Mikä on taidetta? (2): Liioittelua ymmärryksen vuoksi?

Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se mikä on vajavaista…Sillä nyt me näemme kuin kuvastimesssa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.
(Paavalin 1. kirje korintolaisille, 13:10, 12)

Arkipäivän monistaminen taiteen nimissä, taidelajista huolimatta, olisi mielenkiinnotonta, tai siinä voisi olla ihmisille ominaisen uteliaisuuden ja tirkistelynhalun mielenkiintoisuutta, mutta ei muuta. Mielenkiintoisuus syntyy keskittämisestä, pelkistämisestä, tiivistämisestä – sanalla sanoen: liioittelemisesta. Siitä voi syntyä taidetta.

Taulu

Seison erään taulun edessä Pariisin kaupungin modernin taiteen museossa pidetyn pohjoismaalaisia taiteilijoita esittelevän näyttelyn aikana. Näyttelyn nimi on Northern Lights. Olen nähnyt taulun kuvia usein, jo kouluaikana historian tunneilla ja usein sen jälkeenkin. Nyt näen sen ensimmäisen kerran vain valonsäteiden ja oman hermostoni välittämänä, ja suomalais-ugrilaisen kolminaisuuden, sieluni-mieleni-henkeni (minäni) tulkitsemana.

Nähtyäni Mona-Lisan Louvressa ensimmäisen kerran, joskus 60-luvulla, tunsin lievää pettymystä, ja ehkä juuri siksi en ole sitä koskaan oikein halunnut ymmärtää (ymmärtääkö sitä kukaan?). Taulu oli liian pieni, vaikka huomasinkin silloin ensimmäisen kerran Mona-Lisan takana olevan omituisen, salaperäisen maiseman, joka on pysynyt siitä lähtien mielessä, vaikka aikaisemmin, pelkistä kuvista, en sitä edes ollut huomannut.

Mutta tämän taulun edessä en ole pettynyt, vaan peloissani. Se puhuu kielellä, jota ymmärrän, sanoilla, jotka ovat sisälläni, jotka ovat minun sanojani.

Taulu pariisilais-museossa on Edward Munchin ”Huuto”. Sen nimi voisi olla ”ahdistus”, ”tuska”, ”epätoivo”, ”pelko”, ”ihminen”, ”minä” tai jotakin muuta, mutta mielessäni muodostuva abstraktio pysyisi samana. Luulen, että kukaan, joka tutkii tätä taulua, ei voi olla samaistumasta sen tarinaan, ei voi unohtaa taulua itseään. Siitä ei voi pitää tai olla pitämättä, sitä ei voi rakastaa tai vihata, siihen voi samaistua, sitä voi ymmärtää.

Ihminen ymmärtää tällaisia outoja juttuja, koska ajatuksilla on käyttövoimanaan kyky puhua itselleen tai muille - kieli. Kieli, jonka avulla jokin asia voi esittää (symboloida) jotakin toista asiaa, jonka avulla luo kontekstin. Onko taiteella oma kielensä, jota me jostakin tuntemattomasta syystä, evoluution oikusta, ymmärrämme – atavistisesti?

Ymmärtäminen


Taideteosten tulkinnassa on kai konteksin tunteminen ymmärtämisen edellytyksenä. Joidenkin taiteilijoiden, kuten Rubensin, ehkä Shakespearen myös, ymmärtäminen edellyttää laajoja tietoja antiikin myyteistä, muuten kuvat tai kertomukset ovat vain kauniita kuvia tai sujuvia kertomuksia, katinkultaa ja sanahelinää. Se on vähän liian yksinkertaista sanottavaksi, mutta sanottakoon kuitenkin. Se mikä (kuka) olet, määrää miten ymmärrät taiteen sanoman. Taistelevien metsojen kopiosta on pitkä matka Veikko Hirvimäen Kuningasajatukseen Waltarin muistomerkillä ravintola Eliten edessä (ylempi kuva). Eikä se ole edes kovin vaikea matka.

Ymmärrän hyvin, että Huuto on pelkistetty sanoma – taideteos, vaikka en ymmärrä taiteesta juuri mitään omien subjektiivisten ajatusteni, tuntemusteni, takana. Ainoa konteksti, jota tarvitsen sen ymmärtämiseksi, on olla ihminen. Niin kuin katsoessaan Helene Schjerfbeckin omakuvia (erityisesti Punatäpläinen omakuva vuodelta 1944 (alempi kuva), sarja näitä oli myös Nothern Lights-näyttelyssä), ja Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä. Kaikki riipaisevat heti.

À propos Simberg, hän onkin kuulemma sanonut:

"Taide on oikeastaan sitä, että voi keskellä kylmää talvea ikään kuin siirtyä ihanaan kesäaamuun ja tuntea kaiken, minkä tuolloinkin; tuntea luonnon heräävän ja oman itsensä olevan harmoniassa sen kanssa."

Me emme tietysti tiedä ollenkaan mitä Munch näki, ajatteli tai tarkoitti maalatessaan Huutoa: oliko onnellinen, onneton, ahdistunut, välinpitämätön, kaikki tuo on mahdollista taiteilijan subjektiivisessa maailmassa. Taulu ei tietysti esitä mitään objektiivisen maailman olemassa olevaa olentoa: vain subjektiivisen uniolennon vääristyneitä kasvoja väriläiskänä, epätodelliset värit, maisematon maisema.

Tunnistan sen ”sanoman” kuitenkin heti. Omista kuolemanpelon, epätoivon, hädän, ahdistuksen, toivottomuuden, voimattomuuden, yksinäisyyden, surun ajatuksista, olemalla ”vain” ihminen. Jolloin tiedostamme syvimmin olevamme yksin omassa maailmassamme – ihmisen todellisuudessa – ja kykenemme vain vaivoin ja aivan vajavaisesti kertomaan siitä edes itsellemme saatikka muille. ”Huuto”.

Kieli

Katsoessamme taulua (tai lukiessamme kirjaa, kuunnellessamme musiikkia tai muiden ihmisten outoa mökellystä) käytämme kieltä täydentääksemme omien kokemustemme meille antamaa tietoa muiden ihmisten kokemuksilla. Käytämme heidän hermostojaan oman vajavaisen hermostomme jatkeena. Olemme yhteistyössä kielen avulla. Siksi ymmärrämme myös Leinon runoa Nokturno tai Chopinin Nocturnoa Fis molli ja voimme – aavistellen – kokea, mitä he kokivat, voimme samaistua tulkitsemiimme – olettamiimme – tunteisiin, vahvistamme tai tuemme omia abstraktioitamme.

Kaikki kokemamme – todellisuus – on samanlaista.

Koemme jotakin, muodostamme siitä abstraktioita, annamme kokemillemme nimiä symbolien avulla, jäsennämme abstraktioitamme itsellemme suhteessa muihin ajatuksiin, ja kerromme niistä toisille omalla kielellämme, jota he vastaanottavat suhteessa oman maailmansa symboliolioihin – omiin sanoihinsa. Jos (koska) meillä ei ole yhteistä – samaa – kieltä, ei voi olla yhteistä ja samaa todellisuutta, vaikka fyysinen havainto olisikin sama. Taiteen kieli, maalauksen, muodon, myyttisten (meta)tarinoiden tai musiikin on epämääräistä, mutta jotenkin tarkempaa ja läheisempää kuin sanoiksi puettu kieli. Runous tuntuu jotenkin oudosti tarkemmalta kuin monisanainen kertomus, josta on vaikeampi tunnistaa ydintä, kristallisoitua ajatuksen sirpaletta, kirkastunutta kauneutta.

Munchin taulun edessä luulin, tunsin, pääseväni yhteisymmärrykseen taiteilijan kanssa. Se tapahtui kielen avulla, kielen tasolla. Tähän ei tarvita edes samanaikaista objektiivista olemista tai subjektiivista kokemista, vain yhteinen kieli, jota molemmat ymmärrämme.

Yhteiskunta on kieltä

Ihmisten yhteiskuntaa ei ylipäätään ole olemassa ilman kieltä. Koko yhteiskunnallinen koneisto on todellista vain kielen avulla tehdyissä sopimuksissa, yhteiskunta on olemassa vain mielissämme. Se on abstraktio pysyvästä yhteistoiminnasta. Ajattele lauseita: minulla on valtaa, minulla on maata, minulla on rahaa, minulla on ahdistusta. Kaikki koskevat yhteiskuntaa, sen eri puolia.

Ajattele myös käsitteitä: itsenäisyys, kansanvalta, työväenluokka, omistava luokka, porvari, sisällissota, kansalaissota, itsenäisyystaistelu, nationalismi, imperialismi, kapitalismi, kommunismi, sosialismi. Koko viime vuosisadan ajan ajattelevat, älykkäät yksilöt toistelivat näitä sanoja, huusivat niitä kaduilla ja toistivat lehdissä. Kaikki tarkoittaen eri asioita kuin sanoivat, ja sanoen eri asioita kuin tarkoittivat Ja tappelivat, sortivat, riistivät ja tappoivat kielensä, sanojensa, vuoksi.

Totuus

Taiteen, niin kuin filosofiankin, tehtävä on totuuden paljastaminen vääristämällä se tunnistettavaksi. Mutta, valitettavasti:

Meidän älymme näkökyky suhtautuu totuuteen niinkuin tarhapöllön silmä auringon kirkkauteen (Montaigne, Essais).

On ajattomia ideoita, jotka toistuvat sukupolvi sukupolven perään, emme pääse niistä irti, koska olemme ihmisiä. Syvillä ajatuksilla on ominaista, että ne ”näyttävät meistä niin yksinkertaisilta, että uskomme ne itsekin ajatelleemme” (Henry Maret, Pensées et opinions) kun ne on meille osoitettu ja ehkä ajattelimmekin – tietämättä sitä.

Aika – totuus

Margaret Atwood sanoo kirjassaan Negotiating with the Dead:

...all writing of the narrative kind, and perhaps all writing, is motivated, deep down, by a fear and a fascination with mortality - by a desire to to make the risky trip to the Underworld, and to bring something or someone back from the dead...

Kirjailija Anita Konkka jatkaa Kirjailijan päiväkirjassa lokakuussa 2003 Atwoodin ajatusta näin:

Kirjoitusprosessin kuvauksissa Atwoodin mukaan ovat piirteitä: tukkoisuus, epämääräisyys, tyhjyys, hämäryys, suunnan katoaminen, kyvyttömyys löytää tietä eteenpäin ja blackout; mitenkä sen nyt suomentaisin, se on kuin täydellinen muisti- tai ajatuskatkos, pimeä kolo johon yllättäen suistuu. Minulla kirjoitusprosessiin ja varsinkin sen aloittamiseen liittyvät ahdistusunet - kirjoittamishalu ja - torjunta taistelevat keskenään. Koko kesän ne ovat taistelleet ja torjunta on voittanut. Aliseen maailmaan astuminen on aina yhtä pelottavaa, siksi sitä yrittää vältellä kaikin keinoin, kunnes ei ole enää yhtään keinoa jäljellä. Kesällä kirjoittamisen pakoilu on liiankin helppoa, aina löytyy jotain parempaa tekemistä, kuten puutarhan hoitoa.

Huuto-maalauskin tulee paremmin ymmärretyksi.

Jatkuu ehkä osalla 3 joskus.

Kirjallisuutta:

Ahlman, E: Ihmisen probleemi
Hacker, P.M.S: Wittgenstein
Hayakawa, S.I: Ajattelun ja toiminnan kieli
Waltari, M: Ihmisen ääni

Science, like art, is a human endeavor. Analysis proceeds at two levels:
that of phenomenology, involving direct experience, encompassing perceptions,
feelings, thinking, willing, etc.; and of conceptual constructs, reconstructing
direct experience into systems of symbols, culminating in science. No absolute
gap between precept and concept exists; the two levels intergrade and
interact (Ludwig van Bertalanffy 1967:94).

Mikä on taidetta? (1)

Ikkunasta näkyy puistomainen piha, johon on viikonlopun aikana sulaneesta lumesta muodostunut pieni lammikko. Varisparvi suorittaa aamukylpyään lammikossa ja vieressä astelee ylevänä pari kanadanhanhia, jotka ovat laskeutuneet lepäilemään tähän matkallaan etelämmäksi. Lammikon pintaa heijastuu kolme syysruskaista puuta, joiden alustakin punertaa sinne jo tipahtaneista lehdistä. Hetki sitten muutama ohut lumiläikkä kimalteli huikaisevassa auringonpaisteessa, jota riitti vain pariksi minuutiksi, mallina siitä mitä voisi olla. Näkymä oli kuin taideteos.

Mikä on taidetta?

Taiteellisen teoksen arvoa on taviksena lähes mahdotonta määrittää. On jopa suuria vaikeuksia määrittää taiteellista teosta. Määrityksiä on tullut luettua vuosien mittaan monista eri lähteistä, mutta koska oma muisti on harva kuin huonon sahdintekijän sihti, eikä ollenkaan sellainen kuin Borges’in Funes el memorioso ’lla, ei oikein mikään niistä määritelmistä tule muistin syövereistä aktiivisen ajattelun piiriin. Sen sijaan muistan hyvin yhden pubin.

Nimittän Lontoossa Tottenham Court Road’illa on Court-niminen pubi, jonka ulkoseinässä roikkuu nimikylttinä kopio Edward Munchin Huuto-maalauksesta. Pubiketjun nimi on Scream (Court-pubin nimi oli joskus aikaisemmin Firkin and Flintlock tai jotakin sellaista) ja siellä tarjoiltiin aikaisemmin ihan hyviä kasvishampurilaisia, mutta sillä ei nyt ole niin suurta väliä.

Huuto kuvaa ihmisen ahdistusta, yksinäisyyttä ja pelkoa, mutta tuntuu jotenkin sopivalta pubin mainokseksi. Ryyppäämisen syyt ovat tietysti läheisessä suhteessa Huuto-maalauksen teemoihin ja ehkä taiteeseen yleensäkin.

Arvoisa Lukija saattaa ajatella, että ylläsanotussa on jonkinlaista ”Ahmavaaran korkkiruuvia”, ja voi olla siinä oikeassakin, mutta Huuto-maalauksesta on muistini mukaan olemassa viisi erilaista, "alkuperäistä" versiota, ja monissa Munchin tauluissa on sama teema toistettuna jossakin muodossa. Pubin nimikilven värit ovat jotenkin aneemisen keltaiset ja vain vähän oranssiset, sen tunnistaa helposti esikuvansa kopioksi, niin kuin Huudon viisi versiota tunnistaa helposti "samaksi" maalaukseksi. Jotenkin keltainen väri sopii Huudon kokonaisuuteen, se muuttaa sanomaa toisenlaiseksi, mutta perusajatus säilyy.

Joka kerta, kun ohitan pubin kantaen päivän ostossaalista, jossa on omalta osaltani pääasiassa lehtiä, kirjoja ja erilaisia vitamiineja sekä Marks and Spenceriltä ostettuja isoja ja mainion makuisia uuniperunoita, ajattelen kyltin arvoa taideteoksena verrattuna Munch’in omaan maalaukseen. Ja esitän yleisesti myös kysymyksen:

Mikä tekee taideteoksesta taideteoksen?

Kadulla ei vastausta siihen ole tullut. Olisin tietysti voinut käyttää Eino Krohnin esseessään Estetiikan tehtävä (Estetiikan kenttä, WSOY Taskutieto, 1972, s. 10) esittämää esteettis-tieteellisempää kysymyksen asettelua:

Mikä on yhdistävä tekijä, ominaisuus tai funktio, joka liittäisi yhteen taiteeksi eri aikakausien ja mitä erilaisimpien tyylisuuntien, taidelajien ja –muotojen työt?

Kun kannoin ostospusseja The Scream’in ohi, ajattelin esimerkiksi Tracy Emin’in sijaamatonta petiä, My Bed, joka voitti joku vuosi sitten Englannin arvostetuimman taidepalkinnon, Turner prize’n, ei voinut välttää ajatusta, että ainoa oikea vastaus kysymykseen on mielessä pyörivä:

Taideteos on se, minkä taideyhteisö (establishment) taiteeksi nimeää.

Mielenkiintoinen kysymys tässä yhteydessä olisi se, miten tämä establishmentti päätökseensä päätyy, mutta siitä en osaa sanoa sitä enkä tätä. Rahvaan määritys (Eino Krohnin mukaan), että

Maalaus on hyvä kun siitä heti tuntee akkansa ja aittansa,

ei siis riittäne taiteen määritykseksi.

Luin sitten Tuli ja Savu Net-lehdestä Sakari Katajamäen tulista puheenvuoroa Helsingin Poetiikkakonferenssissa, jossa hän vastasi samassa konferenssissa puhuneiden, estetiikkaa ja kirjallisuutta Helsingin yliopistolla opiskelevan runoilija Eino Santasen – joka on ajatellut, että runous on vanhojen jäärien laji – ja runoilija Aki Salmelan savuisiin kommentteihin.

(Muuten, a propos ja näin sulkeiden sisällä, eikö runoudesta ja poetiikasta menetä jotakin, kun niitä ruvetaan käsittelemään konferensseissa. Konferensseissa puhuvat virkamiehet, eivät suinkaan runoilijat. Tai ehkä siellä käyvät ne akateemisiksi kirjailijoiksi-runoilijoiksi koulutetut)

Joka tapauksessa puheenvuorossaan Katajamäki viittasi Santasen ja Salmelan lisäksi FT Pauliina Laitinen-Laihon kirjaan Taide sijoituskohteena (WSOY, 2003). Siitä hän otti listan asioista, joilla määrittää taiteen arvoa. Mutta katsotaan ensin mitä Santanen ja Salmela sanovat Santasen esittämässä epäselvässä ja sekavassa, siis runollisessa, puheenvuorossaan:

Runous on siis monien mielestä jälleen kerran vaarassa muuttua runoudeksi joka muistuttaa runoutta niin paljon, että se luokitellaan runoudeksi.

Tuo on selvää ja ymmärrettävää tekstiä eikä siitä sen enempää. Katajamäen muistuma Laitinen-Laihon kirjasta näyttää tältä:

”
Pohtiessaan, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, läpäiseekö tietty taideteos tai taiteilija ajan testin, eli hyvän taidesijoituksen kriteereitä, hän arvioi teosten laadukkuuden lisäksi muun muassa seuraavia kriittisiä kysymyksiä:

1. Miten paljon työ on herättänyt keskustelua?
2. Miten valovoimainen, lahjakas ja meritoitunut taiteilija on?
3. Onko taiteilijassa legenda-aineksia? [esim. luokitteluvaikeuksiin kuolemisessa on tiettyä legendan ainesta]
4. Nousiko työ esimerkiksi yhteisnäyttelyssä muiden töiden yli keskustelun aiheeksi?
5. Onko nähtävissä, että taiteilijan näyttely edustaa jotakin uutta?
6. Onko taiteilijan uusi linja saanut seuraajia?
7. Haluaako taiteilija kehittää määrätietoisesti ammattitaitoaan ja omaa tyyliään ja jaksaako hän etsiä tarpeeksi väyliä töidensä esittämiseen?
(Pauliina Laitinen-Laiho, Taide sijoituskohteena, 2003, 50.)
”

Kaikki arvolauseet (niin kuin totuuslauseetkin) ovat subjektiivisia. Tuo Laitinen-Laihon lista on subjektiivisuutta täynnä, se ei ehkä sittenkään selitä sitä, miten taideteoksen voisi määrittää. Vaikka voi olla hyvä lista taiteen ostajan arvioitavaksi. Maaluksista poiketen kirjojen arvoa ei kuitenkaan mitata rahalla, vaan joillakin muilla kriteereilla.

Vaikeutena on tietysti sanoa, että millä kriteereillä.

Muistellaan vielä mitä Horatius (Ars Poetica Eino Krohnin mukaan) sanoo taiteesta:

Taide on opettamista huvittavassa muodossa.

Krohn referoi Johan Wreden relativistisiä taideajatuksia mm. näin:

Mitä kunakin aikakautena on taiteeksi katsottava ei määräydy määritelmistä, vaan suureksi osaksi taiteilijoiden, kriitikkojen, yleisön ja muun yhteiskunnan välisestä vuorovaikutuksesta.

Ja siihen saa tämä ensimmäinen ympyrä sulkeutuakin. Lopuksi lienee niin, että vanha totuus

De gustibus non est disputandum.

pitää taiteen osalta edelleenkin paikkansa. Ja sama on tietysti totta läskisoosinkin suhteen. Vaikka mistä sitä sitten riitelisi, jos ei makuasioista?

(sattaa jatkua joskus osalla 2)

Monet lennot ovat unohtumattomia

Ja monet taas unohtaa ihan ilman omia ponnistuksia, koska saattavat olla niin pitkästyttäviä, mitäänsanomattomia tai kiduttavia.

Eikä blogihenkilö puhu pelkästään Finnairin lennoista, vaan monen muun yhtä vähän unohtumattoman palvelun yhtiöstä. Vaikka on tietysti muistettava, että Finnair on voittanut lentoyhtiöiden palkintoja monina vuosina erityisesti viinivalikoimastaan. Tällainen palkinto ei henkilön mielestä ole erityisen järkevä, nimittäin hyvälaatuisenkin alkoholin nauttiminen lennolla on monella tapaa vaarallista, eikä vähiten siksi, että kehon nestehukka on tavallista suurempi. Seurauksena on usein armoton päänsärky, pahanlainen krapula ja suonenvetoa jaloissa varsinkin pitemmillä lennoilla.

Ja usein alkoholin vaikutuksesta tupakan himo iskee jopa kovaluonteisempaan tupakkalakkolaiseen.

Ja se ei ole pikku juttu. Ainakaan erään ranskalaiseen naisen, nimeltään Sadrine Helene Sellies, mielestä.

Nimittäin Sadrine oli nauttinut alkoholia ja sen seurauksena himoitsi tupakkaa Cathay Pasific-yhtiön lennolla Hongkongista Brisbaneen, sinne selällään paskantavista kässärikoirista unta näkevän Rouva Ruun kotikaupunkiin. Ja koska Sadrine on näitä hyväluonteisia tupakanpolttajia, hän tietysti olisi mennyt ulos harrastamaan kadehdittavaa tapaansa ja käpytteli paikaltaan tupakka ja sytytin kädessä etsimään ulospääsyä.

Ongelmana oli, että hän ei yrityksistään huolimatta saanut koneen ulko-ovea auki. Eikä lentoemäntä halunnut asiassa auttaa.

Päinvastoin emäntä järjesti asiat niin, että Sadrine joutui oikeuden eteen päästyään Brisbaneen ja oikeus tuomitsi tupakanhimoisen lentomatkustajan maksamaan noin 600 € suuruisen hyvän-käytöksen-pantin, jonka hän saa takaisin seuraavan kerran Australiaan tullessaan. Edellyttäen, että ei yritä astua koneesta ulos tupakalle 11 km korkeudessa seuraavien 12 kuukauden aikana. Ainakaan ilman lämpimiä vaatteita, ulkona on nimittäin normaalista noin 60 astetta pakkasta sillä korkeudella, eikä happeakaan ole enempää kuin - niin - yhdentoista kilometrin korkeudessa.

Sadrinen asianajaja sanoi 34-vuotiaan asiakkaansa puolustukseksi, että tämä kärsii lentopelosta eikä muista lennosta mitään. Mikä on omituista, lentohan ilmiselvästi oli hyvinkin mielenkiintoinen.

Tapaus antaa uuden merkityksen vanhalle sanonnalle:

”Dying for a smoke”, joka ei suomeksi käännettynä oikein kuulosta miltään, vaikka sisältääkin todella syvällisen, mutta surullisen, totuuden.

Kannettavien puhelimien käyttö lentokoneissa

tullaan sallimaan ehkä jo vuoden 2006 aikana. Siitä, miten lentomatkustajat suhtautuvat tähän suunnitelmaan, kirjoitetaan nyt Daidaloksen Lento-blogissa.

Uhkasiko Bush pommittaa Al Jazeeran toimistoa (?)

Keskustellessaan pääministeri Tony Blairin kanssa? Tätä kysyi englantilainen huhumylly ja sanomalehti, Daily Mirror, internetsivuillaan ennen kuin anglo-amerikkalainen oikeuslaitos teki oman osuutensa poliitikkojen käsien pesuksi ja kielsi Daily Mirrorilta sananvapaus-lainsäädännön avulla uutisesta puhumisen.

Eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo.

Hups, sorry, niitähän huudettiin tosissaan vain 1700-luvun lopulla ja hetken aikaa 1848 ja 1968. Eli ilmeisesti seuraavan kerran voimme tehdä sitä vasta 2088!

Muuten, jostakin syystä Al Jazeera ei puhu tästä mitään internet-sivuillaan. Sen sijaan siellä haukutaan muuten amerikkalaisia ja puhutaan muutenkin konspiraatioista.

Sekä kysytään vahingoniloisesti presidentti Bushilta: onko maailma turvallisempi paikka nyt?

Vastakysymyksen tulee tietysti kuulua: turvallisempi? verrattuna mihin?

Poliitikot kokoontuivat Tunisiin

Ja he päättivät parantaa virtuaalimaailmankin. Asiakirjoissaan he puhuivat tahdosta ja sitoumuksesta, ihmiskeskeisyydestä, informaatiosta ja tiedosta ja niiden tasapuolisesta jakamisesta. Ja tietysti Tietoyhteiskunnasta, kaikkiakoskevista ihmisoikeuksista ja jokaisen oikeudesta tavoitella ja saavuttaa kykyjensä täysi kukoistus.

Tehän tiedätte, kun olette kuulleet ne niin monta kertaa ennenkin. Humanistina useimmat teistä, Arvoisa Lukijat, osaavat nämä litaniat tietysti ulkoa.

Johtajiemme jäljiltä löytyy kaksi merkillistä loppuasiakirjaa:

TUNIS COMMITMENT ja
TUNIS AGENDA FOR THE INFORMATION SOCIETY

Me tavalliset bloggarit ja surffarit, jotka olemme yhteydessä virtuaalimaailmaan näemme ne helposti omissa lokeroissaan. Muille ne pysyvät pääasiassa tuntemattomina. Meille suomalaisille useimmat asiapapereiden tavoitteista ovat jo toteutuneet, mutta suurimmalle osalle maailman ihmisistä näin ei ole käynyt.

Ja voi tietysti kysyä, mitä merkitystä sananvapaudella, informaation ja tiedon vapaalla jakamisella tai sen sellaisilla on ihmiselle, joka kuolee huomenna nälkään, kidutukseen tai köyhyyden tuomiin tauteihin.

Asiakirjoissa sanotaan, että virtuaalimaailmaa tullaan parantamaan siinä hengessä, joka on sisällytetty YK:n Vuosituhannen kehitystavoitteisiin (The Millenium Development Goals ). Niitä koskevan vuoden 2005 raportti PDF-muodossa on jokaisen luettavissa täällä.

Vuosituhannen kehitystavoitteita on vain kahdeksan, kahdeksan käskyä meille kaikille ja varsinkin maailman johtajille:

Poista äärimmäinen käyhyys ja nälkä
Toteuta kaikkia-koskeva peruskoulutus
Lisää sukupuolten tasa-arvoa ja lisää naisten valtaa
Vähennä lapsikuolleisuutta
Paranna odottavien äitien terveyttä
Taistele HIV-AIDS’iä, malariaa ja muita tauteja vastaan
Varmista ympäristön kestävyys
Rakenna globaalia kehitysyhteistyötä

Että semmoista me hyvät ihmiset olimme ja olemme tekemäisillämme, monet meistä ihan asiasta mitään tietämättä. Tietämättömyys johtuu ehkä osaksi tämän vieressäolevan maailmankansalaisen kuvan näkemisestä paikallisissa televisiouutisissa vuosi vuoden jälkeen.

Peaceful demonstrations do not work. Who will hear you? sanoo tavis Peter Tuach, USA

Viimeinen, 40. artikla Commitment-asiakirjassa kuuluu näin:

40. We strongly believe in the full and timely implementation of the decisions we took in Geneva and Tunis, as outlined in the Tunis Agenda for the Information Society.

Ai niin, piti vielä sanoa, että oma kulttuuriministerimme, Tanja Karpela, valmistelee internetille sensuuria pornon estämiseksi;), sensuuria harrastavat myös käytännössä mm. Kiinan, Pohjois-Korean ja useimpien arabivaltioiden päämiehet.

Myös virtuaaliystävä Prospero kirjoitti tästä aiheesta 17.11.2005 otsikolla ”Lobbaako Kofi Annan Nokiaa?”

Maailma

n kaunis katselee sitä maasta tai taivaasta. Laiskahko surffailu paljasti ennen näkemättömiä kuvia maapallosta ja Suomestakin tietysti NASA:n Visible Earth-saitilta, mistäpä muualta.

Tässä kuvassa näkyy maapallon yö, jääpeite ja valot, joiden avulla voi nähdä mantereiden ääriviivat; erottaa maan ja veden kuin jumalat aikanaan maailmaa luodessaan.

Suomea talvisaikaan tarkastellessa voi miettiä vaikka jääkauden aikaa, joka tulee varmuudella, ei ehkä huomenna, mutta ylihuomenna tai kymmenen tuhannen vuoden kuluttua vähän tarkemmin sanottuna. Tästä on olemassa suurempi varmuus kuin siitä, että ihminen muuttaa pysyvästi maapallon ilmaston metatrendejä; ihmisen hybris ei tee peloista totuutta.

Kuvassa ovat Suomi, Norja ja Ruotsi jääkauden kourissa maaliskuun iduksena 2002. Ja viereisessä kuvassa paljon myöhemmin, 2.4.2004, jää on taas kerran hellittämässä harjoituskouraisuaan alueesta, joka elää laina-ajalla.

Sadantuhannen vuoden päästä ehkä joku ihmettelee susiluolan ovella, että kuka siellä on pohjaa kaivellut, jättänyt jälkensä tulevaisuutta varten. Nyt tiedämme, että suosiluola ei ole voinut olla ihmisasumus, mutta silloin tulevaisuudessa eivät sitä ehkä tiedä ja kuvittelevat, että mehän siellä asuimme.

Ja vielä lopuksi täytyy muistella V.A. Koskennimen runoa Nuijamiesten marssi (Hiilivalkea, 1913)

On meidät vihurit valinneet,
yöt meille salansa uskoneet,
on antanut hukka hampahansa
ja ilves varmimman katseistansa.
Meill' on halla ja yö, meill' on hanki ja jää -
pelätkää, pelätkää!

Lukijamäärät

askarruttavat muitakin kuin lastunikkareita ja päreenpitäjiä.

Dilbert'illä on ehdotus siitä, miten lukijoiden määrän saa näyttämään suuremmalta (ainakin omassa mielessään).

Taksikuski palautti 350,000 $:n timantit

Los Angelesin lentoaseman poliisille löydettyään ne autostaan asiakkaan jäljiltä. (Yli)rehellinen taksikuski, Haider Sediqi, on kotoisin Afganistanista. Hän oli löytänyt omistajan puhelinnumeron timanttilaukusta ja sopi niiden luovuttamisesta LAX:n poliisiasemalla.

Muuten "sediqi" tarkoittaa ilmeisesti ”ystävää” suomenkielellä. Nimi on enne näköjään Afganistaninkin kielessä, bastu’ssa vai liekö kuski puhunut dari’a, paikallista parsia (persiaa).

Asiasta kertoi Yahoo! Financial News.

Miksei minulle koskaan ...

Internet ja blogistania mahdollistavat aidomman anarkismin

Ja ovat sen viimeisin ja ehkäpä – karattuaan lopulta kokonaan ihmisten käsistä villiin ja vallattoman raivokkaaseen kehityskukoistukseen – viimeinen pesä maailmassa, jota muutoin hallitsevat raha, omistus, järjestys ja sen valta sekä lakimiehet, kaikki pysyvyyden atribuutit. Ja näillä innokkaina kätyreinä poliitikkojen omahyväinen ja ahne massa. Mutta, jos emme ole tarkkoja, se voi tietysti tulla myös anarkismille mahdottomaksi.

Ennen kuin tästä sanotaan sen enempää, muistellaan, mitä omatkin opettajat, kuten Kaarlo Nordenstreng, Osmo A. Wiio, Allan Liuhala, Pentti Salmelin ja se Hemanuskin sekä muut Tampereen sanomalehtigurut asiasta aikanaan kertoivat. Ja hakematta tuleekin mieleen mediafilosofi Marshal McLuhan, muun maailman Osmo A. Wiio ja kliseiseksi ylimainostettu viestintägurujen guru, joka sanoi joskus hamassa menneisyydessä kaikenlaista helposti unohdettavaa ja vähän pysyvämpääkin uudesta teknologiasta (mm. McLuhan’in uuden teknologian laki), ja väitti mm, että jokaisella uudella teknologialla on neljä yhteistä vaikutusta (effect):

Ensinnäkin se ammentaa vanhasta teknologiasta (element of retrieval).
Toiseksi se parantaa olemassa olevaa teknologiaa (enhances existing technology).
Kolmanneksi se tekee jotakin vanhanaikaiseksi (renders something obsolete).
Ja neljänneksi se taannuttaa edistystä jossakin määrin (reverses progress to some degree).

Internet sisältää kaikkia näitä elementtejä.

Vanha teknologiamalleja internetille on tietysti useita. On lehdistö, kirjasto, tietokirjat, yhteisöjen sisäinen viestintä (Raamattu, tiedeyhteisön julkaisut ja sen sellaiset, joilla välitetään tietoja uudista teorioista), ja ihmisten välinen viestintä yleensäkin, yhteisöllisyys.

Ihmisten keskeinen viestintä on selvästi parantunut, ajattele esimerkiksi virtuaalituttavaamme Tätiä viidakon reunalla ikiomaa Rouva Ruutamme (taivuteltuna tämä nimi tulee entistä hauskemmaksi,:), joka nyt kommunikoi vaivattomasti kirjallisten tuttaviensa kanssa valtamerien ja mantereiden yli.

Internet tekee paperikirjan vanhanaikaiseksi kirjankäpälöitsijöiden (kuten minä itse) suureksi hämmennykseksi ja suruksi. Tosin tästä on puhuttu jo vuosikausia ja kirjojen myyntiluvut sen kun kasvavat, mutta muutos on tulossa uusien ja paremmin ihmiselle sopivien näyttölaitetekniikoiden mukana. Lisäksi kiinteä, ylikallis, monopolistinen ja ihmisiä riistävä puhelinyhtiöjärjestelmä tulee häviämään. Samoin välivaiheeksi katsottava tavallisen puhelimen oloinen kannettava puhelinjärjestelmä, internetkannettava on sen sijaan tulossa kovalla tohinalla.

Taantumusta edustaa tiedon muuttuminen kiinteästä nestemäiseksi, luotettavasta epäluotettavaksi, kestävästä hetkelliseksi. Kirjatiedon ja -viisauden tarjoama tiedon pysyvyys ja luotettavuus (tarkistettavuuskin) eivät ole internetille ominaista. Sen sijaan tieto ja viisaus ovat luovaa, anarkistista, post-modernia ja alati muuttuvaa, niljakastakin - useammassa kuin yhdessä merkityksessä.

Onneksemme meillä on sisäänrakennettu kyky, abstrahointitaju, jonka avulla pystymme yleensä ymmärtämään, että tieto ei ole täysin luotettavaa. Siitäkin huolimatta, että meillä on polttava halu etsiä ”symbolivanhempia” (Samuel I. Hayakawa, Ajattelun ja toiminnan kieli, suom. Jorma Toivainen, Otava, 1968, 2. painos, s. 289), ”jotakin lohduttavaa ja arvovaltaista olentoa, jolta voimme pyytää kaikki vastaukset”.

Olemme kaikki enemmän tai vähemmän onnettomia siksi, että tiedämme, että emme tiedä kaikkea kaikesta, mutta haluaisimme kovasti tietää, ja etsimme jatkuvasti uusia ja tyydyttävämpiä tiedon lähteitä.

Useimmille meistä on kai jossakin määrin muistissa ensimmäinen kerta, kun tajusimme, että isä tai äiti ei tiedäkään kaikkea, eikä ole kaikkivoipa. Ja tilalle haluamme löytää ”symbolivanhemman”, joka täyttäisi tiedonhalumme syvimmätkin toiveet. Niin kuin isä ja äiti tekivät niin kauan kuin tekivät. Haluamme suuria tarinoita, aatteita ja taideteoksia jotka iskevät asian ytimeen, sanovat kaiken ajasta tai ikuisuudesta, vinguttavat ajan hermoa.

Ja lopulta löydämme internetin aistiemme ja aivojemme jatkeeksi. Internetin avulla pystymme hetkellisesti ja helposti laajentamaan kykyjemme rajapintaa kehomme ulkopuolelle, käsittämään ”koko” maailman. Ja laajennus on kirjoista poiketen kaksisuuntainen.

Anarkismia ei voi tyydyttävästi määrittää. Niin kuin ei voi internetiäkään. Eikä varsinkaan blogeja.

Mummoni, kirjailija Waltari ja yhdennentoista kuun

yhdennentoista päivän yhdestoista hetki tulivat eilen mieleen. Ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistopäivää nimittäin vietettiin Euroopassa, mutta menivät niin sivu suun lähinnä tietokoneiden kanssa tapellessa, että muistin ne varsinaisesti vasta iltapäivän jo ollessa pitkällä. Toimiston ikkunan takana jyllänneenä kirkkaan aurinkoisena syyspäivänä ei jaksa muutenkaan ajatella synkkiä ajatuksia tapauksista, joista on jo 88 vuotta.

Sitäpaitsi itselläni on sellainen tunne, että sotahullujen englantilaisten lisäksi juuri kukaan muu Euroopassa ei tosissaan enää muistele niitä tapauksia. Englantilaisethan tietysti muistelevat kaikkia kaatuneitaan saman aikaisesti. Ranskalaisilla ei ole kunniakkaita sotamuistoja siltä ajalta (eikä miltään muultakaan sitten Napoleonin päivien niin kuin Pariisin metron asemien nimistä voi päätellä) ja saksalaiset on peloteltu häpeällä molempien sotien takia, eivätkä omantunnon tuskissaan halua sodista puhuttavan yhtään mitään. Meidän työpaikalla oli lisäksi aivan tavallinen raatamispäivä, että emme pahoittaisi saksalaisten herkästi haavoittuvia mieliä.

Vuoden 1918 ratkaisutaistelut länsirintamalla käytiin Ypres’in ja Passendale’n alueella Belgian Flanderissa, jossa oli rymistelty moneen kertaan sodan aikana (ja rymisteltiin lisää seuraavassakin maailmansodassa). Syksyn 1918 taisteluissa englantilaisilta kaatui neljännesmiljoonaa miestä ja saksalaisilta vähintään saman verran. Moukaroivat toisiaan syyssateiden liejuksi liuottamilla pelloilla. Joidenkin arvioiden mukaan 42,000 englantilaista hukkui ja katosi jäljettömiin vetisenpehmeään, hedelmälliseen maahan. Ja joka vuosi unikkopellot muistuttavat kaatuneista.

Me suomalaiset olimme oman vapaussodan (tai sisällissodan, miten vain Arvoisat Lukijat haluavat) kanssa syrjässä Euroopan ratkaisuista, niin kuin talvi- ja jatkosodassakin. Oma itsenäisyys tietysti saatiin, mutta ei meillä ole (onneksi) ollut paljoa tekemistä Euroopan kohtaloiden kanssa sitten suuruudenhullujen kuninkaidemme, Kustaa II Adolfin ja Kaarle XII:n, aikojen, 1600- ja osin 1700-luvun. Ja hyvä tietysti näin.

30-vuotisen sodan ajoista on suomalaisuudesta sentään jotakin jäljellä Keski-Euroopassa. Täällä Brysselissä ensimmäinen ranskankielen opettajani, Nicole, oli Strasbourgin lähettyviltä, Elsassista, kotoisin, sukunimi oli Berg. Tummatukkainen, vikkeläliikkeinen, tummaleikkiväsilmäinen ja aivan ihastuttava nainen. Hän selitti sukunsa nimen olevan kotoisin Vaasan seudulta Suomesta, ja jonkun Elsassiin haavoittuneena heitteillejätetyn hakkapeliitan jälkeensä jättämä. Pettymyksekseni ei opettaja tiennyt juuri muuta suvustaan, saattaisi olla vaikka samaa sukua kuin olen itsekin, mistäpä senkin tietää, vaikka nimet eivät olekaan samanlaisia.

Sen verran tätä meidän itsenäisyyssotaa on joutunut muistelemaan vuosien varrella, että on saanut hieman selvää mummon, äidin äidin, osuudesta. Hän oli punaisten joukoissa hevos”miehenä” – jonka takia sai jopa rintamamieslisää eläkkeeseensä – ja joutui sodan lopussa muutamaksi kuukaudeksi vankileirille, jossa tuli raskaaksi ja pääsi sen vuoksi vapaaksi kärsimättä edes lavantaudista – saatikka, että olisi kuollut. Ja käveli syksyllä 1918 vielä kevyesti raskaana Hämeenlinnasta Jämijärvelle kotiinsa Koskelan torppaan. Äiti syntyi kevätpuolella talvea 1919 ja luuli kahdeksan vuotiaaksi saakka olevansa äitinsä sisko, kunnes kuuli ilkkuvilta koulukavereiltaan jutut oikeista sukulaisuussuhteistaan. Eikä koskaan kai oikein toipunut siitä häpeästä.

Tällaisiakin ajatuksia on päähän tullut, ja lisäksi kävin pari viikkoa sitten Pariisissa (Satu Waltarin ikuistamassa) kahvila Mabillonissa ryypyllä ja sen jälkeen olen lueskellut Mika Waltarin muisteluita varsinkin Ritva Haavikon Kirjalijat puhuvat – Tulenkantajat-teoksesta. Ja Waltari kirjoittaa Suuren illusioonin esipuheessa (6. painos, WSOY 1968) ensimmäisen romaaninsa syntymisestä Pariisissa. Hänhän asui silloin Seinen vasemman rannan rantakaduilla, Quai St. Michel’illä lähellä bulevard St Michel’iä, hyvin tuttua seutua, Shakespeare ja Co on siinä aivan lähellä.

Waltari sanoo Illusioonin esipuheessa:

”Kuka sitten oli tuo nuori poika, joka syksyllä 1928 täytti kaksikymmentä vuotta ja yritti kirjassaan innokkaasti vaikuttaa kokeneemmalta ja kehittyneemmältä kuin olikaan...”

”...Keväällä hän kirjoitti muutamana iltana romaaninsa alkuluvun ja matkusti sitten kolmannessa luokassa toisen kerran elämässään Pariisiin...”

”...Teoksen ilmestyttyä syyskauden aikana hän eräänä sunnuntaiaamuna hetäsi huomaten olevansa kuuluisa...”

Mielenkiintoinen kontrasti hyppää mieleen ja aiheuttaa ajatusmöyrintää, joka vertailee torpparin tyttären, mummoni, kohtaloa aviottomine lapsineen tähän köyhtyneen virkamiesperheen vesan elämään samalla vuosikymmenellä. Mummoni syntyi vuoden 1900 lopussa (ja kuoli 1995), äitini täytti yhdeksän vuotta Suuren illusioonin ilmestymisvuonna, 1928.

Waltari tuli mieleen myös Anita Konkan Sanat-blogillaan julkaiseman lastun virittämästä keskustelusta kirjailijakoulutuksesta. Waltarin opiskelutausta oli lähes ihanteellinen kirjallista uraa ajatellen. Vähän ensin teologiaa – Suomessahan enin (?) osa kirjallisuuden pohjana olevista suurista tarinoista ammentuu Raamatusta, kristillisistä aiheista yleensä. Muualla Euroopassa taitaa antiikin kulttuurilla olla meidän kirjallisuuttamme enemmän vaikutusta, vaikea tietysti sanoa. Joka tapauksessa teologian päälle suoritetut filosofian opinnot valmistivat nuoren Waltarin melko hyvin kirjailijan uralle. Vaikka olisi hänestä saattanut tulla kirjailija muutenkin, olihan hän jo kouluaikana ujosti mukana Nuoren Voiman piirissä.

Hän kertoo Illusioonin syntymästä myös Kirjailijat puhuvat-kirjassa:

”...Oliko minulla yksityiskohtien luonnoksia, sketsejä? Ei varmasti minkäänlaisia. Olin niin nuori, että tuskin minulla mitään tavattoman selvää suunnitelmaa...Varmasti kaikki nämä vaikutelmat (siis Pariisissa asumisen, Hanhensulan huomio), valoreklaamit, tapaamani ihmiset saattoivat tuoda jonkin välähdyksen seuraavien päivien tekstiin...”

”...Omaan kirjalijanlaatuuni ei koskaan ole kuulunut minkäänlainen teoretisointi: en minä punnitse rakennetta, en mieti, tulikohan tuo nyt hyvin sanotuksi, tai että kas, noinko hienosti minä osaan jotakin ilmaista...”

Illusioonin kirjoittamisen ajan (10 liuskaa päivässä) Waltari siis asui Pariisissa, paitsi ensimmäistä lukua, jonka kirjoitti Helsingissä Seura-lehden toimituksessa työaikanaan. Valitettavasti ei ole saanut (tietääkseni) omaa nimikkopöytää edes La Closerie des Lilas-ravintolaan, vaikka sekä Camus’lla, Sartrella että Hemingwayllä (kadotetun sukupolven) kirjailijoilla on siellä nimikkopöytänsä kuparilaattoineen. Muuten Anita Konkkakin sanojensa mukaan mielellään asuisi oliko se Ravennassa kirjoittamisen aikana. No, hänellä saattaa tietysti olla muutakin syytä kuin kirjoittaminen siellä päin maailmaa oleskeluunsa.

Ja näin on kaytetty taas yksi tekosyy siihen, että tänään ei valmistu kirja kuukaudessa-urakan vaatimaa kahtatuhatta sanaa Tähtien rakentajaan. Mutta tehdään huomenna sitten ahkerammin, ja sitä paitsi Markku Soikkelikin kertoi juuri olevansa 10,000 sanaa urakasta jäljessä.

Joten kyllä tekosyitä tulee mieleen riittävästi, valmiita sanoja saisi tulla enemmän!

Metamorfoosi ottaa koville

Ja bloggaajan hermot ovat tunkeneet raakoina ihon pinnalle. Templaten piti toimia ilman viilailua, mutta se oli vain toivetta, eikä lopputuloksen onnistumisesta ole mitään tietoa.

Mutta epävarmuushan tekee muunkin elämän elämisen arvoiseksi.

V.A. Koskenniemi kirjoitti Oulun lyseon toverikunnan Valonterho –lehdessä 15 vuotiaana joulukuussa vuonna 1900 näin:

Minä luulen jo määräni saavuttaneen.
Kun kaikki taas raukeni tyhjyyteen.
Näin etsin, toivon ja kaipailen.
Mitä – tiedä mä itsekään en.

Ja samat on tunnot blogihenkilöllä juuri nyt. Ja niin täytyi ryhtyä luomaan nahkaansa. Koko prosessi kestää ehkä enemmän kuin aamusta iltaan.

Arvoisaa Lukijaa pyydetään kestämään kokeilut ja haamupäivitykset. Enkä tiistaihin mennessä tilanne on tasaantunut.

Itsensä tunteminen on ihmisyyden perusta

a sen pitäisi olla kaikille itsestään selvää. Omakuva rakennetaan postmodernisti osista, jotka täytyy etsimällä etsiä sielunsa syövereistä, usein niitä ei ehdi löytää omin avuin edes elämän mittaisella ajalla. Kirjoittaminen, missä tahansa muodossa, on ennen kaikkea oman itsensä etsimistä, haluavaruutensa rajaamista ja ajatustensa yleistä kirkastamista. Eli yhdellä sanalla: sielunkartoitusta.

Tällä blogilla on tutkittu sen kirjoittajan, blogihenkilön, sielua monilla testeillä. On mm. todettu, että, jos olisi rock chick, henkilö olisi Tori Amos.

Ja että Pyhä Fransiskus Assisilainen on henkilölle läheisin pyhimyksistä, ja tähän ei ole mitään pahaa sanottavaa. Lintujen katselu on ollut blogihenkilön harrastuksista rakkaimpia, ja niin se oli Fransiskuksellekin.

Ja siitä tulikin mieleen tämä testi, jossa yritettiin luodata henkilön näkemyksiä naisista. Henkilö on tietysti feministi syvimmältä olemukseltaan, niin kuin äidin kasvattaman henkilön kuuluukin olla, ja jotenkin tämä naistestin tulos tukee tätä käsitystä. Nimittäin blogihenkilö on aina ajatellut, että nainen, jolla on pienemmät rinnat, isompi takapuoli ja joka on vähemmän "cute" - olisiko se suomeksi herttainen(?) - on myös muita naisia helpommin luokiteltavissa feministiksi. Voi olla, että blogihenkilö on erehtynyt tässä arviossa, eikä erehdys olisi mitenkään ensimmäinen henkilön pitkässä elämässä, eikä toivottavasti viimeinenkään.

Testi ehdottaa, että henkilön pitäisi hakeutua J-Lo'n seuraan. Tähän täytyy sanoa heti, että tällaisen mahdollisuuden ajatteleminenkin tuottaa vaikeita pelkotiloja henkilön mielessä. Ja itse tykönään tuntuisi blogihenkilö ajattelevan, että julkkiksista joku Gwyneth Paltrow tai ehkä Nicole Kidman tai, jos olisi vielä hengissä, Marilyn Monroe, olisivat paljon henkilölle sopivampaa seuraa. Mutta mitäpä henkilö tästäkään asiasta tietäisi. Arvoisalle Lukijalle tehtäköön kuitenkin selväksi, että J-Lo'n leffoja henkilö ei missään tapauksessa suostu enää katselemaan - joku alaraja tässäkin asiassa täytyy olla.

Asses Wild
Raw score: 44% Big Breasts, 59% Big Ass, and 32% Cute!

Thanks for taking the T and A and C test! Based on your selections, the results are clear: you show an attraction to smaller breasts, larger asses, and sexier composure than others who've taken the test.

Note that because you scored small on breasts but large on ass size, it might appear you like girls bottom heavy. That's probably not the case. What's more likely is that you notice curvy, voluptuous asses, and they turn you on. Breasts are hit or miss, though, and besides, extremely large ones are just saggy and gross, in your opinion.

My third variable, "cuteness" is a mostly objective measure of how innocent a given model looked. It's determined by a combination of a lot of factors: lack of dark eye makeup, facial expression, posture, etc. If you scored high on that variable, you are either really nice OR you're into deflowering teens. If you scored low, you are attracted to raunchier, sexier, women. In your case, your lower than average score suggests you appreciate a sluttier look. Kudos!

Recommended Celebrity: J-Lo, when she's looking extra sexy. Probably not when she's acting.

Google tarjoaa 400 $ onnelliselle voittajalle,

tarjouksessa piilee (tietenkin) skämi, jolla halutaan luottokorttisi numero "parempaan" talteen. Arvoisa Lukija viisaana ihmisenä ei tietysti mene tähänkään lankaan.

Lyhyt kirjoitus asiasta blogihenkilön sidekick'in nörttisivulla ja englanninkielellä lisätietoja Websense® Security Labs™:n sivuilta.

Protestantti pappi joutuu Kiinassa linnaan

Laittomien Raamattujen painamisesta ja levittämisestä. Tämä lastu liittyy tietysti myös tuohon edelliseen lastuun, Hongkong on nykyisin osa Kiinaa, vaikka näyttää ehkä erilaiselta kuin esimerkiksi pääkaupunki, Pejing.

Tuomittu pappi oli syytteen mukaan painanut jotakin (?) 40 miljoonaa Raamattua ja myynyt niistä 2 miljoonaa. Puolustuksen mukaan syytetty ei suinkaan myynyt Raamattuja vaan lahjoitti ne ilmaiseksi. Tarina ei kerro, mistä pappi on saanut rahat valtavaan painosmäärään.

Raamattujen painamis- ja levitysoikeus on Kiinassa vain virallisella, valtion kontrollissa olevalla kirkolla. Joten syytetty, Cai Zhuohua, rikkoi painovapauslakia, tai millä nimellä tämä – yleensä sananvapautta rajoittava laki – Kiinassa nyt tunnetaankaan.

Kiinan viranomaisten mukaan Cai ei ollut syytettynä uskontonsa vaan laittomien julkaisujen vuoksi. Viranomaiset vakuuttavat, että virallisesti sekulaarisessa Kiinassa ei syytetä ketään uskonnollisilla perusteilla, koska maassa on uskonnon vapaus, myös siis Kiinan toisessa kuuluisassa osassa, Tiibetissä. Näihin juttuihin uskokoon, ken haluaa. Blogihenkilö ei tiedä totuudesta näidenkään asioiden suhteen sitä eikä tätä, vaikka erittäin vankkoja mielipiteitä henkilöllä tuntuukin olevan.

Arvoisa Lukija muistaa myös suomalaisten sankarilliset Raamattu-seikkailut entisessä Neuvostoliitossa. Ja muistin virkistämiseksi, ja liian suuren, kiinalaisia halveksivan ylenkatseen estämiseksi, muisteltakoon myös, että Hannu Salaman (kolme kuukautta linnaa) ja Harro Koskisen (sakkoja) uskonnolliset mielipiteet olivat oikeussalissa 60-luvulla, joten hirveän kauaa ei suomalaisestakaan uskonnonvapaudesta ole vielä aikaa. Vai ollaanko jo vapaita?

Tietysti blogihenkilö voisi sanoa, että taiteilija Koskisen tapauksessa sananvapauden nojalla puolustettu ”taideteos” oli todella huono, mutta se onkin tietysti ihan eri-, eli makuasia. Ja jääköön siis sanomatta.

Copyright puree internetin käyttäjiä persuuksiin,

os on purrakseen. Ja purihan se ainakin kiinalaista (hongkongilaista) Chan Nai-ming’iä, joka maanantaina teki internet-historiaa tulemalla maailman ensimmäiseksi henkilöksi, joka on joutunut linnaan siitä, että levitti copyright-materiaalia peer-to-peer-verkostossa. Muistetaan myös, että lokakuussa ruotsalainen Andreas Bawer sai noin 1600 € (16,000 kruunun) laskun samantapaisesta rikoksesta (tosin kysymyksessä oli vain yhden elokuvan kopiointi).

Blogihenkilölle tämä(kin) asia tuottaa ylipääsemättömän suuria vaikeuksia mielipiteen muodostamiselle. Henkilö ei näe selvästi, mikä on oikein ja mikä on väärin. Vaikka tietysti puolustaa taiteellisen työn omistusoikeutta ja tekijänsä saamien tulojen oikeutusta. Siitäkin huolimatta, että jokaisesta kirjasta, musiikkikappaleesta tai elokuvasta saa joku muu kuin taiteellisen työn tekijä suurimmat tulot, niin myös Hong Kongissa ja – Suomessa.

Meilläkin on muistettava, että WSOY:n omistaja on myös Suomen rikkain mies ja omistaa Suomen suurimman sanomalehden. Ja mahdollistaa myös Suomen suosituimpien bloggaajien kirjoitukset maksamalla näille, kuten Mikko Rimmiselle, palkkaa bloggaustyöstä (ehkäpä vain välillisesti, mitäpä blogihenkilö näistä asioista ymmärtäisi). Tämä on tietysti henkilöltä puhtaasti kateuksissa ylenannettu sapenmakuinen kyökkäys. Muuten henkilö ei ole päässyt seuraamaan, missä määrin Hesari arvostaa tai arvostelee pääkirjoituksissaan tai "virallisissa" artikkeleissaan Berlusconia, joka on mediaomistustensa lisäksi myös poliittisesti mahtava henkilö.

Mutta tämä internet-rikollinen, Chan, kutsui ennakoivasti – ja ehkä omalta kannaltaan valitettavasti – itseään nimellä ”Big Crook”, ja oli syytteessä kolmen elokuvan (Daredevil, Red Planet ja Miss Congeniality) uploadaamisesta internet saitille, josta BitTorrent-ohjelman käyttäjät saivat imuroida niitä omaksi ilokseen ja ihan ilmaiseksi. Tämä Big Crook oli monista muista suurista rikollisista sikäli erilainen, että ei yrittänyt tienata elokuvien välityksellä rahaa.

Chan’in käyttämä P2P-palvelin, BitTorrent, antaa lisenssinhaltijoilleen mahdollisuuden jakaa tiedostoja keskenään. Palvelu selittää olemassaoloaan mm. näin:

BitTorrent is a protocol designed for transferring files. It is peer-to-peer in nature, as users connect to each other directly to send and receive portions of the file. However, there is a central server (called a tracker) which coordinates the action of all such peers. The tracker only manages connections, it does not have any knowledge of the contents of the files being distributed,

Eli BitTorrentin tekijät eivät ”tiedä”, että heidän verkostoaan käytetään laittoman musiikin ja elokuvien levitykseen. Tietysti verkostossa voidaan välittää muutakin materiaalia, mutta kuka on kiinnostunut esimerkiksi juurikudottujen tai neulottujen punaisten sukkien kuvien katselusta. Hups…ei siis kukaan muu kuin suuri osa blogimaailman ahkerista äheltäjistä, näemmä:)

BitTorrent myöntää käyttäjälleen lisenssin, jonka käyttöoikeutta rajataan selkeillä ohjeilla mm. kieltämällä:

to post any content that you do not have a right to under any law or under contractual or fiduciary relationship (which includes inside information, proprietary or confidential information learned or disclosed as part of employment relationships or under nondisclosure agreements)

Käyttäjille sanotaan ohjeissa lisäksi selvästi näin:

YOU ACKNOWLEDGE THAT THE ENTIRE RISK ARISING OUT OF THE USE OR PERFORMANCE OF THE SITES AND/OR THE SERVICES REMAINS WITH YOU TO THE MAXIMUM EXTENT PERMITTED BY LAW.

Näin BitTorrent varoittaa käyttäjiään, että näiden on pidättäydyttävä vain laillisesti omistamansa aineiston välittämiseen ja että nämä vastaavat lain rikkomisesta itse ja yksin.

Linnatuomion antanut tuomari, Colin Mackintosh, sanoi perusteluissaan mm:

"…The message has to be sent out by courts that the distribution of infringing copies, to the prejudice of copyright owners, particularly by seeding films onto the Internet, will not be treated leniently…"

Mehän muistamme lisäksi, että Hongkong on tunnettu elokuvatuotannostaan ja kai myös rikollisuudesta, mutta sehän ei tähän asiaan mitenkään kuulu. Joka tapauksessa sielläpäin maailmaa ei omistavan luokan kanssa kannata rettelöidä.

Kirjojen, musiikin ja elokuvien tekijät eivät tietenkään saa tuotteistaan edes Hong Kongissa sellaisia tuloja kuin valtavasti ansaitsevat tuotteiden kustantajat ja levittäjät. Mutta huolimatta siitä ketä laki itse asiassa suojelee, rikos on rikos, ja jos jää kiinni, siitä seuraa useimmiten rangaistus. Paitsi tietysti, jos syytetyllä on riittävästi rahaa, sehän pesee omistajansa lähes aina rikoksista puhtaaksi, maasta riippumatta.

Katsottakoon myös kuinka Chan saatii kiinni, P2P-verkostothan perustuvat siihen, että kukaan ei tunne toisia käyttäjiä. Sattumalta Chanin internet-palvelijana oli yhtiö nimeltään i-Cable, jonka omistaa hongkongilainen Wharf Group. Ja konsernilla on kaapelitelevisionsa kautta kaupallisia intressejä myös elokuva-alalle. I-Cable antoi tutkijoille vihjeen Chanin henkilöllisyydestä ja näin tämä ”Big Crook” jäi kiinni ja oikeuden tuomittavaksi. Asiasta kirjoittaa myös lastunikkari nimeltä Sun Bin.

BitTorrentin – jonka käyttäjäkunnan määrä on romahtanut oikeudenkäynnin seurauksena – lisäksi P2P-verkostoja tarjoaa mm. Limewire ja KaZaa.

Joululahjameemi, jonka Ruu aloitti,

aikka elääkin pää alaspäin Oz’in maassa, antaa aiheen kirjoittaa lastun (tai pari), vaikka oma kone on ollut rikki perjantaista saakka.

Tällä kertaa on kysymyksessä kovalevy, joka ei suostunut tekemään muuta kuin surisemaan pahalla äänellä ja päästelemään vähän väliä kovia ja päriseviä ääniä, varmaan samanlaisia, joihin varusmiehet isoissa tuvissaan ovat yöaikaan saaneet totuttautua. Sivareilla on ehkä samanlaisia harrastuksia. Sikäli mikäli ehtivät gradunsa kirjoittamisen lisäksi mitään muuta tähdellistä sivariaikanaan, edes yöllä, harrastamaan. Blogihenkilö epäilee, että kone päästeli näitä inhimilliseltä kuulostavia ääniä pirullaan ja näyttäisi ehkä samalla kieltä näyttölaitteella, jos sillä yleensä näkyisi jotakin.

Kuva: ©Petri Niikko 2002

Mutta nyt ei siis näy mitään, ja kone tulee takaisin korjaamolta tämän viikon torstaina (siis Belgian aikaa, joka voi tarkoittaa mitä päivää tahansa ensi maanantai-iltapäivän jälkeen). Belgian suurin ero lähinaapuriinsa Hollantiin nähden on aikakäsitteessä. Hollanti on uskonnoltaan reformoitu maa ja Belgia on katolisen kirkon kannattaja ja tämä vaikuttaa jotenkin näihin aikakäsitteisiin. Hollannissa - kalvinistisen perinteen hengessä - koneen tietysti saisi jo kello 08:30 torstaiaamuna.


Siitä Täti-Ruun joululahjavihjeestä piti tehdä asiaa. Samasta asiasta on kirjoittanut myös Iltakajo omassa lastussaan ja Louhi Kangastuksissaan. Ja tämä kaikki siis tapahtui jo aikoja sitten, jolloin blogihenkilö vielä kiroili katkerasti tietokonevalmistajia ja erityisesti rakkineen keksijöitä. Bill Gates’iä täytyy tietysti kiroilla tottumusten mukaan, vaikka hänellä ei siis tämän tapahtuman kanssa liene mitään tekemistä. Ja kovasti tämä kirroilu helpotti mieltä, vaikka konetta se ei tietysti saanut yhtään parempaan kuntoon.

Ruu kirjoittaa näin:

Mitäpä jos tänä vuonna annammekin kavereille ja sukulaisille erilaisen
lahjan? Panemme pennoset menemään sinne missä niillä on oikeasti merkitystä...
Lähetämme sitten joulukortin, jossa tiedotamme asiasta ja toivotamme lämmintä
joulumieltä...

Tässä muutamia linkkejä:

http://www.unicef.org.au/Donate-Appeals-Detail.asp?AppealID=21
http://www.directrelief.org/sections/our_work/southasia_earthquake.html
https://www.worldvision.com.au/appeals/pakistanearthquake/
http://www.doctorswithoutborders.org/
http://www.redcross.fi/ajankohtaista/aasia2005/fi_FI/index/

Jos jatkat meemiä, lisää listaan uusia linkkejä.

Lisäys hieman myöhemmin:

Vaikket itse osallistuisikaan lähettämällä rahaa avustusjärjestölle, ehkäpä
haluat silti jatkaa meemiä... Eihän sitä tiedä kuka blogiasi lukee ja innostuu
avustamaan...

Ja huom! Tärkeää ei ole mistä tai kenen blogista tämä lähti
liikkeelle! Tärkeää on, että tämä jatkuu! Ja kaikkein tärkeintä tietenkin on,
että joku jossain saa viltin tai ruokaa tai lääkkeitä. Eikö niin?

Tähän ovat jo reagoineet muutkin:

Louhi jatkaa listaa linkillä

http://www.xn--lahjaksilehm-rcb.fi/

ja Iltakajo lisää tämän

http://www.pelastakaalapset.fi/avustus-kehitysyhteistyo/lahjoita.php

Arvoisaa Lukijaa pyydetään levittämään tietoa tästä meemistä eteenpäin.

Kiitos Ruulle aloituksesta.

Blogihenkilö haluaa lisäksi ehdottaa listoille Suomen Pelastusarmeijaa, joka tekee työtä suomalaisten ja virolaisten osattomien auttamiseksi.

Jos annatte rahaa näille organisaatioille, blogihenkilö ehdottaa, että ette kohdista lahjaanne mihinkään varsinaiseen avustuskohteeseen. Esimerkiksi Punainen Risti laittaa rahanne sinne, minkä lähetyksessänne olette kohteeksi nimenneet. Rahan tullessa perille saattaa tarve kuitenkin olla jo toisaalla, ja Punaisella Ristillä pitäisi olla mahdollisuus kohdistaa rahat tarpeen mukaan.

Kirjan lukeminen on taitolaji,

onka toistaiseksi hallitsee vain ihminen itse, kirjan luoja. Nörtit, jotka ovat yrittäneet automatisoida lukemista vain kopioidakseen kirjan tietokoneen muistiin ilman inhimillisen konekirjoittajan apua, ovat huomanneet kuinka vaikeaa se todellisuudessa on.

Esimerkiksi sans-fonteilla, joissa ei ole lukemista helpottavia häntiä kirjaimissa, ykkösen ja l-kirjaimen erottaminen toisistaan on mahdotonta, ellei ymmärrä sanojen kontekstiä. Meillä ihmisillä tämä tapahtuu automaattisesti, ”ilman ponnistuksia”. Mehän olemme jo pienestä pitäen tottuneet tulkitsemaan kontekstiä, ensin äidin milloin rakastavasta milloin vihaisesta puheesta lapsuuden leikkikavereiden arvaamattomasta seurasta selviytymisen kautta kaunokirjallisuuden vaivattomiksi lukijoiksi ja joskus jopa ymmärtäjiksikin.

Nyt kaikkien bloggaajien ja muiden internet-ihmisten korvaamaton ystävä, Google, on ottanut tehtäväkseen lukea automaattisesti kaikki maailman kirjat muistiinsa. Tässä saattaa olla hieman blogihenkilön lisäämää suuruudenhullua liioittelua, mutta niin paljon kuin mahdollista Google niitä kirjoja syövereihinsä haluaa imuruida. Heidän saitillaan sanotaan tavoitteesta näin:

Google's mission is to organize the world's information, but much of that information isn't yet online. Google Print aims to get it there by putting book content where you can find it most easily – right in your Google search results.

Ohjelma, Google Print, on edelleen netissä, vaikka yritykset sen lakkauttamiseksi ovat käynnissä amerikkalaisessa oikeusjärjestelmässä (ehkä Google viedään lopulta Guantanamo Bayhin kidutettavaksi!).

Blogihenkilö teki pikaisen etsinnän käyttäen sanoja ”Mark Twain” ja Google Print löysi 136 kirjaa ja kaikkiaan 130,000 sivua 0.11 sekunnissa. Yhtään kokonaista kirjaa ei henkilö jaksanut tietomerestä etsiä, sen sijaan löytyi joitakin aforismeja, joista yhden henkilö käänsi tähän alle.

Jos löydät nälkäisen koiran ja syötät sen kylläiseksi, se ei pure sinua. Tämä on merkittävin ero koiran ja ihmisen välillä.

Niin muistuikin tässä mieleen, että Googlenhan onkin haastanut oikeuteen pari kolme kirjailijaa ja heitä edustavia järjestöjä.

Mainittakoon vielä, että Project Gutenberg on ollut tällä asialla jo vuosikaudet copyright-oikeuksien ulkopuolella olevien kirjojen osalta. Sieltähän voi lukea esimerkiksi Juhani Ahon Papin tyttären ja muutkin julkaistut kirjoitukset.

Deepavali-juhlaa juhlittiin

amana päivänä kuin halloweenia, mutta harvat kai sitä huomasivat. Blogihenkilö on menettänyt jatkuvan kontaktinsa aasialaisiin ystäviinsä eikä myöskään huomannut deepavalia, tai diwali kuten länsimailla yleensä sanotaan – Valon juhla, ennen kuin yksi intialainen (gujaratilais-kenialainen), uusiseelantilaisen aviosiippa, Australian passilla kulkeva englanninkielenopettaja Dohasta (Qatar) ilmoitti uuden e-mail osoitteensa ja mainitsi siitä. Onneksi internetillä ei myös mikään jää salaisuudeksi ja virtuaalituttava Heatherinan (joka on todellisuudessa Suomessa asuva Heather Singaporesta) lastu 1.11. kertoo kaiken mitä tarvitsee diwalista tietää.

Diwali aloittaa Intian uuden vuoden, jota tietysti juhlitaan samalla voimalla kuin meidänkin uutta vuottamme. Juhlat kestävät neljä päivää ja jokaiselle päivälle on tarina, jolla muistetaan jumalia ja muita henkiolentoja ja näiden välisiä ristiriitoja.

Viereisessä, noin vuoden 1520 paikkeilla tehdyssä kuvassa on Khrishna-jumala vasemmalla vaimonsa Satyabhaman kanssa Garudan, lintuajoneuvon, selässä hyökkäämässä Naraka- demonin sotajoukon kimppuun. Oikella Naraka istuu linnassaan vaimonsa kanssa katsomassa taistelua, jonka lopussa Satyabhama tappaa Narakan, poikansa, nuolella. Tarina on tietysti opetus niin kuin monet meidän Kalevalammekin tarinoista. Sillä haluttaneen sanoa, että yhteisön hyvän pitää aina mennä yksilön hyvän edelle.

(Muuten Garuda on nykyisinkin käytössä samassa ilmakuljetustehtävässä, se on Indonesian tärkein lentoyhtiö.)

Intian virallinen kalenterivuosi on (Saka-aikaa) 1927, mutta kuten kaikki muukin Intiassa, tällä ei ole niin kovin suurta merkitystä valtion virastojen ulkopuolella. Perinteinen Kali Yuga vuosi on 5106, josta blogihenkilö pitää paljon enemmän, antaahan se ajalle lisää ansaittua historiallista syvyyttä.

Intialaisen aurinkokuuvuoden laskeminen osattiin jo ammoisina aikoina, jolloin Euroopassa vielä puhuttiin yleisesti jotakin suomen kaltaista kieltä eikä kukaan ymmärtänyt ajanlaskusta yhtään mitään, vaikka porojen vaellukset ja hylkeiden poikimisajat osattiin arvioida hyvinkin tarkasti. Mammutit oli siinä vaiheessa jo keihästetty sukupuuttoon, vaikka jotkut tutkijat sanovat, että eivät meidän suomalaisten esi-isät sitä saaneet aikaiseksi, vaan surkeaksi (lämpimäksi kuin nykyisellä Välimerellä) muuttunut sää. Pirustako senkin sitten varmuudella tietää.

Kalentereita ihmiskunnalla on vieläkin joka lähtöön.

Juutalaisilla on menossa aurinkokuuvuosi 5766, joka alkoi jo maaliskuun 22. päivänä, vaikka juutalaiset kaikkea tarkkaan harkitsevana kulttuurina juhlivat sitä kuusi kuukautta myöhässä Rosh HaShanah-juhlana, joka jatkuu luontevasti Jom Kippuriksi yhtenä uskonnollisen juhlinnan hurmoksena.

Islamilainen kalenteri alkaa vuodesta 622 meidän eurooppalaisten ajanlaskun mukaan, jolloin Mohammed pakeni Mekasta Medinaan. Heillä on käytössä kuuvuosi, jossa on päästy vuoteen 1426 saakka. Virallisesti se lasketaan nykyisin tietokoneilla Mekassa, Saudi Arabiassa, vaikka eri maiden muslimeilla on vielä omiakin käytäntöjä. Vanhana sivistyskansana persialaiset Iranissa tietysti haluavat laskea kalenterinsa itse. Käytössä on aurinkovuosi, jossa on – samasta islamilaisesta lähtökohdasta huolimatta – edetty vasta vuoteen 1384.

Venäläisten laskupää on aina ollut erilainen meistä tavallisista ihmisistä, ja siellä on ortodoksisella kirkolla päivämäärä kolmetoista päivää Gregorius XIII:n jollakin bullallaan (vai millä ne Paavit asioita käskevät) 1500-luvun lopulla meille muille kristityille määräämää päivää jäljessä. Gregorius käski, että vuoden 1582 lokakuun 4. päivä olisikin lokakuun 15. päivä, ja jätti venäläiset näin auttamattomasti jälkeen länsimaista.

Venäläiset alkoivat virallisesti käyttää gregoriaanista kalenteria vasta vuoden 1918 jälkeen Leninin käskystä, tämän huomattua häpeäkseen, että lokakuuksi suunniteltu vallankumous olikin itse asiassa tapahtunut vasta marraskuussa. Helmikuun vallankumouksen tehneet räätäli Halmeen hengenheimolaiset, kerenskiläiset mensevikit eivät sosialidemokraatteina olleet tietysti huomanneet kellojensa olevan jäljessä parin viikon verran, avuksi tähänkin tarvittiin edistyksellisiä bolsevikkejä.

Vuosiluku lasketaan Venäjän ortodokseille komeasti maailman ensimmäisestä päivästä, joka on venäläisen Raamatun mukaan laskettu olleen melko tarkasti sanottuna 7514 vuotta sitten.

Että sellaisia tuli mieleen ajan olemuksesta ja sen mittaamisesta Diwalin jälkeisissä tunnelmissa.

Kummituslista Halloweenin jälkijunassa

öytyi Forbes-aikakauslehden saitilta, jossa lueteltiin parhaiten (perillisilleen) ansaitsevia kuolleita – tosielämän oikeita kummituksia. Listalla on monia henkilönkin suosikkeja (tosin viidentenä oleva Theodore (Dr. Seuss) Geisel’ia tämä itse hädin tuskin edes tuntee).

Iki-ihana Marilyn Monroe on listalla, mikä on yllättävää, kun ajattelee kuinka vähän hän itse asiassa sai aikaan elämänsä aikana. Tulot tulevat pääasiassa oikeudesta käyttää Marilynin ”koko maailman” tuntemaa kuvaa mainostamassa milloin mitäkin toinen toistaan turhempaa tuotetta, kuten Marilyn-merlot- tai cabernet-viini. Samoin listattuna on J.R.R. Tolkien Sormusten herra-elokuvan vuoksi, elinaikanaan kirjoilla ei ehkä olisi päässyt millekään rikkaiden listoille.

Beatleseista ovat tietysti listalla molemmat kuolleet jäsenet; kuolemalla pyhimykseksi päässyt John Lennon, jota Yoko Ono yrittää parhaansa mukaan tehdä valkoisemmaksi pitkäaikaista pyhimys”elämää” varten ja blogihenkilön suosikki-Beatle, George Harrison.

Andy Warhol’in osalta henkilö näyttää ajattelevan, että tämä oli ensimmäisiä pitkässä rivissä taiteentekijöitä, jotka ovat tehneet miljoonansa petkuttamalla ostavaa yleisöä. Mutta hei – mitäpä henkilö tietäisi taiteesta yleensä ja pop-taiteesta erityisesti ja paperikopio Marilynin kuvasta Warholin tapaan komistaa tietysti mukavasti kenen tahansa taviksen seinää. Warholin jälkeisiä hoitaa ”non-profit”-periaatteella (heh, heh) Andy Warhol Foundation, jota ryhtyy tukemaan myös Bill Gates (omistamansa Corbis-kuvien lisensointifirman välityksellä). Eli maailman rikkain mies, joka on elossa, alkaa ansaita myös hyvin tienaavan kuolleen puolesta. Howaboutthat?

Minkähänlainen listaus saataisiin suomalaisista kuolleista. Voisi tulla suurelta osin ruotsinkieliseksi? Tai voihan blogihenkilö tässä tietysti erehtyäkin.

Koko Forefesin lista on alla, linkki osoittaa Forbes-lehden selityksiin kustakin henkilöstä.

Elvis Presley
Charles M. Schulz
John Lennon
Andy Warhol
Theodore "Dr. Seuss" Geisel
Marlon Brando
Marilyn Monroe
J.R.R. Tolkien
George Harrison
Johnny Cash
Irving Berlin
Bob Marley
Ray Charles

Maalataan maailma punaiseksi

meemillä, joka löytyi Kirjailijaelämää-saitin kautta. Eli punaisella ovat maalattuina kaikki ne maat, joissa blogihenkilö muistaa käyneensä vielä toivottavasti keskeneräisen ja kovin lyhyen elämänsä aikana. Tunnustuksena täytyy taas sanoa, että henkilö on aina ollut vihreänä kateudesta Rauli Virtaselle monista perustelluista syistä, erityisesti siksi, että hän on on ainoa henkilön tuntema henkilö, joka on käynyt kaikissa maailman jostakin 220 ja risat maasta.

Mutta onhan tässä vielä aikaa, onhan?



create your own visited countries map
or vertaling Duits Nederlands

Lisäys 4.11.2005

Unohtui Turkki alkuperäisestä, koska se oli listattu Lähi-Idän maiden joukkoon. Blogihenkilön mielessä Turkki on tietysti eurooppalainen maa.

Tulos oli näin ollen 65 maata, eli 29 % maailman maista.

Tämä antaa matkailun laajuudesta vähän väärän kuvan. Esimerkiksi Moskovassa ja Pietarissa käynnit eivät edellyttäisi lähestulkoon koko pohjoisen pallonpuoliskon punaista väriä. USA:n osavaltioista on vierailulistoilla ollut vain 24 %, esimerkiksi Alaska on tuntematon. Kanadassa ovat tuttuja vain Montreal ja Ottawa. Ja Australiassa Perth, Sydney ja Melbourne ja niiden lähialueet. Mutta näyttäähän se näin ollen vaikuttavammalta;))

Kirjailijan suuri suosio ja kirjastokirjojen saatavuus

Eivät kulje käsi kädessä. Epäkohta on tietysti hyvin suuri, jos haluaa lukea suosittuja kirjoja. Anita Konkka valitti jossakin lastussaan hiljakkoin, että hän on numerolla 299 odottamassa Ameriikan raittia kiertävän Juha Itkosen uutta kirjaa Anna minun rakastaa enemmän.

Ihmiset näyttävät olevan kaikissa toimissaan esimerkillisiä laumaeläimiä.

Esimerkiksi kielenkäytössä olemme hyvin säästelijäitä huikean suuren sanamäärän kohdalla ja tuhlailevia pölöttäjiä muutaman sanan suhteen. Suomalaisten miesten mielessä on tietysti muutakin kuin frekvenssisanasto, kun käyttelevät suosikkisanaansa, jota blogihenkilö ei häveliäänä ihmisenä tohdi edes kirjoittaa, varsinkin kun niin monia teistä Arvoisista Lukijoista on läsnä (tähän asiaan palataan pienen hetken kuluttua), mutta vihjeenä sanottakoon, että suosikkisanan ensimmäinen kirjain on v, keskellä on kovahko kaksoiskonsonantti ja sana päättyy u-kirjaimeen ja runoillijoiden on hyvä tietää, että se sopii hyvin soinniltaan sanan ”littu” kanssa (mitä se sitten tarkoittaneekaan).

Itseasiassa ihmisten sanojen käyttö noudattaa oikein lakia, joka on nimetty ammoin, jo 50-luvulla, kuolleen matemaatikon mukaan Zipf’in laiksi, joka soveltaa Pareton lakia tietokonemaailmaan (Pareton laki taskuversiona sanoo vanhan totuuden, että raha tulee rahan luokse, tai jotakin sen suuntaista).

Normaalissa kielessä, joka on tietysti erilaista kuin kirjallinen kieli, sellaiset sanat kuin "ja että kun mennä tulla minä sinä" ja se littu-sana jne. esiintyvät paljon useammin kuin esimerkiksi sellainen hyödyllinen ja käyttökelpoinen sana kuin ”epäjärjestelmällisyydellänsäkään”. Tämä tuntuu tietysti epäoikeudenmukaisuudelta, erityisesti sellaisista henkilöistä, jotka eivät muuten loista monilla saavutuksillaan – eivät edes järjestelmällisyydellänsäkään.

Mutta näitä samoja henkilöitä kohtaa saman Zipf’in lain vuoksi toinenkin vastoinkäyminen, jos ovat bloginpitäjiä. Nimittäin hyvin suurella todennäköisyydellä juuri kukaan ei edes lue heidän blogiaan -ehkä liian pitkien sanojen vuoksi, vaikka ovatkin sydänverellä kirjoitettuja lastuhin, päreisiin ja aurinkolaivoihin.

Zipf’in laki selittää, miksi muutamat bloginpitäjät, jotka kansoittavat suosikkilistojen ykköspaikkoja, saavat lukijoita huikean kohtuuttoman määrän verrattuna onnettomiin blogistanian taviksiin, joita ei edes Anssi huomaa. Ja tuloksena on oheisen käyrän mukainen lukijajakauma, jossa pystyakselilla on lukijoiden ja vaaka-akselilla kirjoitusten (blogien) määrä. (Asiasta löytyy parempi selitys täältä.)

Ennen kuin kukaan Arvoisista Lukijoista menee ullakolle ampumaan itseään kysytään kuitenkin, johtuuko tämä suosio kirjoittajien epäjärjestelmällisyydestä vai muista loistavammista ominaisuuksista, edes näiden järjestelmällisyydestäkään. Ja vastaus on ehdottomasti ei. Nimittäin blogi nimeltään busblog sanoo toissapäivän lastussaan, että:

if you have a good blog, you probably have a bad job;
if you have a good web site, you probably have a dull life;
if you have a good job you probably have a bad blog; and
if you have a bad site you're normal.

Sehän tämän asian selittääkin tyhjentävän lohduttavasti ja blogihenkilö voi vetäytyä tyytyväisenä nukkumaan kummitusten yötä muiden kummitusten kanssa, ja soimaa todennäköisyyden ja laumaeläiten jumalatarta (naisellisen käden kosketuksestahan tässä on ilmiselvästi kysymys) epätoivoisesta ja jatkuvasti huononevasta asemastaan suosikkilistalla.

Niin että hyvää halloweenia kaikille Yökyöpeleille ja muillekin.