Suomi ja suomalaisuus näyttäisi olevan kaukana siitä, että

Bryan Sykes istuu “Ihmisen genetiikan” professorina Oxfordin yliopistossa Englannissa. Hän on julkaissut kirjan nimeltään “The Seven Daughters of Eve” (Corgi Books, 2001). Teoksen ”Acknowledgements”-osio alkaa näin: ”This book owes many things to many people” (Tämä kirja on velkaa monia asioita monille ihmisille).

Huolimatta siitä, että lause on hymyilyttävän älytön ja yllättävä oxfordilaisen professorin kirjoittamaksi, se pani ajattelemaan omaa elämäänsä. Ja syy siihen, että blogihenkilö tuli ajatelleeksi kirjaa ja kaivoi jo kauan sitten hiirenkorville lukemansa teoksen uudelleen esiin, on se, että henkilö luki Suomen merimieskirkon Brysselin pappilan kirjastosta lainaamaansa Matti Klingen kirjaa Suomi Euroopassa (Otava, 2003).

Arvoisa Lukija ei ehkä ole huomannut, että blogihenkilöä ovat viimeaikoina vaivanneet suunnattomasti sellaiset käsitteet kuin suomalaisuus, eurooppalaisuus ja suomalais-eurooppalaisuus. Henkilö nimittäin näyttää tuntevan olevansa eurooppalainen kun on käymässä Suomessa ja päin vastoin.

Tarkasti ottaen henkilö kuuluu puoliksi savolaiseen maalaisaateliin Sonkajärven (Rutakontien vilkasta liikennettä voi ihailla tästä) Vänninmäeltä ja Mäkikylästä lähteneen isänsä suvun vuoksi. Ja äitinsä puolelta sukuun, jossa on ollut tarmokkaita ja pitkäikäisiä piikoja äiteinä ja lyhytikäisiä ja lukutaidottomia renkejä isinä. Tiedot suvuista tietenkin häviävät menneisyyden hämärään. Ainoa varmuus on, että siellä hämäryydessä blogihenkilöllä on yhtä monta äitiä ja isää kuin Kaarle Kustaalla, Silviasta nyt puhumattakaan, saksalaisethan ovat tietysti aina vähän epäilyksen alaisia. Eli yllättäen, ja näin katsoen, henkilö tuleekin hyvin vanhasta suvusta, eli täsmälleen yhtä vanhasta kuin jokainen muukin nyt elävä ihminen, missä päin maailmaa sitten eleleekin. Sehän on meillä kaikilla sama suku.

Ehkä blogihenkilön passin värilläkin on näiden ajatusten kanssa jotakin tekemistä, se on nimittäin sininen ja henkilö on ollut huomaavinaan, että väri on lähes täsmälleen sama kuin Yhdysvaltain passilla (tällä tiedolla ei ole mitään tekemistä tämän lastun kanssa ja Arvoisaa Lukijaa pyydetään unohtamaa se niin pian kuin on lukenut tämän seuraavan sulkumerkin). Mutta tosiasia on, että henkilön passi ei ole burgundikantinen niin kuin monilla muilla eurooppalaisilla, suomalais-eurrooppalaisilla ja suomalaisillakin, paitsi henkilön puolisolla, jonka passin voimassaolo päättyy helmikuussa 2006, aivan niin kuin henkilöllä itselläänkin.

Mutta kuten on jo todettu, tämä on täysin asioihin kuulumaton yksityiskohta, jonka Arvoisa Lukija on toivottavasti jo nyt unohtanut.

Jukka Tarkka sanoi Klingen kirjan arvostelussaan Helsingin Sanomissa 22.7.2003 mm: ”...Se on taitavasti tehty harvinaisen kaunis kirja...”, ja tähän on helppo yhtyä, vaikka ei kuulukaan suomalaisen historiatietouden sisäpiiriin niin kuin nämä kaksi älyn ja hengen ylimystä.

Kirjan kannessa komeilee Eero Järnefeltin maisema Kolilta kohti Pielisjärven suuria selkiä. Kuva näyttää jotenkin hämärästi merimaisemalta. Taiteilijan äiti oli venäläissyntyinen ja hän itse kävi taideakatemian Pietarissa. Järnefeltin maalaus sopii kirjan kanteen hyvin, Klingehän väittää venäläisten olevan rauhaa rakastava kansakunta, joka ei halua mitään pahaa pienelle Suomelle, jonka on hyvä olla naapurikarhunsa kainalossa (tätä mieltähän olivat myös Rauhapuolustajat ja sadankomitealaiset ja ilmeisesti myös suuresti kunnioitettu Rouva Tasavallan Presidenttimme). Jukka Tarkka ei tästä pidä ja sanoo arvostelussaan: ”Klingen hahmottelemasta kuvasta puuttuu kokonaan Neuvostoliiton ideologisesti imperialistinen henki”.

Klingen kirja kuvaa hyväksyvään sävyyn alkuperältään suomalaisen kulttuurin häviämistä ja integroitumista indoeurooppalaiseen valloittajakulttuuriin. Suomi on nyt selkeästi ja vastaansanomattomasti osa sitä Eurooppaa, jonka ovat määrittäneet maanosaan joskus kuutisentuhatta vuotta sitten (kuvaannollisesti ja osin sananmukaisestikin) vyöryneet indoeurooppalaiset. Ja jotka ovat maaosalle antaneet sen nykyisen kulttuurin ja nimenkin.

Alkuperäiset ”eurooppalaiskulttuurit” hävisivät tässä prosessissa, niin kuin oma alkuperäinen kulttuurimme, josta on jäljellä joitakin sananlaskuja, Kalevala ja Kanteletar ja muutamia, pääasiassa vain tutkijoiden käytössä olevia runonpätkiä. Ja tietysti myyttinen halumme istua, mieluimmin hieman pöhnässä, tuijottamassa nuotiotuleen paljaan tähtitaivaan alla, tai kuunnella revontulien rätinää, jota siis muut kansalaisuudet eivät koskaan voi kuulla. Olemme siis kulttuurin ja kieliperheemme suhteen Euroopan hävinnyttä vähemmistöä.

Suomalaiset ovat tietenkin olleet täällä ”aina”, eivät vain osanneet antaa maanosalleen mitään nimeä, kun ilmeisesti eivät edes tietäneet, että maailmankaikkeudessa, jota suomalaisina ihmettelivät, oli olemassa muitakin maanosia. Heidän käsityksensä mukaanhan oli vain maa, järvi ja meri, ja monikerroksinen taivas, jota kannatteli taivaantappi, maanalainen osa, jossa asuivat mm. Maahiset ja ihmisten esi-isät, ja jossa suomalaisista ainakin Wäinämöinen kävi ja palasi kertomaan muille suomalaisille. Ja tietysti kaikkea ympäröivä (ja alkuperäinen) ”joki, jolta ei ollut paluuta” ja jota jokainen kunnon suomalainen katsoo vain yhden kerran.

Mutta aikomuksena ei ole kirjoittaa tästä kaikesta tämän päivän lastussa.

Sen sijaan professori Sykes’in aiemmin mainittu lause (”This book owes many things to many people”) toi blogihenkilön mieleen saman asian yksityiseltä kannalta. Henkilön elämähän on velkaa paljosta täysin tietämättömän suuruiselle joukolle ihmisiä, jotka seisovat henkilön ja muidenkin henkilöiden selkien takana. Henkilön voidaan ajatella seisovan kahdella hontelolla ketjujalalla. Toisesta jokainen ihminen on saanut kasan geenejä ja DNA’ta, mm. solun voimalaitoksen, mitokondrion, DNA’n, X-kromosomin, ja sukupuolensakin, jos on naishenkilöstä kysymys. Ja toisesta ketjujalasta on tullut koko joukko muita geenejä, puolet geeneistä itseasiassa, ja jos on miespuolinen henkilö, Y-kromosomi, joka määrittää minkälaisesta miehestä on kysymys ja joka on itse asiassa surkastunut X.

Mutta nämä geenijutut määrittävät henkilöstä vain osan. Toinen osa muodostuu siitä minkälaisessa kulttuuriympäristössä äitijalka ja toisaalta isäjalka ovat eläneet. Eli onko henkilö syntynyt hopealusikka suussaan vai onko suussa törröttänytkin puinen ja ehkä jo vähän halkeillutkin, ja tylsähköllä puukolla veistelty puulusikka.

Blogihenkilö kokee aina (pateettisesti) lohdutella itseään sillä, että Jörn Donner oli syntynyt kulttuurisukuun, jonka tuen vuoksi kirjailijanuran aloittaminen kahdeksantoistavuotiaana oli luonnollinen seuraus suvun tuesta. Toisaalta monet kirjoittajat eivät tällaista tukea ole tarvinneet.

Epävarmuus ja kirjoittamisen vaiva näyttää kuitenkin vaivaavan muitakin ja blogihenkilöä paljon parempia kirjoittajia, esimerkiksi toimittaja ja kirjailija Tuula-Liina Varis sanoo kirjassaan Kaksi kesää, kaksi kirjaa:
”... Luin illalla Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa vain vahvistaakseni sitä, minkä muutenkin tiesin: toisilla on ihan samanlaisia painajaismaisia itsetunto-ongelmia kirjoittamisensa kanssa. En tiedä, onko lohdullista vai kauhistuttavaa tietää, että eivät ne ongelmat koskaan lopu. ... Tämmöisessä hommassa, joka on aina aloitettava nollasta. Nollan kohdalla ei mitään kokemusta, ... Ei ole muuta kuin kauhea yritys tunkeutua maailmaan, ...” Ja sitten vielä: ”Täytyyhän minussa nyt sen verran ryhtiä ja rohkeutta olla, että uskallan kirjoittaa oman kirjani. Perkele!” (Tuula-Liina Varis: Kaksi kesää, kaksi kirjaa, WSOY 2003, s. 85 ja 138.)

Donner sanooa kirjassaan Elämänkuvia (s. 142): ”On tapana puhua kirjoittavista aamu- ja iltaihmisistä. Iltaihmiset väittävät voivansa kirjoittaa parhaiten yöllä...” Blogihenkilö on selvästi tällainen iltaihminen, mutta hieman toisessa merkityksessä kuin Donner tarkoitti. Tässä merkityksessä hän itse näyttää aamukirjoittajalta, josta on sukeutunu iltakirjoittaja, blogihenkilöllä on näet myös luettavana Donnerin kirja Linnun varjo (Otava 2004, kääntänyt Raija Mattila alkuteoksesta Fåglars skugga). Donnerhan on syntynyt 1933, eli paljon, paljon aikaisemmin kuin blogihenkilö.

Joten vielä tässä tietysti on tällä kirjoittavalla henkilöllä aikaa, vaikka ei ehtisi kolmeakymmentä kirjaa julkaista niinkuin suuresti kadehtimansa Jörn Donner (joka muuten kirjoittaa vain virka-aikaan).