Leopold II:n haamu afrikkalaisessa museossa

Eilen blogi-henkilö näki kuninkaan haamun niin kuin Hamlet, mutta ei murhannut setäänsä eikä ketään muutakaan. Käväisimme Brysselin ulkopuolella Tervuren’issa, jossa haamu on yhdessä nurkassa neljän metrin korkuisena, hyvin muotoiltuna kivenmurikkana. Afrikkalainen museo on kauniissa, art nouveau-linnassa, joka rakennettiin aikanaan siksi, että kuninkaalla oli omistuksessaan afrikkalaisia alusmaita ja paljon niistä saatuja tuloja, ja halusi ylpeillä omaisuudellaan vuoden 1897 Brysselin maailmannäyttelyn osanottajille.

Linnassa on nyt meneillään näyttely, jonka nimi on Kongon muisto: Siirtomaavallan aika (La memoire de Congo: Le temps colonial).

Arvoisa Lukija muistaa Henry Morton Stanley’n, tutkimusmatkailijan, jolla oli Livingston’in lisäksi toinenkin kaveri, vähemmän tunnettu sydämetön idiootti, Belgian kuningas, Leopold II, joka kuninkaiden tapaan peri isältään suuren omaisuuden. Arvoisa Lukija saattaa kysyä, mitä jollakin belgialaisella on tekemistä yleensä minkään kanssa.

Hän kuitenkin muistanee Joseph Conrad’in kirjan Pimeyden sydän ja siinä esiintyvän kauppa-aseman johtajan, herra Kurtzin (joka esiintyy Coppolan elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt. amerikkalaisena eversti Kurtz’ina). Condrad’in kirja koskettelee juuri tämän kuningas Leopoldin oman, yksityisen valtion raiskaamista Kongossa ja pimeyden sydän sykkii tietenkin Leopoldin ja hänen alamaistensa, siis belgialaisten, rinnassa.

Tosin Conrad itsekin oli siellä 1905 tienaamassa jokilaivan kapteenina, joten hänenkin kätensä ovat koskeneet ainakin vaaleanpunaista verta. Conrad kirjoittaakin yleensä asioista, jotka tavalla tai toisella ovat tapahtuneet hänelle itselleen. Mutta niinhän fiktio ilmeisesti useimmiten ainakin jollakin tasolla on.

Stanley teki yhteistyöehdotuksen Leopold’ille, joka oli katsellut kateellisena naapurinsa Hollannin suuria alueita eri puolilla maailmaa. (Kunnon belgialaiselle tämä oli tietysti melkein enemmän kuin sielu sieti.)

Leopold hyväksyi Stanley’n ehdotuksen ja tuloksena oli Kongon Vapaavaltio (tiedän, tiedän, minäkin nauroin kylkeni kipeiksi), jota Stanley rupesi pyörittämään uuden kuninkaansa puolesta. Kongon Vapaavaltio hyväksyttiin siirtomaa-alueiden jakokonferenssissa Berliinissä 1885 (siellä ei alkuasukkaita kai ollut paikalla muuta kuin herrojensa palvelijoina) ja näin Leopold sai laillisen, kansainvälisen oikeuden riistää afrikkalaisia tiluksiaan.

Kongo oli alueeltaan kymmeniä kertoja Belgiaa suurempi ja siellä asui moninkertainen määrä ihmisiä, aikalaisarvioiden mukaan ehkä 20 miljoonaa (kukaan ei varmuudella tiedä kuinka paljon), joista puolet tapettiin. Belgialaiset ovat yrittäneet viime aikoina kiistää näitä lukuja ja väittäneet, että asukkaita oli paljon vähemmän kuin 20 miljoonaa ja heistä tapettiin vain 20 % siirtomaa-ajan pahimpien vuosien aikana.

Leopod II pisti Kongosta tulevat tulot omaan taskuunsa, paitsi ne, jotka menivät suurille eurooppalaisille ja amerikkalaisille yhtiöille. Tärkein tuote oli kumi, jonka tarve oli 1800-luvun aikana kasvanut niin paljon, että Brasilian tuotanto ei pystynyt tyydyttämään koko kysyntää ja näin Leopoldin kongolaiselle kumille oli tuottoisia markkinoita. Kongosta löytyi omistajansa ihastukseksi myös timantteja. (Voit muuten nauttia pieneltä osalta näistä voitoista mm. vierailemalla Guggenheim-museossa New Yorkissa tai Bilbaossa)

Työvoimana olivat tietenkin afrikkalaiset, jotka Kongon uuden lainsäädännön mukaan voitiin ottaa pakkotyöhön valkoisten omistamiin yrityksiin. He olivat siis orjia, vaikka orjuus olikin jo muuten laillisena työsopimuksena poistettu lähes koko maailmassa. Mutta ei siis Belgian Kongossa (eikä arabialueilla). Ruoskiminen oli laillinen rangaistusmuoto 1930-luvulle saakka.

Vuonna 1998, kun amerikkalainen kirjailija Adam Hochschild julkaisi kirjansa King Leopold’s ghost, belgialaiset suuttuivat.

Belgialaisten enemmistö on aina kuvitellut kouluopetuksensa mukaisesti, että he olivat siirtomaavaltana suvaitsevainen ja antelias. Belgialaiset ovat siis ajatelleet kantaneensa ’valkoisen miehen taakkaa’ puhtaanvalkoisessa kaavussa, kiiltävin kilvin. Hochschild’in mainitsemat kymmenen miljoonaa murhattua afrikkalaista Kongossa eivät kuuluneet tähän kuvaan. Siksi belgialaiset suuttuivat.

Kun keskustelee heidän kanssaan, suurin osa ei vieläkään usko pahaa omasta historiastaan. Merkitsevästi, näyttelyssä jaettiin pientä vihkosta, jossa asiallisen tekstin joukossa puolusteltiin belgialaisten toimia Kongossa mm. sillä, että siirtomaiden ryöstäminen oli yleistä tuohon aikaan, muutkin niin tekivät. Naurattaisi, ellei itkettäisi niin kovasti. Vaikka tottahan tuo tietysti on.

Suomalaiset entisinä Ruotsin siirtomaavallasta kärsineinä ja näin tässä suhteessa puhtaan valkoisina ihmisinä (saamelaisalueita ei tietysti voi lukea tähän kastiin kuuluvaksi, ja niitähän sitä paitsi verottivat hämäläiset eivätkä kunnon suomalaiset) ymmärtävät hyvin, että siirtomaiden pitäminen oli valtio-orjuutta, ja sellaisenaan moraalisesti yhtä rikollista kuin ihmistenkin orjuuttaminen. Entiset siirtomaavallat eivät tietenkään hyväksy tätä. Niin kuin orjien omistajatkaan eivät nähneet mitään vikaa orjien omistamisessa.

Ecce homo.

Muuten, eilen olikin kolmas paastosunnuntai, toivottavasti vielä jaksatte ja hallusinaatiot eivät vielä pahemmin vaivaa. Paaston aikaahan kutsutaan latinaksi nimellä quadragesima, joka tarkoittaa neljättäkymmenettä (tietenkin), kreikaksi tessarakoste. Että sellaisiakin tuli nälänhouruiseen päähän eilistä ajatellessa.

Kirjojen kohtalosta

Luin Kiiltomadon pääkirjoituksesta kirjailija Leena Krohnin viisaita sanoja mm kirjojen ja elektronisten julkaisujen (kuten blogien) vertailusta. Hänen mukaansa kirjat tulevat pitämään pintansa.

Omasta mielestäni tämä on vain osaksi totta, tietyt nuoremmat sukupolvet ovat jo siirtyneet elektroniaikaan ja heidän osaltaan kirjojen lukeminen tulee olemaan meitä ikäloppuja vähäisempää.

Asiaan palataan miettimisajan jälkeen!

Human rights. Ihmisen oikeudet, ihmisoikeudet. Oikeus olla ihminen.

Blogi-henkilöllä on dilemma. Humanistina hän arvostaa Vaclav Havel’ia niin kuin asiaan kuuluu sekä kirjoittajana että samettivallankumouksen johtavana henkilönä, ja olohuoneanarkistina ’halveksii’ yhteiskunnan ylärakenteiden jäseniä kuten presidenttejä. Voiko minkään kansakunnan kaapin päällä olla muuta kuin kuvia, joita ei tietysti pidä kumartaa. (Huom. toivottavasti tässä oli kaikki kliseet tälle päivälle.)

Tämä kaikki tuli blogi-henkilön mieleen lueskellessaan Kiiltomadolla käydyn keskustelun ohjaamana Havel’in kirjoitusta otsikolla ’EU and Cuba: Freedom vs. appeasement’, jossa hän haukkuu EU:ta siitä, että kuubalaisia toisinajattelijoita ei enää kutsuta lähetystön cocktail-tilaisuuksiin. Ja muistelee kuinka ennen samettivallankumousta lähetystöt sentään kutsuivat tshekkejä, ja kai slovakkejakin ryypylle, milloin ryyppyjä tarjoiltiin. Kun tuntee tshekkejä vähän enemmän, ymmärtää hyvin, jos he valittavat ryypyttömyydestä. Havel on sanonut toisaalla, että ihmisoikeudet ovat jotakin perustavanlaatuista, joka tulee yhteiskuntasopimusten ulkopuolelta, jotakin joka kuulostaa lähes ’jumalalliselta’ hänen määrittämänään, ulkopuolelta annetulta. Mitä tämä on?

Jokainen ihminen syntyy vapaana, jokainen ihminen on aina syntynyt vapaana. Hänellä on oikeus olla vapaa, jos hän haluaa. Siihen ei yhteiskuntajärjestys vaikuta mitään. Sen sijaan vapaudella voi tietysti olla hintansa. Mitä tarkoittaa, että on vapaa yhteiskunnasta?

Nykyaikainen lapsi ei synny villieläimen tavoin savannilla jossakin Afrikan sydämessä. Ei edes lapsi, joka syntyy savannilla Afrikan sydämessä. Kaikki synnymme osaksi yhteiskuntaa, ja ’ihmisenä’ olemme aina niin syntyneet. Siitä lähtien, kun ensimmäinen äiti nosti vastasyntyneen ylös ja alkoi kantaa sitä, sen sijaan, että se olisi juossut piiloon pensaikkoon ja alkanut elää todella vapaata, itsenäistä elämää.

Eli vapaalla ihmisellä on vapaus valita haluaako kuulua yhteiskuntaan vai ei? Tässä voi tarkasteltavaksi ottaa Linkolan. Hän on vetäytynyt omiin oloihinsa kalastajamajalleen. Mutta hän on vielä yhteiskunnan jäsen, itse asiassa kansakunnan kaapin päällä. Hän ei (ehkä) tee omia kenkiään, vaatteitaan, verkkojaan, veneitään, suolaansa, kahviaan; hän ehkä pystyisi tekemään joitakin näistä, mutta ei kaikkia. Metsästys on kielletty lailla, mutta vielä tehokkaammin sillä, että riista on mennyt vähiin tai kuollut sukupuuttoon.

Ihminen on yhteiskunnan jäsen, ei pelkästään ’ihminen’. Olisiko ihminen ’ihminen’ ainoastaan yhteiskunnan jäsenenä? Ihminen on laumaeläin lajin selviämisen vuoksi, suurta älyä voi käyttää vain ryhmässä, omin voimin ’ihminen’ olisi jo kuollut.

Voidaanko Kuubaa verrata mihinkään eurooppalaiseen maahan, edes entisiin kommunismin alistamiin maihin kuten Suomi? Castro on vallassa, koska hänen takanaan oli laaja kansan kannatus, eikä vain oman kansansa vaan yleensäkin euro-atlanttisen kulttuurin kansojen. Meilläkin Viikosanomat viisaudessaan teki ihailevan romanttisia juttuja Kuuban vuorilla piileskelevästä lääkärivallankumouksellisesta, joka taisteli Battistan korruptoitunutta ’oikeistodiktatuurin’ iestä vastaan.

Castron vallankumous ei ollut ainoastaan mahdollinen vaan välttämätön. Kuten käy kai lähes kaikille vallan kaapanneille, hänestäkin kehittyi yksinvaltias, joka yliarvostaa omaa merkitystään yhteiskunnalleen. Vähän kuin Kekkonen aikanaan, kukaan muu ei voinut tehdä tämän työtä, taisivat Paasikivi ja Koivistokin ajatella samoin.

On kuubalaisten asia heittää ukko pellolle. Jos he eivät näytä tätä tekevän, ei kenenkään ulkopuolisen pitäisi puuttua maan sisäisiin asioihin. Maailmassa on paljon maiden johtajia, joista ei pidetä, mutta olisi asiatonta lähteä jokaista kaatamaan edes demokratian etujoukkojen voimin. Vai olisiko?

Vastavallankumoukselliset demokraatit, jotka eivät ole saaneet aikaan paljon muuta kuin hukkuneita loikkareita neljän vuosikymmenen aikana, eivät mielestäni ansaitse cocktaileja eurooppalaisten veronmaksajien rahoilla.

Paitsi, jos rupeavat valmistelemaan omaa samettivallankumoustaan.

Satumaista

Meistä useimmilla on oma Shangri-La'mme, taikalampi, onnela ja satumaa niin kuin Frank Zappa’lla. Jotenkin ihmisen mieli on kirkastettu sellaiseksi, että se etsii suurempaa, onnellisempaa, parempaa, ja, kun ei sitä löydä, kuvittelee, että se on olemassa, jos tietäisi vain, mistä sitä etsisi.

Blogi-henkilölle tietysti tämä blogin näppäily yön pimeimpinä tunteina on onnelan autuus, utuinen kaukasaari, taviksen taivas. Mutta muitakin mahdollisuuksia tietysti on.

Raamattu, juutalaisten pyhät kirjoitukset, koraani, Intian vedat, intiaanien runous, Kalevala, Australian aboriginaalien dreaming-tarinat, Arno Kotron runot ja monet muut. Kaikki on luotu vuosituhansien aikana houkutukseksi ja ohjeeksi onnen etsintään. Tarinoita uskosta, toivosta ja rakkaudesta.

Ja universumin luojasta, kaikkivaltiaasta, joka on kiihkeän kiinnostunut siitä, mitä ajattelet Samantha Fox’in rinnoista (huom. blogi-henkilö ei välttämättä yhdy (sic) tuossa linkissä esitettyihin mielipiteisiin). Toiveiden pohjavireenä on parempi elämä; onni sekä itselle että omille. Useimmat pitävät omaa onneaan paljon muiden onnea parempana. Ja niin tietysti on myös suomalaisessa tangossa.

Kaikilla uskonnoillahan on sama funktio; ne tarjoavat olemassaololle alku- ja loppumerkit ajassa ja paikassa, ja rajaavat niillä tilan ihmisen omille myyttisille tarinoille. Eli tekevät saman työn kuin tiede niille, jotka uskovat siihen enemmän. Jumalathan syntyivät kaaoksesta ihmisen avulla, ja ovat siksi ihmisen kuvia, tai toisin päin, jos haluaa nuolaista omaansa, että pääsisi lopulta paratiisiin.

Tämä kaikki tuli blogi-henkilön mieleen, kun katseli BBC:llä kolmea englantilaisen historioitsijan, Michael Wood'in, tekemää ohjelmaa: ensin tarinaa Saban kuningattaresta ja Salomosta, sitten Shangri-La'sta ja viimeiseksi Jasonin ja argonauttien matkasta Kultaisen Taljan Koskikseen (siis tältä se kuulostaa, ja mieleen tietysti tuli suomalaisten keihäsmatkalaisten matkat Mustallemerelle) skyyttien maahan. Kaikki olivat vaellustarinoita, joita kai suurin osa tällaisista jutuista yleensä ovatkin.

Saban kuningattaren jälkiä Wood seurasi Afrikan sarven ja Arabian nimimaan alueilla, Shangri-La:ta etsittiin Tiibetistä, jota Kiina parhaillaan yrittää kiinalaistaa eli muokkailla omiin myytteihinsä sopivaksi. Ja Jason (tai blogi-henkilön ehkä pitäisi sanoa Iason entisen latinanopettajan muistolle) siis matkaili Välimeren itäosissa ja Mustallamerellä käyden myös amatzonien maassa.

Blogi-henkilö lueskeli muistin virkistämiseksi myös Kenneth Clarkin kirjaa Länsimainen perintömme, josta joskus pimeällä 60-luvulla tehtiin moniosainen sarja. Siinähän oli asiasisältöä väritetty briteille ominaisella tavalla esitellä kaikki korkeampi kulttuuri anglosaksiselta näkökulmalta jatkamassa ylhäiselle jalustalle, uudelle Olympokselle, nostetun, kreikkalaisen kulttuurin perintöä.

Tosin hellenistinen kulttuuri, antiikin tiedon säilyttäjä ja sen hedelmällinen äpärä, vaikutti Välimeren pohjukassa vielä pitkään sen jälkeen, kun kreikkalaiset olivat jo laskeutuneet vielä nykyisinkin vallitsevaan kulttuurialhoonsa.

Tästä lievästä kulttuuri-imperialismista huolimatta BBC on vuosien mittaan hyvin täyttänyt niitä odotuksia, joita yleisradiolle/televisiolle yleensä asetetaan. Vaikka viimeisimpinä vuosina on ohjelmien tyhmistämistä sielläkin tapahtunut.

Suomessahan Yle jo kauan sitten, pääjohtaja Revon aikanako se alkoi, luopui ajatuksesta, että sen pitäisi palvella yleisön (korkea)kulttuuritarpeita eikä toimia jalkapallohuligaanien ja muiden urheiluhullujen huumekaappina. Vaikka onhan se urheilukin tärkeää oopiumia kansalle.

Muuten vielä Etiopiasta ja Addis Ababasta. Blogi-henkilöllä oli ilo monta kuunkiertoa sitten illastaa siellä perinteisessä ravintolassa, jonka nimi oli, muistin mukaan, Adarash. Isäntä oli järjestänyt tarjoilun paikallisista herkuista, doro wot (mausteinen kanaruoka, kasvissyönti ei vielä silloin ollut blogi-henkilön elämäntapana) injera-leivällä ja palanpainikkeeksi tej-viiniä.

Jälkiruoaksi isäntä kertoi sadun Saban kuningattaresta ja Salomosta ja heidän pojastaan Menelekistä, leijonan pennusta, jonka suora jälkeläinen vallasta syösty keisari Haile Selassie’kin oli. Blogi-henkilö liikuttui tästä ja tarjotusta hunajaviinistä suuresti, mutta pystyi juuri ja juuri söpöttämään tarinan Ilmattaresta, seitsemästä sotkan munasta ja maailman synnystä. Tosin etiopialainen isäntä ei ehkä tullut tästä hullua hurskaammaksi, mutta se onkin jo aivan toinen satu.

Autch

, tai miten se suomenkielellä sanotaan, kun pahasti sattuu. Merkittävä kulttuuripersoona on tölvinyt meitä taviksia pahemman kerran lauseilla, jotka olivat kuin Greta Garbon kasvot. Ja oikein maksua vastaan Aamulehdessä. Toivottavasti tästä vielä toivutaan, vaikka vaikeatahan se tietysti tulee olemaan, kun saa osuman kulttuuritykistä. Bloggarit yhtykää.

Blogi-henkilölle Pariisi on tullut tutuksi lähes neljän vuosikymmenen ajalta. Henkilö pitäisi baskeria päässään niin kuin Tanttu vierailuillaan, mutta puolison naurunpyrähdyksiä ei pirukaan kuuntele ja niin sen pitäminen on jäänyt. Pariisi on ilmeisesti muuttunut vähintään yhtä paljon kuin henkilökin, vaikka omaa muutostaan ei oikein huomaa kuin katsoessaan peiliin, jota tietysti välttelee mahdollisuuksien mukaan. Pariisin muutoksen näkee joka puolella. Kuten esimerkiksi tarjoilijoiden käyttäytymisessä ulkomaalaisia kohtaa.

Jopa Champs Elyseellä (huom. noilla kuvilla ei ole mitään tekemistä blogi-henkilön kanssa) katukahviloiden tarjoilijat puhuvat ystävällisesti hymyillen englantia puhuville asiakkailleen, vaikka sitten selän takana sylkisivätkin näiden anisjuomalaseihin. Ehkä sekin on vuosien mittaan vähentynyt, ainakin ricardin maku on blogi-henkilön muistin mukaan erilainen nyt kuin oli silloin aikaisemmin.

Näitä ajatellessa katselin Shakespeare & Co kirjakaupan ikkunassa näytteille asetettuja kirjoja, ja puoliso ikuisti habitustani bittijonoksi muistilevylle. Koko liike näyttää, virheellisesti, siltä kuin siellä ei koskaan edes suostuttaisi myymään mitään. Itse olen joskus haaveillut, että aloittaisin vanhojen kirjojen kaupan niin kuin Holappa teki aikoinaan. Ongelmana saattaa olla akuutin ja jatkuvan rahanpuutteen lisäksi se, että en ehkä haluaisi edes myydä kirjojani kenellekään. Joten ajatus on jäämässä Vanhan kuppilaunelmaksi.

Myin kyllä Suomesta lähteissäni kirjastostani suurimman osan juuri Holapan liikkeeseen ja kaduin sitä heti, kun ostaja oli häipynyt autoineen Runeberginkadun meluun. Tippa siinä tuli silmään, mutta minkäs teit. Raha poltti taskussa reikää käyttämättömän lentolipun kanssa, muuttomiehet kolkuttelivat ovella ja kirjahyllyssä ei ollut paljon muuta kuin pölyä. Jäljelle jäi muutama kymmenen rakkainta kirjaa, joita olen nyt varjellut niin, että ei edes tule luettua niitä uudestaan kuin hyvin harvoin vaikka tositarkoituksella ne siihen jätinkin.

Shakespearen kirjakaupan kirjoittajien huoneesta on näkymä Notre Dame’n katedraalille, joitakin sellainen näkymä saattaa inspiroida kirjoittamaan uutta ja erikoista. Taisi liian-nuori Mika W:kin saada inspiraatiota Suureen illusiooniinsa samanlaisesta näkymästä. Hänhän kirjoitti varpaita käpristävän aikuismaisen kirjansa juuri tällä samalla alueella. Tosin kirjakauppa oli silloin Rue d’Odeon’illa numerossa 12, joka ei ole kovin kaukana nykyiseltä paikalta. Hemingway ja Joyce ja monet muut kunnon miehet olivat kirjakaupan omistajan, amerikkalaisen Sylvia Beach’n suojeluksessa, ja hän jopa kustansi Odysseuksen ensimmäisen julkaisun, kun Joyce ei löytänyt kirjalleen muuta tukijaa. Eli siihen aikaan Pariisissa oli lämpöisiä sydämiä.

Nyt Pariisi oli hyvin kylmä. Vaikka aurinko paistoikin ei lämpötila noussut juuri yli kolmen asteen. Katukahviloissa istui silti väkeä. Kaupunki haisee nykyisin niin hyvältä, että on vaikea aistia tai muistaa vanhaa, pahalle haisevien hallien kaupunkia, siellä käymättömille tätä ei edes kykene kuvailemaan tällaisena taviksena. Silti Pariisiin tulo ja siellä kuljeskelu on aina tarinamatka, ja siitä tuleekin mieleen elokuvataide.

Kävimmekin juuri katsomassa Alexander Payne’n uusimman elokuvan, Sideways. Jokaisen kirjoittajan pitäisi käydä se katsomassa, ja viinin maistelijan. Taitavat lähes kaikki kirjailijat ollakin näitä. Elokuvassa päähenkilö tuskailee kirjansa julkaisun kanssa ja maistelee viinejä, erityisesti pinot-rypäleistä tehtyjä. Ja hyviähän ne ovatkin, varsinkin Amerikassa. Ranskalaisen pinot’n täytyy olla kallista ollakseen edes kohtuullisen hyvää.

Elokuva on kertomus kahden miehen (tietysti), Miles Raymond’in ja hänen ystävänsä Jackin (epäonninen näyttelijä), viininmaistelumatkasta Kalifornian viinitiloilla, Milesin käsikirjoituksen kohtalosta ja yrityksestä saada elämäänsä muutenkin jonkinlaiseen kuntoon. Päähenkilö, Miles, on englanninkielen opettaja niin kuin monet muutkin läpimurtoa odottavat kirjailijat USA:ssa. Suomessahan nämä ovat useimmiten kirjallisuustieteen tutkijoita.

Paynen edellisessäkin elokuvassa, About Smidt, matkustettiin ja laitettiin elämää uusille urille. Joten tämä elokuva jatkaa samaa teemaa. Edellinen oli tietysti rakenneltu Nicholsonin ympärille, tässä oli näyttelijäkaarti lähes tuntematon ja tarina oli näin ollen pääosassa.

Ja hyvä tarina olikin. Kuten sanoin, Arvoisa Lukija, menkää katsomaan, se kannattaa.

Lainauksia sieltä ja täältä

Blogi-henkilöllä ei ole aikaa kiilloitella tätä blogia tämän enempää, anteeksi etukäteen. Hän on lähdössä syntymäpäivän viettoon Pariisiin ja kuvattavaksi Shakespeare & Co-kirjakaupan ovella jälkipolvien ihailtavaksi. Eli muutamia hajanaisia huomioita.

Kiiltomadolla käydään keskustelua siitä, minkälaisia ohjeita kirjailijat antavat muille kirjoittajille. Erityisessä suosiossa näyttää olevan Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinto ja muutkin hänen teoksistaan (keskustelijat ovat pääosin naisia, tai voin olla väärässäkin).

Onneksi löytyi edes yksi keskustelija, joka suositteli Torsti Lehtinen Sanojen avaruutta ja Claes Anderssonin Luovaa mieltä. Kyllä suomalaisetkin hyvin pärjäävät suomalaisiksi, ja Andersson kirjoittaa vielä väärällä kielellä vaikka onkin entinen kulttuuriministeri.

Blogi-henkilöllä on pöydällään mm. ahkerasti luettu Margaret Atwoodin Negotiating with the Dead ja irtolehtinen versio Jouko Lehtosen ja Ilpo Tiihosen kauan sitten toimittamasta Kirjoittajan eväät-oppaasta, jossa on 60-70-lukujen suomalainen kirjoittava kerma antamassa ohjeita aloitteleville kirjailijanplantuille. Siellä ovat mm. Chydenius, Kaipainen, Kirstinä, K. Kunnas, Mikkola, Pennanen ja Erno Paasilinna monien muiden seassa.

Ohjeet auttoivat blogi-henkilöä ymmärtämään, että hänestä ei tulisi maailmankuulua kirjailijaa lyhyen ihmiselämänsä aikana, mikä on ottanut rajusti päähän mutta toisaalta ehkä on estänyt henkilöä kuolemasta nälkään. Eli ilman kliseen tarkoitusta: suo siellä, vetelä täällä. Sananmukaisesti.

Eväissä Paasilinna kirjoittaa otsikolla Kieli on kaiken mieli ja sanoo mm: ”Kielenkäyttöä ei voi opettaa kenellekään toiselle eikä kenenkään toisen kieltä kannata matkia.”

Kirstinän otsikko on Työ ja harrastus ja hän sanoo mm: ”Suomalaisen harrastajakirjoittajan suuri ongelma on yksinäisyys, kontaktin puute.”

Koska kirjailija käsitykseni mukaan tarvitsisi kirjoitustaidon lisäksi viisautta käännyin myös ystäväni Timo Montosen puoleen ja luin hänen kolumniaan Opintoluotsin saitilla, jossa hän kirjoittaa otsikolla Oppiiko viisautta opiskelemalla ja sanoo mm:
” Viisautta varmasti voi oppia, siitä kai olemme yhtä mieltä. Eiväthän viisaimmat viisaita vielä imeväisinä olleet – paitsi sillä tavalla viisaita kuin me kaikki imeväiset joskus olimme, yhtä viisaita kuin apinavauvat ja kissanpennut. Mutta eivät sillä tavalla aikuisesti ja kypsästi viisaita kuin tiedämme joidenkuiden olevan.”

Neuvoksi hän mainostaa lukemaansa jesuiittaveli Baltasar Graciánin kirjaa Maallisen viisauden käsikirja (Oráculo manual y Arte de prudencia). Suom. Annikki Suni. WSOY.

Blogi-henkilö luki tätä kirjoittaessaan myös divarista kauan sitten ostamaansa, Pentti Kirstinän toimittamaa Kirjoittajan työt-opasta. Siinä kirjailija Leo Kalervo ohjasi otsikolla Sinulle joka prosaistiksi mielit seuraavasti: ”Olkoon lähtökohtana kunnianhimo tai kammottavan useasti toisteltu luomisen pakko, tai mikä hyvänsä, niin siinä ei ole mitään hävettävää, sillä helpot voitot ovat näissä puuhissa harvinaisia tai ainakin lyhytaikaisia.” Hän myös kehottaa kysymään: ”Onko kirjoittamisellani mitään muuta tarkoitusta kuin se, että itse joten kuten elän sen varassa?”

Hemingway on kuulemma sanonut ettei mikään ole helpompaa kuin hyvän romaanin parodiointi. Seuraava askel ylöspäin onkin jo kirjoittelu vessan seinille.

Anita Konkka kertoo marraskuussa 2002 saitillaa otsikko Pentti Haanpää Tähystäjässä lukeneensa, että Tähystäjän joulukuun numerossa 49-50/1929 muutamalta kirjailijalta kysyttiin, miten heidän jouluksi ilmestyneet kirjansa ovat syntyneet. Vastaajana oli ollut mm. Pentti Haanpää, jonka vastauksesta Anita oli eniten pitänyt. Tältä oli ilmestynyt Hota-Leenan poika, elämänkerta, ja oli sanonut:

"Sillä olin nähnyt, että maan huomatuista ja mahtimiehistä kirjoitetaan elämänkertoja, kuten kohtuullista onkin … Sitten minä näin kuokkamiehen suoviljelyksen laidassa ja ajattelin, että kas, siinä on ihminen, jonka aikaansaannokset voidaan tarkasti osoittaa. Voit ottaa käteesi mittakepin ja nähdä, että hänen kaivamiaan ojia on kilometrimääriä; että hänen viljan- ja heinäkasvuun kaivamansa maa-ala on sangen avara. Ja leipä ja maito ovat, kun asiaa miettii, tässä maassa suuresta merkityksestä. Epäilemättä tämä kuokkija oli siis merkittävä mies. Minä menin ja kyselin, kuinka hänen elämänsä oli kulunut ja kirjoitin sen kirjaan sangen vähäisin valhein ja koristein. Siten syntyi Hota-Leenan poika".

Että semmoisia kertoilivat kirjailijat blogi-henkilölle tätä blogia varten ja tässä toistettiin sangen vähäisin valhein.

Ikioma persoona

Ihmisen muisti ei ole järin hyvä. Ei se ole alkujaankaan hyvä, edes lapset eivät muista mitään syntymästään, ja iän myötä se tulee aina vaan huonommaksi, niin, että ei aina muista edes kuolevansa. Mikä on tietysti ihan hyvä asia.

Arvoisaa Lukijaa tai Blogi-henkilöä tämmöiset muistot eivät tietenkään vaivaa, mutta puhunkin vain yleisesti ottaen. Muistin tueksi on keksitty monenlaisia neuvoja, esimerkiksi vaimo, jokaisen miehen erehtymätön ihmiskunnan yhteisen muistin astia.

Muistihan on ihmiselle sikäli tärkeä asia, että sen avulla määräytyy ihmisen olemassaolo ja hänen suhteensa muuhun todellisuuteen. Ilman muistia ei ole persoonallisuutta, ja ilman persoonallisuutta on vaikea ajatella ihmistä, olemassaoloa, tai edes muistaa häntä.

Eli meillä kaikilla ihmisillä on persoonallisuus, siitä ei oikein tahdo päästä eroon vaikka yrittäisi. Yliopistot ja muut oppilaitokset ovat jo vuosisatoja yrittäneet kitkeä sitä nuorista ihmisistä, kuitenkaan täysin onnistumatta. Persoonallisuuden rippeitä jää vahingossa ihmismieleen jopa vuosikymmenien yliopistoelämän jälkeen.

Opiskelijaoppaissa pitäisikin olla varoitus niin kuin tupakka-askeissa:
”Varoitus: opiskelu voi vahingoittaa persoonallisuuttasi. Jos haluat vain vähän vahinkoa, ryhdy kandiksi. Maisteri menettää mielestään muutakin. Tohtoriksi ryhtyvät vain teoreettisen ymmärryksen onnettomat etsijät ja he joutuvat kirjoittamaan väitöskirjoja.”

Persoonallisuutensa arvon yleensä huomaa vain suhteessa toisiin ihmisiin. Jos niitä muita ei olisi ollenkaan, omassa mielessä ei olisi mitään vikaan. Mutta niitä pahuksia on. Sen vuoksi ihmiskunnan hyväksi kehitettiin virtuaalinen maailma, tämä internetti.

Internetillä jokainen voi kehittää oman, uuden persoonallisuuden, joka vastaa omia toiveita. Ja mikä parasta persoonallisuuksia voi olla useita, yksi kutakin käyttötarkoitusta varten. Netissähän ihminen on todella puhtaasti henkisenä oliona, ilman mitään ruumista, ilman ääntä, omien sanojensa varassa, hajuttomana, muttei suinkaan värittömänä. Päinvastoin. Värittömiä persoonallisuuksia ei netistä löydä kuin hakemalla.

Virtuaalinen persoonallisuus edellyttää hyvää muistia niin kuin perinteinenkin olemassaolo, on muistettava oma virtuaalinen historiansa, olinko äkäinen vai leppoisa tässä olomuodossani, puhuinko urheilusta vai filosofiasta. Pienikin muistin lipeäminen romahduttaa uuden persoonallisuuden. Virtuaalisessa olomuodossa tämän seurauksena on persoonallisuuden tuhoutuminen, näyttämökuolema, mutta muut persoonat ovat vielä käyttökelpoisia ja aina voi luoda vielä yhden uuden.

Voi olla, että joku tohtoriksi haluava joskus vielä tutkii näitä virtuaalisia olioita, itse-luotuja persoonia, ja toteaa, että tämä on ihmisen ominta olemusta. Että ruumiissamme elämisen välttämättömyys on ollut harhaa, joka on johtunut vain siitä, että olimme ruumiimme vankeja. Internet vapauttaa meitä olemaan omia itsejämme, virtuaaliolentoina. Joskus tulevaisuudessa luodaan ehkä Euroopan-laajuinen laki siitä, että jokaisella täytyy olla ainakin yksi räiskyvä persoonallisuus. Meidän on parasta olla siihen valmiita? Taidanpa luoda varmuuden vuoksi ja aikani kuluksi uuden, voisin olla vaikka Shakespeare!

Faktoista ja ystävien mielikuvituksesta

Ystävänpäivä ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Ei siksi, että suomalaisilla ei ystäviä olisi, päinvastoin, niitä on joillakin jopa liian kanssa, mutta jotenkin ystävänpäivä ei kuulu semmoisille ihmisille, jotka kertovat tarinaa siitä uudisasukkaasta, joka lähti kirveen kanssa sinne päin, mistä näki lastun tulevan virran tuomana. Siispä yritän kirjoittaa jostakin muusta.

Mikä on totta ja mikä on fiktiota? Miten pitäisi kirjoittaa romaaneja, miten muistelmia? Kirjoittaako kukaan muuta kuin muistelmia? Miten ponnistelemme totuuden saavuttamiseksi? Ponnistelemmeko lainkaan? Kirjoitammeko aina sitä, mitä sylki suuhun tuo, mitä alkulima puristaa aivoista esiin ilman ihmisen omia ponnistuksia? Onko kaikki, minkä olemme kokeneet tai lukeneet samanlaisia muistijälkiä sotkuisessa muistissamme? Kirjoituspöytä on kai mielen kuva, oletko katsonut omaasi viime aikoina? Nämä ajatukset pyörivät soppana blogi-henkilön päässä, erityisesti sen jälkeen, kun kirjailija Anita Konkka kertoi omassa päiväkirjassaan siitä, miten kirjoitti isänsä elämästä.

Fiktio ei tule tyhjästä. Kirjailijan henkilöt tulevat hänen omasta ruumiistaan kuin lapset synnytyskanavasta, suurella tuskalla. Kirjailija itse siittää, synnyttää ja kasvattaa omien kirjojensa henkilöt. Kirjallisuustieteissä ei kai turhaan ole puhuttu intertekstuaalisuudesta, kontekstistä ja tähdennetty kirjailijan elämän vaikutusta tekstin sisältöön. Paasilinnan sanat alkavat kulua käytössä, mutta muistetaan kuitenkin: on elettävä sellainen elämä, josta tulee kirjailija (tai jotakin sinne päin). Hänen tapansa sanoa sama kuin kirjallisuudentutkijoilla, jämäkämmällä kielellä vain.

Helena Sinervon Manner-kirja sai Finlandia-palkinnon ansionsa mukaan, blogi-henkilöllä ei ole tästä epäilystäkään.

Jukka Sarjala sanoi apologiassaan Finlandia-palkinnon jakotilaisuudessa:
”…Elämäkertaromaaniin suhtaudutaan vähintään kaksijakoisesti: toisaalta vaaditaan, että elämäkertojen on perustuttava dokumentoituihin faktoihin eikä romaanikirjailijan vapauksia sallita, toisaalta taas elämäkertaromaania puolustetaan sillä, että faktojen väliin ujutetulla fiktiolla päähenkilöstä saadaan inhimillisempi, mielenkiintoisempi, myös lukijalle enemmän ajattelun tilaa antava. ... Elämäkertaromaanin kirjoittajalta on vaadittava tarkkuutta, tyylikkyyttä eikä hienotunteisuuskaan ole pahasta… Sinervon puolustukseksi … hän on inhimillistänyt poikkeuksellista taiteilijaa … hän pystyy herättämään mielenkiintoa…”

Markku Kaskelan ja Tomi Kontion Sinervo-haastatteluapologia (Kirjailija-lehdessä 4/04) pitää myös lukea ymmärtääkseen paremmin kirjailijan ajatuksia:
”… ihmisen muisti on valikoiva ja se vieläpä yhtenään muokkaa materiaaliaan. Ja vielä jos kyseessä on tiettyyn myyttisyyteen kohonnut kynäniekka, on hänen ympärillään toimineiden henkilöiden muistikuviin yhä vaikeampi luottaa: taiteilijaelämäkertojen objektiivisuus on aina kaltevalla pinnalla...” Ja samassa haastattelussa aikaisemmin: ”…on …Mannerin aikoinaan tuntemia ihmisiä, jotka eivät pysty pistämään omia faktojaan hetkeksi syrjään ja elämään tämän todellisuuden läpi.”

Sinervon mukaan Manner yritti peitellä jälkiään tietyistä elämänsä vaiheista. Tässä yksi syy, miksi kirja ei olisi voinut olla tarkka elämäkerta. Näiden aikojen faktoissa olisi pitänyt pitäytyä vain muutaman runoilijan läheisemmän tutun omiin, väritettyihin muistikuviin. Kirjailijan mielikuvitus saattaa sattua yhtä lähelle totuutta kuin nämä ”muistotkin”, ehkä lähemmäksikin.

Ehkäpä Sinervon muisti toimi valikoivasti jo kirjoittamishetkellä, ei muistanut kirjoittiko faktaa vai fiktiota. Ja katseli kirjoittamaansa tekstiä oman todellisuutensa läpi pannen ”silminnäkijöiden” faktat ”hetkeksi syrjään”. Mutta näinhän tekevät monet muutkin (kaikki muutkin?). Finlandia kilpailussa toiseksi tullut Myyrä (…selvästi tekijäänsä suurempi romaani…Mervi Kantokorpi Hesarissa) on tästä myös hyvä esimerkki. Kirjoitetaan kansakunnan suuresta isästä, mutta ei siitä, jonka monet kirjaa lukevat ovat tuntevinaan. Ja muissakin Finlandia-kilpailun kakkosissa on samanlaista ”vikaa”, jos sitä viaksi haluaa sanoa. Jopa pussikaljasankarit ehkä löytyisivät murjottamasta väärinkäsitettyinä jostakin Kallion pimeästä loukosta, jos heitä lähtisi haeskelemaan.

Kai kirjailijan tulisi välttää suoranaisia loukkauksia. Toisaalta, jos halutaan puhua totta, ei näiltäkään voida välttyä. Ehkä Mannerin elämästä on kulunut liian vähän aikaa tällaisen kirjan kirjoittamiselle. Liian moni ihminen on vielä elossa omine muistoineen, joko henkilökohtaisen tuttavuuden kautta tai muun tuttuuden, kuten sen, että runot puhuttelivat ja runoilija tuntui ystävältä niiden kautta. Katso myös, mitä käymälä sanoi Tolstoista (etsi sivulta ” PARI HUOMAUTUSTA 1”).

Mikään fiktio ei tule tyhjästä. Kirjailija on myytin tekijä, kirjoittaa maailmasta joka voisi olla, kohteen todellinen sisäinen maailma jää aina arvailun varaan. Hyvä kirjailija voi kertoa siitäkin todentuntuisesti, niin kuin kuviteltu sisäinen elämä olisi saattanut tapahtua, ihmisen rajattoman mielikuvituksen runoutta. Kaukaisten muistojen fakta ei eroa fiktiosta kovinkaan paljoa. Lista siitä, mitä todella tapahtui, ei kiinnosta ketään, arvotettu kertomus muistelun kohteesta kiinnostaa monia. Mannerin ystävien muistot runoilijasta ovat heidän omien ajatustensa tuotetta. Niin kuin Sinervon teksti Runoilijan talossa.

Horoskoopeista tai kalentereista, paremmin sanottuna,

Voi aina puhua, jos ei keksi päivittäiselle kirjoitusannokselleen tähdellisempää lähtökohtaa. Varsinkin tällä viikolla. Ollaan kiinalaisen vuoden alussa.

Kalenterithan mittaavat aikaa ei-mistään, antavat tarkan päivämäärän tuntemattomalle päivälle ja nimen kuukaudelle, jota ei ole olemassakaan.

Tämä kiinalaisen vuoden vaihde on blogi-henkilölle erityisen surullinen vaihe, jätämme henkilön oman merkin, puu-apinan, ja siirrymme puu-kukon vuoteen. Kiinalaisen perinteen seuraajat laskevan uudenvuotensa alun talvipäivänseisausta seuraavan toisen uudenkuun päiväksi, joka siis oli toissapäivänä tänä vuonna, mutta vuodesta riippuen vaihtelee tammikuun 21 ja helmikuun 20 päivien välillä.

Toinen tapa määrittää vuoden alku on vesimiehen vuotuisen ajan alkamisesta, eli auringon vesimieheen siirtymistä seuraavan ensimmäisen uuden kuun jälkeinen yö aloittaa kiinalaisen uudenvuoden. Tämä laskemistapa lämmittää taas erityisesti blogi-henkilön sydäntä, hänhän on syntynyt juuri sen kuukauden aikana, jonka aurinko viettää vesimiehen tähtikuviossa. Eli on apina-vesimies. Tuttavat ehkä sanoisivat tämän kuvaavan puolittain hyvin blogi-henkilön habitusta.

Alkanut vuosi taitaa olla kiinalaisten mukaan 4703, tosin kiinalaiset ovat muuttaneet näitä vuosilukuja vähän väliä alkaen laskea alusta milloin minkäkin hallitsijan hallitessa. Viimeisin, ja, kiinan pitkää historiaa ajatellen, todennäköisesti tilapäinen, tapahtui 1.1.1912, jolloin Kiinassa otettiin käyttöön gregoriaaninen kalenteri viimeisen keisarin siirtyessä tavallisen kansalaisen kenkiin. Ei sentään käynyt niin kuin Ranskan Ludvigille ja Maria Antoinettelle, jotka menettivät vastaavassa tilanteessa päänsä ja ranskalaiset juhlivat sitä niin, että aloittivat ajanlaskun uudestaan vuodesta nolla.

Vaikka kiinalainen kalenteri perustuu kuun liikkeisiin, se tietysti korjaantuu aurinkovuoden kanssa samanaikaiseksi uudenvuoden laskemistavan vuoksi, eli se on aurinko-kuukalenteri. Toisin kuin islamilainen kuun vuosi, jonka vuotuiset päivämäärät muuttuvat noin 11 päivää aikaisemmaksi joka vuosi.

Kaikilla kalentereilla on oma alkunsa, joka yleensä on historian myyttien ja väärinkäsitysten peitossa. Kiinalaisen kalenterin lähes viiden vuosituhannen hämäryys estää tietysti sen alun näkemisen. Myyttejä toki kerrotaan.

Yhden mukaan Jade-keisari kutsui kaikki eläimet luokseen. Vain kaksitoista tuli ja kaikki ne saivat oman kuukautensa, kiinalaisen kalenterin kaksitoista eläinmerkkiä. Varmasti lähes yhtä tarkka totuus kalenterin alkupäästä kuin meidän kristillisen kalenterimme lähtökohta, Jumalan pojan syntymä.

Venäläiset kristityt tosin laskevat kalenterinsa maailman luomisesta jostakin noin seitsemäntuhannen vuoden takaa. No, venäläisillä ei koskaan ole laskutaito ollut oikein hyvä. Katso kuinka kävi, kun he laskivat, että venäläisen omaisuuden jakaminen kaikkien kesken tasan, toisi jokaiselle tyydyttävän toimeentulon. Virhehän johtui erityisesti siitä, että suurella Venäjän maalla oli paljon kuolleita sieluja, joita ei voitu ottaa laskelmissa mukaan. Isä Aurinkoinen toki yritti auttaa siirtämällä näitä mahdollisuuksien mukaan siperialaisiin kyliin, mutta sekään ei auttanut.

Väärinkäsityksen korjaamiseen meni lopulta yli seitsemän vuosikymmentä. Nyt sitä on korjattu niin hyvin, että koko venäläinen omaisuus on "parinkymmenen perheen" käsissä. En ole kuullut siitä laulettavan ainakaan Suomessa järin paljoa. Johtuu ehkä siitä, että tämä venäläisten omistava luokka puhuu venäjää, ja meidän intelligentsiamme osaa vain venäläisiä lauluja. Ja kauniitahan ne ovatkin, haikeudella niitä täällä Euroopan pääkaupungissakin kuuntelee.

Juutalaisen kalenterin mukaan on menossa vasta vuosi 5765, se alkoi viime syyskuun 15. päivä ja islamilaiset ovat vielä tiukasti 1400-luvulla niin kuin on nähty.

Meidän oman kalenterimme vuoden aloituspäiväksi tuli ensimmäinen tammikuuta venetsialaisten aloitteesta vuonna 1522, viisi vuotta ennen kuin Mikael Karvajalka valloitti ja tuhosi Rooman.

Rooma oli tuhottu jo monta kertaa ennenkin, mm: 390, 410, 452, 456, 537, 568, 846, ja 1084. Ja tietysti vielä 1940-luvun alussa ensin saksalaisten ja sitten vielä amerikkalaisten toimesta. Että paljon on Rooman vuosisatojen aikana vihattu. Tosin valloitus on tietysti helppoa, kun kaikki tiet jne.

Että sellaisia tuli kalenterista ja puu-kukosta mieleen.

Paul Auster’in The New York Trilogy’n lukeminen on vielä kesken, vaikka vilkuilin jo varkain läpi Wäinämöisen weljenpoikia. Kerron kun on kerrottavaa.

”Virtuaaliystävistä”

Eilen illalla blogi-henkilö ”ei tehnyt mitään”. Luki vain kirjaa (Paul Auster’ia) ja surffaili vähän internetillä. Kirjoitti muutaman haikun Rihmaston pöytälaatikkoon (Haikailua) ja luki vähän Auli Viikarin ajatuksia metaforasta ja metonymiasta Runousopin perusteista. Itse ei tietysti tuntenut tehneensä ”ei mitään”, mutta kotoväki saattoi saada tällaisen omituisen ajatuksen. Ja taisi ihmetellä.

Joskus itseäkin ihmetyttää, miksi aika kuluu internetillä usein paremmin kuin ”oikeita” ihmisiä tavatessa. Täällähän ei ihmisistä näe muuta kuin heidän kirjoittamansa sanat. Ei ole ilmeitä, eleitä, äänen omanlaisuuksia, hajuja, eli ei ole elävää ihmistä. Ihmisistä näkee vain sen, minkä he itse haluavat toisen näkevän. Näin tietysti toimii myös itse.

Merkillistä on, että usein asioista tulee sanottua enemmän, läheisemmin ja syvällisemmin kuin sanoisi kasvotusten yhtä vieraitten ihmisten kanssa. Ajatuksille on enemmän tilaa ja aikaa kehittyä, kun sosiaalisen tilanteen ylenmääräinen informaatiotulva ei niitä häiritse ja rajoita. Asynkroninen viestintä tukee ajatusten saattamista valmiiksi vieraitten ihmisten eteen. Ovatko internet tuttavat edes vieraita ihmisiä?

Jokainen ihminen etsii sellaista ryhmää, jossa voisi olla oma itsensä, jossa maailmaa peilataan oman kiinnostuksen avulla. Me olemme kaikki narsisteja, enemmän tai vähemmän, blogi-henkilö ehkä enemmän. Jo itsesäilytysvaisto edellyttää narsismia, eli voimme syyttää geenejämme tästä usein-haukutusta viasta.

Useimmilla kirjallisuuden harrastajille tyydyttävien kontaktien ylläpito ei ole mahdollista. Vain suurissa kaupungeissa on tarpeellinen ihmistiheys, että löytäisi samanmielisiä ajatusten vaihtoon. Lisäksi lukupiirit ovat yleensä niin homogeenisen älyttömiä, että niissä ei edes viitsi käydä. Ulkomailla vieraskielisessä ympäristössä tämä on jotenkin vielä vaikeampaa, kieli ei ole oma, vaikka sitä puhuisi täysin sujuvasti, eikä ajatuksetkaan usein, niiden kulttuurisidonnaisuus, konteksti, tuntuu helposti vieraalta.

Kirjallisuuden harrastajat jakautuvat lisäksi kahteen ryhmään: niihin, jotka haluavat lukea toisten luomia ajatuksia, ja niihin, jotka haluavat itse luoda ne ajatukset. Usein näiden ryhmien välille syntyy vain jännitettä, ei ajatusten harmoniaa. Kirjoittajat jopa hieman alentuvasti katsovat niitä toisia, omia potentiaalisia lukijoitaan. Tämäkin jako vähentää kontaktimahdollisuuksia.

Virtuaaliympäristö tarjoaa korvikkeen olemattomalle sidosryhmälle. Varsinkin taiteissa, kirjallisuus mukaan lukien, se on usein ainoa mahdollisuus keskustella siitä, mikä mielessä todella liikkuu. Musiikissa tämä on yhtä tärkeä kontaktimuoto, vaikka yhdessä jammailu ei onnistukaan internetissä, ainakaan vielä, mutta sävellyksiä voi vaihdella ja niistä keskustella.

Keskusteluissa näiden virtuaalituttujen kanssa tunteet kuumenevat aivan samalla tavalla kuin oikeassakin ryhmässä. Syntyy klikkejä, jotka vaihtavat yksityissanomia toisten ”selän takana” ja mainostavat tätä, aiheuttaen lisää närää. Löytyy erityisen läheisiä samoin ajattelijoita, joiden kanssa huomaa usein olevansa samaa mieltä, vaikka ei vaihtaisikaan yksityisiä sanomia. Ja löytyy ”vihamiehiä”, joita halveksii niin, että jokainen näiden sana näyttää lattealta, jokainen vastaus riidan haastamiselta. Eli ryhmä toimii niin kuin ”oikeakin” ryhmä.

Monet ihmiset suojelevat identiteettiään, peittävät sukupuolensakin, vaikka se useimmiten tulee keskusteluissa näkyviin pienistä viitteistä, sanan valinnoista, alitajuisesta, tarkoittamattomasta seksismistä. Virtuaaliystäville muodostuu sukupuoli, ääni, ulkomuoto. Heidän mielipiteensä arvaa usein etukäteen, yllätys on virkistävä poikkeus.

Tuttuutta ja identiteettiä ei ehkä tietoisesti ajattele, mutta kun näkee nimen, ajattelee ihmistä, ei virtuaalista, vaan ihan oikeata, joka tuntuu olevan ”siinä” ja tuttuna ja turvallisena, jopa ”vihamieskin”. Virtuaaliystävistään saattaa pitää jopa enemmän kuin omista ”oikeista” ystävistään. Heitäkään ei ihan oikeasti tunne, vai tunteeko?

Tätä ei tietenkään pidä ihmetellä niin hirveästi. Mehän elämme oman päämme sisällä koko elämämme, kosketuksissa muuhun maailmaan vain aistien koodikielen välityksellä. Internet on omien ajatusten jatke, koko maailma on sen avulla mielen kosketuspintana. ”Minä” näkee kauemmaksi ja tarkemmin, löytää uusia ulottuvuuksia, ymmärtää maailmaa paremmin.

Jos virtuaaliryhmiä ei olisi, ne pitäisi kiireesti keksiä!

Joe Prospero

Unohtui tuosta eilisestä Neverland jutusta maininta Joe Prosperosta. Hän näyttelee yhtä elokuvan nuorista herrasmiehistä. Jotenkin tuli mieleen kirjallisella Rihmastolla usein esiintyvä Prospero, olisiko sukua, ulkonäöltään ehkä vähän muistuttaa, kun hyvin tarkasti katsoo. Rihmaston Prospero on tietysti Myrskyn Prosperon "spitting image" kaikella tavalla. Ja tässä toisenlainen myrsky.

Muuten Joe'sta sanotaan Yahoon elokuvasaitilla, että "often works with Hoffman, Finney, Winslet, Depp and Christie." Äkkiä tuo kuuluisuus kasvaa, hänhän on näytellyt kerran jokaisen kanssa, mutta mainoshan on välttämätöntä. Tästä pojasta tulee vielä ihan hyvä näyttelijä, veti kohtuullisen hyvän osan Neverlandissa.

Neverland on tietysti näinä päivinä muutenkin kovasti esillä päivä päivältä valkoisemmaksi muuttuvan Michael Jackson'in vuoksi. Eipä olekaan yhtä (laajasti) kuuluisa henkilö koskaan ollut rikoksistaan vastaamassa. Saa nähdä onko Jackson'in raha yhtä puhuvaa kuin O J Simpsonin aikanaan, ja muuttuuko Michael lopulta mustemmaksi, ainakin maineeltaan.

Pedofiilit lienevät rikollistenkin joukossa pohjasakkaa. Ja pohjasakasta tulikin mieleen suomalaisten asema Ruotsin valtakunnassa.

Aloitin eilen uudelleen Paul Auster'in The New York Trilogy'n lukemisen.

Mikä on taidetta Mikämikämaassa?

En ole koskaan nähnyt Lascauxin luolia. Olen yrittänyt nähdä ne kahdesti, mutta molemmilla kerroilla matkalla tapahtui jotakin, jonka vuoksi ei tullut käytyä. Olen tietysti lukenut siellä olevista maalauksista jonkin verran, ja katsellut kuvia. Lascaux’n maalauksethan näyttävät kertovan tarinan, eli ne olivat myös senaikaista sarjakuvaa, filmiä, kuvataidetta.

Viime päivinä olen, muun tähdellisemmän työn puutteessa, osallistunut virtuaalikeskusteluun, jonka kohteena on ollut kirjoittamisen taiteelliset tavoitteet. Miksi kirjoitamme? Onko kirjallisuudella, tai taiteella ylipäätään mitään yhteismitallista? Voiko Taistelevia metsoja, Huutoa, Tapperin puunpaloja ja Tracy Emin’in sijaamatonta petiä likaisine lakanoineen verrata keskenään. Tai niitä ja Raamatun korkeaa veisua tai muuta kirjallisuutta.

Miksi Harlinin versio Die hard’sta ei ole, mutta Kaurismäen versio Hamletista on? Vai oliko se toisin päin?

Tämä tuli mieleeni eilen, kun istuin taas kerran elokuvateattrissa itkemässä ja katsoin elokuvaa, Finding Neverland, jonka on toteuttanut Marc Foster, Ulm’issa Saksassa syntynyt ja 1990-luvun alkupuolelta USA:ssa opiskellut ja työskennellyt ohjaaja. (Muuten Albert Einstein on myös syntynyt Ulm’issa, mutta heidän universuminsa ovat niin erilaisia, että voin ehkä varmuudella sanoa, että he eivät ole samasta suvusta. Vaikka Einstein onkin esiintynyt elokuvissa.)

Neverland on taianomainen ja myyttinen, kaunis ja liikuttava, eli siinä on elementtejä, joista saa hyvän elokuvan. Se on myös varsinainen ”tear jerker”. Minä olen oikea itkupilli elokuvissa ja teatterissa, ja enpä voinut tapojani muuttaa tässäkään tapauksessa. En tosin ollut ainoa salissa itkijä, mutta hävettää se silti.

Elokuvassa on hyvät näyttelijät ja jokaiselle kirjoittajalle hyvin mielenkiintoinen aihe. Itse asiassa tarinan tapahtumat sijoittuvat aikaan kirjailijan James Mathew Barrie’n elämässä, joka voisi hyvin kuvata suurinta osaa omasta elämästäni. Takana epäonnistunut kirjallinen työ, eikä aavistustakaan, mistä kirjoittaisi seuraavaksi. Ja idea, joka lopulta syntyy, on ilmiselvästi hullu. Tosin Peter Pan, joka näistä ideoista lähti elämään, ei niin hullu idea sitten ollutkaan. Syntyneet tekstit ikinuoresta Peter Panista voit halutessasi, ja muun lähteen puuttuessa, lukea Project Gutenberg ’in saitilla.

Elokuvan käsikirjoitus ei varsinaisesti perustu mihinkään Barrien kirjoittamaan, credit’eissä sanotaan, että idea on Barrien ”inspiroima”. Eli normaali tilanne kirjailijalla, jostakin on varastettu alkuidea, ja loppu onkin valhetta–eikun fiktiota ja mukana lisää inspiraatiota. Tämä on intertekstuaalisuutta ja tämä. Kohteena Barrie’ltä on kaksi tekstiä: Peter Pan ja Peter Pan Kensingtonissa.

Elokuvassa on joukko kuuluisia näyttelijöitä ja toivoisin voivani sanoa, että se on hyvä. Mutta minuun se ei tehnyt sellaista vaikutusta. Huono se ei missään tapauksessa ole, kuvaus on loistavaa, hyvin näytelty (vaikka ei ehkä Hoffmanin parhaita suorituksia:)). Kuitenkin, jos haluat itkeä elokuvissa, nyt on hyvä tilaisuus siihen.

Niin taiteestahan minun piti jotakin sanoa. Minusta taidetta, jopa eri lajeja, voi ja pitääkin verrata keskenään. Miten muuten tietäisimme, mikä milloinkin on taidetta. Taidettahan on se, minkä taideyhteisö taiteeksi määrittää. Eli se on aikaan ja paikkaan sidottua. Likainen sijaamaton peti on jossakin ajassa taidetta, jossakin toisessa tilaisuus hikiseen ja likaiseen, mutta potentiaalisesti täysin tyydyttävään, seksiin!

Helinä Rautavaarasta ja ihan vähän Bob Marley’sta

Bob Marley’n syntymän kuusikymmentävuotispäivä (6.2.) muistutti mieleeni ensimmäisen läheisemmän kosketuksen rastafarianismiin. En oikein voinut itse ryhtyä rastaksi, koska tukkani laatu ei salli rastatukan kasvattamista, geenivika! Bob Marley’a sentään voin kuunnella sujuvasti, vaikkapa Rastaman Vibration’ia.

Huhtikuussa 1986 olin matkalla Lontoosta Pariisin ja Lyonin kautta Dakariin, Senegalin pääkaupunkiin. Air Francen tuliterällä Airbus 310:ssa pitkä matka taittui mukavasti. Niin kuin tavallisesti yritin lukea koko matkan ajan, mutta lukemista häiritsi näkymä edessäni istuvan keski-ikäisen tai ehkä vähän vanhemman naisen tukkaan, joka oli iso ja näyttävä, ja jota nainen rapsutti perusteellisesti vähän väliä. Puhuin vieressä istuvalle puolisolle suomeksi kovalla äänellä, mitä sattui mieleen milloinkin tulemaan, en onneksi puhunut siitä tukasta.

Jossakin Välimeren päällä nainen nousi ylös, esitteli itsensä ja kysyi suomeksi, mihin olimme matkalla. Sanoimme, että Dakariin (jossa jouduimme olosuhteiden pakosta asumaan hotellissa seuraavat pari kuukautta). Hän oli matkalla Dakarin kautta Senegalin maaseudulle johonkin uskontonsa kokoukseen. Olimme toki kuulleet Helinä Rautavaarasta jo tätä ennen, mutta emme kovin paljoa.

Hän kertoili matkoistaan ja elämästään ja tapaamistaan ihmisistä, ja innostui lisää, kun kuuli, että minä olin ollut nuorena Dahomeyssa (nykyisin Benin) Biafran sodan aikaan Punaisen Ristin Kansainvälisen Komitean avustuslento-ohjelman töissä. Helinä oli tutkinut paljon länsi-Afrikan kulttuureja ja myös Dahomeyta. Onneksi minäkin vielä muistin jotakin elämästäni siellä, Cotonou’ssa. Muuten Kirjailijaliiton ja muiden taidejärjestöjen yhteinen Taiteilijaresidenssi Villa Karo on länsi-Beninissä lähellä Togon rajaa, Villa Karossa en tietenkään ole koskaan käynyt. Sen sijaan Kiiltomadolla hiljan haukuttu Mika Terhon Afrikan päiväkirja oli juuri Villa Karossa kirjoiteltu.

Helinä Rautavaara oli rastapapitar, korkea sellainen, joka oli tavannut kaikki rastat, jotka olivat jotakin rastaliikkeessä. Hän oli tavannut Etiopian viimeisen keisarin, Haile Selassien, ja Ugandan presidentin ja nyrkkeilevän kersantin Idi Aminin, josta puhui pelkästään hyvää. Tämä vähän häiritsi, mutta minähän en ole Aminia tavannut, joten mitenpä olisin voinut vastaankaan väittää. Hän haukkui myös suomalaisia poliitikkoja (paitsi Kalevi Sorsaa, jota piti hyvänä ihmisenä) ja kulttuuri-ihmisiä nimeltä mainiten. En onneksi muista niitä enää, eikä varmaa ole aihettakaan.

Hän oli pukeutunut värikkäästi, afrikkalaiseen tapaan, ja kantoi upeita, isoja koruja, jotka aikoi jättää ystävilleen Dakarissa ennen menoaan pensaaseen, niin kuin hän asian ilmaisi. Lentokentällä hyvästelimme, emmekä tavanneet häntä enää koskaan. Hänhän kuoli Suomessa 1998, vain seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä.

Tämä oli siis ainoa kosketukseni suomalaiseen psykologiin, itseoppineeseen kulttuuri-antropologiin ja rastafariauskonnon korkeaan papittareen. Ja tutkimusmatkailijaan ja kirjoittajaan, radiotoimittajaan, ja yleensäkin merkittävään suomalaiseen kulttuuripersoonaan. Ja päiväkirjanpitäjään. Toimittaja, toimitusjohtaja Helena Lehtimäki on kirjoittanut hänestä romaanin (fiktio siis) nimeltä: minä, Helinä Rautavaara (Otava 1998, loppuunmyyty). Maailma on vähän parempi, koska hänkin oli siinä elänyt.

Hanhista ja muista matkustavaisista

Ikkunan editse (kolmas kerros), hyvin lähellä toimistotalon seinää lensi juuri nyt tundrahanhipari muodostelmassa, pitäisi pitää kameraa valmiudessa kaiken aikaa. On taas se aika vuodesta. Tästä olisi saanut loistavan kuvan vähän vielä yläpuolelta, johon ei usein tarjoudu mahdollisuutta.

Näin jo viimeviikolla ison hanhiparven, joka tuli monena erillisenä aurana etelästä raskain siiveniskuin, aurat hajosivat liittyessään nostoon, joka oli syntynyt lähes kotini yläpuolelle. Ehkä maakunnan ainoa nosto, pöyhevä cumulus merkkinä arviolta 600-700 metrin korkeudessa. Ilma ei ollut kovin kuiva, joten kumpiainen oli muodostunut suhteellisen matalalle, siihen konvektiosolunsa yläpäähän, merkiksi, että tässä olisi ilmaista energiaa tarjolla sitä tarvitseville. Kaunis päivä olikin, aurinko paistoi, eikä tuulikaan ollut tuhlailevalla päällä. Hanhiaurat tulivat ehkä viidentoista minuutin aikana, satoja hanhia. Yritin tunnistaa kiikarilla, mutta ei riittänyt tehot sille etäisyydelle, ehkä ne kuitenkin olivat tundrahanhia myös, näyttivät aika solakoilta.

Lienevätkö olleet samoja hanhia, joita Kalle Raski oli katsellut Kymenlaaksossa lokakuussa matkalla etelän suuntaan. Mistäpä senkin tietää. Niin kuin ei sitäkään miten tästä elämästä selviää.

Nosto loppui hanhijoukoilta ennen kuin viimeiseksi tulleet olivat päässeet ylös saakka, ja joutuivat näin jatkamaan kohti pohjoista alempana kuin aikaisemmin lentäneet, jotka olivat lepäilleet noustessaan ja kerätessään potentiaalista energiaa matkaansa varten. Hanhen geenien jatkuminen riippuu siitä, että pääsee nopeasti ja hyvissä voimissa munimaan pesimispaikoilleen. Hitaammat ovat tässä kilpailussa häviäjiä. Nostavan ilmavirran käyttö osoittaa, että sentään jotakin näyttää saatavan lähes ilmaiseksi, vaikka enpä minä tiedä kuinka paljon voimia hanhi nostossa pyöriessään tarvitsee. Purjekoneessa istuessa eivät voimat nostossa juurikaan kulu, vaikka hikipäässä sitä tietysti joutuu tekemään, kun ei ole lintujen veroinen lentäjäksi.

Maailmankaikkeuden entropia väheni pikkuriikkisen verran samanaikaisesti hanhien siirtyessä nostossa ylöspäin. Tästä ihmismieli tietysti pitää, kun on luotu vastustamaan epäjärjestystä ja tavoittelemaan järjestystä, organisaatiota, kaikissa toimissaan. Jos siis on nainen, miehillä tämä luonnonlaki ei näytä toimivan yhtä järjestelmällisesti. Ilmeisesti epäjärjestystä moittiva nalkutus tuhlaa energiaa pääosin epäjärjestyksen eduksi, vaikka onhan sillä joskus toisenlaistakin tulosta, jos saa miehen nostamaan painavaa persettään.

Matka voi olla myös unelman täyttymys, usein onkin, ja usein sen antikliimaksi. Kun on suunnitellut jotakin pitkän aikaa, eikä jokainen asia mene juuri niin kuin pitää, tulee helposti ärräpäät mieleen. Näin ei ole käynyt ystävälleni Tapsalle.

Tapsa on vaimonsa Pirjon kanssa Karibialla, itse rakentamallaan 38-jalkaisella veneellä (maakravuille tiedoksi, tämä tarkoittaa veneen pituutta) ja tätä kirjoitettaessa ovat vielä ilmeisesti naimisissa. Matkan edistymistä voitte katsella tästä. Paljon on jo matkaa tehty, ja paljon on vielä tekemättäkin. Unelmat ovat toteuttamista varten, eivätkä päiväunien täytteeksi! Hyvä Tapsa!

Unelmista

Ankea on helmikuisen päivän aamu. Sataa ja autoillaan ajavat ovat hermostuneita ja kaivelevat kiihdyksissään neniänsä, etelämaiset tavat leviävät tännekin. Euroopan sydän ei tänä aamuna syki solidaarisuuden ja harmonian tahtiin, tosin näyttävät ihmiset toki huomioivan toisiaan ja vaihtavan ajatuksiakin. Yhdessä kadunkulmassa punaisia päin tullut autoilija heilutti keskisormeaan toiselle, joka oli ajanut oikein. Tämä heitti vastaukseksi kahta sormea, joten kyllä ihmiset ankeanakin aamuna keskustelevat, jos vain asian tynkää löytyy. Molemmat olivat naisia.

Itse en joutanut ottamaan jutusteluun osaa, vaikka sanottavaa olisi ollutkin. Sen sijaan ajattelin unelmia.

Anita Konkka sanoi joskus sivustoillaan: ”Unet ovat alitajunnan runoutta, metaforista ”ikään kuin” maailmaa.” Kirjoittava ihminen, niin kuin kaikki muutkin, näkevät unia. Yöllä unia, joihin eivät pysty vaikuttamaan, ja päivällä unia kirjoista. Itse kirjoittamistaan, täynnä runoja, novelleja ja satoja sivuja pitkämittaista proosaa, joka sanoo syvällisiä ajatuksia. Ja saa Finlandia-palkinnon. Monet kai suunnittelevat jopa puheensa valmiiksi, todella hyvän, loistavan itse asiassa, mutta se saattaa tapahtua niiden yöunien aikana ja näyttää kokonaan unohtuneen puheen pitämiseen mennessä. Niin kuin monet unelmatkin.

Tämä tuli mieleen myös lukiessani nimimerkki Jussin vuodatusta suomalaisia kustantajia kohtaan Killtomadon tämän aamuisilla sivuilla. Ja ystäväni Kirsti Ellilä vastasi: ” tiedän miltä sinusta tuntuu. Haluaisit saada kirjasi julki, varsinkin kun huonompia julkaistaan jatkuvasti.” Hänellä itsellään, siis tällä Kirstillä, on tietysti jo monia kirjoja julkaistuna.

Minkä ihmeen takia, joku, niin kuin tämä blogi-henkilökin, haaveilee kirjan kirjoittamisen vaivasta. Tai oikeastaan, ei siitä vaivasta tule niin usein haaveiltua. Vaan siitä ihmeen helposti, suorastaan itsekseen syntyneestä, valmiista, suuren kustantajan julkaisemasta Suuresta Suomalaisesta Romaanista. Miksi yleensä kirjoitamme.

Tälläkin hetkellä ympäri Suomea ja koko maailmaakin istuu miljoonia nuoria ja vanhoja, terveitä ja sairaita, kauniita ja rumia, naisia ja miehiä, kumartuneena näppäimistönsä yllä ja haaveilevat kirjasta. Merkille pantavaa tässä on vielä se, että he eivät vain haaveile kirjasta, vaan Kirjasta, joka kilpailee Dostojevskin ja Tolstoin kanssa, tai ainakin Waltarin ja Salaman. Heille ei riitä, että on kirja, se pitää olla Se Kirja. Kuolemattomuutta kai itse kukin etsii. Jos sanovat muuta, valehtelevat. Kirjailijaltahan se sujuu jo ammatinkin puolesta.

Kirjoitin Kiiltomadon keskusteluun runon kirjoituskilpailuista Markku Lindroosin aloittamaan Novellit 2005-ketjuun. Käykää lukemassa niitä keskusteluja muutenkin, siellä on mielenkiintoisia puheenvuoroja, vaikka sensuuri iskeekin liian helposti.

Miksi vesi haihtuu hitaammin kuumissa autiomaissa vaikka maapallo lämpenee?

Tavalliselle pulliaiselle, kuten blogi-henkilölle, keskustelu maapallon lämpenemisestä nostaa tavallisesti hien pintaa. Puheenvuoroja on lähes mahdoton ymmärtää, väitteet ja vastaväitteet sinkoilevat, tieteellisiä totuuksia julistetaan ja kumotaan. Vallitsee yleinen hämmennys.

Nyt esille on tullut uusi uhanairut: global dimming, maapallon himmentyminen. Päänsärky lisääntyy. Siis missä mennään, mistä tullaan ja mihin olla tähtäämässä? Lue eteenpäin ja Hanhensulka paljastaa minkä voi!

Tähän saakka on tapahtunut: Ensin Aatami ja Eeva karkotettiin Paratiisista. Sitten Arabian alueella olevat paimentolaiset huomasivat, että maasta tuli puhtaalle hiekalle mustaa, pahalle haisevaa mönjää ja päättivät myydä sen länsimaihin. Henry Ford rakensi autoja, joissa mönjää voitiin polttaa ja Boeing ja Airbus lentokoneita, joissa sitä suihkutettiin siipien alla roikkuvien putkien läpi suoraan puhtaaseen ilmaan yhdentoista kilometrin korkeudella. Rooman Klubi sanoit, että mönjä loppuu vuoteen 2000 mennessä mutta muut tiedemiehet sanoivat, että maapallon ilmasto todellisuudessa lämpenee, vaikka itse asiassa elämme jääkausien välistä, vain vähän lämpimämpää, kylmää kautta.

Sitten tieteelle keksittiin uusi sylkykuppi vuonna 2001. Se ei ollut Osama bin Ladin, saudiarabialainen filantropisti ja terroristi, vaan tanskalainen tilastotieteilijä nimeltään Bjørn Lomborg. Arvoisa Lukija saattaa sanoa, että tämä on ihan oikein, tanskalaiset sopivat parhaiten juuri mainittuun tehtävään, heistä ei ole ollut kuin haittaa pohjoismaisessa yhteistyössä, varastivat mm. Turun tuomiokirkon kuparisen katon. Ja tässä Lukija on tietysti oikeassa.

Lomborg kuitenkin sanoi, että koko tiedeyhteisö on surkeasti väärässä väittäessään, että ihminen vaikuttaa mitenkään maapallon lämpenemiseen. Ja todisti sanansa tilastollisen vastaansanomattomasti. Tiedeyhteisö sanoi, että ”kylläpäs vaikuttaa”. Kukin voi uskoa kumpaan tahansa näistä tieteilijöistä.

Nyt on kuitenkin kuultu uutta tietoa, ja kuten tämän blogin otsikko sanoo, kysymys on: miksi vesi haihtuu hitaammin kuumissa autiomaissa vaikka maapallo lämpenee?

Mutta mennäänpä takaisin Osama bin Ladiniin, jonka terroriteolla New Yorkissa 9/11 oli yllättävä myönteinen vaikutus. Yhdysvalloissa sää parani. Ja syynä oli se, että Yhdysvalloissa ei sallittu yhtään siviili-ilmailulentoja muutamaan päivään. Tiedemiehet olivat jo pitkään epäilleet, että taivaalla lilluvat jättöjuovat olivat suihkukoneiden aikaansaamia ja koska niitä ei noina kolmena lennottomana päivänä näkynyt, tiedeyhteisö päätteli epäilyksensä oikeaksi. Suihkukoneet todella muodostivat pilvennäköisiä jättöjuovia taivaalle ja tämä vaikutti ilman lämpötilaan yhden asteen verran Yhdysvalloissa. Piste tiedemiehille!

Kuvaan astui Israelissa työtään jo 40 vuotta tehnyt englantilainen tiedemies nimeltään Gerald (Gerry) Stanhill, biologi, joka oli mitannut kuinka voimakasta auringonpaiste oli Israelin autiomaissa. Arvoisa Lukija pannee merkille vuosimäärän, joka näyttää samalta kuin monien muidenkin autiomaassa sillä alueilla mököttäneiden erämaa-ajat. Eli tähän blogiin tulee nyt Raamatullinen ulottuvuus. Tätä ei voitane enää yhtä helposti kieltää edes tanskalaisten toimesta.

Biologi Gerry siis mittasi auringon voimakkuutta, ja tilastoi tulokset. Mutta! Vaellettuaan kaksikymmentä vuotta autiomaassa hän uudisti kokeensa ja huomasi kauhukseen, että auringonvalo oli vähentynyt 22 %:lla. Israelissa on totuttu profeettojen paluuseen erämaasta ja heidät yleensä todetaan auringonpistosten vaivaamiksi hörhöiksi. Gerryn väitteet unohdettiin saman tien.

Kuitenkin saman huomasi Baijerissa Beate Liepert, joka, kuten lähes kaikki saksalaiset, on tohtori. Tämän avullaan Gerry sai tiedemaailman varpailleen ja kehitti nopeasti näppärän nimen tälle tilastolliselle ilmiölle, Global Dimming. Sama ilmiö havaittiin myös australialaisessa autiomaassa. Professori Graham Farquhar Australiasta antoi seuraavan tyhjentävän selityksen ilmiölle:
It’s called pan evaporation rate because it’s evaporation from a pan.
Ja koko tiedemaailma taputti käsiään.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa, epäluuloinen Arvoisa Lukija kysynee. Sama täällä. Kuitenkin tiedemiehille tämä tulos oli mitä parhain. Oli nimittäin käynyt niin, että heidän ennusteensa maapallon lämpenemisnopeudesta eivät olleet pitäneet paikkaansa. Global Dimming antoi heille pätevän selityksen tähän: lämpeneminen on piilossa viilenemisen alla ja SIKSI SITÄ EI OLE VOITU LUOTETTAVASTI MITATA!?

Arvoisa Lukija halunnee jättää lapsenlapsilleen puhtaan ja hyvin toimivan ilmaston maapallolle. Samoin blogi-henkilö. Nämä viimeiset tieteelliset löydökset kuitenkin hämmentävät mieltä entistä enemmän. Voinko ostaa enemmän kuluttavan auton vai täytyykö minun hankkia potkulauta ja sähkömopo pitemmille matkoille? Siinä kysymys. Tiedemiehet eivät vastaa selvästi, tiennevätkö edes?

Muuten lisätietona Arvoisalle Lukijalle mainittakoon, että ns. Kioton sopimus ei tule vaikuttamaan kasvihuoneilmiön rajoittamiseen paskankaan vertaa, onpahan kuitenkin oiva päänalunen poliitikkojen omilletunnoille. Eli terveisiä lapsenlapsillemme yhteisestä per-c:stä!