Unelmista, pellavasta ja pysyvyydestä

Miniäni P., josta pidän kovasti (tiedän, ettei hän lue näitä lastuja, joten voin hyvin sanoa näin rikkomatta ikiaikaisia perhetraditioita), sanoi muutama päivä sitten, kun käväisin Suomessa, että hän ei viitsi lukea sellaisia tekstejä, joissa ei kerrota ”oikeista” asioista.

Olin juuri puhunut jotakin Johanna Sinisalon peikkojutuista ja fantasiasta tai scifi’sta yleisemminkin. Hän oli varmaan kyllästynyt siihen, että olin koko ajan äänessä, ja sanoi mielipiteensä vähän ärtyneenä, kuin kostoksi appivanhemmalle (vähän hymyilinkin hellästi sisäänpäin, kun tiedän hänen lukevan innokkaasti mm. Anja Snellmanin kirjoja).

Tämä pani taas ajattelemaan, mikä on todellisuuden ja mikä kuvitelman rihmastoa, kudelmaa.

Ajatuksiahan usein kuvaillaan juuri noilla sanoilla: on ajatuksenrihmastoja, ajatuksenkudelmia. Molemmat sanat viittaavat kutomiseen, jota varten unelmoidaan jostakin sopivasta tuotteesta ja otetaan ensin jotakin raaka-ainetta, sanotaan vaikka pellavansiemeniä, kylvetään ja annetaan kasvaa ja sitten kootaa pellavasato talteen pellavapellolta, ja sitä sitten liotetaan, loukutetaan ja lihdataan, sitten kehrätään ja lopulta kudotaan, leikataan ja ommellaan; joko karheita rohdin arkipaitoja tai hienompia palttinaisia, yöpaitoja ja juhlapaitoja, tai muita pellavakankaasta luotavia tekeleitä.

Arvoisalle Lukijalle tullee varmasti sokkina tieto, että olen itse paitaressuna pilttinä katsellut nenääni kaivellen ja ihmettelevin silmin, kun väki keräsi pisteleviä pellavia pellolta, ja sitten loukutti jne, ja lopulta niistä kudottiin tyynynvaaruja, pyyheliinoja ja paitoja sun muuta tarpeellista, mikä jämijärveläisessä maatalossa sotien jälkeen katsottiin tarpeelliseksi.

Ja tyttärille tehtiin niistä kapioita, ja joskus pojillekin, ja kapioliinojen kulmiin kirjailtiin hellin ja toiveikkain ajatuksin koristeellisiä nimikirjaimia, johon kirjailtiin myös salaisimmat toiveet Satumaa-tangon soidessa (ei tämän Vilkkumaan laulamana, vaan jonkun samettiäänisen suomalaisen miestenorin).

Näinkin luotiin rihmastoja, ajatusten kudelmia. Niin kuin kaikessa kirjoittamisessakin. Luettavana on parhaillaan Margaret Atwoodin Penelopeia (suom. Kristiina Drews, Tammi, 2005, arvostelu Kiiltomadolla), kopioidaan tähän loppuun kirjasta laulu "Loppusäkeet":

ei puhevaltaa
elämän teillä
nimeä vailla
vain sama naama
piianpenteleillä

ei syytä meillä
kun niskat vääntyi
vaan onni kääntyi
nyt täällä ollaan
taas yhteen tullaan

näin perään juostaan
sinua huostaan
me huhuillaan
huhuu, huhuu
jo joutuin tuu
jo joutuin tuu
huhuu

Samettisilla ajatuksilla kirjaillut ”palttinaiset paidat” ovat useimmilla tytöillä kai nykyisinkin valmiina kapioita varten. Ajat eivät helposti muutu.

P.S. Äitini, joka tietysti osasi eläissään mitä vaan (ja osaa ehkä vieläkin:), seitsemänkymmentä täytettyään kehräsi langat, kutoi ja ompeli kahdelle tyttärelleen ja miniälleen Tuukkalan puvut, josta on kuva tuossa yläpuolella. Siihen tarvittiin tietysti enemmän villaa kuin pellavaa, mutta kotivalmistuksen periaate säilyy.

Bryssel on lähellä Euroopan sydäntä

Jossakin aikaisemmassa lastussa taiteilijaystävämme Marja-Leena kommentoi sitä, kuinka lähellä Pariisia Bryssel itse asiassa on, ja onhan se. Vastasin kertomalla Brysselistä vähän muutenkin ja vastauksen vei harakka, tai ehkä Tärkeimpien löytämä, väriänsä valkoisemmaksi muuttanut roskaruoka-varis, johonkin virtuaalimaailman pimeään koloon. Vastauksessa oli kuitenkin sen verran asian tynkää, että ylennän sen lastun tasolle.

Bryssel ei ole kovin keskieurooppalaisen näköinen, entinen hollantilainen kaupunkihan se onkin, tosin ei kovin leimallisesti.

Hollanninkieliset, tai flaaminkielisiksi heitä ehkä pitäisi kutsua, muistuttavat aina tiukkaan äänensävyyn tästä, vaikka nykyisin Bryssel on yhtä paljon ranskankielinen kuin flaaminkielinen, vaikka Flanderissa sijaitseekin. Ja enenevässä määrin englanninkielinen, eurooppalainen pienoissulatusuuni, taskukokoinen New York. Olen varma, vaikka en tietysti pysty sitä mitenkään todistamaan, että päiväsaikaan, poliitikkojen, eurovirkamiesten, lobbareiden ja liikemiesten tehdessä ”tärkeää” työtään ympäri Brysseliä, englanninkieltä puhutaan jopa enemmän kuin kumpaakaan alkuperäistä brysseliläistä.

Muuten aidossa Brysselin ranskanaksentissa on melko kamalalta kuulostava sointu. Ulkomaalaiselle se on kuitenkin jostakin syystä helpommin ymmärrettävää kuin standardiranska, jota ”parempi väki” täällä Belgiassa tietysti yrittää puhua kuulostaakseen ranskalaisilta, jotka kuitenkin vitsailevat belgialaisten ranskankielestä. Vähän samaan tapaan kuin hollantilaiset flaaminkielestä, ruotsalaiset suomalaisten ruotsista, tanskalaiset ruotsalaisista, muut pohjoismaalaiset norjankielestä ja saksalaiset itävallanmurteesta. Että kyllä Eurooppaan kieli-ivailua mahtuu. Tiesitkö muuten, Arvoisa Lukija, että tanskalaiset kutsuvat suomalaisia Pekaksi?

Mutta nyt siis piti Brysselistä vähän lisää. Ainoastaan sen suurtori (hollanniksi Grote Markt, ranskaksi Grand-Place), joka on Maailmanperintökohde (World Heritage Site) on säilynyt ”alkuperäisenä” (hyvin suhteellinen käsite), ja harvinaisen homogeenisena – sitä ympäröivät talot ovat pääasiassa 1690-luvulta, lukuun ottamatta Hotel de Villeä (vanha kaupungintalo, kuva vieressä) ja kaupunginmuseota (entinen yksityispalatsi), jotka ovat parisataa vuotta vanhempia.

Ranskalaiset nimittäin tuhosivat tykkitulella koko Brysselin keskustan (lukuun ottamatta niitä kahta Suurtorin taloa siis) 1695 ja se rakennettiin uudestaan heti samalla vuosikymmenellä. Ne torin ympäristön talot ovat ainoita hyvin säilyneitä siltä ajalta, muuten pääosa Brysselin rakennuksista on paljon myöhemmiltä ajoilta, 1800-luvulta ja tietysti noin sata vuotta vanhoja Victor Horta'n piirtämiä näyttäviä Art Nouveau-rakennuksia, hänellehän on perustettu oma museo Brysseliin.

Suurtorin ympäristöstä pitää melua ja hyvää huolta 1960-luvulla perustettu folkloristinen herrakerho (on siinä naisiakin jäsenenä) nimeltään Commune Libre de l'Ilot Sacré (Pyhän Saaren Vapaa Kommuuni), jonka ansiosta kaupunginosa on siistiytynyt (kaikki ilotytöt on ajettu pois), tullut turistiseksi (mm. ”ruokakatu” Rue de Bouchers on turistienkin suosima syömälä, jossa tosin ei ole kuin muutama hyvä ravintola kuten Aux Armes des Bruxelles, Chez Leon ja Chez Karim) ja talot on korjattu pieteetillä (vuoden 1960 laki vaatii vanhojen talojen korjaamista säilyttämällä vanhan fasadin ja sallii vain ”espanjalaisten”, vaalean ruskeiden tiilien käytön uusissa taloissa).

Muuten tämän Ilot Sacre’n kommuunin viihdytystoiminnasta saa kuvan katsomalla heidän ystävyyskommuuniensa kuvia mm. Vapaa Tasavalta Toispuol Meuse’n (République Libre d'Outre-Meuse) ja Vaux-en-Beaujolais’n kylä Ranskassa. Ilot Sacre’n erityisessä suojeluksessa on olutravintola nimeltään Theatre Royal de Toone, jonka iloista ovat nauttineet myös teekkareiden kulttuuriyhdistys Polun olutretkeläiset 15.7.2004 päivätyn päiväkirjamerkinnän mukaan.

Saksalaiset (ja puolalaiset, tsekkiläiset ja muut keskieurooppalaiset) kaupungit ovat paljon romanttisempia ja kauniimpiakin kuin Bryssel, jopa Tallinna, joka onkin enemmän saksalainen kuin mikään muu pohjoismaisista kaupungeista.

Brysselissä ei ole sellaista jouluista tunnelmaa kuin monissa muissa eurooppalaisissa kaupungeista, vaikka sitä yritetään saada aikaiseksi mm. joulumarkkinoilla, joilla tänä vuonna oli jopa Suomen lappalaisia muikkupaistosten ja ristiinnaulitun lohensa kanssa. Mutta se kaikki tuntuu kovin keinotekoiselta.

Muuten tämä on vihreä kaupunki, isoja puistoja, ja puistokatuja. Ihan kaunis paikka asua, viidentoista vuoden jälkeen tämä tuntuu jo jopa jotenkin kodilta;))

Postia Helsingin lentoasemalta

Yllätysmatka Suomeen tapaamaan hyvin miesvoittoista sukua. Pojanpojat kasvavat ja viisastuvat, ovat kohta isovanhempiaan viisaampia, vaikka ikää on tullut vasta 3 ja 1.5 vuotta (omille vanhemmille ja vähän itsellekin taitaa olla käymässä juuri päinvastoin, mutta sehän kai on luonnon laki), mutta maailmahan tuleekin koko ajan paremmaksi. Ja lämpimämmäksi.

Lämpötilatkin Suomessa ovat niin korkeita, että välihousut ja villapaidat lähinnä hävettävät. No sehän panee veren kiertämään vilkkaammin ja tarve villaisille senkun vähenee.

Aamulehden (tuon tunnetun bloggareiden halveksijan) ja Matti Mäkelän uhallakin ostin Carpelanin voittajakirjan, joita oli vaikka kuinka paljon tarjolla Akateemisessa, jossa söin myös tyydyttävän mustikkaleivoksen Märta Tikkasen vieressä, vaikka ei hän ehkä tiennytkään, että siinä istuskelin. Muitakin kirjoja tuli ostettua niin, että lasku oli lähes 150 euroa, toivottavasti ei tule turpiin kotona (huom. tämä on vitsi). Sain myös Kirja-Marjan lähettämät kirjat, joten matkalaukku on kulttuuria täynnä.

Kone lähtee kohta kohti Köpistä ja sieltä Brysseliin, perillä 10:45.

Yö meni muiden kyöpeleiden kanssa Helsingin lentoasemalla (ajattelen sitä vieläkin Seutulana), huivi kierrettynä pään ympäri, että silmissä ei olisi valoa, ja kädet työnnettynä reisien väliin lämmittelyn vuoksi. Asento näytti olevan hyvin yleinen muidenkin nukkujien keskuudessa.

Ja nyt portti kutsuu.

Finlandia oikeaan osoitteeseen

Nyt on siis ilmi selvää, että Finlandia-diktaattori Paavo Lipponen ei pelkästään lue blogeja, vaan lukee nimenomaan tätä blogia. Hengästyneenä yritän muistella, mitä sanoin lastussa 4.12. (hämäysmielessä otsikolla (Bookblog keskustelee Johanna Sinisalon peikkokirjasta) ja näinhän se meni:

...
olen ollut väärässä joka vuosi omissa arvioissani. Tänäkin vuonna olen
ajatellut, että Bo Carpelanin Kesän varjot pitäisi palkita...

Ja diktaattori Paavo teki juuri näin.

Uskallanko enää kirjoittaa tähän blogiin poliittisesti arveluttavia ehdotuksia, eduskunnan politbyroo saattaa ottaa leikilläkin ja kevyesti annetut ehdotukset välittömästi toteutettaviksi ja mitäs sitten tehdään, jos myöhemmin tulenkin katumapäälle ja haluaisin muuttaa ehdotusta joksikin toiseksi.

Tosin tämä Paavo on kyllä tottunut soutamaan ja huopaamaan, hänhän on sosiaalidemokraatti ja vielä oppi-isänsä Mauno Koiviston tavoin sitä bernsteinilaista sorttia, jolle soutaminen ja huopaaminen ovat normaalia ja tavoitteellista poliittista toimintaa.

Ilman sitähän sosialidemokratia saattaisi viedä johonkin päämäärään (ja Herra meitä siitä visusti varjelkoon, tai Rouvahan siellä Mäntyniemessä nyt on ja vielä housut jalassa, eikä olekaan mikään bersteinilainen soutaja ja huopaaja - kai).

Mutta hyvän Finlandia-päätöksen Paavo Lipponen sai aikaiseksi ja vielä säädetyssä ajassa. Tosin vähän arveluttaa, mitä hän tarkoitti tällä lausunnolla:

…
Olen lukenut kirjan ensin suomeksi ja sitten ruotsiksi, mutta ratkaisuni tein
jo suomenkielisen luettuani…

Toivottavasti tämä tarkoittaa sitä, että suomeksi luettu Carpelan oli hänen viimeiseksi lukemansa Finlandia-ehdokas, muutenhan…muute… niin…

Onhan se Paavokin tietysti tietynikäinen ja lisäksi mies.

Pariisissa blogikin unohtui mielestä työn ja taiteen tuoksinnassa

Sinne pitäisi kai mennä useammin, että mieli lepäisi ja virkistyisi uusia ajatuksia varten. Tosin juuri ajomatkalta tullessa (3:10 Pariisista Bastillen aukion laidalta Brysselin Schumanin aukiolle ei ole huono ajoaika) ajatus ei kulje kunnolla edes klönteissä.

Kuvassa on jotenkin asiaankuuluvasti häiritsevä Gustav Klimtin maalaus Naisen kolme ikäkautta.

Ehdimme käydä dada-näyttelyssä maanantai-iltana ja (Gustav) Klimt, (Egon) Schiele, (Koloman) Moser, (Oskar) Kokoschka Vienne 1900-näyttelyssä tänään. En ollut tietysti huomannut, että Les Galeries nationales du Grand Palais on kiinni tiistai-iltana, joten sen iltainen vierailu typistyi Grand Palais'in (kiinni pitkän aikaa tulevaisuuteen perusteellisen korjaustyön vuoksi) kiertämiseen väistellen rakennustyömään savisia työkaluja ja päätökseen, että tultaisiin eilen, keskiviikkona, takaisin. Jono oli silloin hirmuinen joten päätettiin, että tänään puolelta päivin voisi yrittää jopa sisällekin. Tänään jono oli kaksi metriä eilistä lyhyempi ja vierailu onnistui 30 minuutin odotuksella tuulisessa ja jäisenmakuisessa pariisilaisilmassa. Ei hassumpi aika, joten ei kehtaa oikein siitäkään valittaa.

Molempiin näyttelyihin palaan jossakin tuonnemmassa lastussa. Varsikin dadan sulattaminen ottaa aikaa. Molemmat vaativat paljon yleisöltä, dada opiskelua jälkikäteen ja Klimtin (ja muiden) kontekstien ymmärtämistä, mm. antiikin tarinoiden tuntemista.

Ja dadasta ja kontekstista puheenollen, silmiin sattui parista näytillä olleesta suttuisesta, käsinkirjoitetusta ja epämääräisestä paperinpalasta nimi Julius Evola, josta löytyi hataran reikäisiä muistimerkintöjä omista aivoista (jotakin epämääräistä tuttuuden tuntua vain ja jotenkin vielä epämääräisemmin liittyneenä Pekka Ervastiin).

Nimi, evola, kuulosti niin suomalaiselta, että päätin kaivella vähän lisää tietoja (italiaksi ja englanniksi), ja nimen takaa löytyy (siis itseltä lähes täysin unhoon painunut) mielenkiintoinen sisilialainen, esoterismiin ja fasismiin taipuvainen ajattelija, tyypillisen 1900-luvun ajattelijan tapaan kivulloinen, itseään ja totuutta jokaisen käännettävän kiven alta etsivä sielu.

Evola on julkaissut mm. kirjan, joka on saatavissa Amazonilta nimellä Ride the Tiger: A Survival Manual for the Aristocrats of the Soul. Kuulostaa aivan kirjalta, joka on kuin tehty Arvoisalle Lukijalle, joka tietysti on tällainen Sielun Aatelinen.

Pariisiin Dadaa

Siis katsomaan dada-näyttelyä Centre Pompidou'ssa, jossa on kuulemma maailman suurin dadakokoelma ja kaikki näytillä tammikuun 9. päivään saakka.

Muutenkin sinne Pariisiin täytyy mennä, on konferenssi, jonka nimi on 4th EUROCONTROL Innovative Research Workshop & Exhibition.

Kolme päivää "älykästä" keskustelua tulevaisuuden näkemisestä. Miltä näyttää lentoliikennejärjestelmä vuonna 2020 entä 2030.

Nämä ilmailualan yhteiset visiot ovat huikean mielenkiintoisia, vaikka vain harvat ajatukset todella näkevät päivänvalon. Mutta. Saa antaa hetken ajatuksen lentää, nähdä luvan kanssa päiväunia työnantajan laskuun. Virkamies-SciFi'ä. Arjen arthurc.clarkit pitämässä toisiaan kädestä kiinni, etteivät huikeat näkymät säikäyttäisi liikaa. Ja sitten takaisin toimistoihin, ohjaamoihin ja tutkien ääreen. Siellä todellisuus puraisee nopeasti takapuoleen ja palataan sfääreistä maan kamaralle.

Futurismi on vaikeaa. Miten se Ahti Karjalainen, ajattelija Jumalan armosta, sanoikaan:

Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.

Dadaa.

Muuten Pompidoussa on meneillään myös Big Bang-näyttely, jossa tutkitaan aihetta "Destruction and Creation in the 20th Century Art", täytyy yrittää sielläkin käydä, jos on aikaa. Dada-tarpeet ovat kuitenkin etusijalla.

Ja Musée d'Orsay'ssa on venäläisen taiteen näyttely, A Quest for Identity: Russian Art in the Second Half of the 19th Century, joka olisi ehdittävä näkemään.

Ja Grande Palais'ssa on huikean kutsuva Klimt, Schiele, Moser, Kokoschka-näyttely, joka myös päättyy tammikuussa, eli sekin pitäisi ehtiä nähdä.

Ehkä ilmailun tulevaisuus ei olekaan kaikkein tärkeintä, asioiden on oltava oikeassa järjestyksessä - ainakin omassa päässä. Ja Sakespearen & Co:n edessä kuvailemassa ja sisällä hypistelemässä kirjoja, kiire, kiire. Onneksi se on auki myöhään iltaan.

Euroopan Unioni: maa, kansa, valtio?

Pari viikkoa sitten Euroopan johtajat levittivät Strasbourgissa nähtäväksi maailman suurimman lipun, Euroopan lipun, jonka 50-vuotisjuhlaa johtajat samalla juhlivat. Itse asiassa Euroopan lippu tuli Euroopan Neuvoston symbooliksi 8.12.1955, joten sen viisikymmentävuotispäivä on ensi torstaina.

Luxemburgissa syntyneen ranskalaisen poliitikon, Robert Schuman'in, nimeä kantava julistus Euroopan yhtenäisyydestä annettiin 9.5.1950, ja toukokuun yhdeksäs onkin Euroopan "kansallispäivä", tai siis olisi jos olisi olemassa Euroopan maa ja kansa, jolla voisi olla oma kansallispäivänsä. Euroopan unionin päivä siitä on tullut ja Unionin yhtenäisyyttä juhlitaan siis toukokuun alussa. Euroopan Neuvoston valitsema lippu hyväksyttiin Euroopan parlamentin lipuksi 1983 ja Euroopan unionin viralliseksi symboliksi 1986 (virallinen seremonia toukokuun 26.).

Lippu on Euroopan unionin komiossion ainoa tunnus, muut Euroopan elimet (parlamentti, tuomioistuin, pankki jne.) käyttävät omia tunnuksiaan, joita voi ihailla täällä.

Euroopan tunnuslauseena on:

Moninaisuudessaan yhtenäinen

Euuroopalla on tietysti myös "kansallislaulunsa", Euroopan hymni, joka on osa Ludwig van Beethoovenin 9. sinfoniaa (vuodelta 1823, jolloin säveltäjä oli jo täysin kuuro), osa, jonka hän sävelsi Friedrich von Schillerin Oodin ilolle sanoihin. Vähemmän tunnettu Rapsodia Euroopan hymnille, joka on myös jotenkin korvalle miellyttävä, on kuultavissa täällä (latautuu heti ja kestää vähän yli 6 minuuttia, soi Real Player'llä).

Rapsodiaahan voi kuunnella vaikka 8.12. samalla, kun ottaa sampanjaa Euroopan lipun kunniaksi, jos sitä on vielä jäljellä Suomen itsenäisyyspäivän jäljiltä. Vai muistetaanko sitä päivää oikein enää siellä lumen ja jään keskellä eurooppahuuman riehuessa?

Ja tähän loppuun vielä pätkä syntymäpäiväsankari (kuten Anita Konkka ilmoittaa Sanoissaan) Rainer Maria Rilken runosta Liebes-Lied (Rakkauden-laulu, Aale Tynnin käännös):

...
Vaan mihin viuluun, mille soittajalle
me jännitymme? Kenen jousen alle?
Suloinen laulu, oi.

Bookblog keskustelee Johanna Sinisalon peikkokirjasta

Mittaillessani hiljattain kieleni feminiisisyyttä ja maskuliinisuutta täällä (tulos oli pettymys, mutta jääköön omaan tietooni), löytyi sivutuotteena saitti Bookblog, jossa on hiljattain aloitettu keskustelu Johanna Sinisalon kirjasta The Troll.

Kaikille blogin lukijoille näkyvä kommentti kirjasta kuuluu näin (en rekisteröitynyt, joten en tiedä mitä muut siellä ajattelevat):

Hey, gang. I hope you enjoyed this little book. The first time I read it through, I thought it was odd, but enjoyable. Now that I have read it again, I still think of it as odd, but enjoyable. Can it be that I am so brainwashed by the DeLint, Ottowa-happy neo-fairie tale that getting into this one is just awkward. Perhaps. But I am more interested in what you all think.

In the spirit of a short work week, I am going to throw a couple of general questions your way and see what happens. Feel free to get your hands dirty or ask more clarifying questions.

1. How does this "cross-over" homoerotic fairy tale work for you? Is the writer trying too hard?
2. In general, do you think that this is a credible addition to the DeLint-esq genre?
3. What can we do to keep the NRA out of the Troll Kingdom?

Tämän Tripp'iksi kutsutun kommentoijan ensimmäiset reaktiot näyttävät olevan samanlaiset kuin omat ensimmäiset reaktioni Sinisalon kirjasta. Olin tietysti jonkin verran ennakkoluuloinen lukiessani, koska mielessäni (siis lukematta Sinisalon kirjaa ensin) olin päättänyt, että Lohikäärmekylpy olisi pitänyt valita sen vuoden Finlandian saajaksi (ja olin jopa kovalla vaivalla ostanutkin sen ennen valintaa). Mutta jotenkin peikkotarinakin tuntuu nyt paljon paremmalta, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että Eeva Tikan olisi pitänyt se palkinto voittaa.

Toisaalta olen ollut väärässä joka vuosi omissa arvioissani. Tänäkin vuonna olen ajatellut, että Bo Carpelanin Kesän varjot pitäisi palkita, mutta vedonlyöntitilanteesta päätellen (Jarmo Papinniemi Parnasson blogissa 26.11. - Rikastusmisvinkki Paavo Lipposelle) muut ajattelevat toisin (siis ainakin vedonlyöjät, vedonlyöntisuhteethan muuttuvat lyötyjen vetojen mukaisesti). Papinniemen mukaan Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa on vedonlyöjien suosikki, tämä on loogista, tuntuisi siltä, että Isomäen kirja vetoaa enemmän mieslukijoihin ja he lienevät enemmistönä vedonlyöjissä.

No, neljän päivän päästä tiedetään, mitä Finlandia-diktaattori Paavo Lipponen asiassa ajattelee. Eikö jotenkin tuo Finlandia-diktaattorin nimitys istuisikin Lipposelle paljon paremmin kuin muille valitsijoille, sanotaan nyt vaikka esimerkiksi Claes Anderssonille tai Lasse Pöystille.

Elämä, kuolema, laki ja niiden arvostus

Olin puolison kanssa matkustanut Lomesta, Togon pääkaupungista, Lagosiin, Nigerian suurimpaan kaupunkiin Ghana Airwaysin Fokker F-28 Fellowship-koneella. Lagosin valtavan suuri ja lähes tyhjä lentoasema on kolkon näköinen mutta puhdas ja toimiva. Ennen passintarkastusta ja tullia jossakin kattoa kannattavassa pilarissa oli monistettu A4-kokoinen ilmoitus, jossa oli pääkallo ja luut ristissä ja niiden alla varoitettiin englanniksi, että Nigerian lakien mukaan huumausaineiden salakuljetuksesta on seurauksena kuolemantuomio.

Sekä puoliso että minä hätkähdimme hieman, molemmat suomalaisina olimme tietysti tottuneet lain kunnioitukseen – puolison isä oli poliisi – ja itse tietysti kunnan suomalaisena pelkään poliisia lain syvän kunnioittamisen lisäksi. Vaihdoimme muutaman humoristisen sanan ja totesimme, että meillä ei ole pelättävää, kun ei ole huumeitakaan.

Tämä tapahtui kauan sitten. Nigeriassa huumeiden salakuljettajat teloitetaan edelleen, eikä se ole ainoa maailman maista, joissa kuolemanrangaistus on vielä käytössä. Vuoden 2004 aikana maailmassa teloitettiin kaikkiaan 3,797 ihmistä 25 maassa. Maita, joissa kuolemanrangaistus on edelleen voimassa, on kaikkiaan 76. Joukossa ovat mm. Afganistan, Bahama saaret, Valko-Venäjä, Kiina, Egypti, Intia, molemmat Koreat, Laos, Malesia, Saudi Arabia, Syyria, Tanzania, Thaimaa, Zimbabwe, Yhdysvallat ja – Singapore, joka on ollut otsikoissa viimeiset kolme vuotta erityisesti Australiassa.

Nimittäin aikaisin tänä aamuna australialainen 25-vuotias Van Nguyen (joka on vietnamislaissukuinen niin kuin nimestä näkyy) teloitettiin hirttämällä Changin kansainvälisen lentokentän lähellä olevassa vankilassa huumeiden salakuljetuksesta. Häneltä oli löydetty 400 grammaa heroiinia Singaporen lentoasemalla.

Laki pitäisi olla sellainen, että sen kirjain ja tarkoitus pystytään toteuttamaan, ja että ihmiset ymmärtäisivät rangaistuksen kovuuden ja rikoksen välisen suhteen. Minusta tuntuu, että on paljon ihmisiä, jotka kannattaisivat kuolemanrangaistusta tietynlaisista rikoksista, kuten lapsenraiskaus ja –murha. Lienee myös niin, että ”kovien” huumausaineiden ”ammattimaisesta” salakuljetuksesta monien ihmisten mielestä pitäisi antaa kuoleman rangaistus.

Van Nguyenin tapaus oli tällainen. Queenslandin parlamentin oppositio kieltäytyi ottamasta osaa parlamentissa järjestettyyn hiljaiseen hetkeen siksi, että kyseessä oli huumausaineiden salakuljettaja, eivätkä he halunneet näyttää kannattavansa tällaista salakuljetusta, vaikka ovatkin periaatteessa kuolemanrangaistusta vastaan.

Jättämällä syrjään Nguyenin äidin tuskan, jonka kovuuden sellainen, jolle tätä ei ole tapahtunut, voi vain hämärästi aavistaa, on todettava tämä. Nguyen oli tietoinen Singaporen laeista ja otti henkilökohtaisen riskin, koska palkkio kovien huumeiden salakuljetuksesta on suuri. Hän joutui kiinni Singaporessa, ja tuomittiin Singaporen lakien mukaan puolueettomassa tuomioistuimessa, jossa hänellä oli puolustajinaan mm. australialaisia lakimiehiä. Hänen hyväkseen tehtiin kaikki laillisesti mahdollinen, jotta kuolemantuomio olisi vaihdettu elinkautiseksi (joka Singaporessa todella tarkoittaa elinkautta). Ja lopulta hänet teloitettiin tänä aamuna. Singaporelainen olisi teloitettu myös samassa tilanteessa. Lain kunnioitus Singaporessa olisi vähentynyt, jos ulkomaalaista, niin kuin usein käy muissa maissa, olisi kohdeltu erilailla.

Virtuaalituttava Anni Heino, joka asuu Australiassa, kirjoittaa tästä myös lyhyesti tämänpäiväisessä blogissaan.

Minä en siis kannata kuolemantuomiota, ja mielestäni meidän kaikkien tulisi yrittää parhaamme, että se poistettaisiin kaikista maailman maista. Ja jonakin tulevana päivänä näin käykin. Kuitenkin jokaisen maan olemassa oleva lainsäädäntö on heidän itsensä päätöksillä tehty, he ovat näin halunneet.

Joku voi sanoa, että ei-demokraattisissa maissa kansa ei ole sanonut asiasta mitään. Toisaalta voi kysyä, kuinka moni suomalaisista oli päättämässä, että kuolemanrangaistus poistetaan Suomen lainsäädännöstä vuonna 1949. Se oli tietysti eduskunnan tekoja tietystä aikaan sidotusta syystä, ja oikein oli, että poistettiin.

On myös muistettava, että hyvin monissa maissa hallitusvalta on sellainen kuin kansa haluaa, koska eivät pyri sen muuttamiseen.

Tiedän, ettei minun pitäisi sanoa tätä, mutta moraalin pakotuksesta minun on se sanottava. Mielestäni on moraalisesti oikeampaa kampanjoida syntymättömien (ja syntyneidenkin) lasten oikeuksien puolesta kuin protestoida murhista tai kovien huumausaineiden salakuljetuksesta tuomittujen kohtelusta.

Ihmisjoukkojen hämmentävä viisaus

Monilla meistä ei ole suurta luottamusta siihen, että ihmiset yleensä olisivat erityisen viisaita tai edes vähän viisaita sen puoleen. Monet muut taas luottavat ihmisen viisauteen kuin vuoreen.

Minä olen ihan nuoresta saakka, niin kauan kuin muistan, ajatellut, vaikka häveliäänä ihmisenä en ole useinkaan sanonut sitä ääneen, että yleisesti ottaen ihmiset eivät ole järin viisaita, päinvastoin, tyhmyys on näyttänyt tiivistyvän monessa päässä – omassakin yhtenään – ihan ilman joukon apuakin. Suomalaisethan sitä paitsi näyttävät pitävän tyhmyyttä jotenkin siunauksena ja liikaviisaat saavat ansaitsemansa rangaistuksen, jopa sakin hivutusta tarvittaessa.

Monilla johtamistaidon kursseilla on omaan epäluuloiseen mieleeni yritetty iskeä, että, vastoin jokapäiväistä omien silmien ja aivojen todistusta, joukko on aina yksilöitään parempi arvioinneissaan ja päätöksissään. Ja ryhmätöissä väitettä on yritetty todistaa oikeaksi. Minä olen tietysti ajatellut, että tuloksia, jotka tukevat tätä väitettä, on manipuloitu oppilaiden hämäämiseksi. Ja olen ollut ihan tyytyväinen mielipiteeseeni, joskus itseeni ja monien asioiden tilaan muutenkin.

Selailin hiljan kirjaa nimeltä The Wisdom of Crowds, jonka on kirjoittanut amerikkalainen, New Yorker-lehden taloustoimittaja James (Jim) Surowiecki. Kirjassaan hän väittää, ja todistaakin kai, että joukko tosiaan on parempi kuin osansa. Kirjasta on luettavissa pätkä internetillä. Kirjasta on pitkä juttu ”how to save the world”-blogissa.

Surowiecki todistaa, että satunnainen joukko, kun sen yksilöt saavat harkita asiaa yksin, ilman joukkohysterian vaikutusta, päätyy keskimääräisesti oikeaan ratkaisuun (jopa parempaan kuin joukon ekspertit yksinään). Tähänhän demokratiankin menestyminen tietysti perustuu: äärioikeiston (kielletty lailla) ja äärivasemmiston (nyt hylättyjen kommunistien) kannatus länsimaisissa demokratioissa on hyvä esimerkki tästä. Molempien kannalla on vain pieni osa äänestäjistä.

Englanniksi sanotaan usein että ”I hear what you say, but…”, kun ei haluta yhtyä esitettyyn väitteeseen, ja minulla on tämän väitteen osalta juuri tällaisen sanomisen tarve.

Sattumalta luin myös englantilaisen Daily Mail-lehden matkailutoimittajien blogia lentomatkustajien asenteista ympäristöasioihin. Mielipidemittauksen mukaan ihmiset ovat sitä mieltä, että lomamatkoilla ei tarvitse ympäristöasioista välittää. Tämän tutkimuksen mukaan 72 % matkustajista ei suostuisi vähentämään pyyhkeiden käyttöään hotelleissa, ostamaan paikallisia vähän kalliimpia tuotteita (kai massatuotettujen tilalla), vääntämään valoja tai televisiota pois päältä poistuessaan hotellihuoneestaan tai maksamaan saastutusveroa lentomatkoistaan.

Samat henkilöt ovat tietysti syvästi huolissaan maapallon lämpenemisen aiheuttamista säämuutoksista ja tulvista sekä - heidän mielestään - lisääntyvästä lentomelusta.

Kuinka monen lentomelusta valittavan tiedätte muuten kieltäytyvän letnomatkoista (paitsi akuutin lentopelon vuoksi, josta kärsii noin neljännes ihmisistä)?

Prosperon (Huomenna liityn animaliaan) ja Kirsti Ellilän (Ihmisen moraalinen arvo) blogeilla on käyty keskustelua siitä, miten eläinten oikeuksiin tulisi suhtautua. Tämä kysymys käykin hyvin esimerkkinä siitä, mitä ihmiset tekevät oikeasti äänestäessään niin sanotusti jaloillaan. He ostavat mieluummin halpoja tuotteita perheensä ruokapöytään kalliimpien luomutuotteiden sijasta, vaikka tietävät eläinten kohtelusta massatuotannossa. Yllättäen Saaran blogin Saarakin on sitä mieltä! Tosin hänhän lopettaa kirjoittamisen (lähes) kokonaan joulukuun ajaksi.

Mielenkiintoista on myös huomata, että samat poliitikot, jotka tekevät äänestäjien mielestä virheitä eduskunnassa, äänestetään sinne takaisin niin kauan kuin haluavat olla ehdolla, jos pysyvät ”oikeassa” puolueessa.

Eli en olisi ollenkaan varma joukon viisaudesta yksilön yli.

Kysymys siitä, mikä on taidetta, saattaisi olla tässä yhteydessä myös mielenkiintoinen käsiteltäväksi. Mutta jääköön johonkin toiseen kertaan.

Mikä on taidetta? (2): Liioittelua ymmärryksen vuoksi?

Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se mikä on vajavaista…Sillä nyt me näemme kuin kuvastimesssa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.
(Paavalin 1. kirje korintolaisille, 13:10, 12)

Arkipäivän monistaminen taiteen nimissä, taidelajista huolimatta, olisi mielenkiinnotonta, tai siinä voisi olla ihmisille ominaisen uteliaisuuden ja tirkistelynhalun mielenkiintoisuutta, mutta ei muuta. Mielenkiintoisuus syntyy keskittämisestä, pelkistämisestä, tiivistämisestä – sanalla sanoen: liioittelemisesta. Siitä voi syntyä taidetta.

Taulu

Seison erään taulun edessä Pariisin kaupungin modernin taiteen museossa pidetyn pohjoismaalaisia taiteilijoita esittelevän näyttelyn aikana. Näyttelyn nimi on Northern Lights. Olen nähnyt taulun kuvia usein, jo kouluaikana historian tunneilla ja usein sen jälkeenkin. Nyt näen sen ensimmäisen kerran vain valonsäteiden ja oman hermostoni välittämänä, ja suomalais-ugrilaisen kolminaisuuden, sieluni-mieleni-henkeni (minäni) tulkitsemana.

Nähtyäni Mona-Lisan Louvressa ensimmäisen kerran, joskus 60-luvulla, tunsin lievää pettymystä, ja ehkä juuri siksi en ole sitä koskaan oikein halunnut ymmärtää (ymmärtääkö sitä kukaan?). Taulu oli liian pieni, vaikka huomasinkin silloin ensimmäisen kerran Mona-Lisan takana olevan omituisen, salaperäisen maiseman, joka on pysynyt siitä lähtien mielessä, vaikka aikaisemmin, pelkistä kuvista, en sitä edes ollut huomannut.

Mutta tämän taulun edessä en ole pettynyt, vaan peloissani. Se puhuu kielellä, jota ymmärrän, sanoilla, jotka ovat sisälläni, jotka ovat minun sanojani.

Taulu pariisilais-museossa on Edward Munchin ”Huuto”. Sen nimi voisi olla ”ahdistus”, ”tuska”, ”epätoivo”, ”pelko”, ”ihminen”, ”minä” tai jotakin muuta, mutta mielessäni muodostuva abstraktio pysyisi samana. Luulen, että kukaan, joka tutkii tätä taulua, ei voi olla samaistumasta sen tarinaan, ei voi unohtaa taulua itseään. Siitä ei voi pitää tai olla pitämättä, sitä ei voi rakastaa tai vihata, siihen voi samaistua, sitä voi ymmärtää.

Ihminen ymmärtää tällaisia outoja juttuja, koska ajatuksilla on käyttövoimanaan kyky puhua itselleen tai muille - kieli. Kieli, jonka avulla jokin asia voi esittää (symboloida) jotakin toista asiaa, jonka avulla luo kontekstin. Onko taiteella oma kielensä, jota me jostakin tuntemattomasta syystä, evoluution oikusta, ymmärrämme – atavistisesti?

Ymmärtäminen


Taideteosten tulkinnassa on kai konteksin tunteminen ymmärtämisen edellytyksenä. Joidenkin taiteilijoiden, kuten Rubensin, ehkä Shakespearen myös, ymmärtäminen edellyttää laajoja tietoja antiikin myyteistä, muuten kuvat tai kertomukset ovat vain kauniita kuvia tai sujuvia kertomuksia, katinkultaa ja sanahelinää. Se on vähän liian yksinkertaista sanottavaksi, mutta sanottakoon kuitenkin. Se mikä (kuka) olet, määrää miten ymmärrät taiteen sanoman. Taistelevien metsojen kopiosta on pitkä matka Veikko Hirvimäen Kuningasajatukseen Waltarin muistomerkillä ravintola Eliten edessä (ylempi kuva). Eikä se ole edes kovin vaikea matka.

Ymmärrän hyvin, että Huuto on pelkistetty sanoma – taideteos, vaikka en ymmärrä taiteesta juuri mitään omien subjektiivisten ajatusteni, tuntemusteni, takana. Ainoa konteksti, jota tarvitsen sen ymmärtämiseksi, on olla ihminen. Niin kuin katsoessaan Helene Schjerfbeckin omakuvia (erityisesti Punatäpläinen omakuva vuodelta 1944 (alempi kuva), sarja näitä oli myös Nothern Lights-näyttelyssä), ja Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä. Kaikki riipaisevat heti.

À propos Simberg, hän onkin kuulemma sanonut:

"Taide on oikeastaan sitä, että voi keskellä kylmää talvea ikään kuin siirtyä ihanaan kesäaamuun ja tuntea kaiken, minkä tuolloinkin; tuntea luonnon heräävän ja oman itsensä olevan harmoniassa sen kanssa."

Me emme tietysti tiedä ollenkaan mitä Munch näki, ajatteli tai tarkoitti maalatessaan Huutoa: oliko onnellinen, onneton, ahdistunut, välinpitämätön, kaikki tuo on mahdollista taiteilijan subjektiivisessa maailmassa. Taulu ei tietysti esitä mitään objektiivisen maailman olemassa olevaa olentoa: vain subjektiivisen uniolennon vääristyneitä kasvoja väriläiskänä, epätodelliset värit, maisematon maisema.

Tunnistan sen ”sanoman” kuitenkin heti. Omista kuolemanpelon, epätoivon, hädän, ahdistuksen, toivottomuuden, voimattomuuden, yksinäisyyden, surun ajatuksista, olemalla ”vain” ihminen. Jolloin tiedostamme syvimmin olevamme yksin omassa maailmassamme – ihmisen todellisuudessa – ja kykenemme vain vaivoin ja aivan vajavaisesti kertomaan siitä edes itsellemme saatikka muille. ”Huuto”.

Kieli

Katsoessamme taulua (tai lukiessamme kirjaa, kuunnellessamme musiikkia tai muiden ihmisten outoa mökellystä) käytämme kieltä täydentääksemme omien kokemustemme meille antamaa tietoa muiden ihmisten kokemuksilla. Käytämme heidän hermostojaan oman vajavaisen hermostomme jatkeena. Olemme yhteistyössä kielen avulla. Siksi ymmärrämme myös Leinon runoa Nokturno tai Chopinin Nocturnoa Fis molli ja voimme – aavistellen – kokea, mitä he kokivat, voimme samaistua tulkitsemiimme – olettamiimme – tunteisiin, vahvistamme tai tuemme omia abstraktioitamme.

Kaikki kokemamme – todellisuus – on samanlaista.

Koemme jotakin, muodostamme siitä abstraktioita, annamme kokemillemme nimiä symbolien avulla, jäsennämme abstraktioitamme itsellemme suhteessa muihin ajatuksiin, ja kerromme niistä toisille omalla kielellämme, jota he vastaanottavat suhteessa oman maailmansa symboliolioihin – omiin sanoihinsa. Jos (koska) meillä ei ole yhteistä – samaa – kieltä, ei voi olla yhteistä ja samaa todellisuutta, vaikka fyysinen havainto olisikin sama. Taiteen kieli, maalauksen, muodon, myyttisten (meta)tarinoiden tai musiikin on epämääräistä, mutta jotenkin tarkempaa ja läheisempää kuin sanoiksi puettu kieli. Runous tuntuu jotenkin oudosti tarkemmalta kuin monisanainen kertomus, josta on vaikeampi tunnistaa ydintä, kristallisoitua ajatuksen sirpaletta, kirkastunutta kauneutta.

Munchin taulun edessä luulin, tunsin, pääseväni yhteisymmärrykseen taiteilijan kanssa. Se tapahtui kielen avulla, kielen tasolla. Tähän ei tarvita edes samanaikaista objektiivista olemista tai subjektiivista kokemista, vain yhteinen kieli, jota molemmat ymmärrämme.

Yhteiskunta on kieltä

Ihmisten yhteiskuntaa ei ylipäätään ole olemassa ilman kieltä. Koko yhteiskunnallinen koneisto on todellista vain kielen avulla tehdyissä sopimuksissa, yhteiskunta on olemassa vain mielissämme. Se on abstraktio pysyvästä yhteistoiminnasta. Ajattele lauseita: minulla on valtaa, minulla on maata, minulla on rahaa, minulla on ahdistusta. Kaikki koskevat yhteiskuntaa, sen eri puolia.

Ajattele myös käsitteitä: itsenäisyys, kansanvalta, työväenluokka, omistava luokka, porvari, sisällissota, kansalaissota, itsenäisyystaistelu, nationalismi, imperialismi, kapitalismi, kommunismi, sosialismi. Koko viime vuosisadan ajan ajattelevat, älykkäät yksilöt toistelivat näitä sanoja, huusivat niitä kaduilla ja toistivat lehdissä. Kaikki tarkoittaen eri asioita kuin sanoivat, ja sanoen eri asioita kuin tarkoittivat Ja tappelivat, sortivat, riistivät ja tappoivat kielensä, sanojensa, vuoksi.

Totuus

Taiteen, niin kuin filosofiankin, tehtävä on totuuden paljastaminen vääristämällä se tunnistettavaksi. Mutta, valitettavasti:

Meidän älymme näkökyky suhtautuu totuuteen niinkuin tarhapöllön silmä auringon kirkkauteen (Montaigne, Essais).

On ajattomia ideoita, jotka toistuvat sukupolvi sukupolven perään, emme pääse niistä irti, koska olemme ihmisiä. Syvillä ajatuksilla on ominaista, että ne ”näyttävät meistä niin yksinkertaisilta, että uskomme ne itsekin ajatelleemme” (Henry Maret, Pensées et opinions) kun ne on meille osoitettu ja ehkä ajattelimmekin – tietämättä sitä.

Aika – totuus

Margaret Atwood sanoo kirjassaan Negotiating with the Dead:

...all writing of the narrative kind, and perhaps all writing, is motivated, deep down, by a fear and a fascination with mortality - by a desire to to make the risky trip to the Underworld, and to bring something or someone back from the dead...

Kirjailija Anita Konkka jatkaa Kirjailijan päiväkirjassa lokakuussa 2003 Atwoodin ajatusta näin:

Kirjoitusprosessin kuvauksissa Atwoodin mukaan ovat piirteitä: tukkoisuus, epämääräisyys, tyhjyys, hämäryys, suunnan katoaminen, kyvyttömyys löytää tietä eteenpäin ja blackout; mitenkä sen nyt suomentaisin, se on kuin täydellinen muisti- tai ajatuskatkos, pimeä kolo johon yllättäen suistuu. Minulla kirjoitusprosessiin ja varsinkin sen aloittamiseen liittyvät ahdistusunet - kirjoittamishalu ja - torjunta taistelevat keskenään. Koko kesän ne ovat taistelleet ja torjunta on voittanut. Aliseen maailmaan astuminen on aina yhtä pelottavaa, siksi sitä yrittää vältellä kaikin keinoin, kunnes ei ole enää yhtään keinoa jäljellä. Kesällä kirjoittamisen pakoilu on liiankin helppoa, aina löytyy jotain parempaa tekemistä, kuten puutarhan hoitoa.

Huuto-maalauskin tulee paremmin ymmärretyksi.

Jatkuu ehkä osalla 3 joskus.

Kirjallisuutta:

Ahlman, E: Ihmisen probleemi
Hacker, P.M.S: Wittgenstein
Hayakawa, S.I: Ajattelun ja toiminnan kieli
Waltari, M: Ihmisen ääni

Science, like art, is a human endeavor. Analysis proceeds at two levels:
that of phenomenology, involving direct experience, encompassing perceptions,
feelings, thinking, willing, etc.; and of conceptual constructs, reconstructing
direct experience into systems of symbols, culminating in science. No absolute
gap between precept and concept exists; the two levels intergrade and
interact (Ludwig van Bertalanffy 1967:94).

Mikä on taidetta? (1)

Ikkunasta näkyy puistomainen piha, johon on viikonlopun aikana sulaneesta lumesta muodostunut pieni lammikko. Varisparvi suorittaa aamukylpyään lammikossa ja vieressä astelee ylevänä pari kanadanhanhia, jotka ovat laskeutuneet lepäilemään tähän matkallaan etelämmäksi. Lammikon pintaa heijastuu kolme syysruskaista puuta, joiden alustakin punertaa sinne jo tipahtaneista lehdistä. Hetki sitten muutama ohut lumiläikkä kimalteli huikaisevassa auringonpaisteessa, jota riitti vain pariksi minuutiksi, mallina siitä mitä voisi olla. Näkymä oli kuin taideteos.

Mikä on taidetta?

Taiteellisen teoksen arvoa on taviksena lähes mahdotonta määrittää. On jopa suuria vaikeuksia määrittää taiteellista teosta. Määrityksiä on tullut luettua vuosien mittaan monista eri lähteistä, mutta koska oma muisti on harva kuin huonon sahdintekijän sihti, eikä ollenkaan sellainen kuin Borges’in Funes el memorioso ’lla, ei oikein mikään niistä määritelmistä tule muistin syövereistä aktiivisen ajattelun piiriin. Sen sijaan muistan hyvin yhden pubin.

Nimittän Lontoossa Tottenham Court Road’illa on Court-niminen pubi, jonka ulkoseinässä roikkuu nimikylttinä kopio Edward Munchin Huuto-maalauksesta. Pubiketjun nimi on Scream (Court-pubin nimi oli joskus aikaisemmin Firkin and Flintlock tai jotakin sellaista) ja siellä tarjoiltiin aikaisemmin ihan hyviä kasvishampurilaisia, mutta sillä ei nyt ole niin suurta väliä.

Huuto kuvaa ihmisen ahdistusta, yksinäisyyttä ja pelkoa, mutta tuntuu jotenkin sopivalta pubin mainokseksi. Ryyppäämisen syyt ovat tietysti läheisessä suhteessa Huuto-maalauksen teemoihin ja ehkä taiteeseen yleensäkin.

Arvoisa Lukija saattaa ajatella, että ylläsanotussa on jonkinlaista ”Ahmavaaran korkkiruuvia”, ja voi olla siinä oikeassakin, mutta Huuto-maalauksesta on muistini mukaan olemassa viisi erilaista, "alkuperäistä" versiota, ja monissa Munchin tauluissa on sama teema toistettuna jossakin muodossa. Pubin nimikilven värit ovat jotenkin aneemisen keltaiset ja vain vähän oranssiset, sen tunnistaa helposti esikuvansa kopioksi, niin kuin Huudon viisi versiota tunnistaa helposti "samaksi" maalaukseksi. Jotenkin keltainen väri sopii Huudon kokonaisuuteen, se muuttaa sanomaa toisenlaiseksi, mutta perusajatus säilyy.

Joka kerta, kun ohitan pubin kantaen päivän ostossaalista, jossa on omalta osaltani pääasiassa lehtiä, kirjoja ja erilaisia vitamiineja sekä Marks and Spenceriltä ostettuja isoja ja mainion makuisia uuniperunoita, ajattelen kyltin arvoa taideteoksena verrattuna Munch’in omaan maalaukseen. Ja esitän yleisesti myös kysymyksen:

Mikä tekee taideteoksesta taideteoksen?

Kadulla ei vastausta siihen ole tullut. Olisin tietysti voinut käyttää Eino Krohnin esseessään Estetiikan tehtävä (Estetiikan kenttä, WSOY Taskutieto, 1972, s. 10) esittämää esteettis-tieteellisempää kysymyksen asettelua:

Mikä on yhdistävä tekijä, ominaisuus tai funktio, joka liittäisi yhteen taiteeksi eri aikakausien ja mitä erilaisimpien tyylisuuntien, taidelajien ja –muotojen työt?

Kun kannoin ostospusseja The Scream’in ohi, ajattelin esimerkiksi Tracy Emin’in sijaamatonta petiä, My Bed, joka voitti joku vuosi sitten Englannin arvostetuimman taidepalkinnon, Turner prize’n, ei voinut välttää ajatusta, että ainoa oikea vastaus kysymykseen on mielessä pyörivä:

Taideteos on se, minkä taideyhteisö (establishment) taiteeksi nimeää.

Mielenkiintoinen kysymys tässä yhteydessä olisi se, miten tämä establishmentti päätökseensä päätyy, mutta siitä en osaa sanoa sitä enkä tätä. Rahvaan määritys (Eino Krohnin mukaan), että

Maalaus on hyvä kun siitä heti tuntee akkansa ja aittansa,

ei siis riittäne taiteen määritykseksi.

Luin sitten Tuli ja Savu Net-lehdestä Sakari Katajamäen tulista puheenvuoroa Helsingin Poetiikkakonferenssissa, jossa hän vastasi samassa konferenssissa puhuneiden, estetiikkaa ja kirjallisuutta Helsingin yliopistolla opiskelevan runoilija Eino Santasen – joka on ajatellut, että runous on vanhojen jäärien laji – ja runoilija Aki Salmelan savuisiin kommentteihin.

(Muuten, a propos ja näin sulkeiden sisällä, eikö runoudesta ja poetiikasta menetä jotakin, kun niitä ruvetaan käsittelemään konferensseissa. Konferensseissa puhuvat virkamiehet, eivät suinkaan runoilijat. Tai ehkä siellä käyvät ne akateemisiksi kirjailijoiksi-runoilijoiksi koulutetut)

Joka tapauksessa puheenvuorossaan Katajamäki viittasi Santasen ja Salmelan lisäksi FT Pauliina Laitinen-Laihon kirjaan Taide sijoituskohteena (WSOY, 2003). Siitä hän otti listan asioista, joilla määrittää taiteen arvoa. Mutta katsotaan ensin mitä Santanen ja Salmela sanovat Santasen esittämässä epäselvässä ja sekavassa, siis runollisessa, puheenvuorossaan:

Runous on siis monien mielestä jälleen kerran vaarassa muuttua runoudeksi joka muistuttaa runoutta niin paljon, että se luokitellaan runoudeksi.

Tuo on selvää ja ymmärrettävää tekstiä eikä siitä sen enempää. Katajamäen muistuma Laitinen-Laihon kirjasta näyttää tältä:

”
Pohtiessaan, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, läpäiseekö tietty taideteos tai taiteilija ajan testin, eli hyvän taidesijoituksen kriteereitä, hän arvioi teosten laadukkuuden lisäksi muun muassa seuraavia kriittisiä kysymyksiä:

1. Miten paljon työ on herättänyt keskustelua?
2. Miten valovoimainen, lahjakas ja meritoitunut taiteilija on?
3. Onko taiteilijassa legenda-aineksia? [esim. luokitteluvaikeuksiin kuolemisessa on tiettyä legendan ainesta]
4. Nousiko työ esimerkiksi yhteisnäyttelyssä muiden töiden yli keskustelun aiheeksi?
5. Onko nähtävissä, että taiteilijan näyttely edustaa jotakin uutta?
6. Onko taiteilijan uusi linja saanut seuraajia?
7. Haluaako taiteilija kehittää määrätietoisesti ammattitaitoaan ja omaa tyyliään ja jaksaako hän etsiä tarpeeksi väyliä töidensä esittämiseen?
(Pauliina Laitinen-Laiho, Taide sijoituskohteena, 2003, 50.)
”

Kaikki arvolauseet (niin kuin totuuslauseetkin) ovat subjektiivisia. Tuo Laitinen-Laihon lista on subjektiivisuutta täynnä, se ei ehkä sittenkään selitä sitä, miten taideteoksen voisi määrittää. Vaikka voi olla hyvä lista taiteen ostajan arvioitavaksi. Maaluksista poiketen kirjojen arvoa ei kuitenkaan mitata rahalla, vaan joillakin muilla kriteereilla.

Vaikeutena on tietysti sanoa, että millä kriteereillä.

Muistellaan vielä mitä Horatius (Ars Poetica Eino Krohnin mukaan) sanoo taiteesta:

Taide on opettamista huvittavassa muodossa.

Krohn referoi Johan Wreden relativistisiä taideajatuksia mm. näin:

Mitä kunakin aikakautena on taiteeksi katsottava ei määräydy määritelmistä, vaan suureksi osaksi taiteilijoiden, kriitikkojen, yleisön ja muun yhteiskunnan välisestä vuorovaikutuksesta.

Ja siihen saa tämä ensimmäinen ympyrä sulkeutuakin. Lopuksi lienee niin, että vanha totuus

De gustibus non est disputandum.

pitää taiteen osalta edelleenkin paikkansa. Ja sama on tietysti totta läskisoosinkin suhteen. Vaikka mistä sitä sitten riitelisi, jos ei makuasioista?

(sattaa jatkua joskus osalla 2)

Monet lennot ovat unohtumattomia

Ja monet taas unohtaa ihan ilman omia ponnistuksia, koska saattavat olla niin pitkästyttäviä, mitäänsanomattomia tai kiduttavia.

Eikä blogihenkilö puhu pelkästään Finnairin lennoista, vaan monen muun yhtä vähän unohtumattoman palvelun yhtiöstä. Vaikka on tietysti muistettava, että Finnair on voittanut lentoyhtiöiden palkintoja monina vuosina erityisesti viinivalikoimastaan. Tällainen palkinto ei henkilön mielestä ole erityisen järkevä, nimittäin hyvälaatuisenkin alkoholin nauttiminen lennolla on monella tapaa vaarallista, eikä vähiten siksi, että kehon nestehukka on tavallista suurempi. Seurauksena on usein armoton päänsärky, pahanlainen krapula ja suonenvetoa jaloissa varsinkin pitemmillä lennoilla.

Ja usein alkoholin vaikutuksesta tupakan himo iskee jopa kovaluonteisempaan tupakkalakkolaiseen.

Ja se ei ole pikku juttu. Ainakaan erään ranskalaiseen naisen, nimeltään Sadrine Helene Sellies, mielestä.

Nimittäin Sadrine oli nauttinut alkoholia ja sen seurauksena himoitsi tupakkaa Cathay Pasific-yhtiön lennolla Hongkongista Brisbaneen, sinne selällään paskantavista kässärikoirista unta näkevän Rouva Ruun kotikaupunkiin. Ja koska Sadrine on näitä hyväluonteisia tupakanpolttajia, hän tietysti olisi mennyt ulos harrastamaan kadehdittavaa tapaansa ja käpytteli paikaltaan tupakka ja sytytin kädessä etsimään ulospääsyä.

Ongelmana oli, että hän ei yrityksistään huolimatta saanut koneen ulko-ovea auki. Eikä lentoemäntä halunnut asiassa auttaa.

Päinvastoin emäntä järjesti asiat niin, että Sadrine joutui oikeuden eteen päästyään Brisbaneen ja oikeus tuomitsi tupakanhimoisen lentomatkustajan maksamaan noin 600 € suuruisen hyvän-käytöksen-pantin, jonka hän saa takaisin seuraavan kerran Australiaan tullessaan. Edellyttäen, että ei yritä astua koneesta ulos tupakalle 11 km korkeudessa seuraavien 12 kuukauden aikana. Ainakaan ilman lämpimiä vaatteita, ulkona on nimittäin normaalista noin 60 astetta pakkasta sillä korkeudella, eikä happeakaan ole enempää kuin - niin - yhdentoista kilometrin korkeudessa.

Sadrinen asianajaja sanoi 34-vuotiaan asiakkaansa puolustukseksi, että tämä kärsii lentopelosta eikä muista lennosta mitään. Mikä on omituista, lentohan ilmiselvästi oli hyvinkin mielenkiintoinen.

Tapaus antaa uuden merkityksen vanhalle sanonnalle:

”Dying for a smoke”, joka ei suomeksi käännettynä oikein kuulosta miltään, vaikka sisältääkin todella syvällisen, mutta surullisen, totuuden.

Kannettavien puhelimien käyttö lentokoneissa

tullaan sallimaan ehkä jo vuoden 2006 aikana. Siitä, miten lentomatkustajat suhtautuvat tähän suunnitelmaan, kirjoitetaan nyt Daidaloksen Lento-blogissa.

Uhkasiko Bush pommittaa Al Jazeeran toimistoa (?)

Keskustellessaan pääministeri Tony Blairin kanssa? Tätä kysyi englantilainen huhumylly ja sanomalehti, Daily Mirror, internetsivuillaan ennen kuin anglo-amerikkalainen oikeuslaitos teki oman osuutensa poliitikkojen käsien pesuksi ja kielsi Daily Mirrorilta sananvapaus-lainsäädännön avulla uutisesta puhumisen.

Eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo.

Hups, sorry, niitähän huudettiin tosissaan vain 1700-luvun lopulla ja hetken aikaa 1848 ja 1968. Eli ilmeisesti seuraavan kerran voimme tehdä sitä vasta 2088!

Muuten, jostakin syystä Al Jazeera ei puhu tästä mitään internet-sivuillaan. Sen sijaan siellä haukutaan muuten amerikkalaisia ja puhutaan muutenkin konspiraatioista.

Sekä kysytään vahingoniloisesti presidentti Bushilta: onko maailma turvallisempi paikka nyt?

Vastakysymyksen tulee tietysti kuulua: turvallisempi? verrattuna mihin?

Poliitikot kokoontuivat Tunisiin

Ja he päättivät parantaa virtuaalimaailmankin. Asiakirjoissaan he puhuivat tahdosta ja sitoumuksesta, ihmiskeskeisyydestä, informaatiosta ja tiedosta ja niiden tasapuolisesta jakamisesta. Ja tietysti Tietoyhteiskunnasta, kaikkiakoskevista ihmisoikeuksista ja jokaisen oikeudesta tavoitella ja saavuttaa kykyjensä täysi kukoistus.

Tehän tiedätte, kun olette kuulleet ne niin monta kertaa ennenkin. Humanistina useimmat teistä, Arvoisa Lukijat, osaavat nämä litaniat tietysti ulkoa.

Johtajiemme jäljiltä löytyy kaksi merkillistä loppuasiakirjaa:

TUNIS COMMITMENT ja
TUNIS AGENDA FOR THE INFORMATION SOCIETY

Me tavalliset bloggarit ja surffarit, jotka olemme yhteydessä virtuaalimaailmaan näemme ne helposti omissa lokeroissaan. Muille ne pysyvät pääasiassa tuntemattomina. Meille suomalaisille useimmat asiapapereiden tavoitteista ovat jo toteutuneet, mutta suurimmalle osalle maailman ihmisistä näin ei ole käynyt.

Ja voi tietysti kysyä, mitä merkitystä sananvapaudella, informaation ja tiedon vapaalla jakamisella tai sen sellaisilla on ihmiselle, joka kuolee huomenna nälkään, kidutukseen tai köyhyyden tuomiin tauteihin.

Asiakirjoissa sanotaan, että virtuaalimaailmaa tullaan parantamaan siinä hengessä, joka on sisällytetty YK:n Vuosituhannen kehitystavoitteisiin (The Millenium Development Goals ). Niitä koskevan vuoden 2005 raportti PDF-muodossa on jokaisen luettavissa täällä.

Vuosituhannen kehitystavoitteita on vain kahdeksan, kahdeksan käskyä meille kaikille ja varsinkin maailman johtajille:

Poista äärimmäinen käyhyys ja nälkä
Toteuta kaikkia-koskeva peruskoulutus
Lisää sukupuolten tasa-arvoa ja lisää naisten valtaa
Vähennä lapsikuolleisuutta
Paranna odottavien äitien terveyttä
Taistele HIV-AIDS’iä, malariaa ja muita tauteja vastaan
Varmista ympäristön kestävyys
Rakenna globaalia kehitysyhteistyötä

Että semmoista me hyvät ihmiset olimme ja olemme tekemäisillämme, monet meistä ihan asiasta mitään tietämättä. Tietämättömyys johtuu ehkä osaksi tämän vieressäolevan maailmankansalaisen kuvan näkemisestä paikallisissa televisiouutisissa vuosi vuoden jälkeen.

Peaceful demonstrations do not work. Who will hear you? sanoo tavis Peter Tuach, USA

Viimeinen, 40. artikla Commitment-asiakirjassa kuuluu näin:

40. We strongly believe in the full and timely implementation of the decisions we took in Geneva and Tunis, as outlined in the Tunis Agenda for the Information Society.

Ai niin, piti vielä sanoa, että oma kulttuuriministerimme, Tanja Karpela, valmistelee internetille sensuuria pornon estämiseksi;), sensuuria harrastavat myös käytännössä mm. Kiinan, Pohjois-Korean ja useimpien arabivaltioiden päämiehet.

Myös virtuaaliystävä Prospero kirjoitti tästä aiheesta 17.11.2005 otsikolla ”Lobbaako Kofi Annan Nokiaa?”

Maailma

n kaunis katselee sitä maasta tai taivaasta. Laiskahko surffailu paljasti ennen näkemättömiä kuvia maapallosta ja Suomestakin tietysti NASA:n Visible Earth-saitilta, mistäpä muualta.

Tässä kuvassa näkyy maapallon yö, jääpeite ja valot, joiden avulla voi nähdä mantereiden ääriviivat; erottaa maan ja veden kuin jumalat aikanaan maailmaa luodessaan.

Suomea talvisaikaan tarkastellessa voi miettiä vaikka jääkauden aikaa, joka tulee varmuudella, ei ehkä huomenna, mutta ylihuomenna tai kymmenen tuhannen vuoden kuluttua vähän tarkemmin sanottuna. Tästä on olemassa suurempi varmuus kuin siitä, että ihminen muuttaa pysyvästi maapallon ilmaston metatrendejä; ihmisen hybris ei tee peloista totuutta.

Kuvassa ovat Suomi, Norja ja Ruotsi jääkauden kourissa maaliskuun iduksena 2002. Ja viereisessä kuvassa paljon myöhemmin, 2.4.2004, jää on taas kerran hellittämässä harjoituskouraisuaan alueesta, joka elää laina-ajalla.

Sadantuhannen vuoden päästä ehkä joku ihmettelee susiluolan ovella, että kuka siellä on pohjaa kaivellut, jättänyt jälkensä tulevaisuutta varten. Nyt tiedämme, että suosiluola ei ole voinut olla ihmisasumus, mutta silloin tulevaisuudessa eivät sitä ehkä tiedä ja kuvittelevat, että mehän siellä asuimme.

Ja vielä lopuksi täytyy muistella V.A. Koskennimen runoa Nuijamiesten marssi (Hiilivalkea, 1913)

On meidät vihurit valinneet,
yöt meille salansa uskoneet,
on antanut hukka hampahansa
ja ilves varmimman katseistansa.
Meill' on halla ja yö, meill' on hanki ja jää -
pelätkää, pelätkää!

Lukijamäärät

askarruttavat muitakin kuin lastunikkareita ja päreenpitäjiä.

Dilbert'illä on ehdotus siitä, miten lukijoiden määrän saa näyttämään suuremmalta (ainakin omassa mielessään).

Taksikuski palautti 350,000 $:n timantit

Los Angelesin lentoaseman poliisille löydettyään ne autostaan asiakkaan jäljiltä. (Yli)rehellinen taksikuski, Haider Sediqi, on kotoisin Afganistanista. Hän oli löytänyt omistajan puhelinnumeron timanttilaukusta ja sopi niiden luovuttamisesta LAX:n poliisiasemalla.

Muuten "sediqi" tarkoittaa ilmeisesti ”ystävää” suomenkielellä. Nimi on enne näköjään Afganistaninkin kielessä, bastu’ssa vai liekö kuski puhunut dari’a, paikallista parsia (persiaa).

Asiasta kertoi Yahoo! Financial News.

Miksei minulle koskaan ...

Internet ja blogistania mahdollistavat aidomman anarkismin

Ja ovat sen viimeisin ja ehkäpä – karattuaan lopulta kokonaan ihmisten käsistä villiin ja vallattoman raivokkaaseen kehityskukoistukseen – viimeinen pesä maailmassa, jota muutoin hallitsevat raha, omistus, järjestys ja sen valta sekä lakimiehet, kaikki pysyvyyden atribuutit. Ja näillä innokkaina kätyreinä poliitikkojen omahyväinen ja ahne massa. Mutta, jos emme ole tarkkoja, se voi tietysti tulla myös anarkismille mahdottomaksi.

Ennen kuin tästä sanotaan sen enempää, muistellaan, mitä omatkin opettajat, kuten Kaarlo Nordenstreng, Osmo A. Wiio, Allan Liuhala, Pentti Salmelin ja se Hemanuskin sekä muut Tampereen sanomalehtigurut asiasta aikanaan kertoivat. Ja hakematta tuleekin mieleen mediafilosofi Marshal McLuhan, muun maailman Osmo A. Wiio ja kliseiseksi ylimainostettu viestintägurujen guru, joka sanoi joskus hamassa menneisyydessä kaikenlaista helposti unohdettavaa ja vähän pysyvämpääkin uudesta teknologiasta (mm. McLuhan’in uuden teknologian laki), ja väitti mm, että jokaisella uudella teknologialla on neljä yhteistä vaikutusta (effect):

Ensinnäkin se ammentaa vanhasta teknologiasta (element of retrieval).
Toiseksi se parantaa olemassa olevaa teknologiaa (enhances existing technology).
Kolmanneksi se tekee jotakin vanhanaikaiseksi (renders something obsolete).
Ja neljänneksi se taannuttaa edistystä jossakin määrin (reverses progress to some degree).

Internet sisältää kaikkia näitä elementtejä.

Vanha teknologiamalleja internetille on tietysti useita. On lehdistö, kirjasto, tietokirjat, yhteisöjen sisäinen viestintä (Raamattu, tiedeyhteisön julkaisut ja sen sellaiset, joilla välitetään tietoja uudista teorioista), ja ihmisten välinen viestintä yleensäkin, yhteisöllisyys.

Ihmisten keskeinen viestintä on selvästi parantunut, ajattele esimerkiksi virtuaalituttavaamme Tätiä viidakon reunalla ikiomaa Rouva Ruutamme (taivuteltuna tämä nimi tulee entistä hauskemmaksi,:), joka nyt kommunikoi vaivattomasti kirjallisten tuttaviensa kanssa valtamerien ja mantereiden yli.

Internet tekee paperikirjan vanhanaikaiseksi kirjankäpälöitsijöiden (kuten minä itse) suureksi hämmennykseksi ja suruksi. Tosin tästä on puhuttu jo vuosikausia ja kirjojen myyntiluvut sen kun kasvavat, mutta muutos on tulossa uusien ja paremmin ihmiselle sopivien näyttölaitetekniikoiden mukana. Lisäksi kiinteä, ylikallis, monopolistinen ja ihmisiä riistävä puhelinyhtiöjärjestelmä tulee häviämään. Samoin välivaiheeksi katsottava tavallisen puhelimen oloinen kannettava puhelinjärjestelmä, internetkannettava on sen sijaan tulossa kovalla tohinalla.

Taantumusta edustaa tiedon muuttuminen kiinteästä nestemäiseksi, luotettavasta epäluotettavaksi, kestävästä hetkelliseksi. Kirjatiedon ja -viisauden tarjoama tiedon pysyvyys ja luotettavuus (tarkistettavuuskin) eivät ole internetille ominaista. Sen sijaan tieto ja viisaus ovat luovaa, anarkistista, post-modernia ja alati muuttuvaa, niljakastakin - useammassa kuin yhdessä merkityksessä.

Onneksemme meillä on sisäänrakennettu kyky, abstrahointitaju, jonka avulla pystymme yleensä ymmärtämään, että tieto ei ole täysin luotettavaa. Siitäkin huolimatta, että meillä on polttava halu etsiä ”symbolivanhempia” (Samuel I. Hayakawa, Ajattelun ja toiminnan kieli, suom. Jorma Toivainen, Otava, 1968, 2. painos, s. 289), ”jotakin lohduttavaa ja arvovaltaista olentoa, jolta voimme pyytää kaikki vastaukset”.

Olemme kaikki enemmän tai vähemmän onnettomia siksi, että tiedämme, että emme tiedä kaikkea kaikesta, mutta haluaisimme kovasti tietää, ja etsimme jatkuvasti uusia ja tyydyttävämpiä tiedon lähteitä.

Useimmille meistä on kai jossakin määrin muistissa ensimmäinen kerta, kun tajusimme, että isä tai äiti ei tiedäkään kaikkea, eikä ole kaikkivoipa. Ja tilalle haluamme löytää ”symbolivanhemman”, joka täyttäisi tiedonhalumme syvimmätkin toiveet. Niin kuin isä ja äiti tekivät niin kauan kuin tekivät. Haluamme suuria tarinoita, aatteita ja taideteoksia jotka iskevät asian ytimeen, sanovat kaiken ajasta tai ikuisuudesta, vinguttavat ajan hermoa.

Ja lopulta löydämme internetin aistiemme ja aivojemme jatkeeksi. Internetin avulla pystymme hetkellisesti ja helposti laajentamaan kykyjemme rajapintaa kehomme ulkopuolelle, käsittämään ”koko” maailman. Ja laajennus on kirjoista poiketen kaksisuuntainen.

Anarkismia ei voi tyydyttävästi määrittää. Niin kuin ei voi internetiäkään. Eikä varsinkaan blogeja.

Mummoni, kirjailija Waltari ja yhdennentoista kuun

yhdennentoista päivän yhdestoista hetki tulivat eilen mieleen. Ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistopäivää nimittäin vietettiin Euroopassa, mutta menivät niin sivu suun lähinnä tietokoneiden kanssa tapellessa, että muistin ne varsinaisesti vasta iltapäivän jo ollessa pitkällä. Toimiston ikkunan takana jyllänneenä kirkkaan aurinkoisena syyspäivänä ei jaksa muutenkaan ajatella synkkiä ajatuksia tapauksista, joista on jo 88 vuotta.

Sitäpaitsi itselläni on sellainen tunne, että sotahullujen englantilaisten lisäksi juuri kukaan muu Euroopassa ei tosissaan enää muistele niitä tapauksia. Englantilaisethan tietysti muistelevat kaikkia kaatuneitaan saman aikaisesti. Ranskalaisilla ei ole kunniakkaita sotamuistoja siltä ajalta (eikä miltään muultakaan sitten Napoleonin päivien niin kuin Pariisin metron asemien nimistä voi päätellä) ja saksalaiset on peloteltu häpeällä molempien sotien takia, eivätkä omantunnon tuskissaan halua sodista puhuttavan yhtään mitään. Meidän työpaikalla oli lisäksi aivan tavallinen raatamispäivä, että emme pahoittaisi saksalaisten herkästi haavoittuvia mieliä.

Vuoden 1918 ratkaisutaistelut länsirintamalla käytiin Ypres’in ja Passendale’n alueella Belgian Flanderissa, jossa oli rymistelty moneen kertaan sodan aikana (ja rymisteltiin lisää seuraavassakin maailmansodassa). Syksyn 1918 taisteluissa englantilaisilta kaatui neljännesmiljoonaa miestä ja saksalaisilta vähintään saman verran. Moukaroivat toisiaan syyssateiden liejuksi liuottamilla pelloilla. Joidenkin arvioiden mukaan 42,000 englantilaista hukkui ja katosi jäljettömiin vetisenpehmeään, hedelmälliseen maahan. Ja joka vuosi unikkopellot muistuttavat kaatuneista.

Me suomalaiset olimme oman vapaussodan (tai sisällissodan, miten vain Arvoisat Lukijat haluavat) kanssa syrjässä Euroopan ratkaisuista, niin kuin talvi- ja jatkosodassakin. Oma itsenäisyys tietysti saatiin, mutta ei meillä ole (onneksi) ollut paljoa tekemistä Euroopan kohtaloiden kanssa sitten suuruudenhullujen kuninkaidemme, Kustaa II Adolfin ja Kaarle XII:n, aikojen, 1600- ja osin 1700-luvun. Ja hyvä tietysti näin.

30-vuotisen sodan ajoista on suomalaisuudesta sentään jotakin jäljellä Keski-Euroopassa. Täällä Brysselissä ensimmäinen ranskankielen opettajani, Nicole, oli Strasbourgin lähettyviltä, Elsassista, kotoisin, sukunimi oli Berg. Tummatukkainen, vikkeläliikkeinen, tummaleikkiväsilmäinen ja aivan ihastuttava nainen. Hän selitti sukunsa nimen olevan kotoisin Vaasan seudulta Suomesta, ja jonkun Elsassiin haavoittuneena heitteillejätetyn hakkapeliitan jälkeensä jättämä. Pettymyksekseni ei opettaja tiennyt juuri muuta suvustaan, saattaisi olla vaikka samaa sukua kuin olen itsekin, mistäpä senkin tietää, vaikka nimet eivät olekaan samanlaisia.

Sen verran tätä meidän itsenäisyyssotaa on joutunut muistelemaan vuosien varrella, että on saanut hieman selvää mummon, äidin äidin, osuudesta. Hän oli punaisten joukoissa hevos”miehenä” – jonka takia sai jopa rintamamieslisää eläkkeeseensä – ja joutui sodan lopussa muutamaksi kuukaudeksi vankileirille, jossa tuli raskaaksi ja pääsi sen vuoksi vapaaksi kärsimättä edes lavantaudista – saatikka, että olisi kuollut. Ja käveli syksyllä 1918 vielä kevyesti raskaana Hämeenlinnasta Jämijärvelle kotiinsa Koskelan torppaan. Äiti syntyi kevätpuolella talvea 1919 ja luuli kahdeksan vuotiaaksi saakka olevansa äitinsä sisko, kunnes kuuli ilkkuvilta koulukavereiltaan jutut oikeista sukulaisuussuhteistaan. Eikä koskaan kai oikein toipunut siitä häpeästä.

Tällaisiakin ajatuksia on päähän tullut, ja lisäksi kävin pari viikkoa sitten Pariisissa (Satu Waltarin ikuistamassa) kahvila Mabillonissa ryypyllä ja sen jälkeen olen lueskellut Mika Waltarin muisteluita varsinkin Ritva Haavikon Kirjalijat puhuvat – Tulenkantajat-teoksesta. Ja Waltari kirjoittaa Suuren illusioonin esipuheessa (6. painos, WSOY 1968) ensimmäisen romaaninsa syntymisestä Pariisissa. Hänhän asui silloin Seinen vasemman rannan rantakaduilla, Quai St. Michel’illä lähellä bulevard St Michel’iä, hyvin tuttua seutua, Shakespeare ja Co on siinä aivan lähellä.

Waltari sanoo Illusioonin esipuheessa:

”Kuka sitten oli tuo nuori poika, joka syksyllä 1928 täytti kaksikymmentä vuotta ja yritti kirjassaan innokkaasti vaikuttaa kokeneemmalta ja kehittyneemmältä kuin olikaan...”

”...Keväällä hän kirjoitti muutamana iltana romaaninsa alkuluvun ja matkusti sitten kolmannessa luokassa toisen kerran elämässään Pariisiin...”

”...Teoksen ilmestyttyä syyskauden aikana hän eräänä sunnuntaiaamuna hetäsi huomaten olevansa kuuluisa...”

Mielenkiintoinen kontrasti hyppää mieleen ja aiheuttaa ajatusmöyrintää, joka vertailee torpparin tyttären, mummoni, kohtaloa aviottomine lapsineen tähän köyhtyneen virkamiesperheen vesan elämään samalla vuosikymmenellä. Mummoni syntyi vuoden 1900 lopussa (ja kuoli 1995), äitini täytti yhdeksän vuotta Suuren illusioonin ilmestymisvuonna, 1928.

Waltari tuli mieleen myös Anita Konkan Sanat-blogillaan julkaiseman lastun virittämästä keskustelusta kirjailijakoulutuksesta. Waltarin opiskelutausta oli lähes ihanteellinen kirjallista uraa ajatellen. Vähän ensin teologiaa – Suomessahan enin (?) osa kirjallisuuden pohjana olevista suurista tarinoista ammentuu Raamatusta, kristillisistä aiheista yleensä. Muualla Euroopassa taitaa antiikin kulttuurilla olla meidän kirjallisuuttamme enemmän vaikutusta, vaikea tietysti sanoa. Joka tapauksessa teologian päälle suoritetut filosofian opinnot valmistivat nuoren Waltarin melko hyvin kirjailijan uralle. Vaikka olisi hänestä saattanut tulla kirjailija muutenkin, olihan hän jo kouluaikana ujosti mukana Nuoren Voiman piirissä.

Hän kertoo Illusioonin syntymästä myös Kirjailijat puhuvat-kirjassa:

”...Oliko minulla yksityiskohtien luonnoksia, sketsejä? Ei varmasti minkäänlaisia. Olin niin nuori, että tuskin minulla mitään tavattoman selvää suunnitelmaa...Varmasti kaikki nämä vaikutelmat (siis Pariisissa asumisen, Hanhensulan huomio), valoreklaamit, tapaamani ihmiset saattoivat tuoda jonkin välähdyksen seuraavien päivien tekstiin...”

”...Omaan kirjalijanlaatuuni ei koskaan ole kuulunut minkäänlainen teoretisointi: en minä punnitse rakennetta, en mieti, tulikohan tuo nyt hyvin sanotuksi, tai että kas, noinko hienosti minä osaan jotakin ilmaista...”

Illusioonin kirjoittamisen ajan (10 liuskaa päivässä) Waltari siis asui Pariisissa, paitsi ensimmäistä lukua, jonka kirjoitti Helsingissä Seura-lehden toimituksessa työaikanaan. Valitettavasti ei ole saanut (tietääkseni) omaa nimikkopöytää edes La Closerie des Lilas-ravintolaan, vaikka sekä Camus’lla, Sartrella että Hemingwayllä (kadotetun sukupolven) kirjailijoilla on siellä nimikkopöytänsä kuparilaattoineen. Muuten Anita Konkkakin sanojensa mukaan mielellään asuisi oliko se Ravennassa kirjoittamisen aikana. No, hänellä saattaa tietysti olla muutakin syytä kuin kirjoittaminen siellä päin maailmaa oleskeluunsa.

Ja näin on kaytetty taas yksi tekosyy siihen, että tänään ei valmistu kirja kuukaudessa-urakan vaatimaa kahtatuhatta sanaa Tähtien rakentajaan. Mutta tehdään huomenna sitten ahkerammin, ja sitä paitsi Markku Soikkelikin kertoi juuri olevansa 10,000 sanaa urakasta jäljessä.

Joten kyllä tekosyitä tulee mieleen riittävästi, valmiita sanoja saisi tulla enemmän!

Metamorfoosi ottaa koville

Ja bloggaajan hermot ovat tunkeneet raakoina ihon pinnalle. Templaten piti toimia ilman viilailua, mutta se oli vain toivetta, eikä lopputuloksen onnistumisesta ole mitään tietoa.

Mutta epävarmuushan tekee muunkin elämän elämisen arvoiseksi.

V.A. Koskenniemi kirjoitti Oulun lyseon toverikunnan Valonterho –lehdessä 15 vuotiaana joulukuussa vuonna 1900 näin:

Minä luulen jo määräni saavuttaneen.
Kun kaikki taas raukeni tyhjyyteen.
Näin etsin, toivon ja kaipailen.
Mitä – tiedä mä itsekään en.

Ja samat on tunnot blogihenkilöllä juuri nyt. Ja niin täytyi ryhtyä luomaan nahkaansa. Koko prosessi kestää ehkä enemmän kuin aamusta iltaan.

Arvoisaa Lukijaa pyydetään kestämään kokeilut ja haamupäivitykset. Enkä tiistaihin mennessä tilanne on tasaantunut.

Itsensä tunteminen on ihmisyyden perusta

a sen pitäisi olla kaikille itsestään selvää. Omakuva rakennetaan postmodernisti osista, jotka täytyy etsimällä etsiä sielunsa syövereistä, usein niitä ei ehdi löytää omin avuin edes elämän mittaisella ajalla. Kirjoittaminen, missä tahansa muodossa, on ennen kaikkea oman itsensä etsimistä, haluavaruutensa rajaamista ja ajatustensa yleistä kirkastamista. Eli yhdellä sanalla: sielunkartoitusta.

Tällä blogilla on tutkittu sen kirjoittajan, blogihenkilön, sielua monilla testeillä. On mm. todettu, että, jos olisi rock chick, henkilö olisi Tori Amos.

Ja että Pyhä Fransiskus Assisilainen on henkilölle läheisin pyhimyksistä, ja tähän ei ole mitään pahaa sanottavaa. Lintujen katselu on ollut blogihenkilön harrastuksista rakkaimpia, ja niin se oli Fransiskuksellekin.

Ja siitä tulikin mieleen tämä testi, jossa yritettiin luodata henkilön näkemyksiä naisista. Henkilö on tietysti feministi syvimmältä olemukseltaan, niin kuin äidin kasvattaman henkilön kuuluukin olla, ja jotenkin tämä naistestin tulos tukee tätä käsitystä. Nimittäin blogihenkilö on aina ajatellut, että nainen, jolla on pienemmät rinnat, isompi takapuoli ja joka on vähemmän "cute" - olisiko se suomeksi herttainen(?) - on myös muita naisia helpommin luokiteltavissa feministiksi. Voi olla, että blogihenkilö on erehtynyt tässä arviossa, eikä erehdys olisi mitenkään ensimmäinen henkilön pitkässä elämässä, eikä toivottavasti viimeinenkään.

Testi ehdottaa, että henkilön pitäisi hakeutua J-Lo'n seuraan. Tähän täytyy sanoa heti, että tällaisen mahdollisuuden ajatteleminenkin tuottaa vaikeita pelkotiloja henkilön mielessä. Ja itse tykönään tuntuisi blogihenkilö ajattelevan, että julkkiksista joku Gwyneth Paltrow tai ehkä Nicole Kidman tai, jos olisi vielä hengissä, Marilyn Monroe, olisivat paljon henkilölle sopivampaa seuraa. Mutta mitäpä henkilö tästäkään asiasta tietäisi. Arvoisalle Lukijalle tehtäköön kuitenkin selväksi, että J-Lo'n leffoja henkilö ei missään tapauksessa suostu enää katselemaan - joku alaraja tässäkin asiassa täytyy olla.

Asses Wild
Raw score: 44% Big Breasts, 59% Big Ass, and 32% Cute!

Thanks for taking the T and A and C test! Based on your selections, the results are clear: you show an attraction to smaller breasts, larger asses, and sexier composure than others who've taken the test.

Note that because you scored small on breasts but large on ass size, it might appear you like girls bottom heavy. That's probably not the case. What's more likely is that you notice curvy, voluptuous asses, and they turn you on. Breasts are hit or miss, though, and besides, extremely large ones are just saggy and gross, in your opinion.

My third variable, "cuteness" is a mostly objective measure of how innocent a given model looked. It's determined by a combination of a lot of factors: lack of dark eye makeup, facial expression, posture, etc. If you scored high on that variable, you are either really nice OR you're into deflowering teens. If you scored low, you are attracted to raunchier, sexier, women. In your case, your lower than average score suggests you appreciate a sluttier look. Kudos!

Recommended Celebrity: J-Lo, when she's looking extra sexy. Probably not when she's acting.

Google tarjoaa 400 $ onnelliselle voittajalle,

tarjouksessa piilee (tietenkin) skämi, jolla halutaan luottokorttisi numero "parempaan" talteen. Arvoisa Lukija viisaana ihmisenä ei tietysti mene tähänkään lankaan.

Lyhyt kirjoitus asiasta blogihenkilön sidekick'in nörttisivulla ja englanninkielellä lisätietoja Websense® Security Labs™:n sivuilta.

Protestantti pappi joutuu Kiinassa linnaan

Laittomien Raamattujen painamisesta ja levittämisestä. Tämä lastu liittyy tietysti myös tuohon edelliseen lastuun, Hongkong on nykyisin osa Kiinaa, vaikka näyttää ehkä erilaiselta kuin esimerkiksi pääkaupunki, Pejing.

Tuomittu pappi oli syytteen mukaan painanut jotakin (?) 40 miljoonaa Raamattua ja myynyt niistä 2 miljoonaa. Puolustuksen mukaan syytetty ei suinkaan myynyt Raamattuja vaan lahjoitti ne ilmaiseksi. Tarina ei kerro, mistä pappi on saanut rahat valtavaan painosmäärään.

Raamattujen painamis- ja levitysoikeus on Kiinassa vain virallisella, valtion kontrollissa olevalla kirkolla. Joten syytetty, Cai Zhuohua, rikkoi painovapauslakia, tai millä nimellä tämä – yleensä sananvapautta rajoittava laki – Kiinassa nyt tunnetaankaan.

Kiinan viranomaisten mukaan Cai ei ollut syytettynä uskontonsa vaan laittomien julkaisujen vuoksi. Viranomaiset vakuuttavat, että virallisesti sekulaarisessa Kiinassa ei syytetä ketään uskonnollisilla perusteilla, koska maassa on uskonnon vapaus, myös siis Kiinan toisessa kuuluisassa osassa, Tiibetissä. Näihin juttuihin uskokoon, ken haluaa. Blogihenkilö ei tiedä totuudesta näidenkään asioiden suhteen sitä eikä tätä, vaikka erittäin vankkoja mielipiteitä henkilöllä tuntuukin olevan.

Arvoisa Lukija muistaa myös suomalaisten sankarilliset Raamattu-seikkailut entisessä Neuvostoliitossa. Ja muistin virkistämiseksi, ja liian suuren, kiinalaisia halveksivan ylenkatseen estämiseksi, muisteltakoon myös, että Hannu Salaman (kolme kuukautta linnaa) ja Harro Koskisen (sakkoja) uskonnolliset mielipiteet olivat oikeussalissa 60-luvulla, joten hirveän kauaa ei suomalaisestakaan uskonnonvapaudesta ole vielä aikaa. Vai ollaanko jo vapaita?

Tietysti blogihenkilö voisi sanoa, että taiteilija Koskisen tapauksessa sananvapauden nojalla puolustettu ”taideteos” oli todella huono, mutta se onkin tietysti ihan eri-, eli makuasia. Ja jääköön siis sanomatta.

Copyright puree internetin käyttäjiä persuuksiin,

os on purrakseen. Ja purihan se ainakin kiinalaista (hongkongilaista) Chan Nai-ming’iä, joka maanantaina teki internet-historiaa tulemalla maailman ensimmäiseksi henkilöksi, joka on joutunut linnaan siitä, että levitti copyright-materiaalia peer-to-peer-verkostossa. Muistetaan myös, että lokakuussa ruotsalainen Andreas Bawer sai noin 1600 € (16,000 kruunun) laskun samantapaisesta rikoksesta (tosin kysymyksessä oli vain yhden elokuvan kopiointi).

Blogihenkilölle tämä(kin) asia tuottaa ylipääsemättömän suuria vaikeuksia mielipiteen muodostamiselle. Henkilö ei näe selvästi, mikä on oikein ja mikä on väärin. Vaikka tietysti puolustaa taiteellisen työn omistusoikeutta ja tekijänsä saamien tulojen oikeutusta. Siitäkin huolimatta, että jokaisesta kirjasta, musiikkikappaleesta tai elokuvasta saa joku muu kuin taiteellisen työn tekijä suurimmat tulot, niin myös Hong Kongissa ja – Suomessa.

Meilläkin on muistettava, että WSOY:n omistaja on myös Suomen rikkain mies ja omistaa Suomen suurimman sanomalehden. Ja mahdollistaa myös Suomen suosituimpien bloggaajien kirjoitukset maksamalla näille, kuten Mikko Rimmiselle, palkkaa bloggaustyöstä (ehkäpä vain välillisesti, mitäpä blogihenkilö näistä asioista ymmärtäisi). Tämä on tietysti henkilöltä puhtaasti kateuksissa ylenannettu sapenmakuinen kyökkäys. Muuten henkilö ei ole päässyt seuraamaan, missä määrin Hesari arvostaa tai arvostelee pääkirjoituksissaan tai "virallisissa" artikkeleissaan Berlusconia, joka on mediaomistustensa lisäksi myös poliittisesti mahtava henkilö.

Mutta tämä internet-rikollinen, Chan, kutsui ennakoivasti – ja ehkä omalta kannaltaan valitettavasti – itseään nimellä ”Big Crook”, ja oli syytteessä kolmen elokuvan (Daredevil, Red Planet ja Miss Congeniality) uploadaamisesta internet saitille, josta BitTorrent-ohjelman käyttäjät saivat imuroida niitä omaksi ilokseen ja ihan ilmaiseksi. Tämä Big Crook oli monista muista suurista rikollisista sikäli erilainen, että ei yrittänyt tienata elokuvien välityksellä rahaa.

Chan’in käyttämä P2P-palvelin, BitTorrent, antaa lisenssinhaltijoilleen mahdollisuuden jakaa tiedostoja keskenään. Palvelu selittää olemassaoloaan mm. näin:

BitTorrent is a protocol designed for transferring files. It is peer-to-peer in nature, as users connect to each other directly to send and receive portions of the file. However, there is a central server (called a tracker) which coordinates the action of all such peers. The tracker only manages connections, it does not have any knowledge of the contents of the files being distributed,

Eli BitTorrentin tekijät eivät ”tiedä”, että heidän verkostoaan käytetään laittoman musiikin ja elokuvien levitykseen. Tietysti verkostossa voidaan välittää muutakin materiaalia, mutta kuka on kiinnostunut esimerkiksi juurikudottujen tai neulottujen punaisten sukkien kuvien katselusta. Hups…ei siis kukaan muu kuin suuri osa blogimaailman ahkerista äheltäjistä, näemmä:)

BitTorrent myöntää käyttäjälleen lisenssin, jonka käyttöoikeutta rajataan selkeillä ohjeilla mm. kieltämällä:

to post any content that you do not have a right to under any law or under contractual or fiduciary relationship (which includes inside information, proprietary or confidential information learned or disclosed as part of employment relationships or under nondisclosure agreements)

Käyttäjille sanotaan ohjeissa lisäksi selvästi näin:

YOU ACKNOWLEDGE THAT THE ENTIRE RISK ARISING OUT OF THE USE OR PERFORMANCE OF THE SITES AND/OR THE SERVICES REMAINS WITH YOU TO THE MAXIMUM EXTENT PERMITTED BY LAW.

Näin BitTorrent varoittaa käyttäjiään, että näiden on pidättäydyttävä vain laillisesti omistamansa aineiston välittämiseen ja että nämä vastaavat lain rikkomisesta itse ja yksin.

Linnatuomion antanut tuomari, Colin Mackintosh, sanoi perusteluissaan mm:

"…The message has to be sent out by courts that the distribution of infringing copies, to the prejudice of copyright owners, particularly by seeding films onto the Internet, will not be treated leniently…"

Mehän muistamme lisäksi, että Hongkong on tunnettu elokuvatuotannostaan ja kai myös rikollisuudesta, mutta sehän ei tähän asiaan mitenkään kuulu. Joka tapauksessa sielläpäin maailmaa ei omistavan luokan kanssa kannata rettelöidä.

Kirjojen, musiikin ja elokuvien tekijät eivät tietenkään saa tuotteistaan edes Hong Kongissa sellaisia tuloja kuin valtavasti ansaitsevat tuotteiden kustantajat ja levittäjät. Mutta huolimatta siitä ketä laki itse asiassa suojelee, rikos on rikos, ja jos jää kiinni, siitä seuraa useimmiten rangaistus. Paitsi tietysti, jos syytetyllä on riittävästi rahaa, sehän pesee omistajansa lähes aina rikoksista puhtaaksi, maasta riippumatta.

Katsottakoon myös kuinka Chan saatii kiinni, P2P-verkostothan perustuvat siihen, että kukaan ei tunne toisia käyttäjiä. Sattumalta Chanin internet-palvelijana oli yhtiö nimeltään i-Cable, jonka omistaa hongkongilainen Wharf Group. Ja konsernilla on kaapelitelevisionsa kautta kaupallisia intressejä myös elokuva-alalle. I-Cable antoi tutkijoille vihjeen Chanin henkilöllisyydestä ja näin tämä ”Big Crook” jäi kiinni ja oikeuden tuomittavaksi. Asiasta kirjoittaa myös lastunikkari nimeltä Sun Bin.

BitTorrentin – jonka käyttäjäkunnan määrä on romahtanut oikeudenkäynnin seurauksena – lisäksi P2P-verkostoja tarjoaa mm. Limewire ja KaZaa.