24.5.2005

Plotinus, Horatius tai oikeastaan keskinkertaisuuden pelko

Värisyttävät blogihenkilöä ja vapaana pyristelevään mieleen hiipii kylmäävä kysymys: onko monomaaninen sitoutuminen johonkin asiaan ainoa mahdollisuus välttää keskinkertaisuutta. Ei oikein osaa sanoa kumpaa vaihtoehtoa pitäisi pelätä enemmän. Tosin sitoutuminen on henkilölle ollut kautta elämän yksi vaikeimpia asioita, ja tällä iällä (joka on muuten viimeistä vuoden sirua myöten täysin omaa, PAA:lle tiedoksi) ei enää oikein tätä tapaansa viitsisi mennä muuttamaan.

Tosin Mina von Münchausen, eli virtuaaliystävämme Wilhelmiina, todisti, että blogiuran keskenmeno, ja kai keskinkertaiseksi uppoaminenkin, ovat molemmat kirjoittajan omaa syytä, jota ei voi auttaa, mutta että jokainen blogi on sinänsä arvokas jne. Ei ole epäilystäkään etteikö Miina olisi realismiin verhoutunut yltiöoptimistinen nainen. Tähän ei ole muuta sanottavaa kuin että aamen. Ja sitten, että...

Blogihenkilöhän elää loukussaan, johon on syntynyt. Ajassa, jonka on määrännyt sattuma ainoaksi elämän mahdollisuudeksi. Geeneillä, jotka virtaavat suonissa (tai mitä geenit nyt tekevätkään), ja joita ei ole itse valinnut. Sukupuolisessa koristuksessa, joka on rasite. Yhteiskunnassa, joka kasvatti uskomaan omia suuria tarinoitaan (jättäen henkilön väliinputoajaksi modernin ja postmodernin, ideologisen dikotomian ja moniarvoisuuden väliin - ja uskomaan lujasti molempiin). Ja vaatteissa, jotka määrää ympäristö ja erityisesti ystäväpiiri, johon on sattuman oikusta ajautunut.

Lastumaa, blogihenkilön muiden virtuaalihahmojen kanssa jakama virtuaalimaailma, on kuin muinainen agora tai stoa, jonka viileässä varjossa kirjoittajat, elämän filosofit – luonnonfilosofit – istuvat hämähäkkeinä loistavien kirjoitustensa päällä, pois torin hälisevän elämän tieltä, odottamassa vastaväittäjiä, joita tulee joillekin monia tai ei tule yhtään. Ja käyvät välillä ruumiittomina leijailemassa muiden lastujen seassa kuuntelemassa ajoittaisia itkuja, kommentteja, kommentoimassa, väittelemässä ja palaavat sitten omalle lastulleen. Joka on sillä aikaa muuttunut. Jotenkin tavallisemmaksi - keskinkertaiseksi.

Jokainen on oman elämänsä filosofi, jolla on oma maailmankuva, vaikka ei sitä sellaiseksi tunnistaisi: uskoo jumaliin, tieteisiin, taiteisiin, Camus’un, Sartreen tai Esa Saariseen ja suodattaa, ja ajattelee mielessään olevansa oikeassa, vaikka joskus, joissakin asioissa epäilys polttaisi. Omassa maailmassaan jokainen on suvereeni ajattelija, jonka johtopäätöksistä ja päätöksistä ei siinä maailmassa voi valittaa: ja runo, novelli tai romaani ovat sen maailman heijastumia.. Emme ole tottuneet maailmassamme olemaan keskinkertaisia, päin vastoin! Ja vaikeuksia syntyy, kun oma maailma koskettaa toisia. Ja silloin herää keskinkertaisuuden haamu.

Eräs kirjoittamisen opettaja puhui keskinkertaisuudesta, jota blogihenkilö on silmät ummessa vältellyt ajattelemasta siitä lähtien, kun sanan kuuli ja ymmärsi. Ei ole selvää kuvaa siitä, koska herääminen tapahtui.

Alussa henkilö ei ollut keskinkertainen edes oman maailmansa ulkopuolella.

Esimerkiksi laulellessaan heinäpellolla heinäkasaan tai täytettyyn seipääseen nojaten Talvella Talikkalan markkinoilla, ja kesällä Tampereeeeella… joka muistin mukaan meni kesäisen kuumalla pellolla ihan oikein. Mutta yht’äkkiä, jollakin tuntemattomalla, selittämättömällä, maagisella hetkellä henkilö muuttui keskinkertaiseksi laulajaksi, kankeaksi pianistiksi ja vielä huonommaksi kitaristiksi, jota ei olisi hyväksytty esiintymään edes Talikkalan markkinoilla, missä ne sitten pidettiinkään.

Professorin Niemi-Pynttärin Kun kirjoitan-lastussa löytyi lause: ”…Vai onko niin, että juuri keskinkertaisuuden pelko ja pinnistys estää kirjoittajaa kehittymästä - jospa juuri tuo pelko itse on keskinkertaisuutta…” Lauseesta on vaikea löytää vastustettavaa. Siinähän annetaan keskinkertaiselle tekosyy olla keskinkertainen, hänhän vain pelkää keskinkertaisuutta ja siksi on juuri sitä? Ja muuten olisi ihan jotakin muuta, ja luultavasti parempaa kuin keskinkertainen. Ja ilmeisesti kirjoittajakoulutuksella näitä pelkoja voisi poistaa.

Antiikinaikainen esteetikko, Plotinos, sanoi taiteilijan pyrkimyksistä ja kauneudesta: ”Olemme kauniita kuuluessamme itsellemme, rumia silloin, kun vieraannumme itsestämme. Kun tunnemme itsemme, olemme kauniita; rumiksi muutumme, kun emme tunne itseämme.” Tunnustettu keskinkertaisuus voi siis ainakin olla kaunista, tämä on herkkäsieluiselle lastunikkarille, kuten blogihenkilölle, suuresti lohduttava uutinen.

’Kun kirjoitan’ siteerasi myös Horatiuksen kirjoittajanoppaasta Ars Poeticasta: ”…taiteessa voi olla vain loistava tai sitten on parasta vaieta ja olla rasittamatta yleisöä…”. (Wittgenstein taisi sanoa jotakin samanlaista Tractatuksessa: ” 7. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava). Lastumaa olisi kovin hiljainen, jos keskinkertaisuudet tottelisivat eivätkä esittelisi omia pähkäilyjään nerojen ajatusten joukossa. Toisaalta me keskinkertaisuudet olemme lukumääräinen enemmistö ja tuomme uusia lukijoita neroillekin.

Sattumalla tätä kirjoittaessaan blogihenkilö vastaanotti spam-sanoman joltakin Mehmed Swift’iltä, joka sanoi mm. seuraavaa: “I have found that VlAGGRA (sic) makes me a super stud and the girl rides me and always has an orgasm or two. It has made me much better in bed and I give her some very long and extended foreplay now.”

Tästä mainoksesta voi päätellä, että viagra aiheuttaa monomaanista suhtautumista käsillä olevaan asiaan. Eli jos sitä ei ole omasta takaa, viagrasta voisi olla apua. Mutta mistäpä löytäisi kirjallisen viagran, joka poistaisi keskinkertaisuuden haamun, ja ehkä aiheuttaisi Arvoisassa Lukijassa yhden tai hyvässä lykyssä kaksi orgasmia, ja kirjoittajassa kykyä hyvin paljon pidennettyyn esileikkiin.

Olisiko Oriveden opistolla apua tai lääkkeitä?

Kirjailija Timo Montosella on ehkä ehdottaa ensiapuna luonnollista viagraa, jota on jokaisen saatavilla yhtä lähellä kuin lähin kirjahylly. Blogihenkilö taitaakin tehdä seuraavaksi ne Timon ehdottamat temput. Ja sitten silmät kiinni ja hakkaamaan pelotta näppäimistöä, eihän ole kuin puolet, joku kolmekymmentätuhatta sanaa, puuttumassa. Onko näihin lastuihinkin jo "uhrattu" lähes sen verran?

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Blogihenkilö avasi viime kommenteissa Pandoran rasian, antoi luvan blogipersoonansa käsittelyyn ja naamion takana olevan kirjoittajan henkilöllisyyden arvailuun.

Hanhensulka muistuttaa minusta ensinnäkin tiikerikakkua. (Jos blogihenkilö on todellakin niin vanha kuin sanoo olevansa - ja miksipä en uskoisi häntä - hän muistanee tuon kahvikutsujen herkun.)

Kun taittoi palan yhdestä kohdasta, se maistui vanhan hyvän ajan suomalaiselta sokerikakulta, mutta toisesta kohdasta ylelliseltä ulkomaiselta suklaalta.

Vielä paremmin sopisi Hanhensulan virtuaalipersoonaa kuvaamaan jokin renessanssin ruokalaji, jossa oli useita eri värisiä kerroksia, jopa kuutioita, kaikki luonnonmukaisilla kasvisväreillä värjättyjä. Oli vaikeaa tietää, mitä kukin niistä oli. Maistelemalla saattoi arvailla.

Päällimmäisenä kimalsi usein ajan tyylin mukaan hienonhienoa kultatomua. Mistä se on kotoisin Hanhensulassa? Arvelisin, että se ei ole Brysselistä tarttunutta, vaan jostain sieltä lapsuuden kultaisista kesistä säilynyttä. PAA

Hanhensulka kirjoitti...

Hyvä Pirkko, tiikerikakku on hyvin tuttu. Sen sijaan ehdottomasti kiellän, että blogihenkilö olisi elänyt jo renesanssin aikoihin. Voin ehkä myöntää valistusajan, mutta ehdottomasti ei sen pitemmälle. Valistusaika sopisi muutenkin tälle blogihenkilölle, Candide'n tavoin hän ei ymmärrä juuri mitään todellisuudesta ja kiertää maailman hämmentyneen näköisenä, vaikka ei olekaan menettänyt lammaslaumaansa, koska ei ole omistanut sitä eikä koskaan löytänyt El Dorado'a, inkvisitiosta hän ei ole myöskään vapautunut, onhan hän toki edelleen naimisissa. Tarkemmin ajateltuna romantismi olisi ehkä sittenkin spot-on blogihenkilön hellälle mielelle:))