietysti kunnan suomalaisena pelkään poliisia lain syvän kunnioittamisen lisäksi. Vaihdoimme muutaman humoristisen sanan ja totesimme, että meillä ei ole pelättävää, kun ei ole huumeitakaan.

Tämä tapahtui kauan sitten. Nigeriassa huumeiden salakuljettajat teloitetaan edelleen, eikä se ole ainoa maailman maista, joissa kuolemanrangaistus on vielä käytössä. Vuoden 2004 aikana maailmassa teloitettiin kaikkiaan 3,797 ihmistä 25 maassa. Maita, joissa kuolemanrangaistus on edelleen voimassa, on kaikkiaan 76. Joukossa ovat mm. Afganistan, Bahama saaret, Valko-Venäjä, Kiina, Egypti, Intia, molemmat Koreat, Laos, Malesia, Saudi Arabia, Syyria, Tanzania, Thaimaa, Zimbabwe, Yhdysvallat ja – Singapore, joka on ollut otsikoissa viimeiset kolme vuotta erityisesti Australiassa.

Nimittäin aikaisin tänä aamuna australialainen 25-vuotias Van Nguyen (joka on vietnamislaissukuinen niin kuin nimestä näkyy) teloitettiin hirttämällä Changin kansainvälisen lentokentän lähellä olevassa vankilassa huumeiden salakuljetuksesta. Häneltä oli löydetty 400 grammaa heroiinia Singaporen lentoasemalla.

Laki pitäisi olla sellainen, että sen kirjain ja tarkoitus pystytään toteuttamaan, ja että ihmiset ymmärtäisivät rangaistuksen kovuuden ja rikoksen välisen suhteen. Minusta tuntuu, että on paljon ihmisiä, jotka kannattaisivat kuolemanrangaistusta tietynlaisista rikoksista, kuten lapsenraiskaus ja –murha. Lienee myös niin, että ”kovien” huumausaineiden ”ammattimaisesta” salakuljetuksesta monien ihmisten mielestä pitäisi antaa kuoleman rangaistus.

Van Nguyenin tapaus oli tällainen. Queenslandin parlamentin oppositio kieltäytyi ottamasta osaa parlamentissa järjestettyyn hiljaiseen hetkeen siksi, että kyseessä oli huumausaineiden salakuljettaja, eivätkä he halunneet näyttää kannattavansa tällaista salakuljetusta, vaikka ovatkin periaatteessa kuolemanrangaistusta vastaan.

Jättämällä syrjään Nguyenin äidin tuskan, jonka kovuuden sellainen, jolle tätä ei ole tapahtunut, voi vain hämärästi aavistaa, on todettava tämä. Nguyen oli tietoinen Singaporen laeista ja otti henkilökohtaisen riskin, koska palkkio kovien huumeiden salakuljetuksesta on suuri. Hän joutui kiinni Singaporessa, ja tuomittiin Singaporen lakien mukaan puolueettomassa tuomioistuimessa, jossa hänellä oli puolustajinaan mm. australialaisia lakimiehiä. Hänen hyväkseen tehtiin kaikki laillisesti mahdollinen, jotta kuolemantuomio olisi vaihdettu elinkautiseksi (joka Singaporessa todella tarkoittaa elinkautta). Ja lopulta hänet teloitettiin tänä aamuna. Singaporelainen olisi teloitettu myös samassa tilanteessa. Lain kunnioitus Singaporessa olisi vähentynyt, jos ulkomaalaista, niin kuin usein käy muissa maissa, olisi kohdeltu erilailla.

Virtuaalituttava Anni Heino, joka asuu Australiassa, kirjoittaa tästä myös lyhyesti tämänpäiväisessä blogissaan.

Minä en siis kannata kuolemantuomiota, ja mielestäni meidän kaikkien tulisi yrittää parhaamme, että se poistettaisiin kaikista maailman maista. Ja jonakin tulevana päivänä näin käykin. Kuitenkin jokaisen maan olemassa oleva lainsäädäntö on heidän itsensä päätöksillä tehty, he ovat näin halunneet.

Joku voi sanoa, että ei-demokraattisissa maissa kansa ei ole sanonut asiasta mitään. Toisaalta voi kysyä, kuinka moni suomalaisista oli päättämässä, että kuolemanrangaistus poistetaan Suomen lainsäädännöstä vuonna 1949. Se oli tietysti eduskunnan tekoja tietystä aikaan sidotusta syystä, ja oikein oli, että poistettiin.

On myös muistettava, että hyvin monissa maissa hallitusvalta on sellainen kuin kansa haluaa, koska eivät pyri sen muuttamiseen.

Tiedän, ettei minun pitäisi sanoa tätä, mutta moraalin pakotuksesta minun on se sanottava. Mielestäni on moraalisesti oikeampaa kampanjoida syntymättömien (ja syntyneidenkin) lasten oikeuksien puolesta kuin protestoida murhista tai kovien huumausaineiden salakuljetuksesta tuomittujen kohtelusta.

Ihmisjoukkojen hämmentävä viisaus

Monilla meistä ei ole suurta luottamusta siihen, että ihmiset yleensä olisivat erityisen viisaita tai edes vähän viisaita sen puoleen. Monet muut taas luottavat ihmisen viisauteen kuin vuoreen.

Minä olen ihan nuoresta saakka, niin kauan kuin muistan, ajatellut, vaikka häveliäänä ihmisenä en ole useinkaan sanonut sitä ääneen, että yleisesti ottaen ihmiset eivät ole järin viisaita, päinvastoin, tyhmyys on näyttänyt tiivistyvän monessa päässä – omassakin yhtenään – ihan ilman joukon apuakin. Suomalaisethan sitä paitsi näyttävät pitävän tyhmyyttä jotenkin siunauksena ja liikaviisaat saavat ansaitsemansa rangaistuksen, jopa sakin hivutusta tarvittaessa.

Monilla johtamistaidon kursseilla on omaan epäluuloiseen mieleeni yritetty iskeä, että, vastoin jokapäiväistä omien silmien ja aivojen todistusta, joukko on aina yksilöitään parempi arvioinneissaan ja päätöksissään. Ja ryhmätöissä väitettä on yritetty todistaa oikeaksi. Minä olen tietysti ajatellut, että tuloksia, jotka tukevat tätä väitettä, on manipuloitu oppilaiden hämäämiseksi. Ja olen ollut ihan tyytyväinen mielipiteeseeni, joskus itseeni ja monien asioiden tilaan muutenkin.

Selailin hiljan kirjaa nimeltä The Wisdom of Crowds, jonka on kirjoittanut amerikkalainen, New Yorker-lehden taloustoimittaja James (Jim) Surowiecki. Kirjassaan hän väittää, ja todistaakin kai, että joukko tosiaan on parempi kuin osansa. Kirjasta on luettavissa pätkä internetillä. Kirjasta on pitkä juttu ”how to save the world”-blogissa.

Surowiecki todistaa, että satunnainen joukko, kun sen yksilöt saavat harkita asiaa yksin, ilman joukkohysterian vaikutusta, päätyy keskimääräisesti oikeaan ratkaisuun (jopa parempaan kuin joukon ekspertit yksinään). Tähänhän demokratiankin menestyminen tietysti perustuu: äärioikeiston (kielletty lailla) ja äärivasemmiston (nyt hylättyjen kommunistien) kannatus länsimaisissa demokratioissa on hyvä esimerkki tästä. Molempien kannalla on vain pieni osa äänestäjistä.

Englanniksi sanotaan usein että ”I hear what you say, but…”, kun ei haluta yhtyä esitettyyn väitteeseen, ja minulla on tämän väitteen osalta juuri tällaisen sanomisen tarve.

Sattumalta luin myös englantilaisen Daily Mail-lehden matkailutoimittajien blogia lentomatkustajien asenteista ympäristöasioihin. Mielipidemittauksen mukaan ihmiset ovat sitä mieltä, että lomamatkoilla ei tarvitse ympäristöasioista välittää. Tämän tutkimuksen mukaan 72 % matkustajista ei suostuisi vähentämään pyyhkeiden käyttöään hotelleissa, ostamaan paikallisia vähän kalliimpia tuotteita (kai massatuotettujen tilalla), vääntämään valoja tai televisiota pois päältä poistuessaan hotellihuoneestaan tai maksamaan saastutusveroa lentomatkoistaan.

Samat henkilöt ovat tietysti syvästi huolissaan maapallon lämpenemisen aiheuttamista säämuutoksista ja tulvista sekä - heidän mielestään - lisääntyvästä lentomelusta.

Kuinka monen lentomelusta valittavan tiedätte muuten kieltäytyvän letnomatkoista (paitsi akuutin lentopelon vuoksi, josta kärsii noin neljännes ihmisistä)?

Prosperon (Huomenna liityn animaliaan) ja Kirsti Ellilän (Ihmisen moraalinen arvo) blogeilla on käyty keskustelua siitä, miten eläinten oikeuksiin tulisi suhtautua. Tämä kysymys käykin hyvin esimerkkinä siitä, mitä ihmiset tekevät oikeasti äänestäessään niin sanotusti jaloillaan. He ostavat mieluummin halpoja tuotteita perheensä ruokapöytään kalliimpien luomutuotteiden sijasta, vaikka tietävät eläinten kohtelusta massatuotannossa. Yllättäen Saaran blogin Saarakin on sitä mieltä! Tosin hänhän lopettaa kirjoittamisen (lähes) kokonaan joulukuun ajaksi.

Mielenkiintoista on myös huomata, että samat poliitikot, jotka tekevät äänestäjien mielestä virheitä eduskunnassa, äänestetään sinne takaisin niin kauan kuin haluavat olla ehdolla, jos pysyvät ”oikeassa” puolueessa.

Eli en olisi ollenkaan varma joukon viisaudesta yksilön yli.

Kysymys siitä, mikä on taidetta, saattaisi olla tässä yhteydessä myös mielenkiintoinen käsiteltäväksi. Mutta jääköön johonkin toiseen kertaan.