Tulee jotenkin mieleen kirjailija Katri Manninen. Niin kuin monet muutkin uusista suomalaisista kirjailijoista, tämä on blogihenkilölle tuttu vain virtuaaliolentona, täällä verkossa. Tämä ei ole ollut tietoinen boikotoinnin yritys, onpahan ollut tietämättömyyttä, jonka laajuus joskus hämmästyttää itseäkin. Joka tapauksessa hän kirjoittaa Prahasta, Káva Káva Káva (Narodni) -kahvilan terassilta, tämän päiväsessä lastussaan vastausta jollekin nimettömälle, joka oli kirjoitellut hänen vieraskirjaansa. Ja sanoo mm:
” Kyllä, uskon, että tietystä julkisuusarvostani on minulle ainakin jotain hyötyä. Kyllä, äitini myötävaikutuksella pääsin alunperin kirjoittajanurani alkuun. Ei, en usko että saamani julkisuus tai äitini myötävaikutus on tärkein syy siihen, että työtilanteen vapaana kirjoittajana on ollut melko hyvä (tai välillä jopa huippuhyvä) viimeisen 7 vuoden ajan.”
Tuohon loppuun ei tietysti tarvitse uskoa, vaikka olisi lukenut hänen kirjojaankin.
Blogihenkilö tietää omakohtaisesta tunne-elämästään, että kateus on kamala asia. Mutta se on hyväkin asia siksi, että sen avulla voi hyvin tunnistaa omia puutteitaan. Voi yrittää parantaa omaa suoritustaan ja ehkä menestyä niin kuin naapurikin (valitettavasti tämä useimmiten toteutetaan materiaalisella tasolla, joka ei ole pelkästään tyhmää vaan myös kallista).
Kateuden avulla löytää helposti myös tekosyitä sille, miksi tuo toinen menestyy ja itse ei. Ja tämä johtaa negatiivisen energian (what shit is this?) liikakäyttöön, toimettomuuteen, katkeruuteen ja hanskojen lyömiseen naulaan vanhaa kunnan työläisperinnettä noudattaen. Ja lopulta lamaantumiseen, josta on lähes mahdotonta päästä pois ilman apua. Edes viinan kanssa, vaikka monet ovat yrittäneet. Ei kuitenkaan blogihenkilö, mutta pelkästään siitä syystä, että jo juomauran alussa kävi ilmi, että henkilön krapula ei ollut missään kohtuullisessa suhteessa juomien määrään, se oli nimittäin lähes aina täsmälleen yhtä kamalaa, siis vähän kuin kateuskin.
Joskus kuulee sanottavan, että kateus olisi jotenkin suomalainen luonteenpiirre. Tähän ei voi kuin sanoa, että ja paskat. Kateus on normaali ihmisen lajina selviytymiseen kuuluva piirre ja, blogihenkilön perusteellisten tutkimusten mukaan, sitä esiintyy samassa mitassa kaikissa maailman kansoissa. Aivan niin kuin älykkyyttäkin, jos muut muuttujat ovat samat. Kateuden kohteet, eivät tunteet sinänsä, ovat kulttuurisidonnaisia.
Niin, siis tästä Mannisesta, jolle blogihenkilö on siis kateellinen monesta syystä. Mm. käy kateeksi, että oma äiti ei kirjoittanut henkilön kanssa kirjaa, kun tämä oli teini-ikäinen. Mutta sille ei voi enää mitään, koska äiti on ollut kuolleena jo runsaan vuoden ja henkilö on juuri jättänyt riehakkaat teinivuotensa.
Käy kateeksi myös se, kuinka helposti Manninen saa kirjansa valmiiksi. Hänen omien sanojensa mukaan kirjoittamiseen menee pari viikkoa (ei ole tietoa sanooko tämä jotakin kirjoista, koska näitä ei ole tullut luetuksi). Tälle voisi jotakin tehdä, esimerkiksi suunnitella kirjan niin, että sen kirjoittaminen on vain suunnitelmien ylöskirjaamista. Tämä vaatinee myös kirjoitustaitoja, mutta jätetään sivuseikat tämän keskustelun ulkopuolelle.
Blogihenkilö tuntee kateutta myös siitä, että kirjailija Manninen saa kirjoittaa televisiosarjoja. Mahdollisesti Taik:n koulutuksella ja hänen moderniudellaan on asian kanssa jotakin tekemistä ja tälle ei tietenkään mahda mitään. Blogihenkilön vanhanaikaisuudesta kertokoon se, että henkilön säveltäjäpoika testaa joskus älykkäitä rock-kappaleitaan esittämälle niitä henkilön kuultavaksi. Jos blogihenkilö pitää niistä, hän heittää ne saman tien roskakoriin ja aloittaa alusta. Osoittautuu, että tällainen markkinointitutkimus on menestyksen kannalta hyvin korreloiva prosessi. Näyttää siltä, että pojan mielestä Rock around the clock ei ole kaikkien aikojen paras rock-kappale, ei ainakaan Bill Haley and his Comets’ien esittämänä.
Mutta siis tälle viimeiselle kateudelleen blogihenkilö ei voi paljoa tehdä. Paitsi kirjoittaa sellaista tarinaa, jossa vanhanaikaisuus ei haittaa, mutta joka silti menee kaupaksi. Ajatellaan tässä vaikka Huovisen, Hotakaisen tai Paasilinnan (siis tämän Arton) tapaisia modernisteja.
Eli osoittautuukin, että kateus on kaiken kaikkiaan hyvin positiivinen tunne, ja blogihenkilö lupaakin olla tulevaisuudessa entistä kateellisempi, ja niin monelle kirjailijalle kuin ehtii.
9 kommenttia:
Kateus voi olla rakentava asia, energian lähde, jos sen tunnistaa itsessään ja harjoittaa terveellistä itsekritiikkiä. Ja varsinkin, jos siihen liittyy kunnioitus toisen, menestyneemmän työtä ja elämää kohtaan.
Mutta kateus voi olla myös tuhoavaa, johtaa katkeruuteen ja masennukseen sekä haluun vahingoittaa kateuden kohdetta monilla tavoilla: mustamaalaamalla, herjaamalla, yleensä pyrkimyksenä heittää kaikin tavoin kapuloita rattaiden alle, ettei toinen menestyisi.
Hah, hauska tuo säveltäjäpojan metodi. Eikö siinä mene Hanhensulalla kerta toisensa jälkeen nokka kippuraan? Voi voi, on noissa lapsissa kestämistä.
Kateus on kansantauti. Minusta se on sietämätöntä, niin annettuna kuin saatunakin. En enää myöskään usko mihinkään 'on hyvää ja pahaa kateutta' -juttuun. Noup. Se on ihailua se toinen, kun ollaan rakentavasti kateellisia. Mutta koska suomalainen ei ihaile ketään elävää, niin sitä sanotaan rakentavaksi kateudeksi. Kateus on aina negatiivista ja sen ilmenenminen aiheuttaa lisää negaatioita.
Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, ettenkö myös minä olisi kateellinen tuolle Manniselle. En siksi, että hän kirjoittaa mitä kirjoittaa. Minä en haluaisi kirjoittaa juuri niitä samoja kirjoja joita Manninen kirjoittaa, enkä sitä sarjaakaan. Pitää olla tarkka näitten kateuksien suhteen. Se olisi siten turhaa tuon kirjoittamisen ja suosion kannalta. Minä olen kateellinen siitä painonpudotuksesta. Ärsyttävää, että jostakin tulee tuollainen energiaa puhkuva piukka pakkaus, kun toiset ovat tällaisia löllöjä. Grr.
Saara,
ei siinä ole kadehdittavaa, että joku pystyy laihduttamaan itsensä niin kuin Katri Manninen. Senhän mekin voisimme tehdä, jos todella haluaisimme. Mutta kun jotkut voivat syödä mitä tahansa eivätkä liho. Sitä on jo lupa kadehtia!
No, nokka kippurassa sitä muutenkin elää, ja toisaalta on mukava, että voi jotenkin olla avuksi:))
Olen muuten edelleen sitä mieltä, että kateellisuus on osa lajin selviämisstrategiaa. Jos olisimme aina tyytyväisiä itseemme (siis keskimääärin lajina), emme kehittäisi uusia selviämismetodeja. Olemme mitä mieltä olemme esimerkiksi nykyihmisestä saastuttajana, elinolomme ehkä ovat paremmat kuin tuhansia vuosia sitten. Vaikka elämän tyydyttävyys ei ehkä aina ole sitä mitä sen pitäisi olla.
Mutta edistymisessä on suusrena tekijänä tämä kateus, jota voimme tietysti kutsua muillakin nimillä. Muuten Saara, ihailu voi olla sosiaalista, mutta se on helposti myös negatiivista vaikutukseltaan. Jos ihailee, ei tarvitse kehittää itseään.
Pirkko,
samaa mieltä kuin sinä kateudesta yleénsä. Tämä erilaisuus ei ehkä kuitenkaan ole kateuden erilaisuutta, vaan siihen suhtautumisen eroja. Koskee mahdollisesti monia (kaikkia?) muitakin tunteita. Sanotaan vaikka rakkaus, joka voi syödä sisältä tai saada tekemään ihmeitä.
Eli tunne sinänsä ei ehkä ole paha tai hyvä vaan miten vastaa tunteeseensa, siitä selviämisen strategiat.
Ai että jos ihailee vain jotakuta, eikä yritäkään olla samanlainen tai tehdä samoja asioita, niin ei selviä. Että pitää kadehtia, jotta kehittyy. Niin. Voi voi. En minä ainakaan jaksa.
Ihminen saa yleensä eniten vihollisia hyvien ominaisuuksiensa vuoksi. Siihen on syynä toisten tuntema kateus ja halu vahingoittaa. Monet pelkäävät tämän vuoksi kehittää hyviä puoliaan ja pitävät yllä matalaa profiilia.
Olisi parempi keksiä aivan uusi sana sille myönteiselle halulle olla yhtä hyvä tai parempi kuin joku toinen. Eikö se olisi enemmänkin kilpailemista - joka on myönteistä - eikä kateutta, joka on mielestäni pelkästään tuhoisa tunne?
Tarkoitin lajin selviämistä tuolla selviämishöpinällä. Ehkä se ihailu ei ole selviämisen edellytys yksilölle, mutta mielestäni sen sokaisemana ei kehity.
Kateus on tässä mielessä hedelmällisempi tunne. Ehkä molemmat kohtuullisina toimisivat samoin, vaikka mutu:lla tulee mieleen, että negatiivinen tunne olisi kaikissa asioissa hedelmällisempi kuin postiivinen (tämä voi olla ylimitoitettua ironiaa).
Kilpailua ei kai synny, jos ei ensin ole joku liipaisin, tarve kilpailla, niin kuin esimerkiksi kateus tai ehkä tarve olla parempi kuin toinen, joka mielestäni voidaan taas johtaa kateuteen.
Minh, toivottavasti perseenalusliipokkeesi tulevat toivomasi kaltaisiksi syksyyn mennessa. Ja nain varmaan tapahtuukin, silla syksyllahan kaikki on toisin:))
Lähetä kommentti