Kun Ranska sanoi ei Euroopan Yhdysvalloille

Eilen iltapäivällä, blogihenkilö oli puolison kanssa lasillisella valkoviiniä La Fontaine’ssa ja kävelemässä Etterbeekin kaupunginosassa. Joka puolella oli hikisiä juoksijoita, joiden pohkeita puolison silmät seurasivat innokkaina. Brysselissä oli meneillään 20-kilometrin juoksu ja hiki näytti virtaavan iloisina noroina läähättävien juoksijoiden ohimoilla, otsalla ja rinnuksilla niin kuin asiaan tietysti kuuluukin. Henkilökin pyyhki välillä kostuvaa otsaansa pelkästä myötätunnosta tai mahdollisesti vahingonilosta, näitä tunteita on joskus vaikea erottaa toisistaan.

Käveltiin myös Berlaymont’in rakennuksen ohi. Sehän on Euroopan yhdentymisen ylpeä symboli, joka esiintyy jopa brysseliläisissä turistioppaissa atomiumin ja muiden nähtävyyksien joukossa. Rakennuksen vieressä on kaksikymmentäviisi lippusalkoa, jotka on tarkoitettu jäsenmaiden lipuille. Eilen niissä liehui pelkkiä Unionin lippuja, joissa on ympyrässä kaksitoista tähteä. Blogihenkilön sappea kaivelee aina näitä tähtiä laskiessa. Niissä Vanha-Eurooppa, Ranska ja Saksa etunenässä, nostavat keskisormensa uusille tulokkaille kuten Suomelle, joka tietysti on Euroopan paras maa ja sillä pitäisi olla oma tähti Unionin lipussa. Ruotsalaisista ei ole niin väliä.

Eilen siis komission päätalon tangoissa, symbolisesti kovassa loppukevään tuulessa liehui vain Unionin lippuja. Samanaikaisesti Ranskan kansalaiset, citoyens (Marianne, jonka kuppikoko näytti olleen 36C, tietysti etunenässä), kävivät äänestysuurnilla mielessään poliitikkojen verinen nenä. Blogihenkilökin kuuli historian havinaa korvissaan, tai saattoi olla vain tuulen huminaakin.

Uutinen Ranskan ei-äänestä ei tulle yllätyksenä kenellekään, paitsi yltiöfederalistisille poliitikoille, meidän Alex Stubbin tapaisille, joille EU tarjoaa pitkäaikaista ja poliitikoillekin hyväpalkkaista uraputkea ja joilla tänään on surrealistinen olo. Stubb on hyvä esimerkki uudesta, yleistyvästä eurooppalaisesta eliitistä: euro-poliitikosta, yli-innokkaasta federalistista ja entisestä Eurooppa-virkamiehestä, joka jatkaa samojen virkamiesasioiden ajamista Euroopan parlamentissa.

Ranskalaiset ovat sanoneet ei tällaiselle politiikalle ja tällaisille poliitikoille. Nationalistisia tunteita ei voi ylenkatsoa, tuhansien vuosien kansallista kehitystä ei voi jättää huomioimatta, tavallinen ihminen, tavallisine ongelmineen on otettava päätöksenteossa huomioon. Ja tämän kanssa blogihenkilökin on iloisesti samaa mieltä.

Eurooppalaiset suurvallat jakaessaan siirtomaita viimeisten viidensadan vuoden aikana tekivät jatkuvasti samoja virheitä. Luonnollisesti syntyneiden kansakuntien välisiä rajoja ei otettu huomioon. Rajat vedettiin viivoittimella epämääräisellä kartalla, jota katseltiin tuhansien kilometrien päässä siirtomaista, Euroopan ahneissa pääkaupungeissa, joissa asioiden pääajajia olivat suuromistajat, jotka näkivät / näkevät silmissään rikkauksia eivät ihmisiä.

Alusmaa-Suomen rajoja vedeltiin samalla periaatteella. Suomalainen kieli-kansakunta joutui erilleen itärajan molemmille puolille ja myöhemmin länsirajan kahden puolen. Molempien rajojen takana suomalaisuutta ahdistettiin ja karsittiin yhtä armottomalla kädellä. Siirtomaat karsivät tänäänkin, Afrikka vielä pitkälle tulevaisuuteen, kunnes jollakin verisellä sodalla tehdään lopullista ratkaisua. Intian ja Pakistanin ongelmat juurtavat samoista, vanhoista lähteistä. Neuvostoliitto kukistui osaksi samasta syystä, ja Venäjälle saattaa käydä samalla tavalla.

Eli eurooppalaisella eliitillä on pitkä historia ihmisen ylenkatsomisessa.

Ranskalainen äänestäjä antoi eilen Euroopalle ja varsinkin omille poliitikoilleen federalistisen, verisen nenän, joka vuotaa vielä pitkän aikaa.

Merkillepantavaa on lukea ensimmäisiä reaktioita äänestystulokseen, nämähän tulevat sisuksista eivätkä niinkään aivoista, joista myöhemmät koristellut lausunnot tietysti pullahtavat. Pääteemana on se, että perustuslain hyväksymisen täytyy edetä suunnitelmien mukaan. Harvalle poliitikolle tulee mieleen ensimmäisenä suunnan muuttaminen. Tyypillisen elitistiseen tapaan todetaan, että kansa on tehnyt virheen, emme me, poliitikot. Ranska tullaan pakottamaan uudelleen ääniuurnille ja uudelleen ja uudelleen, kunnes väsymys voittaa ja saadaan aikaiseksi kyllä-tulos, joka sitten julistetaan lopulliseksi.

Raffarin, kääpiöpoliitikkko, sanoi ennen vaaleja, että vaalin tulos on lopullinen tämän perustuslakiehdotuksen suhteen. Poliitikkojen, meidän Stubbimme mukaan lukien, tulisi kuunnella tätä hyvää ehdotusta. Vuoden 1968 toistuminen ei ole kenenkään edun mukaista, mutta se voi olla edessä, jos Euroopan kansalaisten ääntä ei kuunnella.

Blogihenkilökin saattaisi vielä kaivaa samettihousunsa esille ja lähteä barrikadeille, vieläköhän se Marianne 36C-kuppeineen olisi tulossa. Vaikka onhan siitä toisaalta aika paljon vaivaa…

P.S. Blogihenkilö matkustaa tänään Lontooseen ja huomenna Bournemouth’iin, seuraavan kerran saadaan näppäimistö käsiin vasta torstaina, joten hyvää eurooppalaista viikkoa, Arvoisa Lukija.

Kateudesta, kauniista naisista ja menestyksestäkin

Tulee jotenkin mieleen kirjailija Katri Manninen. Niin kuin monet muutkin uusista suomalaisista kirjailijoista, tämä on blogihenkilölle tuttu vain virtuaaliolentona, täällä verkossa. Tämä ei ole ollut tietoinen boikotoinnin yritys, onpahan ollut tietämättömyyttä, jonka laajuus joskus hämmästyttää itseäkin. Joka tapauksessa hän kirjoittaa Prahasta, Káva Káva Káva (Narodni) -kahvilan terassilta, tämän päiväsessä lastussaan vastausta jollekin nimettömälle, joka oli kirjoitellut hänen vieraskirjaansa. Ja sanoo mm:

” Kyllä, uskon, että tietystä julkisuusarvostani on minulle ainakin jotain hyötyä. Kyllä, äitini myötävaikutuksella pääsin alunperin kirjoittajanurani alkuun. Ei, en usko että saamani julkisuus tai äitini myötävaikutus on tärkein syy siihen, että työtilanteen vapaana kirjoittajana on ollut melko hyvä (tai välillä jopa huippuhyvä) viimeisen 7 vuoden ajan.”

Tuohon loppuun ei tietysti tarvitse uskoa, vaikka olisi lukenut hänen kirjojaankin.

Blogihenkilö tietää omakohtaisesta tunne-elämästään, että kateus on kamala asia. Mutta se on hyväkin asia siksi, että sen avulla voi hyvin tunnistaa omia puutteitaan. Voi yrittää parantaa omaa suoritustaan ja ehkä menestyä niin kuin naapurikin (valitettavasti tämä useimmiten toteutetaan materiaalisella tasolla, joka ei ole pelkästään tyhmää vaan myös kallista).

Kateuden avulla löytää helposti myös tekosyitä sille, miksi tuo toinen menestyy ja itse ei. Ja tämä johtaa negatiivisen energian (what shit is this?) liikakäyttöön, toimettomuuteen, katkeruuteen ja hanskojen lyömiseen naulaan vanhaa kunnan työläisperinnettä noudattaen. Ja lopulta lamaantumiseen, josta on lähes mahdotonta päästä pois ilman apua. Edes viinan kanssa, vaikka monet ovat yrittäneet. Ei kuitenkaan blogihenkilö, mutta pelkästään siitä syystä, että jo juomauran alussa kävi ilmi, että henkilön krapula ei ollut missään kohtuullisessa suhteessa juomien määrään, se oli nimittäin lähes aina täsmälleen yhtä kamalaa, siis vähän kuin kateuskin.

Joskus kuulee sanottavan, että kateus olisi jotenkin suomalainen luonteenpiirre. Tähän ei voi kuin sanoa, että ja paskat. Kateus on normaali ihmisen lajina selviytymiseen kuuluva piirre ja, blogihenkilön perusteellisten tutkimusten mukaan, sitä esiintyy samassa mitassa kaikissa maailman kansoissa. Aivan niin kuin älykkyyttäkin, jos muut muuttujat ovat samat. Kateuden kohteet, eivät tunteet sinänsä, ovat kulttuurisidonnaisia.

Niin, siis tästä Mannisesta, jolle blogihenkilö on siis kateellinen monesta syystä. Mm. käy kateeksi, että oma äiti ei kirjoittanut henkilön kanssa kirjaa, kun tämä oli teini-ikäinen. Mutta sille ei voi enää mitään, koska äiti on ollut kuolleena jo runsaan vuoden ja henkilö on juuri jättänyt riehakkaat teinivuotensa.

Käy kateeksi myös se, kuinka helposti Manninen saa kirjansa valmiiksi. Hänen omien sanojensa mukaan kirjoittamiseen menee pari viikkoa (ei ole tietoa sanooko tämä jotakin kirjoista, koska näitä ei ole tullut luetuksi). Tälle voisi jotakin tehdä, esimerkiksi suunnitella kirjan niin, että sen kirjoittaminen on vain suunnitelmien ylöskirjaamista. Tämä vaatinee myös kirjoitustaitoja, mutta jätetään sivuseikat tämän keskustelun ulkopuolelle.

Blogihenkilö tuntee kateutta myös siitä, että kirjailija Manninen saa kirjoittaa televisiosarjoja. Mahdollisesti Taik:n koulutuksella ja hänen moderniudellaan on asian kanssa jotakin tekemistä ja tälle ei tietenkään mahda mitään. Blogihenkilön vanhanaikaisuudesta kertokoon se, että henkilön säveltäjäpoika testaa joskus älykkäitä rock-kappaleitaan esittämälle niitä henkilön kuultavaksi. Jos blogihenkilö pitää niistä, hän heittää ne saman tien roskakoriin ja aloittaa alusta. Osoittautuu, että tällainen markkinointitutkimus on menestyksen kannalta hyvin korreloiva prosessi. Näyttää siltä, että pojan mielestä Rock around the clock ei ole kaikkien aikojen paras rock-kappale, ei ainakaan Bill Haley and his Comets’ien esittämänä.

Mutta siis tälle viimeiselle kateudelleen blogihenkilö ei voi paljoa tehdä. Paitsi kirjoittaa sellaista tarinaa, jossa vanhanaikaisuus ei haittaa, mutta joka silti menee kaupaksi. Ajatellaan tässä vaikka Huovisen, Hotakaisen tai Paasilinnan (siis tämän Arton) tapaisia modernisteja.

Eli osoittautuukin, että kateus on kaiken kaikkiaan hyvin positiivinen tunne, ja blogihenkilö lupaakin olla tulevaisuudessa entistä kateellisempi, ja niin monelle kirjailijalle kuin ehtii.

Kirjailijakoulutus nousee mieleen heti aamusta, vaikka

Toimiston ikkunan takana kesä uhkuu uutta voimaansa ja auringon asema on sellainen, että helle on ryömimässä salakavalasti yleensä kylmään ja sateiseen Brysseliin. Blogihenkilö ajatteli kuitenkin kauniita naisia ja noukki ensimmäiseksi Ranya Paasosen novellin hesarin ilmaisten novellien joukosta ja lueskeli aamuaikansa kuluksi.

Täytyykö vieläkin sanoa, että ent. ElRamly? joka muuten suomeksi käännettynä tarkoittaa Santasta, tai Hietasta, Paasonenkin on eksoottisempaa, ei ihme, että halusi vaihtaa nimensä, eli se eksotiikasta. Ranyahan on supisuomalainen nainen vaikka näyttääkin eksoottiselta korulta, eikä pidä siitä, että häntä ajatellaan koruna tai yleensäkään muuna kuin tavallisena suomalaisena naisena (jolla tietysti on myös jumalaisen luovuuden lahja ulkomuodon lisäksi).

Ja ihan oikein tekeekin, että ei pidä, vaikka ei mediasuloisuus ja eksoottisuus varmasti kirjojen myyntiä vähennä! Katselin vähän aikaa hänen kuvaansa ennen kuin luin novellin, joka alkaa: ”Nainen antoi minulle ihmeellisen suuren avaimen, eilen, tänään, en muista, nainen jota rakastan.” Arvoisa Lukija ymmärtää, että katselu oli puhtaasti platonista ja tarkoitettu mielen saattamiseksi oikeaan lukuherkkyyteen. Ja hyvin lukeminen sitten sujuikin. Lukekaa itse novelli kokonaisuudessaan. Saitilla on myös muita novelleja, joista Arvoisa Lukijakin voi äänestää mieleistään.

Blogihenkilö päätti sitten katsella verkkohesaria muutenkin, ja jopa ostaa kolme artikkelia, kaikki koskivat kirjailijakoulutusta, jonka puolustajina olivat potentiaaliset kouluttajat ja yksi teatterikorkeakoulun oppilas. Agnostikkoina esiintyvät maksumiehen edustaja, opetusministeri Haatainen, ja Ranya, joka tähdensi kirjoittajan ja kielen suhteen merkitystä. Täysin kielteisen kannan esitti Antti Tuuri samalla tavalla kuin kirjoittaakin, jylhästi ja sormi pystyssä: ”Jumalan kiitos meillä ei ole kirjailija-akatemiaa, eikä sellaista saa perustaa. Myös kaikki taiteen maisteri-, lisensiaatti- ja tohtoritutkinnot olisi lopetettava.”

Puhdasta paskaakin jutuissa syötettiin, mm. Taija Tuominen sanoi käyneensä Iowan yliopiston Writer’s Workshopissa, joka varmasti pitää paikkansa, ja kertoi, että siellä on kouluttajina nobel-tason kirjailijoita, mikä ei pidä paikkaansa. Mutta innossaan sitä tulee itse kunkin joskus sanottua, mitä haluaisi ajatella.

Blogihenkilö on tässä asiassa vaikeassa välikädessä. On näet ottanut osaa koulutukseen, josta kovasti piti (mm. Anita Konkka ja Ranya Paasonen kouluttivat). Mutta ajattelee, että kirjoittajaksi, niin kuin taidemaalariksi tai säveltäjäksi ei ihmistä voi opettaa. Kuitenkin kirjan suunnittelu ja toteutus ovat suuri projekti, jota pitäisi lähestyä juuri sellaisena. Suunnittelu tulisi tehdä huolellisesti, ainakin selvittää itselleen, miksi yleensä ryhtyy niin hulluun puuhaan kuin romaanin kirjoittamiseen. Siinähän istutaan saman työn ääressä vuosikausia ja vasta työn lopuksi nähdään saako siitä palkkaa vai kirjeen, jossa ystävällisesti käsketään painua helvettiin. Ja tässä koulutus voi auttaa.

Kirjoittajakoulutus, niin kuin tämä lastujen nikkarointikin, on usein toiveajattelun poikimaa sosiaalista osallistumista enemmän kuin (ammattiin valmistavaa) vakavaa työtä. Luulen, että jo asenteellisesti koulutuksessa mukana olevat ovat 99 %:sti mukana uskomatta koskaan tulevansa kirjailijoiksi, vaikka tietysti toista toivovat. Toisaalta heitäkin tarvitaan, koska siinä lopussa 1 %:ssa saattaa olla mukana seuraava Waltari tai Joenpelto, ja koulutusta ei voida järjestää, jos meitä muitakin ei olisi mukana.

Onkin tähdennettävä tässä, että blogihenkilö yllätyksekseen ei vastusta luovaa kirjoittajakoulutusta, päinvastoin, jo sosiaalinen aspekti sinänsä on riittävä perustelu tällaisen järjestämiseksi. Ja yhteisiä varoja tuhlataan paljon huonompiin tarkoituksiin, kuten puolueiden tukiaisiin ja köyhää kansaa puolustavan ulkoministerin yksityissuihkukoneella lentämiseen.

Kirjat syntyvät alitajunnasta, jossa piilottelee kirjailijan kallein omaisuus, kirjailijan ääni, joka täytyisi vapauttaa kaikista ajattelun kahleista. Koulutus auttaa tässä. Kursseihin liittyvällä sosiaalisella aspektilla on myös se etu, että kirjoittajat pääsevät yhteyteen samoin ajattelevien kanssa, niin kuin tietysti myös esimerkiksi Rihmastolla, ja jo tämä yhteys auttaa oman alitajunnan vapauttamisessa.

Kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Timo Montonen on sanonut alitajunnasta näin:

”Alitajunta on luovan kirjoittajan paras kumppani. Se tekee meistä toisten silmissä viisaampia kuin olemmekaan.”

Ja siihenhän luovalla kirjoittamisella tietysti tähdätään.

Kirjailijan Seitsemän Taivasta

On askarruttanut blogihenkilöä viime aikoina(kin) keskinkertaisuus-mietteiden pyöriessä päässä ja henkilön yrittäessä väistellä ystävämme Wilhelmiinan kiukkuisia huitaisuja. Teksti on syntynyt henkilöltä ”kauan sitten, kaukana täältä”, erään kirjallisen kurssin aikana, teksti on tässä mielessä puhtaasti intertekstuaalinen, pulputen horisontaalisena kurssin opettajien ja oppilaiden kommenteista ja kirjailijatarinoista yleensä, ja vertikaalisena heidän kommenttiensa ja blogihenkilön lukukokemusten heijastaessa koko kirjallista perinnettä.

Siis, blogihenkilö kutsuu Arvoisan Lukijan mukaansa pikamatkalle Kirjailijan Seitsemään Taivaaseen.

Ensimmäisessä Taivaassa ahertaa Kirjoittamisen Harrastaja, pöytälaatikkokirjailija, josta juuri ei edes tiedä, että hän kirjoittaa tai on olemassa kirjoittajana. Haaveilee joskus kirjoittavansa kirjan/runon/näytelmän, jolla lyö itsensä läpi. Esimerkkinä voisi olla tämä blogihenkilö, vaikka onkin kiivaasti yrittämässä askelta toisenlaiseen taivaaseen.

Toinen Taivas sisältää innokkaan punaposkisen Harrastavan Kirjoittajan. Hän on kirjailijaksi pyrkivä, jatkuvasti senttaileva tuntematon, runoja/novelleja on julkaistu lehdissä, vakuuttunut kirjailijan kyvystään, usein joku muukin voi olla, useimmiten ei juuri kukaan muu. Tekee työtä sihteerinä, taksikuskina tai prokuristina jopa jotkut insinöörit ovat päässeet tähän taivaaseen. Haaveilee joskus kirjoittavansa kirjan/runon/näytelmän, jolla lyö itsensä läpi.

Kolmanteen Taivaaseen pääsee Rivikirjoittaja, tuntematon yhden tai kahden kirjan kirjailija, jopa useammankin. Hänelle apurahat ovat tärkeä leivän lähde tai oma leipätyö muuna kuin kirjailijana. On vaarassa hukkua ajan virtaan. Nimi saattaa olla kirjallisuuspiireissä arvostettu, mutta ei saa myyntiä tuotteilleen koska on ”vääränlainen tarina”, joko kirjassaan tai elämässään, ”avant garde” -tarinoita, kokeilua. Usein sanomalehtimies, tutkija, taustakirjoittaja, haamukirjoittaja (esimerkiksi julkkis-muistelmien), henkilö, joka voi osata kirjoittaa hyvin tai voi olla osaamatta, mutta olosuhteiden summana on päätynyt tienaamaan jotenkin leipänsä kirjoittamalla tai siihen liittyvillä asioilla. Haaveilee/haaveili (iästä riippuen) kirjoittavansa kirjan/runon/näytelmän, jolla löisi/olisi lyönyt itsensä läpi. Näkee siitä usein unta, joskus päivälläkin.

Neljännessä Taivaassa on Kirjailijana Tunnettu, tuttu naistenlehtien palstoilta, hän on julkaissut yhden tai kaksi kirjaa, joskus enemmänkin, voi olla sukua jollekin kirjailijalle/taiteilijalle/julkisuuden henkilölle. Hänen kirjojaan et välttämättä ole lukenut, mutta tiedät hänet julkisuuden vuoksi. Kirjat voivat olla hyviä tai huonoja, sillä ei ole merkitystä, niitä kuitenkin myydään kohtuullisen paljon julkisuuden vuoksi, usein jäävät kuitenkin kirjahyllyyn lukemattomiksi, julkinen kuva on tärkein. Ensimmäinen taivas, jossa tienataan jokapäiväinen leipä kirjoilla, ainakin jonkin aikaa, sellaisen päiväperhon elämän ajan.

Viidennessä Taivaassa on Kirjailija X. Monet tietävät hänet, julkaissut kirjoja (painotus monikossa), monissa kirjahyllyissä on hänen teoksiaan, monet ovat lukeneet kirjoja, joko koulussa pakkoluettamalla tai koska ne ovat ”hyviä kirjoja”. Jotkut ovat ymmärtäneet mitä hän tarkoitti tarinallaan, ”sinun täytyy lukea tämä” -tyyppinen juttu. Ensimmäinen ammattikirjailijan taivas, jossa kirjat ovat pitkän, jopa elämän mittaisen ajan pääasiallinen leivän lähde.

Kuudenteen Taivaaseen on päässyt Mestarikirjailija Y. Voi olla Haavikko, Kivi, Leino, Linna, Waltari, Lehtonen, Saarikoski, Salama jne., kansakunnan kaapinpäällä ja jokaisessa kirjahyllyssä jollakin tavalla esiintyvä, elämää suurempi legenda, joskus jo eläessään.

Seitsemäs Taivas on Kirjailija Z:aa varten, jonka jokainen lukija luo itse omakseen, kuolemaa suurempi kirjailija, useimmiten Mestarikirjailija Y, joskus Kirjailija X- tai Rivikirjailija.

Arvoisa Lukija, olet nähnyt kaikki kirjoittajat ja kirjailijat omissa taivaissaan, jotka voivat olla myös heidän kiirastuliaan tai jopa helvettejään, jossa entinen muusa, kutsutaan häntä vaikka Pandoraksi, kaarneeksi muuttuneena, käy joka päivä nokkimassa silmät kirjoittajan päästä ja joka yö ne kasvavat takaisin ja aamulla helvettinsä kirjoittajat näkevät pienen hetken punaisena nousevaa aurinkoa, toivonsa pilkahdusta.

Älä kuitenkaan sääli heitä, vaan osta heidän kirjojaan tai, jos et voi ostaa, käy ainakin lainaamassa kirjastosta äläkä ystäviltäsi. Ystäviltä lainattu ei lisää kenenkään kirjastoapurahoja.

Tanja Karpela puolustaa tänään

ministeri Karpelaa, jota blogihenkilö ei tunne henkilökohtaisesti. Tämä tilanne ei ole mitenkään henkilön puolelta johtuva, hänhän ajattelee, että Karpela on ylivoimaisesti kautta aikojen parhaan näköinen, eikä varmaan läheskään huonoin tai sopimattomin suomalainen ministeri. Ministeri on jopa paremman näköinen, jotenkin viileällä ja etäisellä tavalla, kuin Kekkonen tai Condoleezza Rice, joka sentään on seksikäs nainen ja lisäksi silmiinpistävän pätevä. Rice on myös taitava pianisti ja sopisi jopa kulttuuriministeriksi, vaikka onkin vain ulkoministeri, joka ei ole läheskään yhtä seksikästä.

Karpela saattaa olla pätevä tehtävässään, vaikka tuleekin (ministerin omin sanoin) puolueesta, jonka poliitikkojen kuvitellaan olevan ”tukijaisia vinkuvia maalaisjuntteja ja ovelia iltalypsäjiä”. Ministerin pätevyydestä ei henkilöllä ole mitään kuvaa eikä perusteltua kantaa. Kulttuurissa (tietysti) ministerien teot mitataan vain rahamäärillä, ja siinä Karpelalla on, omien sanojensa mukaan, osoittaa 12 %:n lisäys kulttuuribudjettiin omana hallitusaikanaan. Jaetaanko nämä oikein ja tasapuolisesti on täysin blogihenkilön käsityskyvyn ulkopuolella.

Ministeri on yrittänyt ehdottaa ennakkosensuuria joihinkin asioihin näennäisesti hyvillä, mutta harhaisilla perusteilla, ja tässä blogihenkilö on hänen kanssaan täysin eri mieltä. Muuten saatamme ajatella kulttuuriasioista juuri samalla tavalla. Ministeri sanoo GRAMEX’in haastattelussa U2:sta näin : ”ehdottomasti paras rockbändi maailmassa”. Henkilö, jolla on tällainen mielipide, vaikka olisi kuinka hyvännäköinen tahansa, ei voi olla läpeensä paha, vaikka ikäloppujen ja huonosti pukeutuvien miesten muodostama soittokunta ei ehkä ole paras modernin musiikin esikuvaksi, vaikka voihan heiltä jopa saada ministerikin opastusta.

Ministerin muita kulttuurimielipiteitä voi helposti tarkistaa mm. ministeriön omilta sivuilta, vaikka Karpelan oma internetsaitti keskittyy muihin kuin kulttuuriasioihin. Ministeri sanoo kuitenkin siellä Itämeren saasteista puhuessaan näin: ”Suomen olisikin tunnustettava sivistystoiminnan merkitys ja panostettava aktiivisesti asennekasvatukseen ja koulutukselliseen lähialueyhteistyöhön.” Ja tähän voi tietysti äänestäjänä yhtyä, vaikka ei tietäisikään, mitä kulttuuriministeri on tehnyt kansanedustajaehdokkaan tavoitteen hyväksi. Karpela on sanonut Kulttuuria kaikille puheessaan syyskuussa 2004 mm: ”…voi odottaa, että edistysaskeleet eivät jää vain näihin juhlapuheisiin vaan kulttuuripalvelut tulevat vähitellen aidosti koko väestön ulottuville…” Hurraa sanoo blogihenkilö hengästyneenä ja ensimmäisenä edistysaskeleena voidaan ehkä pitää näitä kirjallisuussivuja.

Kuten monesti käy poliitikoille, lehdistö on hyökännyt Karpelaa vastaan perusteilla, jotka näennäisesti eivät ole poliittisia. Sama kohtalo oli presidentti Halosella, hänen vaatevarastonsahan joutui tiukkaan syyniin lehtien toimesta hallintokauden alussa. Nyt lehdet ovat kai antaneet periksi ja jättäneet Halosen vaatekaappinsa kanssa rauhaan. Seksistinen ja kyyninen toimittajakunta ei voi pitää näppejään erossa näin helpoista ja tuottavista kohteista. Kuitenkin Karpelan ulkomuoto on selkeästi poliittinen kannanotto. On tietysti aivan väärin, että parhaan näköinen ministeri on kepulaisten puolella. Hänen tulisi tietysti olla vihreiden joukoissa, heillähän on ylivoimaisesti seksikkäimmät poliittiset kannanototkin.

Tanja Karpela on valittu demokraattisilla vaaleilla kansanedustajaksi ääniharavana ja hänen demokraattinen puolueensa on kiitokseksi valinnut hänet kulttuuriministeriksi. Tässä ei pitäisi periaatteellisella tasolla olla mitään pahaa sanottavaa edes Iltasanomilla. Ministerin koulutus siihen tehtävään on vähintään yhtä hyvä kuin esimerkiksi sairaanhoitajalla.

Jos blogihenkilö olisi kyynikko, hän ehkä sanoisi, että julkinen riita lehden ja ministerin välillä palvelee molempia osapuolia. Ministeri pysyy muutaman päivän etusivuilla ja Iltasanomat sekä monet muutkin lehdet hyötyvät tilanteesta taloudellisesti. Me kuluttajat puolestamme maksamme viulut ensin ostamalla ja lukemalla lehtiä, ja toiseksi maksaessamme lehtimainosten kustannuksia. Kuten ministeri Karpela sanoo saitillaan veikeästi: ”Pienistä puroista kasvaa kuitenkin suuria virtoja”.

Tätä sanotaan demokraattiseksi ja sosiaaliseksi markkinataloudeksi, joissa kaikki kiinnostuneet ovat mukana omalla panoksellaan.

Lopuksi vielä terveisiä U2:lta viehättävälle ministerille.

Plotinus, Horatius tai oikeastaan keskinkertaisuuden pelko

Värisyttävät blogihenkilöä ja vapaana pyristelevään mieleen hiipii kylmäävä kysymys: onko monomaaninen sitoutuminen johonkin asiaan ainoa mahdollisuus välttää keskinkertaisuutta. Ei oikein osaa sanoa kumpaa vaihtoehtoa pitäisi pelätä enemmän. Tosin sitoutuminen on henkilölle ollut kautta elämän yksi vaikeimpia asioita, ja tällä iällä (joka on muuten viimeistä vuoden sirua myöten täysin omaa, PAA:lle tiedoksi) ei enää oikein tätä tapaansa viitsisi mennä muuttamaan.

Tosin Mina von Münchausen, eli virtuaaliystävämme Wilhelmiina, todisti, että blogiuran keskenmeno, ja kai keskinkertaiseksi uppoaminenkin, ovat molemmat kirjoittajan omaa syytä, jota ei voi auttaa, mutta että jokainen blogi on sinänsä arvokas jne. Ei ole epäilystäkään etteikö Miina olisi realismiin verhoutunut yltiöoptimistinen nainen. Tähän ei ole muuta sanottavaa kuin että aamen. Ja sitten, että...

Blogihenkilöhän elää loukussaan, johon on syntynyt. Ajassa, jonka on määrännyt sattuma ainoaksi elämän mahdollisuudeksi. Geeneillä, jotka virtaavat suonissa (tai mitä geenit nyt tekevätkään), ja joita ei ole itse valinnut. Sukupuolisessa koristuksessa, joka on rasite. Yhteiskunnassa, joka kasvatti uskomaan omia suuria tarinoitaan (jättäen henkilön väliinputoajaksi modernin ja postmodernin, ideologisen dikotomian ja moniarvoisuuden väliin - ja uskomaan lujasti molempiin). Ja vaatteissa, jotka määrää ympäristö ja erityisesti ystäväpiiri, johon on sattuman oikusta ajautunut.

Lastumaa, blogihenkilön muiden virtuaalihahmojen kanssa jakama virtuaalimaailma, on kuin muinainen agora tai stoa, jonka viileässä varjossa kirjoittajat, elämän filosofit – luonnonfilosofit – istuvat hämähäkkeinä loistavien kirjoitustensa päällä, pois torin hälisevän elämän tieltä, odottamassa vastaväittäjiä, joita tulee joillekin monia tai ei tule yhtään. Ja käyvät välillä ruumiittomina leijailemassa muiden lastujen seassa kuuntelemassa ajoittaisia itkuja, kommentteja, kommentoimassa, väittelemässä ja palaavat sitten omalle lastulleen. Joka on sillä aikaa muuttunut. Jotenkin tavallisemmaksi - keskinkertaiseksi.

Jokainen on oman elämänsä filosofi, jolla on oma maailmankuva, vaikka ei sitä sellaiseksi tunnistaisi: uskoo jumaliin, tieteisiin, taiteisiin, Camus’un, Sartreen tai Esa Saariseen ja suodattaa, ja ajattelee mielessään olevansa oikeassa, vaikka joskus, joissakin asioissa epäilys polttaisi. Omassa maailmassaan jokainen on suvereeni ajattelija, jonka johtopäätöksistä ja päätöksistä ei siinä maailmassa voi valittaa: ja runo, novelli tai romaani ovat sen maailman heijastumia.. Emme ole tottuneet maailmassamme olemaan keskinkertaisia, päin vastoin! Ja vaikeuksia syntyy, kun oma maailma koskettaa toisia. Ja silloin herää keskinkertaisuuden haamu.

Eräs kirjoittamisen opettaja puhui keskinkertaisuudesta, jota blogihenkilö on silmät ummessa vältellyt ajattelemasta siitä lähtien, kun sanan kuuli ja ymmärsi. Ei ole selvää kuvaa siitä, koska herääminen tapahtui.

Alussa henkilö ei ollut keskinkertainen edes oman maailmansa ulkopuolella.

Esimerkiksi laulellessaan heinäpellolla heinäkasaan tai täytettyyn seipääseen nojaten Talvella Talikkalan markkinoilla, ja kesällä Tampereeeeella… joka muistin mukaan meni kesäisen kuumalla pellolla ihan oikein. Mutta yht’äkkiä, jollakin tuntemattomalla, selittämättömällä, maagisella hetkellä henkilö muuttui keskinkertaiseksi laulajaksi, kankeaksi pianistiksi ja vielä huonommaksi kitaristiksi, jota ei olisi hyväksytty esiintymään edes Talikkalan markkinoilla, missä ne sitten pidettiinkään.

Professorin Niemi-Pynttärin Kun kirjoitan-lastussa löytyi lause: ”…Vai onko niin, että juuri keskinkertaisuuden pelko ja pinnistys estää kirjoittajaa kehittymästä - jospa juuri tuo pelko itse on keskinkertaisuutta…” Lauseesta on vaikea löytää vastustettavaa. Siinähän annetaan keskinkertaiselle tekosyy olla keskinkertainen, hänhän vain pelkää keskinkertaisuutta ja siksi on juuri sitä? Ja muuten olisi ihan jotakin muuta, ja luultavasti parempaa kuin keskinkertainen. Ja ilmeisesti kirjoittajakoulutuksella näitä pelkoja voisi poistaa.

Antiikinaikainen esteetikko, Plotinos, sanoi taiteilijan pyrkimyksistä ja kauneudesta: ”Olemme kauniita kuuluessamme itsellemme, rumia silloin, kun vieraannumme itsestämme. Kun tunnemme itsemme, olemme kauniita; rumiksi muutumme, kun emme tunne itseämme.” Tunnustettu keskinkertaisuus voi siis ainakin olla kaunista, tämä on herkkäsieluiselle lastunikkarille, kuten blogihenkilölle, suuresti lohduttava uutinen.

’Kun kirjoitan’ siteerasi myös Horatiuksen kirjoittajanoppaasta Ars Poeticasta: ”…taiteessa voi olla vain loistava tai sitten on parasta vaieta ja olla rasittamatta yleisöä…”. (Wittgenstein taisi sanoa jotakin samanlaista Tractatuksessa: ” 7. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava). Lastumaa olisi kovin hiljainen, jos keskinkertaisuudet tottelisivat eivätkä esittelisi omia pähkäilyjään nerojen ajatusten joukossa. Toisaalta me keskinkertaisuudet olemme lukumääräinen enemmistö ja tuomme uusia lukijoita neroillekin.

Sattumalla tätä kirjoittaessaan blogihenkilö vastaanotti spam-sanoman joltakin Mehmed Swift’iltä, joka sanoi mm. seuraavaa: “I have found that VlAGGRA (sic) makes me a super stud and the girl rides me and always has an orgasm or two. It has made me much better in bed and I give her some very long and extended foreplay now.”

Tästä mainoksesta voi päätellä, että viagra aiheuttaa monomaanista suhtautumista käsillä olevaan asiaan. Eli jos sitä ei ole omasta takaa, viagrasta voisi olla apua. Mutta mistäpä löytäisi kirjallisen viagran, joka poistaisi keskinkertaisuuden haamun, ja ehkä aiheuttaisi Arvoisassa Lukijassa yhden tai hyvässä lykyssä kaksi orgasmia, ja kirjoittajassa kykyä hyvin paljon pidennettyyn esileikkiin.

Olisiko Oriveden opistolla apua tai lääkkeitä?

Kirjailija Timo Montosella on ehkä ehdottaa ensiapuna luonnollista viagraa, jota on jokaisen saatavilla yhtä lähellä kuin lähin kirjahylly. Blogihenkilö taitaakin tehdä seuraavaksi ne Timon ehdottamat temput. Ja sitten silmät kiinni ja hakkaamaan pelotta näppäimistöä, eihän ole kuin puolet, joku kolmekymmentätuhatta sanaa, puuttumassa. Onko näihin lastuihinkin jo "uhrattu" lähes sen verran?

Maalaisella on

Ajatuksia, jotka saavat blogihenkilön aina hyvälle, pahalle tai ajattelevalle tuulelle, eli ihan niin kuin pitääkin. Varsinkin nyt, ja tekstin aiheuttama punaposkinen hymy syntyi useammasta kuin yhdestä syystä. On hyvä, että joku lastunikkari jaksaa käydä läpi lastumaan lantakasoja ja muita laitoja, ja tiedottaa löydöistään meille muillekin, muuten saattaisi jotkut ilkeät siskot tai elitistiset timantit jäädä ihailematta. Kiitos maalainen!

Saunomisen sietämätön keveys,

Blogihenkilön on aina tehnyt mieli kirjoittaa nuo sanat: ”sietämätön keveys”, ja nyt se on tehty, yksi asia vähemmän, joka pitäisi saada tehdyksi ennen kuolemaa, lista on vielä hulppean pitkä. Eipä tunnu tuon kirjoittaminen muuttaneen henkilöä suuntaan eikä toiseen, ehkä oli tarpeetonta edes haluta sitä.

Saunominen sen sijaan on joissakin lastuissa kulissien takana tullut viimeaikoina esille, ja näyttää siltä, että nykyihmisillekin saunominen on tärkeää, vaikka joillekin se ei ole myyttinen kokemus. Blogihenkilölle se on aina ollut juuri sitä, mytiikkaa.

Mieleen on tarttunut monia saunamuistoja, jotka ovat painuneet muistin perukoille niin, että niitä ei hevillä sieltä saa kaivetuksi. Joitakin kuitenkin tulee mieleen, kun oikein otsaansa rypistää, vaikka kyllä se jo tarpeeksi ryppyinen on muutenkin.

Näyttäisi siltä, että vanhimmalla aikaleimalla varustettu saunamuisto on Kyröskosken yleisestä saunasta (ei tietenkään tämä), jossa blogihenkilö kellitteli ensin naistenpuolen lauteilla tyytyväisenä ja leveä hymy huulillaan niin kuin tavallisesti muutenkin, kolmen vanhana. Ja samassa saunassa, pesupuolella, henkilö makaili jonkun vaaleanpunaisen, ison, pyöreän ja pehmeän naisen kainalossa kunnes äiti tuli hakemaan pois, ja siihen se muisti päättyy. Näyttää, että Kyröskosken saunomiset eivät muuten niin myyttisen ikimuistoisia olleet, vaikka se vaaleanpunainen on mielessä myyttisen kokoisena, ei sellaisia naisia ole henkilö tavannutkaan sen koommin.

Jämijärven mummolasta sen sijaan muistuu erityisesti saunan piippu. Nyt blogihenkilöllä oli ikää noin viisi vuotta. Muutaman muun suunnilleen samanikäisen kanssa oli pakko siirtää monta heinäseivästä viereiseltä pellolta saunan katolle ja pudottaa piipusta sisään, kun siinä oli juuri sopivan kokoisia aukkoja. Taata tuntui innostuvan asiasta kovin ja kutsui tolvanoiksi, pappa, mummun isä, tuli huutoa kuullessaan linjaalirattaiden viimeistelytyöstä (Kankaanpään markkinoille piti niitä mennä myymään samalla viikolla) ja käski vävyänsä pitää suunsa kiinni ja onkia seipäät pois piipusta, kun sauna pitäisi saada illaksi lämmitettyä. Ilmeisesti saunan henki suuttui blogihenkilölle tästä tapauksesta, koska sinä iltana saunoessa meni maailma yht’äkkiä mustaksi, ja valot tulivat takaisin vasta saunan edessä nurmikolla, johon taata oli henkilön kantanut - tai heittänyt, ei ole selvää muistikuvaa. Siitä henkilö oppi kunnioittamaan saunan väkeä, eikä kai siksi ole tullut seipäitä enää saunan savupiippuihin laitettua.

Sen sijaan lähellä oli Jokela niminen tila, ja sen isännän siskolla, jota henkilö lapsena aina luuli mieheksi vaikka tämä olikin Ainu nimeltään, oli talo jokirannassa. Rantatörmään oli kaivettu sisäänlämpiävä maasauna, josta ei ollut kuin maakumpu näkyvissä (paitsi joelta päin, josta astuttiin saunaan sisään) ja jossa blogihenkilökin pääsi silloin tällöin saunomaan. Sieltä ei ole oikein paljoa muuta kerrottavaa kuin mullan ja vihtojen sekainen haju, löylyt olivat ihan hyviä. Voi olla, että hajut ja tunnelma olivat niin lähellä alkuperäsitä saunaa kuin nykyajassa on mahdollista. Mutta tämä Ainu tuli kerran mummun sahdille ja kaivoi essunsa sisätaskusta ison nenäliinan, otti siihen kiedotun koiranpennun rääpäleen ja antoi blogihenkilölle omaksi koiraksi, ensimmäinen asia, jonka henkilö on selvästi tajunnut omistavansa, vaikka saikin pitää Hallia omanaan vain mummolassa käydessä.

Kuumissakin ilmastoissa on saunaan ollut tarvetta. Kyproksen suomalaisten joukkojen sauna oli rakennettu hiekkakuopan reunalle, niin kuin järven rantaan, vaikka kuoppa olikin ihan kuiva ja sen takana levisi Nikosian käyttämättömän lentokentän kiitotiet ja seisonta-alue, jossa oli sinne sodan takia jääneitä lentokoneita, jotka oli hiljalleen riisuttu kaikista kannettavan kokoisista laitteista. Blogihenkilö, käymässä kylässä, lupasi tuoda yhdelle tuttavalleen Kyprokselta Suomeen pari pientä lentokonelaitetta, mm. korkeusmittarin, joka oli otettu BEA:n koneesta. Hyvin se tuli perille Cyprus Airwaysin lentolaukussa, eikä kukaan ollut turvatarkastuksissa asiasta kiinnostunut. Turvajärjestelyt olivat siihen aikaan melko vaatimattomia. Muutama kuukausi sitten blogihenkilön käsimatkatavaroista vietiin hyvin lyhyet kynsisakset, joilla olisi hyvin voinut häiritä lentohenkilökuntaa, ehkä nyhjäyttämällä yllättäen poikki emännän essunhenskelit tai stuertin pikkurillin ylipitkän kynnen.

Vielä kuumempaa oli Hararessa, jonkun Suomen lähetystössä työskentelevän pihasaunassa. Saunojia oli keskellä päivää kuusi pienen pienessä kopissa. Paikallinen puutarhuri, joka työskenteli saunan ja uima-altaan vieressä naureskeli harvoilla, ruskeilla hampaillaan alastomien, vaaleanpunaisten suomalaisten ilakointia ja kävi kurkistamassa saunakoppiinkin, mutta oli sitä mieltä, että ulkona oleva 35 asteen helle riitti hyvin hien puristukseen, eikä suostunut tulemaan kynnystä peremmälle.

Räyskälän lentokeskuksen vanhan pikkusaunan löylyt ovat aina maistuneet suloisilta ja siellä on ollut hyvä kehua retostella omia lentosuorituksiaan ja valehdella ne muiden lentoja hurjemmiksi. Uusi iso sauna on nykyisin samassa tarkoituksessa, ja siellä saa valehdella vielä suuremmille joukoille, joten kyllä silläkin saunalla omat hyvät puolensa on.

Mutta kunnon suomalaisena blogihenkilö tietysti ajattelee, että savusauna on ainoa oikea sauna. Ja erityisesti yksi sonkajärveläinen saunanröttelö, jossa on nautittu monet makoiset löylyt pikkuisesta naperosta alkaen. Sen saunan katto romahti lumen painosta joitakin vuosia sitten, ja kunnon savolaiseen tapaan se on jätetty niille sijoilleen lahoamaan, ja muistuttamaan monien sukupolvien saunanpalvonnasta, ja syntymistä ja kuolemista sen savunhajuisten seinien sisällä.

Aruru maailman merillä (II)

On tuonut blogihenkilön ajatuksiin ihmettelyn siitä, miksi nykyajan mukavuuksiin tottununut ihminen jättää ne, hyppää muutaman metrin pituiseen purjeveneeseen ja lähteen Atlantin yli, tai maailman ympäri tai milloin minnekin. Eivätkä naiset näytä olevan sen viisaampia kuin miehetkään tässä asiassa, vaikka tietysti muuten ovat paljonkin suuremmalla viisaudella varustettuja.

Ymmärtääkseen asiaa paremmin blogihenkilö on selaillut kirjahyllystä kirjaa nimeltä Sea Quest (Charles A. Borden, Ballantine Books, New York, 1973), jossa tämä Chuck-poika kyselee sitä itseltään ja lukuisilta purjehdusystäviltään. Kunnollista tiivistettyä vastausta kirjasta ei kuitenkaan löydy. Edelleen paras selitys on ”because it’s there”, jonka henkilö luki jonkun unohdetun purjehduskirjan alkusanoista vuosia sitten. Alun perin sen oli sanonut George Mallory, joka yritti valloittaa Mount Everest’iä 20-luvulla. Sen huipulla on nyt kai tungokseen saakka elämysmatkailijoita, ja mukavaa se tietysti onkin, miksi jännityksen pitäisi olla vain hyvin pienen eliitin omaisuutta.

Nykyihmisen elämä on tullut niin turvatuksi, että siinä ei ole metsästäjäluonteen vaatimaa vaaran tuntua ja sitä on etsittävä muualta. Blogihenkilökin kirjoittaa tätä urheasti yön tummimpina tunteina sen sijaan, että olisi puolison selän takana omassa lämpimässä sängyssään vällyt korvissa. Ja ulkoa kuuluu vähän väliä jonkin isohkon kissäeläimen pelottava mouruaminen. Taitaa olla naapurissa asuvan suomalaistytön harmaaraidallinen, kiukkuinen ja sulavaliikkeinen viirusilmä.

Mutta tästä Arurusta vielä sen verran, että blogihenkilön varmalta taholta (kapteenin vaimo) saaman tiedon mukaan se on nyt lähestymässä Azoreita, torstaina (12.5.) oli vielä matkaa 550 merimailia (eli melko tasan tuhat kilometriä). Todennäköisesti merikarhut pyyhkäisevät satakunta merimailia vuorokaudessa, joten Azoreilla pitäisi oltaman aikaisin alkavalla viikolla. Tämä ei tapahdu yhtään liian aikaisin, sillä laivalla on lähes hätätilanne elintarvikkeiden suhteen:

Olut on juuri loppumaisillaan ja miehistö on joutunut rajoittamaan sen kulutusta, blogihenkilön arvion mukaan, kolmeen litraan päivässä - ja ovat jopa alentuneet nauttimaan vettä. Kunnon suomalaisten miesten tavoin, purjehtijat ovat syöneet matkalla vain näkkileipää ja juustoa, jotka ovat myös käymässä vähiin. Onneksi vaimon mukaan suunnittelemat ruokatavarat, joista piti keitellä herkullisia aterioita, ovat vielä kokonaan koskematta.

Janoiset seikkailijat ovat jo ylittäneet Keski-Atlantin harjanteen, joka kasvaa jatkuvasti kahden mannerlaatan liukuessa kauemmaksi toisistaan ja maapallon sylkiessä uutta ainetta täyttämään hitaasti suurenevaa aukkoa laattojen välillä. Harjanne on maapallon pisin vuoristoketju. Jotkut sen korkeimmista kohdista ulottuvat merenpinnan yläpuolelle (mm. Azoreilla).

Blogihenkilö on maakrapu ja arvelee, että harjanteen kohdalle ei vedessä ole piirrettynä mitään viivaa ja urheat mutta janon heikentämät merikarhut tuskin ovat edes huomannet ylitystä muuten kuin kartalta, jos ovat ehtineet vilkaisemaan sitä surressaan oluen loppumista.

Sääkartta näyttää hyvältä, joten mitään yllättävää ei siinä suhteessa pitäisi tapahtua. Azoreilta Aruru jatkaa tärkeiden tankkaustoimenpiteiden jälkeen Portugaliin, johon on arviolta 1300 merimailin mittainen matka (noin 2400 kilometriä) joten vielä on pojilla urakkaa edessä.

Puristelu, huorittelu ja koulutus avio-onneen

Ovat olleet blogihenkilön mielessä erityisesti nähdessään tämän päivän iltalehden, jonka lööppi huusi ”Hugolle tuli sisko” ja: ”Voi itku”. Ensin henkilö luuli, että Iltalehti haluaa ottaa kantaa emeritus formulakuljettajien perhesuunnitteluun, mutta sitten valkeni: joku suomalainen pallojoukkue oli taas hävinnyt.

Mutta se ei ollut niin tärkeää, sen sijaan blogihenkilöä kiinnosti enemmän toiset otsikot, joilla saattaa jollakin subliimilla tasolla olla tekemistä noiden aikaisempien otsikkojen ja toistensakin kanssa, eli tämä:
”Avio-onneen koulun kautta” ja tämä:
”Tarjoilijoita puristellaan ja huoritellaan”.

Huolimatta siitä, että blogihenkilön puritaaninen ja/tai ärrävikainen tietokone yrittää muuttaa sanan ”huoritellaan” joko sanaksi ”huolitellaan” tai ”houritellaan” (joka kuulostaa vielä rasvaisemmalta, mitä sitten tarkoittaakaan) molemmat otsikot aiheuttivat kiivaita ajatuksia henkilön aamunkankeissa aivoissa.

Arvoisa Lukija saattaa yllättyä, että koulutusta avio-onneen on tarjoamassa kristillinen kirkkomme, jolla on tavallisemmin tekemistä syntien kanssa. Tai ehkä ei yllätykään. Nimittäin viime aikaisten tapahtumien valossa blogihenkilö sanoo, että kirkolla on selvästi edellytyksiä tällaisen tarjoamiseen ja heidän pitäisi ehdottomasti aloittaa koulutus. Nykyisinhän yritetään kouluttaa avioeroa hakevia, tällöin yleensä ovat tallinovet jo olleet selkosen selällään ja hevonen on päässyt karkaamaan vihreämmillä niityillä, joten koulutus on silloin auttamatta liian myöhäistä.

Avio-onnenhan käsitetään suomenkielessä olevan paljon tekemistä sen kanssa, mitä tapahtuu aviolakanoiden välissä, ja selvästi tässä asiassa kirkolta löytyisi piispan tasoisia kouluttajia, jotka ehkä kouluttaisivat aviopareja harjoittamaan avio-onnea oman kodin ulkopuolellakin. Tämä saataisi tuoda avioliittoon tarvittavaa värikkyyttä, vaihtelua ja monipuolisuutta, jotka pitäisivät molempien osapuolten ajatukset virkeinä vielä omienkin lakanoidensa välissä.

Kirkon Kari Lankinen sanoo:
”…Avainsana on usein kumppanien välinen vuorovaikutus. Tosin myös kirjallista materiaalia on saatavilla parisuhdekursseihimme liittyen...”

Ja kirkko voisi tietysti tarjota omaa materiaalia: Korkea Veisu (Laulujen Laulu) olisi hyvä lähtökohta (”…kuin faraon valjakon tamma / olet silmissäni, kalleimpani…) ja Hesekielin kirjasta löytyisi lisää tavaraa niille, jotka ovat enemmänkin suoran toiminnan kannalla. Ja jos sekään ei riitä, aina voi lainata muista uskonnoista apumateriaalia. Esimerkiksi Kama Sutra olisi oivallinen avio-onnen opas, blogihenkilö ajattelee, että jutussa haastateltu Maria Lähde viittasi juuri tähän sanoessaan: ” Olisi hyvä, jos opastuksesta saisi vaikkapa mukaan kansion, jota voisi selailla jälkeenpäin.”

Lähde viittaa myös avioliiton sisäisiin koulutuskäytänteihin, joissa hän on tunnistanut parinsisäisiä aste-eroja: ” Olen oppinut olemaan jo toisinaan nalkuttamatta, vaikka mieli kuinka tekisi. Jäkätys ei tepsi miehiin.” sanoo Lähde.

On selvää, että avio-onnea on opetettava, esimerkiksi seuraava lainaus Kama Sutran ensimmäiseltä sivulta osoittaa kuinka vaikea ja tarkasti säädeltävästä asiasta on kysymys: ”IN the beginning, the Lord of Beings created men and women, and in the form of commandments in one hundred thousand chapters laid down rules for regulating their existence...” (Eli Intiassakin Olevaisuuden Herra loi miehen ja naisen ja sääteli heidän suhdettaan sadallatuhannella ohjeella.)

Arvoisa Lukija voi tehdä Laajakaista-nimisen avio-onni tehtävän tässä osoitteessa ennen kuin päättää hakeutua kirkon omaan avio-onnikoulutukseen.

Puristeluongelmasta Iltalehti sanoo: ” Työkaveri sanoi, että "kuule, asiakas on aina oikeassa", ja niin vakioasiakas, keski-ikäinen liikemies sai jatkaa perseestä puristelua, muistelee nuori nainen vuosien takaista työharjoitteluaan.”

No viekää tuhkatkin munista, sanoo blogihenkilö mieli entistäkin hämmentyneempänä: oliko nuoren naisen ongelma puristelijan ikä vai ammatti, se ei selviä tästä yhdellä aikä kahdellakaan lukemalla. Iltalehden juttu sanoo sopimuspäällikkö Leena Rautavuoren sanoneen näin: ” Näkyy, että monesti raha tai maine antavat asiakkaalle mahdollisuuden käyttäytyä huonosti.”

Blogihenkilö kysyy: Miksi? Eikö ravintola-asiakkaat olekaan tasa-arvoisia henkilökunnalle. Jos rikas tai maineikas saa käyttäytyä huonosti, blogihenkilö, joka ei ole kumpaakaan, vaatii samaa oikeutta itselleen tasa-arvon nimissä.

Lisää hämmennystä aiheuttavat nämä lausunnot: (seuranhakuravintoloiden vastaava Leo Ijäs):
”…epäasialliset käytökset ovat tilannekohtaisia…” ja:
”… Toiset työntekijät ovat herkempiä, kokeneemmat paksunahkaisempia…”

Blogihenkilö ehdottaakin, että asiakaspalvelun nimissä tarjoilijoille pantaisiin lappu rintaan, jossa selvästi sanottaisiin onko kyseessä paksunahkainen sotaratsu, jota voi pienessä pöhnässä puristella tai nipistellä takapuolesta tarjoilun siitä kummemmin hidastumatta; tai herkkänahkainen ensikertalainen, jota ei saa nipistää kuin korkeintaan nipistämällä juomarahan suuruutta.

Blogihenkilö muistuttaa vielä Arvoisaa Lukijaa vuodenajasta vanhalla suomalaisella elämänviisaudella: ”Kenellä ei ole heilaa helluntaina, ei ole koko kesänä”.

Joten pistäkääpä töpinäksi, aikaa on vielä kokonainen päivä.

Aruru liikkeellä taas

Blogihenkilöllä on urheita merikarhuystäviä, jotka purjehtivat laivaansa (vai miksi sitä pitäisi sanoa?) purjeet pullollaan pitkin Atlannin aaltoja Karibialta kohti Azoreita ja Portugalia. Matkan edistymistä ja aikaisempia seikkailuja voi katsoa täältä. Blogihenkilö itse käy siellä säännöllisesti kuolaamassa kateuksissaan mutta hyvät toivotukset mielessään.

Kun yrittää saavuttaa taivaanrantaa, ei ole pelkoa matkan loppumisesta.

Toiveilla on siivet ja intohimoilla purjeet, molemmat kantavat unelmia.

On Bullshit; eli hevonpaskan ja totuudenkin apologia,

Koska kommentoija Anna Amnell, kyynärän mittainen tyttö, viittailee kirjoituskintaallaan edellisen lastun komentaarissa totuuden perään ja viitta myös Harry G. Frankfurt’in kirjaan On Bullshit, blogihenkilö tuntee tarvetta lastun mittaiseen puheenvuoroon. Henkilö on, kuten aikaisemmat lastut osoittavat, totuuden hengen asiantuntija ja näin ollen oikea henkilö vastaamaan kaikkiin totuutta koskeviin kysymyksiin.

Ihmiset tulkitsevat maailmaa aistien avulla saamistaan herätteistä, tämä ei tapahdu reaaliajassa, vaan tietoisuus syntyy millisekunteja jäljessä tarkastellusta tapahtumasta. Blogihenkilölle tämä on yksi ihmisenä olemisen tärkeimpiä ominaisuuksia, ja usein hän itse on niin uppoutunut ajatuksiinsa, että tietoisuuden heräämiseen menee millisekuntien sijasta monia tunteja. Mutta tämä on henkilön ja hänen puolisonsa välinen asia, eikä kuulu muille.

Ja siitä tulikin mieleen, että tulkitsemisen lisäksi jokaisella ihmisistä on vapaa tahto, ja blogihenkilö joutuu alakuloisena toteamaan, että se on joko oma tai jonkun toisen. Vapaa tahto on ihmisyyden toinen tärkeä elementti, ilman sitä ihmistä ei olisi ihmisenä, ainoastaan eläimenä.

Me elämme värillisessä maailmassa, blogihenkilö, joka on kauneuden palvoja ja etsii sitä taiteista, näkee unet ja migreeninsä näköhäiriötkin väreissä. Unien näkeminen väreissä on ehkä henkilön kannalta valitettavaakin. Mustavalkoisilla unilla hänestä olisi saattanut tulla uuden aallon elokuvanero, Suuri Suomalainen Kaurismäki. Eli värienkin suhteen saattaa tie tyhjyyden kautta täyttymykseen olla oikea tie.

Henkilö uskoo, että totuuskaan ei ole mustavalkoista vaan värillistä, tai harmaasävyistä, suhteellista. Vaikka olisi totuuden suhteen värisokea, niin kuin usein ihmiset, joilla on Totuus annettuna jostakin ulkopuolisesta lähteestä, maailma olisi siltikin suhteellinen: musta ja valkoinenkin ovat olemassa harmaan suhteellisina sävyinä. Sama koskee moraalia yleensä, totuushan on jotenkin vain moraalin pieni ja vähäpätöinen osa-alue.

Blogihenkilö on tietysti kaikkien alojen asiantuntija, niin kuin jotkut muutkin lastunikkarit, mutta samalla erään alan "erikoisasiantuntija" ja alasta kirjoitellaan lehdissä, ja kirjoissakin, usein ja aina, aina !, virheellisesti. On huomattava, että henkilön erikoisasiantuntemuksen erikoisala ei ole sulkeutunut maailma ja jokaisella on siihen jonkinlainen, useimmiten pelonsekainen kosketus, ja alan tosiasioiden tarkistaminen olisi helppoa.

Jos näin on tällä alalla, niin on varmaan myös kaikilla muilla aloilla, eli kaikki mitä lehdet, ja kirjat, kirjoittavat kuuluvat luokkaan, jonka Anna Amnell nimesi sanalla bullshit (sille ei ole sopivaa suomalaista vastinetta, vaikka hevonpaska osuu lähes saman asian ytimeen). Ihmiset yleensä ovat erityisen innostuneita bullshit’ista, vaikka eivät tietenkään kaikki. Esimerkiksi pääministeri Vanhasen ei olisi uskonut laskevan bullshit’iä, jotenkin Niinistöstä kuvittelee juuri toisin päin, Väyrysestä puhumattakaan, jonka jalasmökki-eeppoksen Arvoisat Lukijat muistanevat vielä hyvin.

Blogihenkilö kuuntelee tiedemiehiä syvän, kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa ja ajattelee (ja kenties toivookin), niin kuin monet muutkin ihmiset, että tieteelliset totuudet olisivat totta.

Tiedemiehistä parhaatkin ovat kuitenkin valmiita sanomaan, että tieteelliseksi totuudeksi sanottu on vain liukkaalla alustalla liukuvan tiedon jäädyttämistä johonkin pisteeseen ajassa ja paikassa, koska sen tarkemmalle tarkastelulle paikalleenjäädytys on välttämätöntä. Totuus siis käyttäytyy kuin atomia pienempi hiukkanen: kaikki tietävät että se liikkuu ja on siellä jossakin, mutta kukaan ei tiedä siitä muuta ennen kuin se jämäytetään liikkumattomaksi.

Pysäytettynä totuudesta ei tietysti tiedetä, mihin se menisi, jos saisi liikkua. Uskonnolliset totuudet (niin aina-oikeilla muslimeilla, joiden kulttuurin loistava kehitys pysähtyi jonnekin 1300-luvulle; kuin omalla, ainoalla, oikealla ja tosi-totuudellisella uskollamme) on tietysti jäädytetty ikiajoiksi. Uskoville tämä on tarpeellista, että totuus, johon uskoo, näkyisi terävänä eikä vain relativistisina sumuna, postmoderneina liikkeen välähdyksinä.

Blogihenkilö on ollut huomaavinaan, että vapaissa tieteissä totuus tai sen osa kumotaan innokkaasti ja välittömästi julkaisunsa jälkeen iskemällä puukko helaansa myöten totuuden esittäjän selkään. Ja henkilö ajatteleekin, että tieteen tuloksiin voi luottaa meidän kulttuurissamme (mitä sanat ”me” ja ”kulttuuri” tässä nyt tarkottavatkaan) juuri siksi, että ne eivät ole kyseenalaistamattomia, Totuuksia. Ennen kuin joku ehtii heittämään blogihenkilöä matematiikalla sanottakoon, että se ei ole totuutta tai tiedettä, vaan ihmisen luoma rakennelma mallintamaan, eli yksinkertaistamaan, tieteentekijöiden oletuksia ympäröivästä todellisuudesta (niin hullulta kuin tämä "yksinkertaistaminen" Arvoisasta Lukijasta ehkä kuulostaakin).

Vanha sanonta kuuluu: Totuus ei pala tulessakaan. Blogihenkilö ei ole koskaan oikein ymmärtänyt tätä lausetta, koska henkilö ajattelee, että jokaisella ihmisellä on jokaista hetkeä varten oma totuutensa, jonka vain hän tuntee ja joka on lakkaamattomassa muutoksessa. Jos hänet poltetaan, sen hetken totuus tietysti palaa mukana. Ikiaikainen totuus taas ei voi palaa, koska sitä ei ole kenelläkään olemassa poltettavaksi.

Muuten blogihenkilön pöydällä sekä töissä että kotona on aina The Oxford Concise Dictionary, jonka mukaan ”bullshit” on substantiivi ”nonsense, rubbish”; tai ”trivial or insincere talk or writing”, jota voidaa käyttää myös verbinä.

Eipä sitten muuta kuin:
Sicerely Yours, Hanhensulka, Dionysoksen, Master Bullshitter'n, kaukainen pikkuserkku elämänsä keväässä (bullshit!!!).

P.S. blogihenkilö ajoi yhden kierroksen bullshit gerator’ia ja sai aikaiseksi tämän syvällisen totuuden:
exploit distributed eyeballs.

Ja sitähän blogin pitäminen perimmiltään on!

Julkisuuden riemua, paparazzit tervetuloa

Blogistanin suuret uutiset järisyttävät maailmankaikkeutta. Aateluus tietysti velvoittaisi olemaan viileänä ja nenä pystyssä julkisuusryöpyn edessä. Mutta minkäpä luonnolleen mahtaa. Se kirmaa kuin vasikka keväisellä niityllä uudistunein voimin.

Tilaa Blogisanomat, pysyt ajan tasalla.

Vapaus, Veljeys, Tasa-arvo-asioita ja muuta höyryä

Ajatellessa tuli mieleen Torgrin Eggen’in Sisustaja, ja siitä erityisesti tapa jolla voi laskea oman ja tuttaviensa makukertoimen. Se on helppoa, Arvoisa Lukija laskee kaikkien omistamiensa tavaroiden yhteisarvon ja jakaa sen niiden lukumäärällä. Vastaus on samanlainen luku kuin älykkyysosamäärä (IQ), tai tunneäly (EQ) tai blogihenkilön tarjoama tasa-arvokerrroin, josta hieman alempana, eli se ei merkitse juuri mitään.

Montesquieu sanoo Lakien hengessä: "Tasavallassa ihmiset ovat tasa-arvoisia; tasa-arvoisia he ovat myös yksinvaltiudessa: edellisessä he ovat tasa-arvoisia, koska he merkitsevät kaikkea, jälkimmäisessä, koska eivät merkitse mitään."

Blogihenkilö on ajatustavaltaan ajatuksiinsa höynähtänyt, idealistinen humanisti, tämä yhdistelmä on aikojen kuluessa todettu yhteiskuntaa vähiten hyödyttäväksi ja usein suuria vaikeuksia sille aiheuttavaksi ajatusrakenteeksi. Ympäröivän yhteisön kannalta onkin edullista, että henkilö, kuten monet hänen kaltaisensa, on laiska ja saamaton yksilö, joka tuskin huomaisi vallankumousta, vaikka kompastuisi siihen.

Kuitenkin ylläoleva Montesquieu'n idealistinen (eli relativismia ylenkatsova) lause aiheutti blogihenkilön älyllisen laiskuuden seassa seuraavan vastaan sanovan ajatusketjun:

Henkilön hämmästyksestä pyörivässä päässä näyttää olevan ajatus, että ideaalia ei voi olla olemassa muualla kuin ajatuksissa: näin ollen tasavallassa ei ole tasa-arvoa ja toisaalta yksinvaltiaan alaisilla on enemmän tai vähemmän itseisarvoa, eli he merkitsevät enemmän kuin ei mitään. Tämä on kai itsestään selvyys, joten sen selittäminen pitäisi olla mahdollista jopa blogihenkilön kaltaiselle klimppiaivolle.

Siis, henkilön ajatuksissa ei ole välttämätöntä olettaa yhteisölle tai yhteiskunnalle itselleen mitään poliittisia tai sosiaalisia tavoitteita (esimerkiksi tasa-arvo, taloudellinen voitto, alueellinen ekspansio) huolimatta siitä, mitä poliitikot ihmisille vakuuttavat. Yhteisö ei ajattele, eikä sillä näin ollen ole tavoitteita.

Poliitikkojen yhteiskunnan tai yhteisön (mm. poliittinen puolue, kansa, valtio, yhtiö) tavoitteiksi väittämät asiat voi helposti selittää sillä, että yksilöillä (yhteisöjen vapailla toimijoilla) on omia toiveita ja tavoitteita. "Yhteiskunnan" tai "yhteisön" tavoitteet muodostuvat vapaiden jäsentensä ajatusten painotetusta summasta (yksinvallassa tietysti yksinvaltiaan tavoitteiden kerroin lähestyy "äärettömän" suurta ja alamaisten "äärettömän" pientä.).

Blogihenkilön on tehtävä seuraava historiallinen, uskomaton ja hätkähdyttäväkin paljastus: Tutkimalla synnin olemusta henkilö on katkerana tullut siihen tulokseen, että absoluuttisen tasa-arvoista yhteiskuntaa ei ole olemassa, vaan kaikki tasa-arvo, niin kuin muukin synti, on relatiivista. Myöskään valistunutta itsevaltiasta ei ole kuin saduissa. Arvoisa Lukija muistanee vielä sadut Isä Aurinkoisesta ja hänen ystävästään, Lepikontorpan ikinuoresta Urhosta tai tämän aseenkantajasta, Aina-Selvästä Ahdista.

Blogihenkilö uskoo, että kukin yksilö näyttää jotenkin oman suhteellisen asemansa yhteisössä, joka paljastaisi, jos sen voisi määrittää ja näyttää yksinkertaisesti, sanotaan vaikka lukuna 42, yksilön arvon kaikkien muiden mielissä. Samalla paljastuisi nähtäväksi henkilön täsmällisen osuus tarjolla olevasta tasa-arvosta. Blogihenkilö on ollut huomaavinaan, että lähiympäristö (erityisesti lukuisat anopit) ja henkilön "minä" tietävät aavistuksen omaisesti hänen tasa-arvo-kertoimensa suuruuden, mutta kukaan ei tiedä sitä täsmällisemmin kuin: ”ei juuri mitään”. Yhteisössä siis kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta, käytännössä, ainoastaan oman arvonsa verran.

Sosiaalisessa tilanteessa näkee yksilöiden tasa-arvojen suhteelliset suuruudet tulkitsemalla ”kehon kieltä”. Kehon kielen lukemiseen vaaditaan sosiaalista älyä, joka blogihenkilöllä on ikuisessa kapaloiässä, mutta jota on jo simpansseillakin, ja Ugandan vuorigorilloilla. Naisilla ja johtamistaidon konsulteilla sitä on yleensä myös saaveittain.

Tasa-arvossa vallitsee yhteisöä hyödyttävä hedelmällinen kaaos, joka voi olla vahingollinen yksilön omalle itsetunnolle, mutta joka antaa mahdollisuuden yhteiskuntaluokkien väliseen liikkuvuuteen, mm. paljon käytettyyn ylenemiseen reittä pitkin. Se takaa myös yhteiskunnan "darling'ien", nyky-yhteiskunnan eloi-ihmisten, olemassaolon hömppälehtien sivuntäytteenä, tai julkkiskirjailijoina.

Blogihenkilö on elämänsä aikana usein kuullut toistettavan Ranskan vallankumouksen iskulausetta "vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus", josta aktiivisesti unohdetaan loppu: "tai kuolema".

Eli ihmisten ajatuksissa yleisesti:

Veljeyttä tavoitellaan, jos se lisää "minun" sosiaalista pääomaa, ja vältellään, jos se on edullista vain "sinulle".
Vapaus on hyvää, jos se on "minun" vapautta toteuttaa tavoitteitaan ja tyydyttää halujaan; ja pahaa, jos se on "sinun" vapautta, joka ei edistä "minun" tavoitteita.
Tasa-arvo myönnetään toiselle, jos se lisää omaa painoarvoa yhteisössä, ja evätään toiselta, jos se vähentää omaa painoarvoa.

Ihmisten sosiaalinen äly on kehittynyt suorittamaan näitä vapaus-, veljeys ja tasa-arvo-laskelmia.

Suomi ja suomalaisuus näyttäisi olevan kaukana siitä, että

Bryan Sykes istuu “Ihmisen genetiikan” professorina Oxfordin yliopistossa Englannissa. Hän on julkaissut kirjan nimeltään “The Seven Daughters of Eve” (Corgi Books, 2001). Teoksen ”Acknowledgements”-osio alkaa näin: ”This book owes many things to many people” (Tämä kirja on velkaa monia asioita monille ihmisille).

Huolimatta siitä, että lause on hymyilyttävän älytön ja yllättävä oxfordilaisen professorin kirjoittamaksi, se pani ajattelemaan omaa elämäänsä. Ja syy siihen, että blogihenkilö tuli ajatelleeksi kirjaa ja kaivoi jo kauan sitten hiirenkorville lukemansa teoksen uudelleen esiin, on se, että henkilö luki Suomen merimieskirkon Brysselin pappilan kirjastosta lainaamaansa Matti Klingen kirjaa Suomi Euroopassa (Otava, 2003).

Arvoisa Lukija ei ehkä ole huomannut, että blogihenkilöä ovat viimeaikoina vaivanneet suunnattomasti sellaiset käsitteet kuin suomalaisuus, eurooppalaisuus ja suomalais-eurooppalaisuus. Henkilö nimittäin näyttää tuntevan olevansa eurooppalainen kun on käymässä Suomessa ja päin vastoin.

Tarkasti ottaen henkilö kuuluu puoliksi savolaiseen maalaisaateliin Sonkajärven (Rutakontien vilkasta liikennettä voi ihailla tästä) Vänninmäeltä ja Mäkikylästä lähteneen isänsä suvun vuoksi. Ja äitinsä puolelta sukuun, jossa on ollut tarmokkaita ja pitkäikäisiä piikoja äiteinä ja lyhytikäisiä ja lukutaidottomia renkejä isinä. Tiedot suvuista tietenkin häviävät menneisyyden hämärään. Ainoa varmuus on, että siellä hämäryydessä blogihenkilöllä on yhtä monta äitiä ja isää kuin Kaarle Kustaalla, Silviasta nyt puhumattakaan, saksalaisethan ovat tietysti aina vähän epäilyksen alaisia. Eli yllättäen, ja näin katsoen, henkilö tuleekin hyvin vanhasta suvusta, eli täsmälleen yhtä vanhasta kuin jokainen muukin nyt elävä ihminen, missä päin maailmaa sitten eleleekin. Sehän on meillä kaikilla sama suku.

Ehkä blogihenkilön passin värilläkin on näiden ajatusten kanssa jotakin tekemistä, se on nimittäin sininen ja henkilö on ollut huomaavinaan, että väri on lähes täsmälleen sama kuin Yhdysvaltain passilla (tällä tiedolla ei ole mitään tekemistä tämän lastun kanssa ja Arvoisaa Lukijaa pyydetään unohtamaa se niin pian kuin on lukenut tämän seuraavan sulkumerkin). Mutta tosiasia on, että henkilön passi ei ole burgundikantinen niin kuin monilla muilla eurooppalaisilla, suomalais-eurrooppalaisilla ja suomalaisillakin, paitsi henkilön puolisolla, jonka passin voimassaolo päättyy helmikuussa 2006, aivan niin kuin henkilöllä itselläänkin.

Mutta kuten on jo todettu, tämä on täysin asioihin kuulumaton yksityiskohta, jonka Arvoisa Lukija on toivottavasti jo nyt unohtanut.

Jukka Tarkka sanoi Klingen kirjan arvostelussaan Helsingin Sanomissa 22.7.2003 mm: ”...Se on taitavasti tehty harvinaisen kaunis kirja...”, ja tähän on helppo yhtyä, vaikka ei kuulukaan suomalaisen historiatietouden sisäpiiriin niin kuin nämä kaksi älyn ja hengen ylimystä.

Kirjan kannessa komeilee Eero Järnefeltin maisema Kolilta kohti Pielisjärven suuria selkiä. Kuva näyttää jotenkin hämärästi merimaisemalta. Taiteilijan äiti oli venäläissyntyinen ja hän itse kävi taideakatemian Pietarissa. Järnefeltin maalaus sopii kirjan kanteen hyvin, Klingehän väittää venäläisten olevan rauhaa rakastava kansakunta, joka ei halua mitään pahaa pienelle Suomelle, jonka on hyvä olla naapurikarhunsa kainalossa (tätä mieltähän olivat myös Rauhapuolustajat ja sadankomitealaiset ja ilmeisesti myös suuresti kunnioitettu Rouva Tasavallan Presidenttimme). Jukka Tarkka ei tästä pidä ja sanoo arvostelussaan: ”Klingen hahmottelemasta kuvasta puuttuu kokonaan Neuvostoliiton ideologisesti imperialistinen henki”.

Klingen kirja kuvaa hyväksyvään sävyyn alkuperältään suomalaisen kulttuurin häviämistä ja integroitumista indoeurooppalaiseen valloittajakulttuuriin. Suomi on nyt selkeästi ja vastaansanomattomasti osa sitä Eurooppaa, jonka ovat määrittäneet maanosaan joskus kuutisentuhatta vuotta sitten (kuvaannollisesti ja osin sananmukaisestikin) vyöryneet indoeurooppalaiset. Ja jotka ovat maaosalle antaneet sen nykyisen kulttuurin ja nimenkin.

Alkuperäiset ”eurooppalaiskulttuurit” hävisivät tässä prosessissa, niin kuin oma alkuperäinen kulttuurimme, josta on jäljellä joitakin sananlaskuja, Kalevala ja Kanteletar ja muutamia, pääasiassa vain tutkijoiden käytössä olevia runonpätkiä. Ja tietysti myyttinen halumme istua, mieluimmin hieman pöhnässä, tuijottamassa nuotiotuleen paljaan tähtitaivaan alla, tai kuunnella revontulien rätinää, jota siis muut kansalaisuudet eivät koskaan voi kuulla. Olemme siis kulttuurin ja kieliperheemme suhteen Euroopan hävinnyttä vähemmistöä.

Suomalaiset ovat tietenkin olleet täällä ”aina”, eivät vain osanneet antaa maanosalleen mitään nimeä, kun ilmeisesti eivät edes tietäneet, että maailmankaikkeudessa, jota suomalaisina ihmettelivät, oli olemassa muitakin maanosia. Heidän käsityksensä mukaanhan oli vain maa, järvi ja meri, ja monikerroksinen taivas, jota kannatteli taivaantappi, maanalainen osa, jossa asuivat mm. Maahiset ja ihmisten esi-isät, ja jossa suomalaisista ainakin Wäinämöinen kävi ja palasi kertomaan muille suomalaisille. Ja tietysti kaikkea ympäröivä (ja alkuperäinen) ”joki, jolta ei ollut paluuta” ja jota jokainen kunnon suomalainen katsoo vain yhden kerran.

Mutta aikomuksena ei ole kirjoittaa tästä kaikesta tämän päivän lastussa.

Sen sijaan professori Sykes’in aiemmin mainittu lause (”This book owes many things to many people”) toi blogihenkilön mieleen saman asian yksityiseltä kannalta. Henkilön elämähän on velkaa paljosta täysin tietämättömän suuruiselle joukolle ihmisiä, jotka seisovat henkilön ja muidenkin henkilöiden selkien takana. Henkilön voidaan ajatella seisovan kahdella hontelolla ketjujalalla. Toisesta jokainen ihminen on saanut kasan geenejä ja DNA’ta, mm. solun voimalaitoksen, mitokondrion, DNA’n, X-kromosomin, ja sukupuolensakin, jos on naishenkilöstä kysymys. Ja toisesta ketjujalasta on tullut koko joukko muita geenejä, puolet geeneistä itseasiassa, ja jos on miespuolinen henkilö, Y-kromosomi, joka määrittää minkälaisesta miehestä on kysymys ja joka on itse asiassa surkastunut X.

Mutta nämä geenijutut määrittävät henkilöstä vain osan. Toinen osa muodostuu siitä minkälaisessa kulttuuriympäristössä äitijalka ja toisaalta isäjalka ovat eläneet. Eli onko henkilö syntynyt hopealusikka suussaan vai onko suussa törröttänytkin puinen ja ehkä jo vähän halkeillutkin, ja tylsähköllä puukolla veistelty puulusikka.

Blogihenkilö kokee aina (pateettisesti) lohdutella itseään sillä, että Jörn Donner oli syntynyt kulttuurisukuun, jonka tuen vuoksi kirjailijanuran aloittaminen kahdeksantoistavuotiaana oli luonnollinen seuraus suvun tuesta. Toisaalta monet kirjoittajat eivät tällaista tukea ole tarvinneet.

Epävarmuus ja kirjoittamisen vaiva näyttää kuitenkin vaivaavan muitakin ja blogihenkilöä paljon parempia kirjoittajia, esimerkiksi toimittaja ja kirjailija Tuula-Liina Varis sanoo kirjassaan Kaksi kesää, kaksi kirjaa:
”... Luin illalla Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa vain vahvistaakseni sitä, minkä muutenkin tiesin: toisilla on ihan samanlaisia painajaismaisia itsetunto-ongelmia kirjoittamisensa kanssa. En tiedä, onko lohdullista vai kauhistuttavaa tietää, että eivät ne ongelmat koskaan lopu. ... Tämmöisessä hommassa, joka on aina aloitettava nollasta. Nollan kohdalla ei mitään kokemusta, ... Ei ole muuta kuin kauhea yritys tunkeutua maailmaan, ...” Ja sitten vielä: ”Täytyyhän minussa nyt sen verran ryhtiä ja rohkeutta olla, että uskallan kirjoittaa oman kirjani. Perkele!” (Tuula-Liina Varis: Kaksi kesää, kaksi kirjaa, WSOY 2003, s. 85 ja 138.)

Donner sanooa kirjassaan Elämänkuvia (s. 142): ”On tapana puhua kirjoittavista aamu- ja iltaihmisistä. Iltaihmiset väittävät voivansa kirjoittaa parhaiten yöllä...” Blogihenkilö on selvästi tällainen iltaihminen, mutta hieman toisessa merkityksessä kuin Donner tarkoitti. Tässä merkityksessä hän itse näyttää aamukirjoittajalta, josta on sukeutunu iltakirjoittaja, blogihenkilöllä on näet myös luettavana Donnerin kirja Linnun varjo (Otava 2004, kääntänyt Raija Mattila alkuteoksesta Fåglars skugga). Donnerhan on syntynyt 1933, eli paljon, paljon aikaisemmin kuin blogihenkilö.

Joten vielä tässä tietysti on tällä kirjoittavalla henkilöllä aikaa, vaikka ei ehtisi kolmeakymmentä kirjaa julkaista niinkuin suuresti kadehtimansa Jörn Donner (joka muuten kirjoittaa vain virka-aikaan).

Saavutus, Panu Rajalan pytinki ja muitakin

Rakennuksia on maailma täynnä. Yhdestä niistä näyttää Panu Rajala taas tänään valittavan blogissaan, joka on väärin päin niin kuin kulttuurin vastarannankiiskelle kuuluukin, että hänen, hänen !, maisemansa pilaantuu, kun joku on hyökkäävästi pystyttänyt Panun maulle sopimattoman pytingin Sillanpään Saavutus-huvilan ja Rajalan Kutsumuksen kulttuurimaisemaan.

Saavutuksen esteettisistä hyveistä ei blogihenkilö tietenkään uskalla sanoa mitään kuin unissaan. Ja rumaksi haukuttu Kutsumus kuulemma on kaunis ja istuu Panun mielestä hyvin maisemaan, ainakin paremmin kuin ” viereen kohonnut lumivalkea sokeritoppaa muistuttava uudistalo”. Ja tietysti tämä on uskottava, kun ei muutakaan voi.

Hämeenkyrön maisemasta tiedän sen verran, että Pentin poikien, Klaus ja Veikko, Yrjölän nuoremman pojan ja jonkin mahnalalaisen kuikelon (tällain se muisti alkaa pettää) kanssa pyörimme Yrjölän ja Pentin kulmilla joskus hyvin nuorina. Kävimme muun muassa vakoilemassa kutevia, eikun soitimella olevia metsoja läheisissä korvissa, jotka ovat varmaan jo nyt kaikki täynnä kutsumuksia ja muita uuden kulttuurin kuvia, jotka sopivat ihmeen hyvin maiseman pyöreisiin muotoihin.

Mutta siitä Rajalasta piti vielä, että tämä Panu siis vallitti, että” Innoittava maisemani tästä työhuoneen ikkunasta ikuisiksi ajoiksi turmeltu.” (siis Rajalan maisema)

Täytyy sanoa, että itkuksi pistää Panun maiseman puolesta. Siinä oli lähellä Kyröskosken komea vanha koski ja silta, vieläkö lienevät paikoillaan, mutta varmaan aikanaan, kun se vanha silta siihen pantiin pystyyn joku panula tai rajala valitti, että koskimaisemansa menee pilalle, kun rahvas saa jalkojaan kastelematta ylittää hänen kuohuvan koskensa. Ja niin se tietysti menikin pilalle. Ja varmaan valituksen kuuntelijat itkivät katkeria kyyneleitä maisemansa menettäneen puolesta, niin kuin meitäkin kutsutaan Panun toimesta tekemään.

Kukin meistä saa ilmeisesti rasittaa luontoa ja maapalloa oman hintansa verran. Jollakin kuuluisuudella, kulttuurihenkilöllä, on varmasti taviksia suurempi ansio yhteisen maapallomme rasittamiselle. Esimerkiksi tällä Sillanpäällä on varmaan, kohtuuden mukaan, vielä kuoltuaankin oikeus varata suuret alueet omaksi vaeltelukentäkseen sallimatta muiden tulla siihen jaolle. En tosin tiedä onko se Sillanpää tätä vaatinut haudan takaa, joten voin syytellä väärää syyllistä. Ja liikkuhan tämän maiseman yllä muitakin haamuja.

Mutta sen voisi vielä sanoa, että ehkä se Kutsumuskaan ei ole ollut siinä maisemassa alun alkaen. Mutta voihan olla, että sekin aika vielä tulisi, että sitäkin alettaisiin suojella vielä tulevilta sukupolvilta ja sanottaisiin, että siinä se on ollut iät ja ajat. Suojeltiinhan muistini mukaan sitä Hesan rautatieaseman makasiiniakin rakennustaiteen ja kulttuurin suurenmoisena kukkasena.

Kamalalta se uusi talo tietysti kyllä kuulostaa, raha ja maku eivät kai kulje käsikkäin. Blogihenkilö tietysti, jos olisi rahakas, pystyttäisi vain kulttuuriarvoiltaan korkealuokkaisia taloja, mutta se on jo toinen juttu. Muuten tuntuu, että tässä asiassa on suurehko oma lehmä ojassa metelin pitäjälläkin.

A propos, ja tulikin tässä vielä mieleen Paimion parantola, joka näkyy hyvänä maamerkkinä ilmassa suunnistajille. Sehän istuu siellä metsän keskellä kuin mummon alaleuassa törröttävä, yksinäinen hammas.

Mulges hircum

Että Wappu on tietysti opiskelijoiden ja työläisten juhla, sehän on selvä (sic), ja mehän kuulumme lähes kaikki molempiin ryhmiin.

Blogihenkilökin on ikuinen opiskelija, joka ei voi, korkeasta iästään huolimatta, olla kirjoittautumatta yhä uusille, erilaisten avoimien yliopistojen tarjoamille kursseille, tappaen näin vapaa-aikansa hyödyllisen vieton lähes kokonaan. Joskus on ollut mielessä, että tälläinen vuosi vuoden perään jatkuva hullutus, on jonkinlaista sairautta, mutta mitään vahvistusta tälle ei ole ainakaan oppiskelusta tullut.

Ja blogihenkilö on tietysti työläinen, nauttiihan hän kohtuuttoman suurta palkkaa kohtuuttoman vähäisestä työpanoksesta ja kohtuuttoman tyhjänpäiväiseltä, euroopplaiselta organisaatiolta, joiden määrä on kasvamaan päin kaikkien maiden hiljalleen yhtyvien veronmaksajien ihastuksen huutojen saattelemana. Useimpina päivinä blogihenkilöllä on mielessä alan vaihto, ainoaksi järkevältä tuntuvaksi työksi henkilölle näyttäisi sopivan antikvaarisen kirjakaupan hoitaminen, mutta aika ja voimat eivät näytä riittävän muutoksen aikaansaantiin.

Tämä tuli mieleen lueskellessa Suomen eduskunnan WEB-saittia ja vähän MEP Lasse Lehtisen saittia myös. MEP A. Stubbin saitille ei haluta mennä edustajan liian suurien hampaiden vuoksi, jotka häpeämättömästi paljastavat edustajan amerikkalaismallisen myyntimiehen hymyn. Anneli Jäätteenmäen saitille ei taas kehtaa muuten mennä, ettei henkilöä vain sotkettaisi väyrysläiseksi, keskustalais-liberaaliksi. Onkos niitä suomalaisia MEP:jä muita?

Blogihenkilö haluaisi kiihkeästi löytää lisätietoja Euroopan Unionin uuden perustuslain vaikutuksesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Mutta näitä tietoja ei hevillä löydy.

Sen sijaan löytyi Lasse Lehtisen puheenvuoro Euroopan parlamentin täysistunnossa Strasbourgissa 11.1.2005, jossa tämä suuresti kunnioitettu MEP sanoo selvällä suomenkielellä mm: ”… Tällaisenaankin sopimus on tärkeä askel oikeaan suuntaan. Integraatioliikkeen perustajat olisivat sekä ylpeitä että iloisia, jos olisivat nyt todistamassa kuinka monesta perustavaa laatua olevasta asiasta on päästy sellaisiin kompromisseihin, että parlamentti nyt sekä keskustelee että äänestää siitä...”

Ja vähän myöhemmin: ”… Tämä sopimus ei voimaan saatettuna suinkaan johda eurooppalaisen supervaltion syntyyn. Päinvastoin, sen henki ja teksti torjuvat tehokkaasti yksittäisten valtioiden, valtioryhmien tai äärimmäisliikkeiden mahdollisia itsekkäitä pyrkimyksiä…”

Sitten blogihenkilö luki mielenkiinnolla edustaja, MEP, Lasse Lentisen kiireisen puheenpitorytmin seuraavan puheen 12.3.2005 Teija Tiilikaiselle Väinö Tannerin säätiössä, josta löytyi tällainen pitkähkö kohta ahvenanmaalaisten ja ruotsalaisten yhteiseltä vetoomusmatkalta Kansainliittossa pian sen jälkeen, kun kapaloissaan potkiva Suomi oli päässyt sen täysivaltaiseksi jäseneksi:

”… Italialainen kreivi Daniele Varé toimi tuohon aikaan maansa lähettämänä diplomaattina Kansainliitossa. Hänen muistelmissaan on seuraavanlainen kohta:

"Muutamat ahvenenmaalaiset kalastajat saapuivat Geneveen ja kävivät virastomme poliittisella osastolla. He olivat isokasvuisia, kömpelöitä, hidasliikkeisiä miehiä, joilla oli ahavoituneet kasvot ja känsäiset kourat. He muistuttivat mielestäni Pierre Lotin kuvaamia Islannin kalastajia. Kukaan meistä ei ymmärtänyt heidän kieltään, joten tulkin oli käännettävä heidän vetoomuksensa. Heidän johtajansa piti meille toisinaan puheen, seisten keskellä Mantoux'n virkahuonetta, josta oli näköala järvelle. Tällöin hän kiinnitti katseensa stukkokattoon ja messusi kuin uskonnollisen hurmion vallassa. Nähtävästi nuo yksinkertaiset kalastajat pitivät Kansainliittoa jumalallisen voiman ilmauksena maan päällä."

Blogihenkilölle nämä kaksi puhetta summaavat hyvin uuden Euroopan perustuslain ja Suomen aseman uudessa, uljaassa Euroopassa, jossa kaikilla on taattu sosiaalinen ulottuvuus ja demokratian olemassaolo on varmistettu pätevällä tavalla; Lehtisen sanoin: ”… Ilman demokratiaa ei ole sosiaalista ulottuvuutta eikä demokratiaa ole ilman markkinataloutta…”

Luin myös erään toisen sosialisti MEP:n, Richard Corbett:n artikkelin EU:n virkamiesunionin Agora-lehdykäisestä. Artikkeli alkoi näin: ”True, the new constitution isn’t perfect.” Tähän ei tarvitse lisätä mitään kommenttia.

Lehtisen saitin tuorein uurissähke on päivätty 13.10.2004 ja koskee MEP:ien jalkapallo-ottelua Suomi-Hollanti, joten täytyy niitä suomalaisia MEP:jä sitten olla ainakin kuusi, vai kuinka monta potkupallonpelaajaan tarvitaan yhdelle puolelle, viisi?

Eurrooppalaisen yhdentymisen historian siivet havisevat blogihenkilön pään pyörälle, ja päätä pyörryttää myös MEP:iemme huikea työtahti, sehän näyttää olevan lähes samaa luokkaa kuin henkilöllä itsellään.

Mulkut hirnuu, vai miten tuon otsikon nyt kääntäisi?